Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä

tmp_24946-95103285101678770603

Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
Romaani, 518 s.
WSOY, 2007

Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä julkaistiin vuonna 1941 keskellä toista maailmansotaa. Suomi eli tuolloin jatkosodan kynnyksellä. Samana vuonna ilmestyi suomeksi muun muassa Adolf Hitlerin Taisteluni-teoksen ensimmäinen osa. Elokuvateattereissa Tauno Palon ja Ansa Ikosen tähdittämä Kulkurin valssi löi katsojalukuja.

Säädyllistä murhenäytelmää sensuroitiin aikanaan, koska teoksen nähtiin kritisoivan Hitleriä ja kansallissosialismia. Myös viittaukset homoseksuaalisuuteen olivat liikaa aikalaisyleisölle. Sensuroimaton versio ilmestyi vasta vuonna 1995.

Hitleriä vastaan osoitetut lauseet ovat hyvin pieni osa teoksen kokonaisuutta. Ne kuitenkin muistuttavat terävästi teoksen aikalaisvastaanottajista, yhteiskunnallisesta tilanteesta sekä siitä historiallisesta aikakaudesta, johon tarina sijoittuu.

Nykylukijalle Hitlerin ja Danzigin mainitseminen kesken intensiivistä ihmissuhdedraamaa on hätkähdyttävän suorasukaista, jotakin, joka ei vain kummittele taustalla vaan tunkeutuu ajatuksiin väkipakolla.

Ensisijaisesti Säädyllinen murhenäytelmä on kuitenkin sitä, mitä otsikkonsa lupaa: ylemmän luokan ongelmia kriittisesti ja pirullisesti kuvattuna.

”Säädyllinen” on jo itsessään tulkinnanvarainen ilmaisu. Se viittaa samaan aikaan johonkin säädylle ominaiseen sekä säätyyn itseensä. Säädyllinen eli säädynmukainen on myös synonyymi sovinnaiselle ja kunnialliselle.

Teos kertoo helsinkiläisen porvaristoperheen isän, arkeologian tohtori Tauno Saarisen kiusallisesta syrjähypystä, joka asettaa hänen perheensä säädyllisyyden koetukselle. Etenkin kun tuosta syrjähypystä koituu perheen elätettäväksi äitinsä menettänyt tyttölapsi. Toisaalla tohtorin sisar Naima elää omaa murhenäytelmäänsä alistavan aviomiehensä Arturin ja tämän äidin nöyryyttävien ja valvovien silmien alla.

Yksinkertaisesti sanottuna teos kuvaa vuosisadan alun aviorikoksia ja niistä aiheutuneita julkisia skandaaleja. Teoksessa ei kuitenkaan esitellä hävyttömyyksiä vaan henkilöhahmojen sukupuolielämää käsitellään ironisesti ja juhlavan esteettisesti.

Teoksen näkökulmahenkilöiksi nostetaan tohtorin ja Naiman lisäksi tohtorin vaimo Elisabet ja Naiman mies Artur sekä tämän äiti, jota koko teoksen ajan nimitetään osoittavasti vain vanhukseksi. Ohimennen sivutaan myös nuoremman sukupolven kiemuroita, kun näkökulma kohdistuu tohtorisperheen vanhempaan poikaan, joka äitinsä mukaan alkaa olla ”vaikeassa” iässä.

Kullakin teoksen näkökulmahenkilöllä on omat mielioikkunsa. Hahmot tunnustavat kiintymystä kauneuden palvontaan mutta myös kulttuurin ja sivistyksen ihannointiin, yläluokan imagoon.

Erityistä huomiota teoksessa herättää henkilökuvaus. Kertoja kuvailee henkilöitä hyvin yksityiskohtaisesti viivytellen arkisissa äänenpainoissa, joihin kätkeytyy piikikkäitä huomioita hahmojen luonteenpiirteistä.

Taidekriitikkona työskentelevä Naima kuvataan henkevänä ja sivistyneenä henkilönä, jonka eräänlaisena attribuuttina käytetään sinistä väriä. Sininen väri toimii motiivina, johon liitetään syvällisiä ja taiteellisia piirteitä. Kylmä väri sopii kuvaamaan myös Naiman surullista olemusta ja avioelämän jälkeensä jättämiä sinelmiä hänen ihollaan.

Elisabet puolestaan kuvataan konkretianläheisenä ja käytännöllisenä ihmisenä, jota määrittäväksi tekijäksi nousee perheen huvilan puutarha luumupuineen. Elisabetin käytännöllisyydentaju ja hyötyajattelu ilmenevät perheen kulissien ylläpidossa, jossa hän toimii kärsivällisesti ja ennen kaikkea tahdikkaasti.

Henkilökuvaukseen yhdistyy tarkka miljöönkuvaus. Jo heti ensimmäisessä luvussa lukija johdatellaan 1930-luvun Helsinkiin ja kaupungin modernien arkkitehtonisten saavutusten pariin. Kuvauksellisuuden osalta teos jättää lukijan kylläiseksi.

20170927_120847
En ole vielä kyllästynyt espanjankielisen kirjallisuuden lukemiseen, mutta olipa mukava lukea välissä yksi suomalainenkin klassikko. Terveisiä Argentiinasta, joka parhaillaan valmistautuu alkavaan kevääseen (ja kuumuuteen)!

Säädyllinen murhenäytelmä on sävyiltään pirullinen romaani. Teoksessa on runsaasti ironisia sävyjä, joita lisäksi korostetaan liioittelun avulla. Kulttuurielämän kuohujen ei niin vain anneta latistua.

Liioittelun vuoksi henkilöhahmot saattavat tuntua paikoin myös epäuskottavilta, mutta juuri näiden epäuskottavien tekojen ja ajatusten kohdalla lukijan tulisi kysyä, miksi hahmot toimivat niin kuin toimivat. Eikö säädyllisessä murhenäytelmässä olekin kyse kulttuuri-intellektuellien kapinoinnista omaa säädyllisyyttään ja omia sovinnaisuuksiaan vastaan?

Kysymys porvariston kunniasta tuntuu absurdilta ja naurettavalta suhteutettuna maailmaan, jossa kirjan henkilöhahmot elävät. Säädyllinen murhenäytelmä onkin hyvin kontekstisidonnainen teos, jota lukiessa ei pidä unohtaa sitä historiallista aikaa ja paikkaa, johon teksti sijoittuu. Teoksen moraalinen painolasti onneksi rikkoutuu miellyttäväksi lukukokemukseksi piikikkään ironian myötä.

Säädyllinen murhenäytelmä on kirjoitettu dekadenssin hengessä. Se kuvaa porvariston rappiota avio- ja perhe-elämän näkökulmasta ja naisen aseman huomioiden. Maailmanlaajuinen sotatila luo oivan näyttämön kertomukselle kärsivällisestä kunnian menetyksestä.

tmp_24946-kirjablogit_vaaka.pienennetty-jpg262971124

Blogipostaus on osa Ylen Kirjojen Suomi -hanketta, jonka 101 kirjan listaus esittelee kotimaisia kaunokirjallisia teoksia, yhden jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta.

Yle Areena: 101 kirjaa: 1941 Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
Yle: Hetkonen, Säädyllinen murhenäytelmähän on kostopornoa
Kiiltomato: Kesäklassikko: Epäihmiset suviyössä

Mainokset

Kielitaidosta

20170830_124550

Ennen lähtöäni moni sanoi, että aina ensimmäisen kuukauden jälkeen vieraan kielen ymmärtäminen helpottuu. Nyt takanani on reilu kuukausi, ja olen saanut huomata, ettei kielen omaksuminen tapahdu niin vain kertaheitolla.

Myönnän, voi olla, että odotin jopa jonkinlaista ihmettä. Että se espanja olisi vaivihkaa luikerrellut pääni sisään ja yhtäkkiä alkanut tuottaa suustani espanjankielistä puhetta ja korvissani kuullun ymmärtämistä.

Tosiasiassa kielitaito ei niin vain kartu itsestään, vaan sitä joutuu toden teolla työstämään. Alkuun sitä joutuu opettelemaan ulkoa joitakin sanoja ja niiden suomenkielisiä vastineita.

Etenkin lukiessa sen huomaa, kun välillä joutuu pysähtymään ja pinnistelemään, jotta muistaisi taas sen saman sanan, jonka tunti sitten tarkasti sanakirjasta.

Jotkut sanat jäävät mieleen paremmin kuin toiset. Esimerkiksi monet adjektiivit tuppaavat nopeasti katoamaan muistista, sillä niille löytyy aina myös monta helpommin muistettavaa vastinetta.

Espanjalaista romantiikan ajan runoilijaa, Gustavo Adolfo Becqueriä lukiessani huomasin, että kielitaitoni karttui erityisen romanttisilla ilmauksilla. Nyt osaan ainakin ilmaista uskonnollissävytteistä hurmiota ja väreilyä lukuisin eri tavoin.

Mitä useammin jokin sana toistuu yksittäisessä tekstissä tai teoksessa, sitä varmemmin se jää mieleen. Lopulta yksittäiset sanat siirtyvät sopivan tilanteen tullen puheeseen.

20170918_132456

Elän tällä hetkellä hyvin kokonaisvaltaisesti espanjankielistä elämää. Asun argentiinalaisten kämppisten kanssa, asioin kaupungilla espanjaksi, opiskelen espanjaksi ja käyn myös espanjan kielen tunneilla, luen kirjat ja tutkimusartikkelit espanjaksi, kirjoitan muistiinpanoni espanjaksi, katson Netflixistä espanjankielisiä sarjoja ja elokuvia ja kuuntelen Argentiinan jalkapallo-otteluja radiosta — tietenkin espanjaksi.

Tällainen heittäytyminen täysin espanjankieliseen maailmaan on saanut minut myös ajattelemaan toisinaan espanjaksi. Olen alkanut huomata, että espanjankielisen tekstin lukeminen saattaa välillä tuntua jopa helpommalta kuin englanninkielisen.

Olen alkanut pitää espanjan kirjallista kielitaitoani jo melko vahvana. Osaan taivuttaa preteritit ja subjunktiivit oikeissa tilanteissa ja seurata monipolvisiakin lauserakennelmia.

Suullisen kielitaidon osalta tilanne on vasta kehittymässä. Onnekseni olen alkanut huomata, etten enää änkytä paljon puhuessani, eivätkä sanat mene enää niin paljon sekaisin kuin vielä kuukausi sitten.

Mitä useammin uskaltaa avata suunsa, sitä nopeammin suullinen kielitaito paranee. Itselläni on tapana oppia parhaiten tekemällä virheitä. Kun teen puhuessani virheita, käytän esimerkiksi väärää aikamuotoa tai adjektiivin sukua, opin parhaiten. Virheet jäävät mieleen ja niitä osaa jatkossa väistellä.

Olen myös audio-visuaalinen oppija. Olen huomannut, että opin uusia sanoja huonosti silloin, kun vain kuulen sanaa käytettävän puheessa. Jotta sana tai ilmaus painuisi mieleeni, minulle on tarkeää nähdä myös sen kirjoitusasu. Silmät ja korvat toimivat näin yhdessä ja tuottavat yhteisen muiston. Tämän vuoksi on myös tärkeää lukea tekstejä välillä ääneen.

20170917_123732

Kun valitsin Argentiinan vaihtokohteeksi, en tosiaankaan osannut arvata, millaiseen kielisoppaan laittaisin itseni likoon.

Olen vuosia opiskellut Espanjan espanjaa. Viime syksynä kun aloitin espanjan opiskelun sivuaineena, opettaja antoi ääntämiskokeen jälkeen palautetta ja kysyi olenko joskus asunut Argentiinassa. En pitänyt opettajan kommenttia ensisijaisesti positiivisena huomiona, joten päätin keskittyä vuoden ajan opiskelemaan espanjan fonetiikkaa ja ääntämistä.

Vasta tänne tultuani ymmärsin, kuinka turhaa työtä olin tehnyt. Heti ensimmäisellä espanjan tunnilla opettaja huomautti espanjalaisesta nuotistani.

Täällä opiskellaan tietenkin Argentiinan espanjaa. Opettajani sanoja lainaten: hyvästi vaikeat frikatiivit ja hyvästi ja vosotros, hyvästi perfekti. On tullut aika jättää espanjalaiset Netflix-sarjat tauolle ja keskittyä rioplatensen opiskeluun.

Olen käyttänyt kuvituksena kuvia paikoista, joissa opiskelen mieluiten. Nähtävästi viihdyn parhaiten puistoissa, vaikka tabletin näytön tihrustaminen päivänvalossa onkin vaivalloista.

Keskustytöt (1. kausi)

tmp_17199-MV5BZDk1MDhmZWEtNjliMy00M2VhLThmMjQtZWI5YjhmOTBlZGQ3XkEyXkFqcGdeQXVyMTA0MjU0Ng@@._V1_UX182_CR0_0_182_268_AL_1657766142

Keskustytöt (Las chicas del cable, 2017-)
Espanja, tv-sarja, draama, 1. tuotantokausi
Ohjaus: Carlos Sedes & David Pinillos
Ideointi: Ramón Campos, Teresa Fernández-Valdés & Gema R. Neira
Pääosissa: Blanca Suárez, Maggie Civantos, Nadia de Santiago, Ana Fernández, Yon González & Martiño Rivas

Viime aikoina Espanjassa on tuotettu kiitettävä määrä kiintoisia draamasarjoja. Aiemmin blogissa esitellyn Gran Hotelin lisäksi Yle Teemalla ja Areenassa sekä Netflixissä on nähty espanjalaisen muotitalosarja Velvetin (2013-2016) kaikki neljä tuotantokautta sekä yksikautinen filmatisointi Ommelten välinen aika (El tiempo entre costuras, 2013-2014).

Sarjoja yhdistää epookkisuus sekä osittain myös samat tekijät. Gran Hotel, Velvet ja Keskustytöt -sarjoista vastaavat samat ohjaajat (Carlos Sedes & David Pinillos), joita selvästi kiinnostavat historian vääryydet ja nostalgia. Sarjoissa palataan 1900-luvun alkuvuosikymmenille, räikeästi luokittuneen yhteiskunnan aikaan. Historiallisia tapahtumia sivuutaan viihdyttävän ihmissuhdedraaman siivillä.

Keskustytöt (Las chicas del cable, 2017-) kertoo jo kauan sitten menetetyn ammatin harjoittajista, puhelinkeskuksen työntekijöistä, joiden tehtävänä vuosisadan alussa oli operoida soitetut puhelut oikeille vastaanottajilleen.

Keskustyttöjen lähtökohta on emansipatorinen. Eletään aikaa, jolloin nainen oli lain mukaan joko isänsä tai aviomiehensä edunvalvonnan alainen. Naiselle soveltuvia kunniallisia ammateja ei ollut liialti. Puhelinkeskuksessa työskentely oli naiselle harvinaislaatuinen mahdollisuus ansaita oma toimeentulonsa ja elää omatoimisesti.

Sarjan ensimmäinen kausi keskittyy kuvaamaan naisten vapaustaistelua. Kahdeksan jakson aikana kuvataan samanaikaisesti neljän naisen tarinaa. Kullakin on omat ongelmansa. Yhdellä uskoton ja väkivaltainen aviomies, toisella omasta ja perheensä maineesta huolestunut upseeri-isä, jolle tyttären itsenäistymisyritykset ovat pelkkiä päähänpistoja.

Sarjan keskiössä on myös rikosjuoni, johon liittyy Lidia-nimisen työntekijän (Blanca Suárez) suunnittelema suuri huijaus. Lidia on myös puhelinkeskuksen johtajan (Yon González) nuoruudenrakastettu. Kun pelissä on sekä rahaa että rakkautta, ei dramaattisilta juonenkäänteiltä voi välttyä.

Juoneltaan sarja ei ole valitettavasti kovin vakuuttava. Tunnelmointiin ja dramaattisuuteen on panostettu uskottavan juonen kustannuksella. Ehkä juuri tästä syystä sarjassa on myös joitain saippuasarjamaisia piirteitä.

Ensimmäinen kausi päättyy kohtalokkaaseen tilanteeseen, jossa petokset uhkaavat paljastua. Keskuksen työntekijöiden kannalta tilanne näyttää toivottomala. Heitä ollaan jo korvaamassa uuden ajan teknologialla.

Keskustytöt on visuaaalisesti taidokkaasti toteutettu sarja. 1920-luvun Madridiin sijoittuva draama loistaa puvustuksella ja lavastuksellaan. Ajankuvaa ei ole silti lähdetty noudattamaan säntillisesti. Esimerkiksi tanssiaiskohtausten ääniraidalta kuuluu yllättäen nykymusiikkia.

Sarjan tunnusmusiikin ja soundtrackin nykyaikaisuutta ovat ihmetelleet muutkin. Minusta musiikin tarkoituksena on korostaa sitä, että sarja on tehty nykypäivän perspektiivistä käsin. 1920-luvun naisten oikeuksista on huomattavasti helpompi puhua ja väitellä liki sata vuotta myöhemmin 2010-luvun tv-sarjassa.

Keskustytöt on Espanjan ensimmäinen Netflix-sarja, ja siitä on toistaiseksi Suomessa nähtävillä vain ensimmäinen kausi. Tuotantoyhtiön mukaan sarjaa on tarkoitus jatkaa vielä ainakin kahden kauden verran.