Miranda July: Uimakoulu #novellihaaste

23bcf377412e115b8fa5b2101ee7a975

Miranda July: Uimakoulu
Suom. Hilkka Pekkanen
Novelleja, 218 s.
Siltala, 2017

Miranda July (s. 1974) on todellinen monilahjakkuus. Kaunokirjallisuuden lisäksi hän on työskennellyt elokuvien parissa niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana ja tehnyt musiikkia sekä performanssitaidetta.

Uimakoulu (No one belongs here more than you, 2007) on toinen Julylta suomennettu teos. Siltalan kustantamana on aiemmin julkaistu romaani Avokämmen (2016). Uimakoulu on novellikokoelma, jonka suomenkieliseksi nimeksi on jostain syystä valikoitunut yhden kokoelmassa esiintyvän novellin nimi.

Kokoelman novellit ovat vaihtelevan pituisia, mutta niitä kaikkia yhdistää omaperäinen absurdi tunnelma ja tavanomaiselta vaikuttava mutta lopulta pakkomielteisen hullunkuriseksi vinksahtava maailma.

Novellien käänteet paljastuvat vähitellen. Teksteissä on hyödynnetty monentyyppisiä kertomuskuvioita. Tekstit eivät toista samaa litaniaa, vaan onnistuvat joka kerta yllättämään omaperäisellä lopputuloksella.

Kokoelman nimikkonovelli on anekdootinkaltainen kertomus nuorukaisesta, joka muuttaa uudelle paikkakunnalle Belvedereen. Raha- ja toveruuspulassaan hän päätyy ohjaamaan uimakoulua. Koska Belvederen seudulla ei ole luonnonvesiä, hänen uudet tuttavansa makaavat lopulta keittiön lattialla pienten vesiastioiden ääressä ja opettelevat uintiliikkeitä kuivaharjoitteluna.

Julyn teksteissä tarina ei sinänsä ole kertomuksen ydin, vaikka hän onnistuukin esittämään sen mielenkiintoisesti. Mielenkiinto kohdistuu enemmän henkilöhahmojen motiiveihin ja vaikutteisiin.

Novelleja yhdistävänä piirteenä korostuu epätoivoisen absurdiksi kurottuva läheisyydenkaipuu.

Aiheiltaan novellit ovat moninaisia, mutta ihmissuhteet, ikävä ja hellyyden kaipuu toistuvat erilaisten tilanteiden taustalla. Teksteissä käsitellään esimerkiksi parisuhteen päättymistä ja entiseen rakastettuun takertumista, seksuaalisuutta ja vallankäyttöä sekä sukulaisuutta ja naapuruutta. Erilaiset läheisyyden muodot käydään läpi liki tyhjentävästi.

Kokoelman kieli on paikoin niin ihasteltavan kuulasta ja tuoretta, että sitä on jäätävä paikoilleen ihmettelemään. Novelleissa on käytetty runsaasti kuvaannollisia ilmaisuja. Kielikuvat toimivat korostaen tekstien absurdiutta ja luovat tunnelmasta unenomaista ja ilmavaa.

Parhaimmillaan novellit tavoittavat jotain niin arkista, että sen havaitseminen tuntuu mullistavalta: ”Ei olisi kovin vaikeaa vastata soittopyyntöihin ja olla aidommin vaatimaton, mutta näiden ystävien osalta se on myöhäistä. Eivät he kuitenkaan huomaisi, etten enää ole ikävystyttävä.”

Julyn novellit vaikuttavat lukijaan hienovaraisesti. Tekstien viisaisiin ja oivaltaviin lauseisiin on helppo takertua ja juuttua pieniin vivahteisiin, joihin latautuu suuri merkitys.

Kritiikki on ilmestynyt myös Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen oppiaineen ainejärjestön virallisessa julkaisussa, Ekhossa, toukokuussa 2017.

Osallistun tällä postauksella myös Reader, why did I marry him? -blogin novellihaasteeseen. Novelleja kertyi yhteensä 16 kappaletta.

Juan Manuel: Kreivi Lucanor ja Patronio

9789525710281

Juan Manuel: Kreivi Lucanor ja Patronio
Suom. Arto Rintala
Novelleja, 303 s.
Faros, 2014

Juan Manuelin opettavaisia tarinoita sisältävä teos Kreivi Lucanor ja Patronio (Libro de los exiemplos del Conde Lucanor e de Patronio) ilmestyi jo keskiajalla, joten sitä voidaan pitää yhtenä novelliperinteen varhaisimmista teoksista. Tarkalleen ottaen teos on vuodelta 1335, joten se on Bocaccion nykynovelliperinteen esi-isänä pidettyä Decameronea varhaisempi teos.

Decameronen tapaan Kreivi Lucanor ja Patronio koostuu kehyskertomuksesta ja siihen upotetuista opettavaisista tarinoista. Rakenne on tyypillisen keinotekoinen ja toistuu samankaltaisena joka luvussa.

Jokaisen luvun aluksi Kreivi Lucanor kääntyy neuvonantajansa Patronion puoleen, joka opastaa kreiviä hankalissa tilanteissa esimerkkikertomusten avulla. Kreivi hyväksyy Patronion neuvot oikeamielisinä ja toimii niiden mukaisesti.

Lukujen lopuksi kirjan kirjoittaja don Juan tuo itsensä esille ja sepittää kertomuksista tiivistetyt säkeet, kuten: ”Älä julmin lyönnein lasta opasta – on opin sanat turhia vailla iloa” tai  ”Jos Herralta saat kamppailussa taivaallisen suojan, jatka kunnes taisto johtaa sinut luokse Luojan”.

Kirjan lopusta löytyy lisäksi osioita, jotka koostuvat pitkälti yksittäisistä sananparsista ja mietelauseista.

Teoksen esipuheessa espanjan keskiaikaista kirjallisuutta tutkinut suomentaja Arto Rintala selvittää hyvin seikkaperäisesti kirjailija don Juanin elämää ja teoksia. Esipuheesta selviää myös teoksen syntykonteksti ja merkitys länsimaisen kirjallisuuden historialle.

Rintalan mukaan don Juanin teos on jatkoa keskiaikaiselle exempla-perinteelle eli esimerkkikertomuksille. Kreivi Lucanor ja Patronio -teoksen tyyli on  opettavainen ja kertomusten opetukset noudattavat kristillistä ajattelua. Tarinoiden keskiössä vaihtelevat ihmisluontoon olennaisesti kuuluvat erilaiset synnit ja rikkomukset Jumalaa kohtaan.

Don Juan ei keksinyt kaikkia kirjan kertomuksia suoraan omasta päästään. Kokoelmassa on hyödynnetty laajasti vaikutteita esimerkiksi itämaisista tarina-aiheista, raamatullisista kertomuksista sekä arabialaisesta ja juutalaisesta kulttuurista.

Kreivi Lucanor ja Patronio -teoksen vaikutus myöhemmälle kirjallisuudelle on ollut yllätävän suorasukainen. Esimerkiksi H. C. Andersenin satuna tunnettu Keisarin uudet vaatteet ja Shakespearen tunnetuksi tekemä Kuinka äkäpussi kesytetään ovat alkujaan ilmestyneet don Juanin nimissä.

Nykylukijalle monet teoksen opetuksista vaikuttavat itsestäänselviltä. Historian saatossa opetukset ovat yleistyneet normeiksi. Toisaalta keskiaikainen sotaisa ajattelumaailma tuntuu nykylukijasta vieraalta ja luotaantyöntävältä.

Kokonaisuudessaan teos on mielenkiintoinen katsaus keskiaikaiseen todellisuuteen ja aatemaailmaan sekä Iberian niemimaan (nyk. Espanjan) uudelleenvalloituksen historiaan.

Kiiltomato: Esimerkillisten tarinoiden kirja

Julio Cortázar: Tuli on kaikki tulet

1133

Julio Cortázar: Tuli on kaikki tulet
Suom. Anu Partanen
Novelleja, 190 s.
Teos, 2015

Yllätyn aina uudelleen siitä, millaisia aarteita kirjallisuushistoriasta vielä löytyykään suomentamattomina. Tällä kertaa koin tuon havahduksen tarttuessani Julio Cortázarilta viime vuonna julkaistuun novellikokoelmaan. Miksei näitä ole suomennettu jo aiemmin, kysyn minä!

Cortázar on maailmanlaajuisesti yksi tunnetuimmista argentiinalaisista kirjailijoista kautta aikain. Silti vastajulkaistu Tuli on kaikki tulet (Todos los fuegos el fuego) sisältää novelleja, jotka on kirjoitettu ja julkaistu alun perin jo 1960-luvulla.

Onneksi on olemassa Teos-kustantamon Baabel-sarja, joka on kunnostautunut muunkin odotetun käännöskirjallisuuden suhteen. Eteläamerikkalaisesta kirjallisuudesta käännössarjaan kuuluu muun muassa Manuel Puigin ja Clarice Lispectorin arvokkaita teoksia.

Tuli on kaikki tulet on hieno kokoelma Cortázarille tyyppillisiä vinksahtavuudellaan koskettavia ja vavahduttavia novelleja. Suomentaja Anu Partasen jälkisanojen mukaan Cortázarin tyyliä on kuvailtu sekä surrealistiseksi että maagis-realistiseksi. Cortázar itse on käyttänyt myös sanaa ”fantastinen” kuvaamaan tarinoitaan. Itse en kykene kuvailemaan lukukokemustani suoraan yhdelläkään näistä sanoista.

Novellit eivät ole samalla tavalla unenomaisia tai harhaisia, kuin surrealistiset kertomukset yleensä. Eivätkä maagis-realistisia, kuten lajin latinalaisamerikkalaiset tuotokset perinteisesti. Luokittelu fantastisiksi taas loisi liikaa kytköksiä nykypäivän spekulatiiviseen fiktioon.

Spekulatiivisia Cortázarin novellit kuitenkin ovat. Ne kuvaavat maailmaa epäolennaisuuksin ja epäsopivaisuuksin. Cortázarin maailma on kuin katastrofielokuva, jossa kaikki menee pieleen ja henkilöt ajautuvat umpikujiin.

Kokoelman aloittavassa novellissa ”Etelän moottoritie” kuvataan päiväkausiksi tai jopa viikkokausiksi venyvää autoruuhkaa, jossa satunnaiset kohtaamiset muuttuvat yhteisölliseksi elämäksi ja ihmissuhteiksi. Lukija kadottaa ajan tajun kertomuksesta ja tapahtumat laajenevat vähitellen epätodellisiksi.

Ajan ja paikan merkityksillä leikittely toistuu novelleissa. Teoksen nimikkonovellissa ”Tuli on kaikki tulet” risteillään sulavasti nykyhetken Pariisin ja antiikin Rooman välillä. Vastaavaa tapahtumapaikkojen ja -aikojen hetkittäistä vaihtelua esiintyy myös sitä seuraavassa, kokoelman päätösnovellissa ”Toinen taivas”, jossa sama henkilöhahmo elää kahdessa ajassa: toisen maailmansodan aikaisessa Argentiinassa ja 1800-luvun Pariisissa.

Novellit saavat kieltämättä maagisia ja fantastisia piirteitä paikassa ja ajassa liikkumisen myötä. Vaihtelut ovat yht’äkkisiä hypähdyksiä ajasta ja paikasta toiseen. Niitä ei selitellä lukijalle; vaihdokset vain tapahtuvat kuin luonnostaan.

Cortázarin novellit vaativat lukijaltaan tarkkaa huomiokykyä ja kerronnan sisäistämistä. Esimerkiksi novellissa ”Cora-neiti” puhuja saattaa vaihtua kesken lauseen, ja novellissa ”Sairaiden hyvinvointi” perheenjäsenet yrittävät huijata  suvun matriarkkaa ja peitellä totuutta niin kieroutuneesti, että lukijallakin on vaikeuksia pysyä selvillä tapahtumien todellisesta laidasta.

Cortázarilla on lisäksi ovela tapa päättää kertomuksensa päälaelleen ja usuttaa lukija tulkinnalliseen tienhaaraan tai umpikujaan. Kertomus voi johtaa niin epätodelliseen ja absurdiin tilanteeseen tai ilmapiiriin, ettei lopetus tunnu enää edes vaativan lopullista tulkintaa. Cortázarin maailman on tarkoitus jäädä avoimeksi. Se on täynnä mahdollisuuksia ja arkipäiviin sekoittuvaa fantasiaa.

Siinä missä novellit haastavat lukijansa keskittymiskykyä, ne tekevät myös suuren palveluksen. Cortázarin novellit taatusti tehostavat lukijansa syvälukutaitoa ja pitkäjänteistä keskittymistä. Tekstit vaikuttavat lukijaan lukuhetkessä ja kytkevät lukijan osaksi novellien ajallisuuden problematiikkaa. Ne myös jättävät lukijan paikoitellen ihmettelemään ja epäilemään omaa lukutaitoaan, mutta eivät silti estä nauttimasta kertomusten absurdeista kohtaloista ja kerronnallisista oivalluksista.

Kiiltomato: Ajan ulkopuolella, ajassa kiinni
Helsingin Sanomat: Argentiinalaiskirjailija liikkuu todellisuuden murroskohdissa

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus

1053

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus
Novelleja, 166 s.
Teos, 2015

Anu Kaajan kirjoitustyyli on virkistävän omaperäistä ja lyhyet tarinat nappaavat mukaansa hellittämättä otettaan. Kokoelma on laadittu 27 lyhyestä kertomuksesta. Novelleja yhdistäviä aiheita ovat muun muassa muodonmuutokset, seksi ja väkivalta. Herttaisen vaaleanpunaiset kannet saattavat johtaa harhaan, kokoelman tekstit ovat paikoin hyvinkin rankkoja.

Kokoelmaa yhtenäistävä tekijä on myös kertomusten absurdius ja kielellinen omaperäisyys. Novelleja voisi varovasti luonnehtia kafkamaisiksi, mutta Kaajan novellit ovat persoonallisuudessaan niin omaperäisiä, ettei luonnehdinta tekisi novelleille oikeutta.

Kafkamaisuus ilmenee lähinnä henkilöhahmojen suhtaumisessa absurdeihin tilanteisiin. Monissa kertomuksissa henkilöhahmoja koetellaan tavalla tai toisella ja hahmojen suhtautuminen mielettömiin koettelemuksiin on usein sopeutuvaa ja sulautuvaista.

Esimerkiksi ”Leipomo”-nimisessä novellissa naishenkilö hyväksyy kokemansa seksuaalisen väkivallan ja sopeutuu elämään sen kanssa. Seksuaalisista päällekäymisistä tulee osa naisen arkipäivää. Kertomuksen absurdiutta lisää se, että naisen päällekarkaajat ovat ranskalaisia patonkeja.

Kaajan novellit ovat hullun hulvattomia ja samalla suorastaan groteskeja kertomuksia. Novellien huumoria ei voi kuvata vain mustaksi huumoriksi, se pikemminkin tasapainoilee jossakin hämärän rajamailla.

Yhtä lailla novellien genremäärittely on hankalaa. Kokoelma ei kokonaisuutena asetu minkään tietyn lajin kriteereihin. Yksittäisistä novelleista voidaan tietysti erottaa joitain esimerkiksi spekulatiiviselle fiktiolle ominaisia fantastisia tai maagisia piirteitä. Novelleissa käsitellään muun muassa muodonmuutoksia ja aikamatkustusta, jotka sopivat edellä mainitun genren tyypilliseen aihepiiriin.

Myös novellien henkilöhahmot pakenevat määrittelyjä. Usean henkilöhahmon sukupuoli jätetään mainitsematta tai se jää muuten hämäräksi. Sukupuolella ei nähtävästi ole monestikaan väliä tapahtumien toteutumisen suhteen, tai sitten juuri sukupuolettomuudella on merkityksensä tilanteiden kannalta.

Muodonmuutosmotiivi toistuu muunneltuna useassa kertomuksessa. Muodonmuutoksissa ihmisen ja eläimen välinen raja hämärtyy. Mukana on myös satuolentoja, kuten tonttuja. Henkilögalleria on värikäs ja yllättävä.

Kaajan novelleista käyttäisin oikein mielelläni nimitystä sanataide. Kokoelman kattava kielellinen omaperäisyys ja leikittely ovat ehdottomasti kirjoittajan parasta antia. Erikoiset sanayhdistelmät ja nokkela assosiointi sanojen äänteellisyyden ja kieliasun välillä tuottavat omintakeista tekstiä, jonka lukeminen on silkkaa nautintoa. Kekseliäisyyttä ei voi kuin ihailla. Esimerkillisesti tämä ilmenee lyhyessä verhotangoista kertovassa ”Verho”-novellissa:

Naisen takintaskussa päät kilisivät itkun tahtiin kun hän sanoi:
Nyt riitti.
Riitti, riitti, rituaali, alttarikangas (kuin verho), sanoo ensimmäinen jäniksenpää. Ja toinen: vaan riitittä lähti hän käpälämäkeen. Ja hermostuksissaan se nakertaa naisen vuorikankaiseen taskuun reiän, kunnes ensimmäinen käskee: nyt riitti, älä nakerra, sillä irtopäidenkin harteilla lepää vastuu: pudota ei saa. Vielä odottaa metallinen selkärankavartalo, verhohunnut, kun meistä tehdään yksi. Ja jäniksenpäät, kun verhotanko tunkeutuu takaraivoon, ja ruuvit päähän, huutavat: mindfuck, fuck, fuck, ja fuck.

Lukuisat seksin ja väkivallan kuvaukset eivät päästä lukijaa helpolla. Teoksen absurdius ja satumaisuus ovat onneksi sen verran etäännyttäviä elementtejä, ettei kokoelman lukeminen sentään aiheuta pahoja inhoreaktioita. Lukukokemus pikemminkin herättää ajatuksia ja mahdollisesti laajentaa lukijan käsityksiä erilaisista kokemusmaailmoista. Novellit tuovat väkivallan ja seksin kuvaukseen paljon kaivattua uudenlaista ja ennakkoluulotonta otetta.

Muodonmuuttoilmoitus on kokoelma, josta ei tee mieli tehdä liikaa paljastuksia. Jokaisen on itse koettava kertomusten hämärä hauskuuttavuus ja kielen kietouttavat koukerot.

Helsingin Sanomat: Anu Kaaja kirjoittaa hykerryttävän omaperäisiä tarinoita
Turun Sanomat: Outojen olioiden performansseja

Sanasinfonia – novelleja Sibeliuksesta

sanasinfonia

Sanasinfonia – novelleja Sibeliuksesta
Toim. Päivi Haanpää & Marika Riikonen
Novelleja, 148 s.
Karisto, 2015

Jean Sibeliuksen juhlavuoden kunniaksi on jo julkaistu monenlaisia kirjallisia teoksia. Onneksi mukaan on saatu mahtumaan myös paketti fiktiota. Päivi Haanpää ja Marika Riikonen ovat onnistuneet kerämään kasaan hyvin monimuotoisen ja yllättävän kokoelman Sibeliukseen tavalla tai toisella liittyviä novelleja.

Mukaan on kaapattu lyhyitä kertomuksia muun muassa Emmi Itärannalta, Olli Jaloselta, Petri Tammiselta ja Jarkko Martikaiselta. Jokaisessa novellissa sivutaan jollain tapaa Sibeliusta tai hänen tuotantoaan. Kirjoittajat ovat pitkälti pitäytyneet omaksumissaan tyylilajeissa. Itärannalta kokoelmaan on saatu hippunen spekulatiivista fiktiota ja Tammiselta taas taattua lakonista mustaa huumoria.

Petri Tammisen aloitusnovelli ”Hiukset kuin kultaista kauraa auringossa” ja sitä seuraava Maritta Lintusen ”Rapallo” ovat ainoat suoranaisesti Sibeliuksesta kertovat novellit. Tammisen nerokas ajatus yhdistää Sibeliuksen kaljuuntuminen osaksi tämän inspiraation katoamista on toteutettu fiktiivisillä päiväkirjamerkinnöillä, joissa Sibelius pohtii elämäänsä hiustensa suhteen. Lintunen taas nostaa Aino Sibeliuksen puolisonsa rinnalle ja tuo esille kyseenalaisen puolen kansallissäveltäjästämme.

Sibeliuksen yksi tunnetuimmista sävellyksistä, Lemminkäinen-sarjaan kuuluva Tuonelan joutsen, saa myös osansa novellien fokuksena. Novelleista käy ilmi erilaisia tulkintoja kyseisestä sävellyksestä. Toisille Tuonelan joutsen merkitsee kuoleman hyväksymistä, toisille pyhä joutsen taas merkitsee tuonelan vartijaa, joka suojelee eläviä kuolleilta. Tuonelan joutsen esitetään novelleissa tunteita esiinnostattavana ja herkistävänä sävellyksenä, jolle jokainen kuuntelija antaa oman merkityksensä.

Sibelius sijoitetaan eri aikoihin eri tavalla. Anneli Kannon historiallisessa novellissa ”Syvä iskumme on” pääosaan nostetaan Sibeliuksen vähemmän tunnettu seuraaja Toivo Kuula. Emmi Itärannan novelli ”Luukanteleen kantaja” on taas jokseenkin päinvastainen kuvauksensa kannalta. Kyseessä on kokoelman ainut novelli, joka hyödyntää Sibeliusten aikalaisten tavoin symboliikkaa mutta yhdistää siihen nykykirjallisuudelle ominaisia fantastisia elementtejä.

Itärannan novelli on moniulotteisuutensa vuoksi ehkä kokoelman mielenkiintoisin tapaus. Sherlock Holmesia ja Supernaturalia imitoiva kertomus saattaa aluksi vaikuttaa turhanpäiväiseltä sadulta, mutta novelli kätkee kerrontaansa myös taitavasti rakennettua symbolisen kerroksellista henkilökuvausta. Lisäksi novelli kokonaisuutena on ihailtava sekoitus kalevalalaista mytologiaa, Sibeliusta ja spekulatiivisen fiktion traditiota.

Sanasinfonia aukeaa myös Sibeliusta tuntemattomalle tai kuuntelemattomalle lukijalle. Kuten esipuheessa kerrotaan, voi Sibeliuksen tuotantoon tutustua samanaikaisesti, kun tutustuu nykykirjailijoiden käsityksiin Sibeliuksesta. Onhan klassisin musiikin kuuntelun tieteellisesti todettu edistävän luetun tekstin vastaanottamista.

Maria Jotuni: Nähdä ja sanoa – mestarinovelleja

image.php

Maria Jotuni: Nähdä ja sanoa – mestarinovelleja
Toim. Marketta Kiviranta
Novelleja, 195 s.
Wikistudia, 2014

Marketta Kivirannan toimittama uusi kokoelma Maria Jotunin novelleista sisältää tekstejä useista Jotunin novellikokoelmista, kuten Suhteita (1905), Rakkautta (1907), Kun on tunteet (1913) ja Tyttö ruusutarhassa (1927). Mukana on lisäksi Helsingin Sanomien pakinapalstalla julkaistuja tekstejä sekä yksi postuumisti julkaistu kertomus ”Jouluyö korvessa” (1946).

Uudelleen koottu kokoelma on tarkoitettu pääasiassa koululaisten lukemistoksi ja opetusta varten. Novellien valintaperustelut vaikuttavat jotenkin yhtenäistäviltä. Monet kokoelmaan valituista novelleista edustavat Jotunin muutenkin hyvin yhtenäisestä tuotannosta sitä aihemaailmaltaan kaikkein tiiviimpää osuutta.

Novellien valinnassa on selvästi painotettu 1900-luvun alun naisen aseman kuvausta, mikä Jotunin tuotannossa yleisestikin on pääosassa. Nykyajan koululaisille novellit vaikuttavat todennäköisesti hyvinkin hämmentäviltä. Jotuni käyttää useasti tehokeinona kuvata naiset miehisinä persoonina ja miehisessä asemassa eli päinvastoin kuin todellisuudessa.

Nykyajan lukijassa novellit herättävät taatusti piinaavan ja herkistävän lukukokemuksen. Lukijan on helppo asettua henkilöhahmojen heikkoon ja kurjaan asemaan. Jotunin kirjoitustapa ikään kuin kerää lukijan empatiaa osakseen.

Ymmärrän hyvin, miksi Jotunia kannattaa yhä luetuttaa koululaisille. Ei vain siksi, että nykyajan nuoret oppisivat tuntemaan historiaansa vaan myös, jotta heidän empatiakykynsä lisääntyisi ja näkemyksensä avartuisivat.

Jotunikaan ei varmasti sovi kaikille, mutta niille, jotka siitä innostuvat on tämän teoksen jälkeen helppo suositella jatkolukemiseksi Jotunin alkuperäisiä novellikokoelmia, jotka nekin ovat helpostilähestyttäviä. Jotunin näytöksenomaiset, lyhyet novellit eivät ole kovin vaativaa luettavaa ja niiden pariin on helppo houkutella nuoria, jotka eivät normaalisti ole kovin hanakoita lukemaan perinteistä kaunokirjallisuutta.

Koululaisille ja kirjallisuudenopetukseen tämä uusi kokoelma soveltuu varmasti mainiosti. Sen sijaan muille Jotunista kiinnostuneille lukijoille suosittelisin paremmin Jotunin alkuperäiskokoelmiin tutustumista. Esimerkiksi Rakkautta ja Suhteita ovat molemmat kokonaisuutena jollain lailla mielekkäämpiä ja vaihtelevampia. Ne eivät yritä liikaa, toisin kuin kirjailijan parhaimmista paloista koottu uudelleenjulkaisu, jonka ainoana tehtävänä voidaan nähdä uusien lukijoiden huokutteleminen Jotunin aiempien teosten pariin.

Joka tapauksessa Jotunin lukeminen on mielestäni merkittävä kulttuuriteko ja suosittelen sitä jokaiselle. Harva ymmärtää, kuinka laadukasta kotimainen kirjallisuus on saattanut olla jo aivan 1900-luvun alkumetreillä. Vain lukemalla voi ymmärtää.

Fernando Pessoa: Anarkistipankkiiri

978-952-260-303-6

Fernando Pessoa: Anarkistipankkiiri
Novelli, 71 s.
Suom. Sanna Pernu
Basam Books, 2014

Fernando Pessoa oli portugalilainen kirjallisuuden monialainen ammattilainen. Hän on yhä yksi Portugalin arvostetuimmista, jollei jopa arvostetuin runoilija. Pessoan satiirinen novelli Anarkistipankkiiri on yksi harvoja häneltä suomennettuja tekstejä.

Novellissa kahvittelevat ja keskustelevat kaksi henkilöä. Toinen henkilöistä on pankkiiri. Hämmennystä aiheutuu siitä, että hän väittää olevansa myös anarkisti. Henkilö alkaa selittää toiselle osapuolelle opettavaiseen sävyyn, miksi juuri hän on ollut ja on yhä anarkisti huolimatta siitä, että hänestä on samalla tullut varakas pankkiiri, oikea rahaherra.

Pessoa lainaa novellissaan Platonilta kuuluisaa dialogia. Tekstistä puuttuu paljon perinteiselle novellille ominaisia piirteitä. Dialogimuotonsa vuoksi tekstiä voisi nimittää myös esseeksi, epäsuoraksi pamfletiksi tai jopa manifestiksi. Teoksen informatiivinen puoli on hyvin korostetussa asemassa. Kaunokirjalliset ainekset toimivat vain apuvälineinä, joiden avulla Pessoa nostaa esille ajatuksia maailmasta ja yhteiskunnasta.

Näennäisesti Anarkistipankkiiri vaikuttaa satiirilta ja poliittiselta kannanotolta. Mielestäni teoksesta on kaivettavissa pinnan alta esille muita Pessoalle tärkeämpiä ja tutumpia aiheita, kuten taidetta, luovuutta ja taiteilijuutta käsitteleviä ajatuksia. Näitä teemoja Pessoa on käsitellyt pitkin laajaa tuotantoaan.

Pessoa tunnetaan lukuisista pseudonyymeistään, joilla hän kirjoitti ja julkaisi erilaisia tekstejä. Pessoan luomat valehenkilöllisyydet olivat pikemminkin heteronyymejä, sillä niillä kaikilla oli oma persoonansa, historiansa, kirjoitustyylinsä ja aiheensa, mistä kirjoittaa.

Vuonna 1922 ilmestyneessä Anarkistipankkiirissa Pessoa puhuu mielestäni pankkiirin suun kautta omasta kirjailijuudestaan sekä siitä kirjallisuuden monimuotoisuudesta, jota yhden ainokaisen kirjoittajankin on mahdollista luoda ja kehittää.

Pessoa itse on jo olemassa oleva todiste tästä mahdollisuudesta.

Lukuisilla heteronyymeillään Pessoa on luonut oman kirjallisen valtakuntansa, jossa hän on kumonnut kirjallisuuden lait ja normit. Pessoa on tuotannollaan osoittanut, kuinka yhdellä vaivaisella kirjailijalla on mahdollisuus irroitella teksteissään ja selättää yksipuoliset ja rutiininomaiset kirjoitustavat.

Pessoa on taistellut tuotannollaan kaunokirjallisen kentän odotuksia vastaan ja ehkäpä juuri siksi hän on ansainnut klassikkokirjailijan asemansa.

Mielestäni teoksen uusi painos olisi kaivannut ajankohtaisemman ja novellin sisältöä pohdiskelevan esipuheen. Antti Lindqvistin kirjoittama ensimmäisen suomennoksen aikainen esipuhe vuodelta 1992 ei enää palvele tarkoitustaan. Lindqvist avaa pääasiassa (suurelle lukijakunnalle todennäköisesti tuntemattoman) Pessoan elämää, ei niinkään tämän teoksia. Samat biografiset faktat voi yhtä hyvin lukea suoraan englanninkielisestä Wikipedia-artikkelista.

Helsingin Sanomat: Miksi pankkiiri oli anarkisti?