Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia

9789513193805_frontcover_final_medium-183x300

Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia
Suom. Sirke Happonen
Lyhytproosakokoelma, 288 s.
Tammi, 2017

Juuri kun ehdin kuvitella, ettei Tove Janssonilta enää olisi julkaisematta teoksia, ilmestyy uusi suomennosvalikoima. Bulevardi ja muita kirjoituksia sisältää Janssonilta aiemmin suomentamattomia tekstejä. Kokoelmaa voisi yhdellä sanalla kuvailla lyhytproosaksi. Novellien lisäksi teoksesta löytyy myös esseenkaltaisia lyhyitä kirjoitelmia.

Niin sanottuna Muumi-tutkijana eli Tove Janssonin tuotantoon laajasti perehtyneenä tutkijana tunnettu Sirke Happonen vastaa teoksen suomennoksesta ja jälkisanoista. Muumi-teoksia käsittelevän väitöskirjan Vilijonkka ikkunassa (WSOY, 2007) lisäksi Happonen on julkaissut aiemmin Muumioppaan (SKS, 2016) sekä suomentanut Janssonin esikoiskirjan Seikkailu merenpohjassa (WSOY, 2014).

Bulevardi-kokoelman novellit ja esseet ovat peräisin 1930-luvulta alkaen. Kokoelman nimikkoteksti julkaistiin jo vuonna 1934 Janssonin ollessa vasta 20-vuotias. Tekstit etenevät aikajärjestyksessä julkaisuajankohdan mukaan. Tuorein teksti on vuodelta 1995. Tekstejä on aiemmin julkaistu ruotsinkielisissä sanomalehdissä, minkä vuoksi ne ovat jääneet kirjailijan muun tuotannon varjoon.

Kansainvälisyys ja taiteilijuus huokuvat Bulevardin teksteistä. Jansson kirjoittaa muun muassa Pariisista ja Caprista, taideopinnoista ulkomailla sekä lastenkirjailijan työstä. Hän käsittelee novelleissaan ensisijaisesti ihmissuhteita. Eurooppalaiset maisemat langettavat romanttisen varjon novellien ylle. Janssonin ihmistuntemus ja karikatyyrien hallinta ilmenevät jo varhaisissa novelleissa.

Esimerkiksi novellissa ”Laiturielämää” Jansson kuvaa laivan odotusta saaren laiturilla. Novellissa on nokkelasti kuvattu paikallisia asukkaita, jotka väheksyvät saaren kesävieraita. Heidän mielestään vieraiden käytöksestä puuttuu vaadittua hienovaraisuutta ja tahdikkuutta:

”Herrasväen laiturielämä on rehottanut eläväisenä jo kaksi kuukautta. Pelkkä heidän pukeutumisensa on oma lukunsa. Yhtä aikaa primitiivisenä ja hienostuneena, toisaalta tietoisen huolimattomana ja toisaalta harkiten kokoonpantuna se synnyttää sekä hilpeyttä että häpeää.”

Kesävieraat ovat auttamatta tuomittuja paikallisten silmissä. Tekivät he mitä tahansa, on se aina joko väärin tai omituista.

Novellissa ”Parta” puolestaan kerrotaan Ranskaan matkustavasta Kristina Blomqvistista, joka kohtaa kaupungilla parrakkaan maalarinuorukaisen. Miehen parta kiehtoo Kristinaa vielä enemmän kuin tämän muut boheemit piirteet: ”Kristina oli rakastunut. Hän oli rakastunut rakkauteen tai ehkä pikemminkin romantiikkaan, mutta sitä hän ei tiennyt.” Rakkaus ei kestä pitkään. Kun mies ajaa partansa, Kristina alkaa nähdä tämän uusin silmin: ”Täällä on sottaista, hän ajatteli. Ja hänen tupakkalakkinsa näyttää idioottimaiselta. Kristina tunsi olonsa pettyneeksi ja levottomaksi.”

Kun puhun Janssonista hyvänä ihmistuntijana, tarkoitan, että hän osaa teksteissään tuoda ilmi ihmisten inhimillisimmät piirteet. Hänen luomat hahmonsa esitetään lukijalle kaikkine virheineen ja epätäydellisyyksineen. Ihmiset ovat itsekkäitä, erehtyväisiä ja pöyhkeileviä – juuri sellaisia kuin todellisuudessakin. Bulevardi-kokoelmassa Jansson ei kuitenkaan piikittele, hän vain osoittaa ihmisluonteen inhimilliset puolet.

Teoksen lopusta löytyy novellien sijaan hieman tuoreampia esseemuotoisia kirjoituksia. Esimerkiksi tekstissä nimeltä ”Saari” kuvaillaan unelmaa saaresta, saaren omistamista ja siitä huolehtimista. Jansson kuvailee eloa saarella eläväisesti ja koskettavasti: ”Kun on ollut yksin hyvin kauan, alkaa kuunnella eri lailla, tajuaa miten elävää ja arvaamatonta ympärillä on ja pysähtelee koskettamaan kaikenlaista käsittämättömän kaunista.” Janssonilla itsellään oli kokemusta Klovharun karusta saaresta Pellingin edustalla.

”Kavala lastenkirjailija” on yksi teoksen loppupuolen teksteistä. Se pyrkii vastaamaan kysymykseen, miksi kirjoittaa lastenkirjoja. Janssonin johtopäätös tuntuu olevan, että lastenkirjailija kirjoittaa omasta halustaan ja oman lapsellisuutensa tähden. Jansson kuvailee lastenkirjailijan työtä ”huomaamattomaksi todellisuuspaoksi”. Hänen mukaansa lastenkirjailija on aina jossain määrin itsekäs. Hän ikään kuin käyttää lukevaa yleisöä hyväkseen voidakseen purkaa omaa soveltumattomuuttaan aikuisten yhteiskuntaan.

Sirke Happonen taustoittaa jälkisanoissa jokaista tekstiä huolella. Happosen perehtyneisyyttä Janssonin laajaan tuotantoon – niin kirjalliseen kuin kuvalliseen – on innoittavaa seurata. Kontekstointien avulla lukija saa muuten hankalasti avautuvista ja osin salaperäisistäkin teksteistä enemmän irti.

Tekstien ohella kokoelma koostuu runsaasta kuvituksesta. Kuvituksessa on hyödynnetty Tove Janssonin sanoma- ja aikakauslehtiin tekemää alkuperäiskuvitusta. Osa kuvituksista on kuulunut Janssonin omiin, osa muiden kirjailijoiden teksteihin.

Bulevardi ja muita kirjoituksia esittelee Tove Janssonia lehtikirjoitusten ja -kuvitusten laatijana. Janssonista jää lukijalle kuva nuorena lahjakkuutena, joka asteli kuvittajan uralle suoraan äitinsä Signe ”Ham” Hammarsten-Janssonin jalanjäljissä. Kokoelma ei välttämättä sisällä Janssonin kiinnostavimpia tekstejä, mutta se täydentää mukavasti kokonaiskuvaa Janssonin kirjallisesta tuotannosta.

Kritiikki on ilmestynyt myös Suomi lukee -sivustolla.

Miranda July: Uimakoulu #novellihaaste

23bcf377412e115b8fa5b2101ee7a975

Miranda July: Uimakoulu
Suom. Hilkka Pekkanen
Novelleja, 218 s.
Siltala, 2017

Miranda July (s. 1974) on todellinen monilahjakkuus. Kaunokirjallisuuden lisäksi hän on työskennellyt elokuvien parissa niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana ja tehnyt musiikkia sekä performanssitaidetta.

Uimakoulu (No one belongs here more than you, 2007) on toinen Julylta suomennettu teos. Siltalan kustantamana on aiemmin julkaistu romaani Avokämmen (2016). Uimakoulu on novellikokoelma, jonka suomenkieliseksi nimeksi on jostain syystä valikoitunut yhden kokoelmassa esiintyvän novellin nimi.

Kokoelman novellit ovat vaihtelevan pituisia, mutta niitä kaikkia yhdistää omaperäinen absurdi tunnelma ja tavanomaiselta vaikuttava mutta lopulta pakkomielteisen hullunkuriseksi vinksahtava maailma.

Novellien käänteet paljastuvat vähitellen. Teksteissä on hyödynnetty monentyyppisiä kertomuskuvioita. Tekstit eivät toista samaa litaniaa, vaan onnistuvat joka kerta yllättämään omaperäisellä lopputuloksella.

Kokoelman nimikkonovelli on anekdootinkaltainen kertomus nuorukaisesta, joka muuttaa uudelle paikkakunnalle Belvedereen. Raha- ja toveruuspulassaan hän päätyy ohjaamaan uimakoulua. Koska Belvederen seudulla ei ole luonnonvesiä, hänen uudet tuttavansa makaavat lopulta keittiön lattialla pienten vesiastioiden ääressä ja opettelevat uintiliikkeitä kuivaharjoitteluna.

Julyn teksteissä tarina ei sinänsä ole kertomuksen ydin, vaikka hän onnistuukin esittämään sen mielenkiintoisesti. Mielenkiinto kohdistuu enemmän henkilöhahmojen motiiveihin ja vaikutteisiin.

Novelleja yhdistävänä piirteenä korostuu epätoivoisen absurdiksi kurottuva läheisyydenkaipuu.

Aiheiltaan novellit ovat moninaisia, mutta ihmissuhteet, ikävä ja hellyyden kaipuu toistuvat erilaisten tilanteiden taustalla. Teksteissä käsitellään esimerkiksi parisuhteen päättymistä ja entiseen rakastettuun takertumista, seksuaalisuutta ja vallankäyttöä sekä sukulaisuutta ja naapuruutta. Erilaiset läheisyyden muodot käydään läpi liki tyhjentävästi.

Kokoelman kieli on paikoin niin ihasteltavan kuulasta ja tuoretta, että sitä on jäätävä paikoilleen ihmettelemään. Novelleissa on käytetty runsaasti kuvaannollisia ilmaisuja. Kielikuvat toimivat korostaen tekstien absurdiutta ja luovat tunnelmasta unenomaista ja ilmavaa.

Parhaimmillaan novellit tavoittavat jotain niin arkista, että sen havaitseminen tuntuu mullistavalta: ”Ei olisi kovin vaikeaa vastata soittopyyntöihin ja olla aidommin vaatimaton, mutta näiden ystävien osalta se on myöhäistä. Eivät he kuitenkaan huomaisi, etten enää ole ikävystyttävä.”

Julyn novellit vaikuttavat lukijaan hienovaraisesti. Tekstien viisaisiin ja oivaltaviin lauseisiin on helppo takertua ja juuttua pieniin vivahteisiin, joihin latautuu suuri merkitys.

Kritiikki on ilmestynyt myös Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen oppiaineen ainejärjestön virallisessa julkaisussa, Ekhossa, toukokuussa 2017.

Osallistun tällä postauksella myös Reader, why did I marry him? -blogin novellihaasteeseen. Novelleja kertyi yhteensä 16 kappaletta.

Sivuvalo: Onko tämä suomalaista kirjallisuutta?

sivubook-invisible

Sivuvalo: Onko tämä suomalaista kirjallisuutta?
Kirjoittajat: Marcel Jaentschke, Diana Mistera, Mohamed Ahmed Haji Omar, David Gambarte, Rosamaría Bolom, Maila-Kaarina Rantanen, Tanya Tynjälä, Polina Kopylova, Roxana Crisólogo & Daniel Malpica
Kääntänyt: Emma Louhivuori, Tommi Parkko, Petri Pokkinen, Johanna Suhonen, Marlon James, Joan Navarro & Aurelio Mexa
Antologia, 104 s.
[Radiador] Magazine, Karu Kartonera & Sivuvalo, 2014

Antologian alussa on osuva varoitus: ”Tämä  kirja on kielenkäytöllisesti monimutkainen tapaus.” Monikielisen Sivuvalo-projektin julkaisemasta teoksesta löytyy kaunokirjallisuutta kuudella eri kielellä: suomeksi, englanniksi, espanjaksi, italiaksi, portugaliksi ja venäjäksi.

Sivuvalo-projektin tavoitteena on edistää Suomessa asuvien ja eri kielillä kirjoittavien kirjailijoiden näkyvyyttä. Kaunokirjallisuuden kirjoittaminen omalla äidinkielellään on tärkeää.

Sivuvalo tarjoaa kirjoittajille myös mahdollisuuden monikielisiin julkaisuihin, jotta erikieliset kirjailijat voisivat julkaista tekstejään Suomessa kirjoituskielestään riippumatta. Tästä syystä teoksen nimikin on jo haastava: Onko tämä suomalaista kirjallisuutta?

Teos sisältää enimmäkseen runoutta, mutta mukana on hyvin erityylisiä tekstejä: meksikolaissyntyisen Daniel Malpican visuaalista runoutta, perulaissyntyisen Roxana Crisólogon keskeislyyristä proosarunoa ja portugaliksi kirjoittavan Maila-Kaarina Rantasen sointuisampaa lyriikkaa.

Crisólogon runojen lisäksi selkeämpää proosaosastoa edustaa perulaissyntyisen Tanya Tynjälän unenomainen novelli ”La Ciudad” (”The City”).

Eniten teoksesta löytyy espanjankielisten kirjoittajien tekstejä. Espanja onkin Sivuvalo-projektissa toistaiseksi hallitseva kieli, sillä monet projektin vaikuttajista ovat kotoisin espanjankielisistä maista. Variaatiota tässäkin kielessä silti näkyy, sillä kirjoittajat ovat kotoisin erilaisilta kielialueilta: Perusta, Meksikosta, Nicaraguasta ja Espanjasta.

Alkukielisiä tekstejä lukiessa tai silmäillessä on helppo huomata, kuinka merkittävä rooli kirjoituskielellä on tekstien rakentumisessa. Lähes jokaiselle tekstille löytyy käännös suomeksi tai englanniksi, joten vertailu käännöksen ja alkukielisen tekstin välillä on mahdollista.

Kirjan ulkoasussa näkyy omaperäisyys ja viitseliäisyys. Jokainen kirja on tehty käsin kierrätysmateriaaleista. Panostus ulkoasuun näkyy myös teoksen tarkoissa ja merkityksistä rikkaissa kuvituksissa. Kotikutoisuus näkyy myös joinain harmittomina kirjoitusvirheinä. Teoksesta onkin toivottu uutta korjattua painosta.

Toivon mukaan teos on vasta alkua Sivuvalo-projektille. Kyse on pintaraapaisusta siihen massiiviseen monikieliseen aineistoon, joka vielä odottaa julkaisuaan.

Suomessa julkaistavaan kirjallisuuteen liittyy olennaisesti haaste siitä, että teksit tulisi kääntää suomeksi, jotta teokset löytäisivät suomenkielisten lukijoiden käsiin.

On ymmärrettävää, että pienin resurssein toimivalla projektilla ei ole mahdollisuuksia ammattimaisiin käännöksiin. Todennäköisesti projekti tulee jatkossakin toimimaan vapaaehtoisvoimin.

Lisäksi Suomessa asuvat ja omalla äidinkielellään kirjoittavat kirjailijat kärsivät siitä, ettei heille suoda samanlaisia oikeuksia kuin suomeksi kirjoittaville kirjailijoille. Erikielisiä syrjitään monin eri tavoin. Tällä hetkellä esimerkiksi vain suomeksi tai ruotsiksi kirjoittavilla kirjailijoilla on oikeus Suomen kirjailijaliiton tai Finlands svenska författareföreningin jäsenyyteen.

Sivuvalo: Onko tämä suomalaista kirjallisuutta? on mielenkiintoinen katsaus siihen monikieliseen ja monikulttuuriseen kirjallisuuteen, joka on poreilemassa pintaan valtavirran alta. Teos pysyy hienosti koossa monipuolisuudestaan huolimatta. Pitää paikkansa, että monikielisyys on rikkautta, jota tulisi vaalia.

Sivuvalo-projektin verkkosivut
Yle: Suomen kirjallisuusliitot hyljeksivät erikielisiä
[Radiador] Magazinen verkkosivut

Juan Manuel: Kreivi Lucanor ja Patronio

9789525710281

Juan Manuel: Kreivi Lucanor ja Patronio
Suom. Arto Rintala
Novelleja, 303 s.
Faros, 2014

Juan Manuelin opettavaisia tarinoita sisältävä teos Kreivi Lucanor ja Patronio (Libro de los exiemplos del Conde Lucanor e de Patronio) ilmestyi jo keskiajalla, joten sitä voidaan pitää yhtenä novelliperinteen varhaisimmista teoksista. Tarkalleen ottaen teos on vuodelta 1335, joten se on Bocaccion nykynovelliperinteen esi-isänä pidettyä Decameronea varhaisempi teos.

Decameronen tapaan Kreivi Lucanor ja Patronio koostuu kehyskertomuksesta ja siihen upotetuista opettavaisista tarinoista. Rakenne on tyypillisen keinotekoinen ja toistuu samankaltaisena joka luvussa.

Jokaisen luvun aluksi Kreivi Lucanor kääntyy neuvonantajansa Patronion puoleen, joka opastaa kreiviä hankalissa tilanteissa esimerkkikertomusten avulla. Kreivi hyväksyy Patronion neuvot oikeamielisinä ja toimii niiden mukaisesti.

Lukujen lopuksi kirjan kirjoittaja don Juan tuo itsensä esille ja sepittää kertomuksista tiivistetyt säkeet, kuten: ”Älä julmin lyönnein lasta opasta – on opin sanat turhia vailla iloa” tai  ”Jos Herralta saat kamppailussa taivaallisen suojan, jatka kunnes taisto johtaa sinut luokse Luojan”.

Kirjan lopusta löytyy lisäksi osioita, jotka koostuvat pitkälti yksittäisistä sananparsista ja mietelauseista.

Teoksen esipuheessa espanjan keskiaikaista kirjallisuutta tutkinut suomentaja Arto Rintala selvittää hyvin seikkaperäisesti kirjailija don Juanin elämää ja teoksia. Esipuheesta selviää myös teoksen syntykonteksti ja merkitys länsimaisen kirjallisuuden historialle.

Rintalan mukaan don Juanin teos on jatkoa keskiaikaiselle exempla-perinteelle eli esimerkkikertomuksille. Kreivi Lucanor ja Patronio -teoksen tyyli on  opettavainen ja kertomusten opetukset noudattavat kristillistä ajattelua. Tarinoiden keskiössä vaihtelevat ihmisluontoon olennaisesti kuuluvat erilaiset synnit ja rikkomukset Jumalaa kohtaan.

Don Juan ei keksinyt kaikkia kirjan kertomuksia suoraan omasta päästään. Kokoelmassa on hyödynnetty laajasti vaikutteita esimerkiksi itämaisista tarina-aiheista, raamatullisista kertomuksista sekä arabialaisesta ja juutalaisesta kulttuurista.

Kreivi Lucanor ja Patronio -teoksen vaikutus myöhemmälle kirjallisuudelle on ollut yllätävän suorasukainen. Esimerkiksi H. C. Andersenin satuna tunnettu Keisarin uudet vaatteet ja Shakespearen tunnetuksi tekemä Kuinka äkäpussi kesytetään ovat alkujaan ilmestyneet don Juanin nimissä.

Nykylukijalle monet teoksen opetuksista vaikuttavat itsestäänselviltä. Historian saatossa opetukset ovat yleistyneet normeiksi. Toisaalta keskiaikainen sotaisa ajattelumaailma tuntuu nykylukijasta vieraalta ja luotaantyöntävältä.

Kokonaisuudessaan teos on mielenkiintoinen katsaus keskiaikaiseen todellisuuteen ja aatemaailmaan sekä Iberian niemimaan (nyk. Espanjan) uudelleenvalloituksen historiaan.

Kiiltomato: Esimerkillisten tarinoiden kirja

Julio Cortázar: Tuli on kaikki tulet

1133

Julio Cortázar: Tuli on kaikki tulet
Suom. Anu Partanen
Novelleja, 190 s.
Teos, 2015

Yllätyn aina uudelleen siitä, millaisia aarteita kirjallisuushistoriasta vielä löytyykään suomentamattomina. Tällä kertaa koin tuon havahduksen tarttuessani Julio Cortázarilta viime vuonna julkaistuun novellikokoelmaan. Miksei näitä ole suomennettu jo aiemmin, kysyn minä!

Cortázar on maailmanlaajuisesti yksi tunnetuimmista argentiinalaisista kirjailijoista kautta aikain. Silti vastajulkaistu Tuli on kaikki tulet (Todos los fuegos el fuego) sisältää novelleja, jotka on kirjoitettu ja julkaistu alun perin jo 1960-luvulla.

Onneksi on olemassa Teos-kustantamon Baabel-sarja, joka on kunnostautunut muunkin odotetun käännöskirjallisuuden suhteen. Eteläamerikkalaisesta kirjallisuudesta käännössarjaan kuuluu muun muassa Manuel Puigin ja Clarice Lispectorin arvokkaita teoksia.

Tuli on kaikki tulet on hieno kokoelma Cortázarille tyyppillisiä vinksahtavuudellaan koskettavia ja vavahduttavia novelleja. Suomentaja Anu Partasen jälkisanojen mukaan Cortázarin tyyliä on kuvailtu sekä surrealistiseksi että maagis-realistiseksi. Cortázar itse on käyttänyt myös sanaa ”fantastinen” kuvaamaan tarinoitaan. Itse en kykene kuvailemaan lukukokemustani suoraan yhdelläkään näistä sanoista.

Novellit eivät ole samalla tavalla unenomaisia tai harhaisia, kuin surrealistiset kertomukset yleensä. Eivätkä maagis-realistisia, kuten lajin latinalaisamerikkalaiset tuotokset perinteisesti. Luokittelu fantastisiksi taas loisi liikaa kytköksiä nykypäivän spekulatiiviseen fiktioon.

Spekulatiivisia Cortázarin novellit kuitenkin ovat. Ne kuvaavat maailmaa epäolennaisuuksin ja epäsopivaisuuksin. Cortázarin maailma on kuin katastrofielokuva, jossa kaikki menee pieleen ja henkilöt ajautuvat umpikujiin.

Kokoelman aloittavassa novellissa ”Etelän moottoritie” kuvataan päiväkausiksi tai jopa viikkokausiksi venyvää autoruuhkaa, jossa satunnaiset kohtaamiset muuttuvat yhteisölliseksi elämäksi ja ihmissuhteiksi. Lukija kadottaa ajan tajun kertomuksesta ja tapahtumat laajenevat vähitellen epätodellisiksi.

Ajan ja paikan merkityksillä leikittely toistuu novelleissa. Teoksen nimikkonovellissa ”Tuli on kaikki tulet” risteillään sulavasti nykyhetken Pariisin ja antiikin Rooman välillä. Vastaavaa tapahtumapaikkojen ja -aikojen hetkittäistä vaihtelua esiintyy myös sitä seuraavassa, kokoelman päätösnovellissa ”Toinen taivas”, jossa sama henkilöhahmo elää kahdessa ajassa: toisen maailmansodan aikaisessa Argentiinassa ja 1800-luvun Pariisissa.

Novellit saavat kieltämättä maagisia ja fantastisia piirteitä paikassa ja ajassa liikkumisen myötä. Vaihtelut ovat yht’äkkisiä hypähdyksiä ajasta ja paikasta toiseen. Niitä ei selitellä lukijalle; vaihdokset vain tapahtuvat kuin luonnostaan.

Cortázarin novellit vaativat lukijaltaan tarkkaa huomiokykyä ja kerronnan sisäistämistä. Esimerkiksi novellissa ”Cora-neiti” puhuja saattaa vaihtua kesken lauseen, ja novellissa ”Sairaiden hyvinvointi” perheenjäsenet yrittävät huijata  suvun matriarkkaa ja peitellä totuutta niin kieroutuneesti, että lukijallakin on vaikeuksia pysyä selvillä tapahtumien todellisesta laidasta.

Cortázarilla on lisäksi ovela tapa päättää kertomuksensa päälaelleen ja usuttaa lukija tulkinnalliseen tienhaaraan tai umpikujaan. Kertomus voi johtaa niin epätodelliseen ja absurdiin tilanteeseen tai ilmapiiriin, ettei lopetus tunnu enää edes vaativan lopullista tulkintaa. Cortázarin maailman on tarkoitus jäädä avoimeksi. Se on täynnä mahdollisuuksia ja arkipäiviin sekoittuvaa fantasiaa.

Siinä missä novellit haastavat lukijansa keskittymiskykyä, ne tekevät myös suuren palveluksen. Cortázarin novellit taatusti tehostavat lukijansa syvälukutaitoa ja pitkäjänteistä keskittymistä. Tekstit vaikuttavat lukijaan lukuhetkessä ja kytkevät lukijan osaksi novellien ajallisuuden problematiikkaa. Ne myös jättävät lukijan paikoitellen ihmettelemään ja epäilemään omaa lukutaitoaan, mutta eivät silti estä nauttimasta kertomusten absurdeista kohtaloista ja kerronnallisista oivalluksista.

Kiiltomato: Ajan ulkopuolella, ajassa kiinni
Helsingin Sanomat: Argentiinalaiskirjailija liikkuu todellisuuden murroskohdissa

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus

1053

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus
Novelleja, 166 s.
Teos, 2015

Anu Kaajan kirjoitustyyli on virkistävän omaperäistä ja lyhyet tarinat nappaavat mukaansa hellittämättä otettaan. Kokoelma on laadittu 27 lyhyestä kertomuksesta. Novelleja yhdistäviä aiheita ovat muun muassa muodonmuutokset, seksi ja väkivalta. Herttaisen vaaleanpunaiset kannet saattavat johtaa harhaan, kokoelman tekstit ovat paikoin hyvinkin rankkoja.

Kokoelmaa yhtenäistävä tekijä on myös kertomusten absurdius ja kielellinen omaperäisyys. Novelleja voisi varovasti luonnehtia kafkamaisiksi, mutta Kaajan novellit ovat persoonallisuudessaan niin omaperäisiä, ettei luonnehdinta tekisi novelleille oikeutta.

Kafkamaisuus ilmenee lähinnä henkilöhahmojen suhtaumisessa absurdeihin tilanteisiin. Monissa kertomuksissa henkilöhahmoja koetellaan tavalla tai toisella ja hahmojen suhtautuminen mielettömiin koettelemuksiin on usein sopeutuvaa ja sulautuvaista.

Esimerkiksi ”Leipomo”-nimisessä novellissa naishenkilö hyväksyy kokemansa seksuaalisen väkivallan ja sopeutuu elämään sen kanssa. Seksuaalisista päällekäymisistä tulee osa naisen arkipäivää. Kertomuksen absurdiutta lisää se, että naisen päällekarkaajat ovat ranskalaisia patonkeja.

Kaajan novellit ovat hullun hulvattomia ja samalla suorastaan groteskeja kertomuksia. Novellien huumoria ei voi kuvata vain mustaksi huumoriksi, se pikemminkin tasapainoilee jossakin hämärän rajamailla.

Yhtä lailla novellien genremäärittely on hankalaa. Kokoelma ei kokonaisuutena asetu minkään tietyn lajin kriteereihin. Yksittäisistä novelleista voidaan tietysti erottaa joitain esimerkiksi spekulatiiviselle fiktiolle ominaisia fantastisia tai maagisia piirteitä. Novelleissa käsitellään muun muassa muodonmuutoksia ja aikamatkustusta, jotka sopivat edellä mainitun genren tyypilliseen aihepiiriin.

Myös novellien henkilöhahmot pakenevat määrittelyjä. Usean henkilöhahmon sukupuoli jätetään mainitsematta tai se jää muuten hämäräksi. Sukupuolella ei nähtävästi ole monestikaan väliä tapahtumien toteutumisen suhteen, tai sitten juuri sukupuolettomuudella on merkityksensä tilanteiden kannalta.

Muodonmuutosmotiivi toistuu muunneltuna useassa kertomuksessa. Muodonmuutoksissa ihmisen ja eläimen välinen raja hämärtyy. Mukana on myös satuolentoja, kuten tonttuja. Henkilögalleria on värikäs ja yllättävä.

Kaajan novelleista käyttäisin oikein mielelläni nimitystä sanataide. Kokoelman kattava kielellinen omaperäisyys ja leikittely ovat ehdottomasti kirjoittajan parasta antia. Erikoiset sanayhdistelmät ja nokkela assosiointi sanojen äänteellisyyden ja kieliasun välillä tuottavat omintakeista tekstiä, jonka lukeminen on silkkaa nautintoa. Kekseliäisyyttä ei voi kuin ihailla. Esimerkillisesti tämä ilmenee lyhyessä verhotangoista kertovassa ”Verho”-novellissa:

Naisen takintaskussa päät kilisivät itkun tahtiin kun hän sanoi:
Nyt riitti.
Riitti, riitti, rituaali, alttarikangas (kuin verho), sanoo ensimmäinen jäniksenpää. Ja toinen: vaan riitittä lähti hän käpälämäkeen. Ja hermostuksissaan se nakertaa naisen vuorikankaiseen taskuun reiän, kunnes ensimmäinen käskee: nyt riitti, älä nakerra, sillä irtopäidenkin harteilla lepää vastuu: pudota ei saa. Vielä odottaa metallinen selkärankavartalo, verhohunnut, kun meistä tehdään yksi. Ja jäniksenpäät, kun verhotanko tunkeutuu takaraivoon, ja ruuvit päähän, huutavat: mindfuck, fuck, fuck, ja fuck.

Lukuisat seksin ja väkivallan kuvaukset eivät päästä lukijaa helpolla. Teoksen absurdius ja satumaisuus ovat onneksi sen verran etäännyttäviä elementtejä, ettei kokoelman lukeminen sentään aiheuta pahoja inhoreaktioita. Lukukokemus pikemminkin herättää ajatuksia ja mahdollisesti laajentaa lukijan käsityksiä erilaisista kokemusmaailmoista. Novellit tuovat väkivallan ja seksin kuvaukseen paljon kaivattua uudenlaista ja ennakkoluulotonta otetta.

Muodonmuuttoilmoitus on kokoelma, josta ei tee mieli tehdä liikaa paljastuksia. Jokaisen on itse koettava kertomusten hämärä hauskuuttavuus ja kielen kietouttavat koukerot.

Helsingin Sanomat: Anu Kaaja kirjoittaa hykerryttävän omaperäisiä tarinoita
Turun Sanomat: Outojen olioiden performansseja

Sanasinfonia – novelleja Sibeliuksesta

sanasinfonia

Sanasinfonia – novelleja Sibeliuksesta
Toim. Päivi Haanpää & Marika Riikonen
Novelleja, 148 s.
Karisto, 2015

Jean Sibeliuksen juhlavuoden kunniaksi on jo julkaistu monenlaisia kirjallisia teoksia. Onneksi mukaan on saatu mahtumaan myös paketti fiktiota. Päivi Haanpää ja Marika Riikonen ovat onnistuneet kerämään kasaan hyvin monimuotoisen ja yllättävän kokoelman Sibeliukseen tavalla tai toisella liittyviä novelleja.

Mukaan on kaapattu lyhyitä kertomuksia muun muassa Emmi Itärannalta, Olli Jaloselta, Petri Tammiselta ja Jarkko Martikaiselta. Jokaisessa novellissa sivutaan jollain tapaa Sibeliusta tai hänen tuotantoaan. Kirjoittajat ovat pitkälti pitäytyneet omaksumissaan tyylilajeissa. Itärannalta kokoelmaan on saatu hippunen spekulatiivista fiktiota ja Tammiselta taas taattua lakonista mustaa huumoria.

Petri Tammisen aloitusnovelli ”Hiukset kuin kultaista kauraa auringossa” ja sitä seuraava Maritta Lintusen ”Rapallo” ovat ainoat suoranaisesti Sibeliuksesta kertovat novellit. Tammisen nerokas ajatus yhdistää Sibeliuksen kaljuuntuminen osaksi tämän inspiraation katoamista on toteutettu fiktiivisillä päiväkirjamerkinnöillä, joissa Sibelius pohtii elämäänsä hiustensa suhteen. Lintunen taas nostaa Aino Sibeliuksen puolisonsa rinnalle ja tuo esille kyseenalaisen puolen kansallissäveltäjästämme.

Sibeliuksen yksi tunnetuimmista sävellyksistä, Lemminkäinen-sarjaan kuuluva Tuonelan joutsen, saa myös osansa novellien fokuksena. Novelleista käy ilmi erilaisia tulkintoja kyseisestä sävellyksestä. Toisille Tuonelan joutsen merkitsee kuoleman hyväksymistä, toisille pyhä joutsen taas merkitsee tuonelan vartijaa, joka suojelee eläviä kuolleilta. Tuonelan joutsen esitetään novelleissa tunteita esiinnostattavana ja herkistävänä sävellyksenä, jolle jokainen kuuntelija antaa oman merkityksensä.

Sibelius sijoitetaan eri aikoihin eri tavalla. Anneli Kannon historiallisessa novellissa ”Syvä iskumme on” pääosaan nostetaan Sibeliuksen vähemmän tunnettu seuraaja Toivo Kuula. Emmi Itärannan novelli ”Luukanteleen kantaja” on taas jokseenkin päinvastainen kuvauksensa kannalta. Kyseessä on kokoelman ainut novelli, joka hyödyntää Sibeliusten aikalaisten tavoin symboliikkaa mutta yhdistää siihen nykykirjallisuudelle ominaisia fantastisia elementtejä.

Itärannan novelli on moniulotteisuutensa vuoksi ehkä kokoelman mielenkiintoisin tapaus. Sherlock Holmesia ja Supernaturalia imitoiva kertomus saattaa aluksi vaikuttaa turhanpäiväiseltä sadulta, mutta novelli kätkee kerrontaansa myös taitavasti rakennettua symbolisen kerroksellista henkilökuvausta. Lisäksi novelli kokonaisuutena on ihailtava sekoitus kalevalalaista mytologiaa, Sibeliusta ja spekulatiivisen fiktion traditiota.

Sanasinfonia aukeaa myös Sibeliusta tuntemattomalle tai kuuntelemattomalle lukijalle. Kuten esipuheessa kerrotaan, voi Sibeliuksen tuotantoon tutustua samanaikaisesti, kun tutustuu nykykirjailijoiden käsityksiin Sibeliuksesta. Onhan klassisin musiikin kuuntelun tieteellisesti todettu edistävän luetun tekstin vastaanottamista.