Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja

9789513181352_frontcover_final_medium

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja
Suom. Tarja Härkönen
Romaani, 602 s.
Tammi, 2015

Vuosisadan matkustaja (El viajero del siglo, 2009) on saksalaista epookkidraamaa parhaimmillaan, vaikka sen kirjoittaja onkin argentiinalaissyntyinen ja espanjalaistunut kirjailija Andrés Neuman.

Neuman on rakentanut 600-sivuisesta järkäleestä postmodernistisen laatuyksilön, jota myös kulttimaineisen kirjailijan Roberto Bolañon tiedetään fanittaneen.

Tarinan päähenkilö on Hans, maailman mantuja kolunnut kaunokirjallisuuden kääntäjä, joka saapuu kuvitteelliseen Wandernburgin saksalaiskylään eikä pääse enää lähtemään sieltä pois.

Kylässä hän kohtaa muun muassa luokkatietoisen majatalon omistajan ja sivuteiden posetiivarin. Kaikkien hänen tapaamiensa henkilöiden ylle kaartuu jokin salaperäinen varjo. Teoksen alussa voisi sanoa olevan jopa jotain kafkamaista – Saksassa kun kerran ollaan.

Tarina sijoittuu 1800-luvulle ja valottaa ihailtavan yksityiskohtaisesti paikallista ajankuvaa. Vähitellen tarinan keskiöön nousee kielletty rakkaus, kun Hans tapaa ylhäisen Sophien.

Sophien järjestämissä perjantai-iltojen salongeissa kaupungin älymystö kokoontuu yhteen väittelemään ja keskustelemaan aikansa filosofiasta, taiteista ja etenkin romantiikan ajan kuuluisimpien kirjailijoiden teoksista.

Etenkin kääntämisen teoria on useasti esille kohoava aihe henkilöhahmojen välisissä keskusteluissa. Erityiseksi keskustelun aiheeksi kohoaa myös monikulttuurisuus, joka voidaan nähdä yhtenä teoksen läpi kantavana teemana. 1800-luvun aatemaailma esitetään rikkaana ja yllättävän poleemisena.

Naisen asema nousee myös hyvin esille. Sophien sivistyneisyys on väheksyttyä, vaikka hänet kuvataan säälimättömän intohimoisena kääntämistä ja kaunokirjallisuutta kohtaan.

Teos on hyvin vahvasti kirjallisuuspainotteinen; intertekstuaalisia viittauksia on viljalti. Aihe kietoutuu myös Hansin ja Sophien väliseen suhteeseen. Lukija jää miettimään, onko kaikki kaunokirjallisuuden kieli lopulta rakkauden kieltä.

Rakkaustarina on kytketty aikakauden kuvaukseen. Sophien ja Hansin suhde on siitä erityinen, ettei se sellaisenaan voisi olla mahdollinen missään muussa ajassa tai paikassa. Kohtalolla ja sääty-yhteiskunnalla on sormensa pelissä.

Tarinaa jännitteistämään on rakkausjuonen lisäksi kudottu rikoskertomus. Kylän naisia ahdistelee kummallinen raiskaaja, josta uhrit muistavat vain karhun ihran hajun. Tapausta selvittämään ryhtyvät paikalliset Glück & Glück, komisariot jo kahdessa polvessa.

Perin traditiotietoinen tyyli vallitsee teoksessa. Romaani on paikoin puettu kirjeiden ja henkilöhahmojen dramatisoimien kohtausten asuun. Länsimaisen kirjallisuuden suurteoksia lainataan jatkuvasti.

Kerronta kuitenkin korostaa teoksen nykypäiväisyyttä. Kun tunnelma tiivistyy, menneen ajan kerronnasta hypätään vaivihkaa preesenssiin. Tämä luo kertomukseen intensiivisiä vaiheita, jotka enteilevät yleensä jotakin epäilyttävää toimintaa tai käännettä.

Vuosisadan matkustaja onnistuu yllättämään. Teoksen pituuden määrittelee kerronnan tyyli, jossa on yhdistelty aikakaudelle leimallisia laveita piirteitä. Niiden vastapainoksi teos on sidottu nykyaikaiseen romaaniperinteeseen. Romaani osoittaa aikakauden kerrontatapojen keinotekoisuuden tuomalla ne näkyviksi.

Helsingin Sanomat: Palkittu Vuosisadan matkustaja on hämmästyttävä laboratorio, jonka teemat koskettavat nykyaikaa
Turun Sanomat: Lumoava suurromaani 1800-luvun Euroopasta

 

 

 

Mainokset

Juan Tomás Ávila Laurel: Yössä vuori roihuaa

9789526845654-198x300

Juan Tomás Ávila Laurel: Yössä vuori roihuaa
Suom. Laura Vesanto
Romaani, 213 s.
Fabriikki, 2017

Yössä vuori roihuaa (Arde el monte de noche, 2009) on esimmäinen suomennettu päiväntasaajanguinealainen romaani. Fabriikki Kustannuksen julkaisema teos on hyvää jatkoa kolumbialaisen Laura Restrepon romaanin suomennokselle Intohimon saari (La isla de la pasión, 1989).

Tällä kertaa Fabriikin listoille päätynyt Juan Tomás Ávila Laurel on vainottu kirjailija, joka on joutunut jättämään kotimaansa Päiväntasaajan Guinean taakseen poliittisista syistä. Yössä vuori roihuaa on julkaistu alun perin Espanjassa. Teos perustuu Ávila Laurelin lapsuudenmuistoihin Annobónin saarelta.

Yössä vuori roihuaa sijoittuu pienelle ja syrjäiselle saarelle Päiväntasaajan Guinean rannikolla. Syrjäisyys näkyy muun muassa ihmisten taikauskossa ja vaatimattomissa elinolosuhteissa, vaikka saari on ollut jo pitkään länsimaalaisten valloittajien käsissä.

Sen lisäksi että saaren asukkaat ilmiselvästi kärsivät köyhyydestä ja ruokapulasta, koituu heidän riesakseen vielä kohtalokas koleraepidemia. Kolera oli karua todellisuutta myös Ávila Laurelin lapsuudessa 1970-luvulla.

Saarelaiset kuvittelevat koleran olevan rangaistus saarella aiemmin tapahtuneista väkivallanteoista ja jatkoa oudoille onnettomuuksille. Teoksen kertojaääni suhtautuu rauhallisesti saaren tapahtumiin. Vain kerronnalle ominainen toisteisuus ja mutkikkuus paljastavat järkytyksen. Kirjailija on selvästi halunnut osoittaa sormella maan hallitusta, joka on jättänyt ihmiset yksin saarelle pulaan.

Kuten sanottu, Yössä vuori roihuaa -teoksessa on paljon samaa kuin Fabriikin aiemmin julkaisemassa Intohimon saaressa. Molemmat romaanit sijoittuvat syrjäiselle ja eristyneelle eteläisen pallonpuoliskon saarelle, jossa nopeasti yltyvä tauti tuottaa tuhoa. Molemmista teoksista on luettavissa samanlaista sortajan ja sorretun välistä hiljaista kamppailua sekä unohduksen tuottamaa onnettomuutta.

Restrepon teoksen tapaan Yössä vuori roihuaa kertoo vahvasti ulkopuolisuuden ja irrallisuuden tunteista. Teos kiteyttää sivustakatsojan roolin ja ajatusmaailman reiluun pariin sataan sivuun. Kertojan objektiivisuus luo teokseen avuttomuuden tunnelmaa aiheuttaen lukijalle vahvoja tunnereaktioita.

Ávila Laurelin romaani on taitavasti ja hypnoottisesti kirjoitettu pieni mestariteos, jonka vaikuttavuus piilee sen monipolkuisessa kerronnassa, jolla kirjailija on onnistunut häivyttämään suoran yhteiskunnallisen piikikkyyden teoksestaan. Romaanin yhteiskuntakriittinen luonne avautuu hienovaraisen tyylikkäästi.

Pieni kirjasto: Juan Tomás Ávila Laurelin: Yössä vuori roihuaa

Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja kodittomat

9789513190446_frontcover_final_medium

Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja kodittomat
Suom. Matti Brotherus
Romaani, 391 s.
Tammi, 2016

Petra Delicado on suosittu rikospoliisihahmo etenkin Keski-Euroopassa. Petra Delicado ja kodittomat (Un barco cargado de arroz, 2004) on sarjan neljäs suomennettu osa. Yhteensä sarjassa on ilmestynyt jo kymmenen osaa.

Tällä kertaa poliisin selvitettäväksi päätyy kulkurin murha, joka johdattaa rikoskomisarion tutustumaan Barcelonan asunnottomien maailmaan. Dekkarin pääpaino tuntuu kuitenkin olevan komisario Delicadon yksityiselämässä.

Naiskomisarion tähdittämä dekkarisarja rikkoo Alicia Giménez Bartlettin mukaan tavanomaisen rikoskirjallisuuden lainalaisuuksia. Petra Delicado on sekä feminiininen että feministinen hahmo. Vahvaluonteinen naiskomisario on mukavaa vaihtelua rikoskirjallisuudessa, jossa naiset on yleensä totuttu näkemään vaimon tai uhrin roolissa.

Tarina alkaa terävästi suoraan tapahtumien ytimestä eli rikospaikalta. Pesäpallomailalla murjotun kulkurin ruumis ja sen teatraalinen hylkääminen kodittomien asuinsijoille saavat Delicadon epäilykset heräämään. Epäilykset kohdistuvat kaupungin skineihin, joiden tiedetään usein omakätisesti ojentavan laitatien kulkijoita.

Delicado yhdessä apulaisensa ylikonstaapeli Fermín Garzónin kanssa ryhtyvät selvittämään tapausta ja tutustumaan Barcelonan asunnottomien elämään yrityksenään päästä selville kodittoman ihmisen mielenmaisemasta.

Toisin kuin kaupunkia hengästyttävän kilpaa ylistävät Barcelona-romaanit yleensä, Petra Delicado ja kodittomat tuo esiin Barcelonan varjoisan puolen. Teosta voisi kutsua jopa yhteiskunnallisesti kantaa ottavaksi.

Delicadon tarina ja rikoksen selvittely soljuvat eteenpäin tasaisella tahdilla. Ensisijaisesti teos tuntuu kuitenkin keskittyvän naiskomisarion yksityiselämän esittelyyn. Tällä tavoin Delicadosta rakennetaan kattavaa kokonaiskuvaa, ei vain poliisina vaan myös ihmisenä ja ennen kaikkea naisena.

Petra Delicado on kypsään ikään ehtinyt eronnut nainen, joka ei ole koskaan edes haaveillut perheen perustamisesta. Hän nauttii irtosuhteistaan iän tuomalla varmuudella ja kokemuksella. Joku voisi kutsua Delicadoa kyyniseksi, mutta pikemminkin kyse on hedonistisesta hahmosta, joka ei yksinkertaisesti kaipaa sitoumuksia.

Petra Delicado ja kodittomat on vakavan rikoksen selvittelystä huolimatta kevyttä luettavaa. Rikosmaailman kylmyyteen tuodaan mukavasti kontrastia kuvaamalla poliisien välistä huumoria ja ihmissuhteita. Lisäksi Matti Brotheruksen etevä suomennos edistää teoksen luettavuutta.

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä

kiintymyksia

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä
Suom. Sari Selander
Romaani, 131 s.
Like, 2017

Kiintymyksiä (Los Afectos, 2015) on ensimmäinen suomennettu teos bolivialaiselta kirjailijalta Rodrigo Hasbúnilta (s. 1981).

Eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Ertlin perhe on juuri muuttanut Münchenistä Boliviaan, La Pazin kaupunkiin. Perheen isä suunnittelee tutkimusmatkaa Amazonian sademetsään. Hänen tavoitteenaan on löytää muinainen inkojen kaupunki Paitití ja kuvata dokumenttielokuva retkikunnan matkasta.

Pakkomielteisen isän seuraksi epäonnisen retkikunnan matkalle osallistuu myös perheen tytär Monika. Romaanin kytkökset todellisuuteen tuntuvat todella vasta teoksen loppupuolella, vuosikymmenien kuluttua, kun pelottoman ja uhmakkaan Monikan tie risteää kuuluisan Che Guevaran tarinan kanssa.

Ertlin perheen Hans-isä on tunnettu natsien propagandafilmien kuvaajana, joten tyttären päätös liittyä vasemmistosissiliikkeeseen, ei tuota onnellista loppua isän ja tyttären väliselle suhteelle.

Hasbún kuvaa tapahtumia hyvin intiimisti vaihtelevin kertojaäänin ja runsain sisäisin monologein. Elämän sattumanvaraisuuden kuvaus on Hasbúnin käsissä taipunut kauniisti kerrotuksi tarinaksi, jonka kaikkein vähiten olettaisi perustuvan tositapahtumiin.

Hasbún kuvailee vaivihkaisin elein koko sisarussarjan kantamaa syyllisyyttä isänsä historiasta. Hansin pakkomielle Paititísta kuvastaa hänen tarvettaa jättää mennyt taakseen.

Vaivihkaa Hasbún myös kuljettelee perhettä kohti eriytymistä omille teilleen, kunnes lopulta tiet eroavat peruuttamattomasti.

Teoksen lukeminen ei ole vaivatonta. Sivuja voi joutua selailemaan taaksepäin, sillä kerronta vaatii lukijalta herpaamatonta huomiota. Jotkin asiat kerrotaan niin näkymättömästi, ettei niiden tunnistaminen välttämättä onnistu ensimmäisellä lukukerralla. Romaanin lukeminen vaatii syventymistä.

Pieneen romaaniin mahtuu suuri tarina. Yli vuosikymmenien jatkuva Ertlin perheen hajaantumisen seuraaminen on luotu eheästi. Erityisesti romaani kuvaa sukupolvien välistä vastakkainasettumista ja tulevaisuususkoa.

Kiintymyksiä voidaan määritellä historialliseksi romaaniksi, siinä missä monet pikkutarkat monisataasivuiset järkäleetkin. Hasbún on taustatyönsä tehnyt, mutta romaani on silti silkkaa fiktiota.

Sitä mukaa kun historiallisen tiedon olemus ymmärretään yhä paremmin epävarmaksi ja näkökulmasidonnaiseksi, Hasbúnin romaania vastaavat teokset tulevat oletettavasti lisääntymään. Ilmiö näkyy vahvasti myös kotimaisessa kirjallisuudessa, jossa kirjailijat ovat jo uskaltautuneet ottamaan luovia vapauksia.

Kauppalehti: Isin tytöt

 

 

Albert Sánchez Piñol: Voitetun kaupungin tarina

voiteun_kapgr_wb72d_6974

Albert Sánchez Piñol: Voitetun kaupungin tarina
Suom. Satu Ekman
Romaani, 686 s.
Bazar, 2016

Voitetun kaupungin tarina (Victus, 2012) on järkälemäinen historiallinen romaani, joka sijoittuu Espanjan perimyssodan aikaan, 1700-luvun kahdelle ensimmäiselle vuosikymmenelle. Tapahtumat sijoittuvat ensisijaisesti Barcelonaan, jossa käytiin sodan ratkaisevimmat taistelut. Romaani käsittelee ennen kaikkea Espanjan sotahistoriaa.

Espanjan perimyssodan kannalta hallitsijoiden asemaa on kenties yleensä pidetty merkittävänä, mutta Albert Sánchez Piñol kertoo Barcelonan piirityksen tarinan sodassa palvelleiden upseerien ja heidän avustajiensa näkökulmasta. Teoksen päähenkilönä toimii veijarimainen Zuvi Pitkäkoipi eli sotainsinööri Martí Zuviría, joka sanelee tarinaansa vuosia jälkeenpäin, 98-vuotiaana.

Martí Zuviría oli todellinen historiallinen henkilö, joka toimi perimyssodassa espanjalaisen sotilaan, Antonio de Villarroelin adjutanttina. Sáncez Piñol on antanut Zuviríalle merkittävämmän roolin kuin mitä historiankirjat kertovat. Romaanissa Zuviría kuvataan ilmiömäisenä insinöörinä sekä pienenä mutta tärkeänä tekijänä Barcelonan taistelussa vuonna 1914.

Kertomus alkaa Zuvirían nuoruusvuosista. Teoksen kiinnostavin osuus on seurata nuoren insinöörin koulutusta kuuluisan ranskalaisen sotainsinöörin, Vaubanin opetuksessa Bazochesissa. Koulutus on rankka, ja päivät kestävät aamuvarhaisesta iltamyöhään. Jo nuorena Zuviríasta paljastuu veijarimainen olento, joka lannistumatta pärjää ankarien kouluttajiensa laatimista haasteista.

Sotainsinöörin työtä ja koulutusta kuvataan salaperäisenä taiteenlajina, jonka taitaminen vaatii yli-inhimillisiä voimia. Insinöörit ovat kuin pieni salaseura koodikielineen ja tatuointeineen. 98-vuotiaana Zuvirían käsivarteen on tatuoitu yhdeksän kymmenestä ansioituneisuutta merkitsevästä pisteestä. Kymmenen pisteen insinöörejä ei hänen mukaansa ole olemassakaan.

Lähdettyään Bazochesista omille teilleen, Zuviría päätyy perimyssodan pyörteisiin, milloin kapinallisten, milloin ranskalaisten tai liittoutuneiden riepoteltavaksi. Barcelonasta kotoisin olevalla Zuviríalla ei ole kotia, eikä liioin isänmaata. Sotainsinöörinä hän voi taistella kenen joukoissa mielii.

Zuviría voidaan hyvin nähdä Espanjan kirjallisuushistorialle tyypillisen picaro-hahmon perillisenä. Voitetun kaupungin tarinassa on muitakin veijariromaanille tyypillisiä piirteitä, kuten ajan yhteiskunnallisen järjestyksen kritisointia. Huikentelevaisuudessaan Zuviría on selvä vastine entisajan pikareskihahmoille.

Zuviría ei kuitenkaan ole täysin pahansuopa tai moraaliton. Hän välittää läheisistään, ja hän välittää Barcelonan kohtalosta sekä insinööritaidon merkityksestä. Teos jakaantuu kolmeen osaan ”Veni”, ”Vidi” ja ”Victus”, joista viimeisin keskittyy tapahtumien huipentumaan eli Barcelonan taisteluun 1914. Zuviría loikkii taistelussa puolelta toiselle, mutta koko ajan hän toimii linnoittautuneen kaupungin puolustajana.

Teos sisältää runsaasti sotaisia taistelutilanteiden kuvauksia, pommituksia ja lähitaisteluja. Reilussa 600 sivussa kaikki mahdollinen tulee sanotuksi jokaista yksityiskohtaa myöten. Teos ei kuitenkaan sisällä puuduttavaa aseiden yksityiskohtaista kuvausta vaan syventyy enemmänkin henkilöhahmojen kuvailuun.

Romaani sisältää useita keskeisiksi kehittyviä henkilöhahmoja, joista suurin osa edustaa todellisia historiallisia henkilöitä autenttisine tarinoineen. Heitä kuvataan historiankirjojen ja kronikoitsijoiden jälkeen jättämien tietojen mukaan. Lisäksi Sánchez Piñol on syventänyt henkilöhahmoja ja antanut heille tunnistettavia, inhimillisiä piirteitä, vahvuuksia ja heikkouksia.

Zuvirían jutusteleva minäkerronta tekee järkäleen kahlaamisesta eloisan lukukokemuksen. Teoksen luettuaan ymmärtää taatusti paremmin Barcelonan kaupungin ja sen arkkitehtuurin historiaa. Lisäksi teos antaa kattavan kuvauksen Espanjan perimyssodan vaiheista. Kirjoittajan voi todella nähdä perehtyneen aiheeseensa.

Satu Ekmanin käännös säilyy rakenteellisesti ja sisällöllisesti hallittuna loppuun saakka. Teoksen kääntäminen on vaatinut jonkin verran harvinaisen erikoissanaston tuntemusta. Teoksessa esiintyvät ranskankieliset termit ja lausahdukset on tavan mukaan jätetty suomentamatta. Teoksen kiinnostavuutta lisäävät tekstin oheen liitetyt piirustukset linnoituksista ja henkilöiden muotokuvat.

 

Alejo Carpentier: Eroica

eroica_kansi_images_base_medialle-art_eroica_500_

Alejo Carpentier: Eroica
Suom. Jyrki Lappi-Seppälä
Lyhytromaani, 152 s.
Aviador, 2016

Kuuluisan kuubalaisen kirjailijan lyhytromaani rakentuu kuin Beethovenin sinfonia. Eroican, Beethovenin kolmannen, ”herooisen” sinfonian alun sonaattimuoto on Alejo Carpentierin romaanissa sovitettu kaunokirjalliseen muottiin. Musikologinakin tunnettu Carpentier perehtyi huolella kumpaankin lajiin, minkä vuoksi Eroicaa voidaan pitää poikkitaiteellisenakin teoksena.

Teoksen nykyhetki tapahtuu konserttisalissa, jossa sinfoniaorkesteri esittää Beethovenin herooista sinfoniaa. Viime hetkellä ennen konsertin alkua saliin syöksyy nuhjuisesti pukeutunut mies kannoillaan kaksi takaa-ajajaa. Miehellä on sinfonian keston verran eli noin 46 minuuttia aikaa käydä läpi aiempia tapahtumia. Sen sijaan, että mies keskittyisi nauttimaan viimeisestä sinfoniastaan, hän kertailee mielessään menneitä tapahtumia.

Takaumien avulla selviää, mikä on johtanut tuohon tilanteeseen ja miksi takaa-ajajat ovat miehen kintereillä. Selviää poliittisten yhteenottojen, terrorismin ja vallankumousliikkeiden koko vyyhti tilanteen taustalla. Eletään 1930-luvun alun Kuubassa, jossaa presidentti Gerardo Machadon hallitsema diktatuuri on sortumassa. Aika on sekasortoinen.

Eroica onkin yllättäen hyvin poliittinen ja yhteiskuntakriittinen teos. Se valottaa Kuuban veristä historiaa, jossa eivät vain vastustajat teloittaneet toisiaan vaan käytiin myös vastarintaliikkeiden sisäisiä kamppailuja.

Eroica kertoo tositapahtumiin perustuvan tarinan aktivistiryhmään kuuluvasta miehestä, joka kidutettuna päätyy ilmiantamaan toverinsa. Entiset toverit päättävät teloittaa ilmiantajan ja niin mies takaa-ajajineen päätyvät sattumalta konserttisaliin.

Eroicaa lukiessa on vaikea välttyä joutumasta tekstin imuun. Carpentierin teksti etenee tajunnanvirranomaisesti, ja siirtymät ajasta ja paikasta toiseen ovat unenomaisen huomaamattomia. Suomentaja Jyrki Lappi-Seppälä ei ole edes yrittänyt kotouttaa ja lyhentää Carpentierin yli sivunmittaisiksi venyviä virkkeitä. Runsaasta pilkutuksesta johtuen teoksen tahti on paikoin hyvinkin kiivas.

Carpentierin valtoimenaan vellova teksti on myös jokseenkin vieraannuttavaa. Carpentierin sanasto on rikasta ja se herkistää lukijan nauttimaan runsaana etenevästä kielestä. Sen vuoksi teoksen tarinasta on vähän väliä kurottava uudestaan kiinni, jotta tapahtumat eivät uhkaisi karata lukijan käsistä.

On hienoa huomata, kuinka uudet pienkustantamot ovat ottaneet vastuun laadukkaan käännöskirjallisuuden julkaisemisesta. Aviador Kustannus on jo aiemmin julkaissut kiinnostavia uusia nimikkeitä Latinalaisen Amerikan maista, ja nyt painopiste on nähtävästi laajentunut myös klassikoiden saattamiseksi suomenkielisten lukijoiden käsiin. Seuraavaksi vuorossa on Paolo Linsin jo vuonna 2002 elokuvaksikin sovitettu Jumalan kaupunki (Cidade de Deus, 1997), joka onkin jo aivan liian kauan odottanut suomennosta vailla.

Kauppalehti: Rönsyävän lauseen lumo

Federico Axat: Viimeinen mahdollisuus

axat_viimeinen-mahdollisuus_kansi72dpi

Federico Axat: Viimeinen mahdollisuus
Suom. Taina Helkamo
Romaani, 503 s.
Aula & Co, 2016

Federico Axatin neljäs romaani Viimeinen mahdollisuus (La última salida, 2016) on toistaiseksi ainut argentiinalaiselta kirjailijalta suomennettu teos. Viimeinen mahdollisuus on Axatin tähän mennessä tunnetuin teos. Se on nopeasti saanut otteen kansainvälisestä menestyksestä ja sitä on käännetty jo yli 20 kielelle.

Viimeinen mahdollisuus on ehta psykologinen trilleri, jonka sukulaisena voidaan pitää esimerkiksi Dennis Lehanen teosta Suljettu saari  (2004) ja Martin Scorsesen kirjan pohjalta ohjaamaa jännityselokuvaa Shutter Island (2010). Viimeinen mahdollisuus vain on paljon enemmän kuin sukulaisteoksensa.

Kuten jännityskertomuksissa yleensä, tämänkin teoksen juju piilee siinä, että tarinan kerronta johdattaa lukijaa harhaan ja hämää jatkuvasti. Totuudet teoksen taustalla ovat kaikkea muuta kuin lukijan annetaan ensitilassa olettaa.

Teos alkaa tilanteesta, jossa päähenkilö Ted McKay istuu työhuoneessaan ase kädessään valmiina ampumaan päänsä tohjoksi, kun oveen koputetaan. Juuri silloin Ted huomaa pöydällään lapun, johon hänen omalla käsialallaan on kirjoitettu: ”AVAA OVI. SE ON VIIMEINEN MAHDOLLISUUTESI”, eikä Ted millään muista kirjoittaneensa noita sanoja.

Teoksen aloitus tuntuu todelliselta, mutta tosiasiassa kyse onkin Tedin päänsisäisestä kuvitelmasta. Teoksen hämäävä aloitus saa lukijan varpailleen. Kenen sanoihin enää voi luottaa? Onko Ted tosiaan hullu vai esittääkö hän vain? Onko kyse salaliitosta? Teos avaa heti alkuun paljon mahdollisuuksia ja herättää lukijan luovuuden valloilleen.

Lopulta Ted löytää itsensä potilaana psykiatrisesta sairaalasta ja teoksen keskeisimmäksi hahmoksi vaihtuukin hänen psykiatrinsa Laura Hill. Alkaa eräänlainen tutkimusmatka Tedin pään sisälle, minkä tarkoituksena on selvittää hänen sairastumisen syynsä, miksi Tedin mielenterveys on järkkynyt. Matkan aikana paljastuu monen moista; törmätään omituiseen opossumiin ja selvittämättömiin kuolemantapauksiin, joita Ted ei kykene liittämään todellisuuteen.

Tedin pään sisälle syntynyttä monimutkaista syklien ja porttien verkostoa selitetään hänen aivojensa kehittyneisyydellä. Ted on nuorena ollut lupaava shakinpelaaja ja suoranainen nero, joka valokuvamuistinsa ja päättelykykynsä ansiosta valmistui yliopistosta käymättä luennoilla juuri ollenkaan. Tedin aivot onnistuvat huijaamaan häntä itseäänkin.

Sen lisäksi, että Viimeinen mahdollisuus on esimerkkiteos viiltävän jännitteen luomisesta, se myös lähes huomaamatta tulee kritisoineeksi amerikkalaista yhteiskuntaa ja sen hulluutta.

On jokseenkin huomiota herättävää, että Axat on sijoittanut tarinansa Massachussetsin osavaltioon, keskelle periamerikkalaista ympäristöä. Myös kaikki henkilöhahmot ovat tavanomaisilta vaikuttavia amerikkalaisia, perheellisiä ihmisiä. Teos tuo vaivihkaa esille Yhdysvaltojen kansalaisten arkeen liittyviä normeja ja käytäntöjä, joita se samalla halveksuu.

Teos nostaa esille mielenterveysongelmien laajuuden. Samalla se osoittaa itsetietoisesti, kuinka mielenterveysongelmista on tapana tehdä viihdettä ja kansanhuvia.

Viimeinen mahdollisuus on metaromaani siinä mielessä, että se voidaan nähdä psykiatri Laura Hillin kirjoittamana teoksena Tedin tarinasta. Epilogissa toimittaja haastattelee psykiatria kirjan julkaisun tiimoilta.

Teoksen voidaan nähdä ottavan osaa keskusteluun siitä, kenellä ja millaisessa tilanteessa on oikeus kertoa toisen ihmisen tarina. Laura Hill saa luvan Tediltä itseltään kirjan kirjoittamiseen ja Federico Axat taas on itse luonut Ted McKayn fiktiivisen hahmon, jonka tarinan hän teoksessaan kertoo. Kummankaan tarkoitus ei ole mässäillä hulluudella vaan kenties herätellä kärjistetysti kysymyksiä siitä, onko valtiossa jokin olennaisesti pielessä, kun se synnyttää tämänkaltaista hulluutta.

Taina Helkamon käännös on hyvin suorasanainen ja selkeä, mikä tekee teoksen lukemisesta mutkatonta. Teksti mahdollistaa nopean lukutavan, kun tapahtumat alkavat edetä kiihtyen, mikä on myös laskettava käännöksen eduksi.