Fernando de Rojas: Celestina
Suom. Arto Rintala
Dialogiromaani, 319 s.
Faros, 2018
Espanjalaisen kirjallisuuden klassikko, dialogin muotoon kirjoitettu Celestina eli Caliston ja Melibean tragikomedia ilmestyi tiettävästi 1400-luvun lopulla.
Anonyymina julkaistu teos on pantu sittemmin espanjalaisen juristin, Fernando de Rojasin nimiin, vaikkakin teoksen laatijasta ei vielä (tai enää) tänä päivänä ole täyttä varmuutta.
Myös teoksen nimi on vaihdellut vuosien saatossa, riippuen kenties siitä, kenen kohtalo teoksessa on nostettu arvokkaammaksi, nuorten rakastavaisten Caliston ja Melibean vaiko vanhan parittajaeukko Celestinan. Nykyisin teos tunnetaan jälkimmäisen mukaan.
Kertomuksen keskiössä ovat kuitenkin yhä nämä kolme päähenkilöä, joista Calisto, jalosukuinen nuorimies, ei mahda tunteilleen mitään vaan hurmaantuu ensisilmäykselle tavatessaan Melibean.
Haluni eivät tottele järkeäni, rinnassani taistelevat tuhannet pistimet, siellä vuorottelevat rauha, sota ja hetkisen kestävä aselepo. Rakkaus, viha, loukkaukset, synnit, epäilykset kiistelevät keskenään, kaikki samasta syystä – kuinka tällaisesta sisäisestä sekasorrosta voisi nousta puhtaita sointuja?
Neidon tunteet vain eivät ota puhjetakseen pintaan aivan yhtä suotuisina, vaan apuun tarvitaan Celestinaa, jonka juonin Melibea saadaan lankeamaan nuorenherran käsivarsille.
Melibean ja Caliston himokkaaksi taittuva tarina päättyy kuitenkin traagiseen onnettomuuteen, eikä yksi voi elää ilman toista. Celestinan ahneus koituu lopulta eukon kohtaloksi, kuin myös Caliston palveluspoikien. Toiveikkaasti komediana alkava ja hurtin humoristisesti etenevä kertomus saa kontrastisesti hyvinkin synkeän lopun.
Tässä paljastuu myös oletusten ja todellisuuden ristiriita. Raisu dialogi, hahmojen rahvaanomainen puhe ja lihan himojen väistämättömyys, ihmisen eläimellisyys ja vaistonvaraisuus, kohtaavat jostakin teoksen ulkopuolisesta todellisuudesta kumpuavat kirkon ja yhteiskunnan normit ja siveysvaatimukset, jotka lopulta – tosin vasta vuosisatoja teoksen ilmestymisen jälkeen – ajoivat myös Celestinan pannaan.
Avioliittoon marssitettavien nuorten naisten immenkalvoja kokoon kursiva Celestina on paitsi keskeinen välittäjähahmo rakastavaisten välillä myös välttämätön välikappale todellisuuden ja yhteiskunnan oletusten välillä. Hän ylläpitää osaltaan kulissia jalosukuisten tyttöjen siveellisyydestä.
Ei siis ihme, että Celestina on historian saatossa vienyt voiton teoksen päähahmona ja syrjäyttänyt nuoret rakastavaiset jopa kirjan otsikosta. Celestinan merkitys tarinalle on keskeinen, mutta myös hänen etevä ja ilkikurinen persoonansa tuo tekstiin eloa. Celestinan repliikkiosuudet ovat varmasti kirjan roisimmasta päästä ja siinä mielessä myös hupaisimpia.
Näin Celestina esimerkiksi avautuu suhteestaan viiniin:
Juomien kaataminen se on ollut paras virka pöydässä minullekin sen jälkeen kun aloin tulla vanhaksi. Niin se hunaja tarttuu kun mehiläisiä hoitaa, kuten sanotaan! Ei ole viiniä parempaa pedinlämmittäjää pitkinä talviöinä; pari ruukullista mukaan sänkyyn, eikä kylmä pääse puremaan! Viinillä minä itseni vuoraan joulupäivien lähestyessä, lämmitän vereni, pidän itseni elontiellä, alati reippaana ja iloisella mielellä – kunhan on viiniä talossa, eivät pahat päivät pääse koittamaan! Rottien jyrsimä leivänkyrsä riittää minulle kolmeksi päiväksi, sillä viini se on joka vie surut sydämestä paremmin kuin kalliiksi koruiksi taottu kulta tai koralli. Se antaa sisua nuorille ja voimaa vanhoille, väriä kalpeille kasvoille, rohkeutta pelkurille, ketteryyttä veltoille, lohtua aivoille, lämpöä vatsalle ja polttaa liian kosteuden pahanhajuisesta hengityksestä, kuumentaa kupeet, lohduttaa maallisen raadannan väsyttämiä, puskee pahat nesteet pintaan ja pois, parantaa karhean kurkun ja kipeät hampaat ja kestää merimatkatkin pilaantumatta toisin kuin makea vesi! […]
PÁRMENO: Muori kulta, kaikki jotka asiasta ovat menneinä aikoina kirjoittaneet, sanovat että kolme mukillista on hyvä ja kohtuullinen määrä.
CELESTINA: Joku virhe kopioissa, ovat unohtaneet ykkösen siitä kolmosen edestä.
Vaikka teoksen roisi huumori ei enää ihan kaikilta osin läpäise nykypäivän diskreettiä normistoa, sukupuolten välinen tasa-arvo on teoksessa joka tapauksessa yllättävän edistyksellistä. Siinä rääväsuinen Celestina on aivan omaa luokkaansa. Kun on puhe heikosta lihasta, niin miehet kuin naiset ovat aivan yhtä haureellisia, vaikka kuinka muuta oletettaisiin. Tosin vain naiset saavat siitä huoran leiman otsaansa.
Voisin kuvitella, että Celestinan erinäisiä sananlaskuja vilisevä teksti jakaa mielipiteitä. Paikoin sanontojen vöyrytys yltyy sellaisiin mittasuhteisiin, että vähempikin olisi riittänyt saattamaan ymmärrys perille, eivätkä aivan kaikki sutkautukset ole säilyttäneet nokkeluuttaan tähän päivään asti. Parhaimmillaan sanonnat kuitenkin värittävät tekstiä ja tuovat hahmojen väliseen sanailuun (enemmän tai vähemmän) osuvaa piikikkyyttä.
Näin Celestina laskettelee ilotyttö Areúsalle, jota hän yrittää houkutella toisen miehen, nimittäin Caliston palvelijan, Pármenon kanssa sänkyyn:
Ei ole tyttö pieni sen onnettomampaa otusta kuin hiiri, jolla on vain yksi kolo – sen kun tukkii, niin mihinkäs se kissaa pakenisi? Paremmin terve pärjää kuin silmäpuoli, ei ole yksinäisestä sielusta laulamaan eikä itkemään, eikä yksi kerta tavaksi riitä milloinkaan! Harvoin munkki yksinään liikkuu ja pyy ilman parvea lentää. Ruoka kuin ruoka alkaa ällöttää jos sitä joka päivä syö, eikä yksi pääsky kesää tee. Yksi todistaja ei oikeutta vakuuta ja jos samaa vaatetta kaiket päivät käyttää niin äkkiä se kulahtaa.
Varsinaisten viisauksien lisäksi teksti vilisee viittauksia esimerkiksi antiikin taruihin, mutta onneksi kirjan lopusta löytyy niille selitykset, joilla vertaukset avautuvat myös nykypäivän lukijalle.
Käännöksessä tekstiä on myös sillä tavoin helpotettu, että sivuun puhutut repliikit on merkitty kursiivilla ja hakasuiluissa, sillä alkutekstissä niiden erottaminen jää täysin lukijan tulkinnan varaan.
Vaikka teksti on kirjoitettu dialogin muotoon, kyseessä on pikemminkin lukunäytelmä. Sitä ei ole tarkoitettu esitettäväksi. Siksi teosta kutsutaan usein romaaniksi. Kokonaisuus on suhteellisen laaja. Varsinaisen dialogin lisäksi teokseen kuuluu sen syntyvaiheita taustoittava ”Kirje ystävälle”, aloitusruno, päätössanat ja monta muuta ”lievetekstiä”.
Suomentaja Arto Rintala on oivassa esipuheessaan paitsi kartottanut teoksen vaiheita ja kirjoittajan identifioimisprosessia myös avannut tarkemmin teoksen muotoa ja esimerkiksi Petrarcan vaikutusta siihen. Pitkän dialogin muodon on esitetty kumpuavan aikakauden yliopistomaailmasta ja huumorin opiskelijanäytelmien piiristä.
Rintalan mukaan Celestina tuli huomioiduksi jo omana aikanaan ja sen klassikkostatus Espanjassa on hyvin vahva – heti Don Quijoten jälkeen. Celestina toimii espanjalaisen kirjallisuushistorian taitepisteenä: siinä katsotaan päättyneen keskiajan kirjallisuuden ja alkaneen renessanssin. Kontekstuaalisesti puhutaan siis Don Quijoten edeltäjästä.
Arto Rintala on aiemmin suomentanut Faros-kustannukselle Cervantesin Opettavaisia kertomuksia (2007) ja Välinäytöksiä (2011), pikareskiromaanin Lazarillo de Tormes (2012) ja Juan Manuelin teoksen Kreivi Lucanor ja Patronio (2014) sekä viimeisimpänä Pedro Calderón de la Barcan näytelmän Elämä on unta (2023).
Rintalan Celestina-käännös on taattua iloa lukevalle silmälle (tai kuulevalle korvalle). Lukijalle välittyvät niin replikoinnin terävimmät kärjet ja sukkeluudet kuin raastavassa lemmessä rämpivän onnettoman nuorukaisen tunneviidakko ja siitä juontuvat kaunopuheet. Tuloksena on traagisesta lopustaan huolimatta varsin hauskuuttava lukudraama.
Suomen arvostelijain liitto on tukenut tämän blogitekstin kirjoittamista.
Kiiltomato: Vanhan porton alku ja loppu (Heidi Lakkala 11.9.2019)
Kohtaamisia 