Samanta Schweblin: Houreuni

houreuni-768x1096

Samanta Schweblin: Houreuni
Suom. Einari Aaltonen
Pienoisromaani, 144 s.
Like, 2018

Houreuni (Distancia de rescate, 2014) on argentiinalaisen kirjailijan Samanta Schweblinin (s. 1978) intensiivinen ja salaperäinen pienoisromaani, johon kytkeytyy ekologinen huoli maailman tilasta.

Houreuni koostuu tarinallisesta dialogista Amanda-nimisen naisen David-nimisen pojan välillä.

Tapahtumat alkavat hämyisestä sairaalahuoneesta. Amanda tietää jostakin selittämättömästä syystä tekevänsä kuolemaa. David tiedustelee häneltä lähiaikojen tapahtumia ja yrittää ilmeisesti selvittää, mikä on johtanut Amandan tähän tilaan.

Amanda kertaa menneitä tapahtumia ääneen. Miten hän on muun muassa istunut ottamassa aurinkoa Davidin äidin Carlan kanssa ja käynyt ostoksilla tyttärensä Ninan kanssa.

Amandan kertomusta varjostavat epämääräiset sivuhuomiot ulkonäöltään muuttuneista kylän lapsista. Lukijalle herää monenlaisia epäilyksiä siitä, mitä on käynnissä. Onko kyse myrkytyksistä, mutaatioista, madoista vai mistä?

Vähitellen kertomus etenee yliluonnollisen puolelle, kun Amanda kertoo, että Carla on yrittänyt väittää hänelle, että Davidin sielu olisi vaihtanut ruumista.

Houreuni on painostavatunnelmainen psykologinen romaani, mutta yhtä hyvin sitä voisi kuvailla ekotrilleriksi. Tapahtumat nimittäin sijoittuvat Argentiinan pampalle, maaseudulle.

Argentiinassa geenimanipulaatio on arkipäivää, ja viljelyksillä käytetään yhä torjunta-aineita, jotka muualla maailmassa on arvioitu terveydelle vaarallisiksi ja sen perusteella kielletty.

Romaanin sivuilla vilahtaa  muutamia viittauksia soijantuotantoon, minkä perusteella voisi sanoa teoksen painostavan tunnelman olevan osittain myös verrannollinen monien argentiinalaisten huoleen oman terveytensä puolesta.

Teoksen painostava jännite kasautuu epätietoisuuden pohjalle. Emme tiedä tarkalleen, mitä on tapahtunut tai mitä tulee tapahtumaan. Teoksen ilmapiiri on suorastaan kihelmöivällä tavalla häiritsevä.

Ekologisiin aiheisiin paneutuva pienoisromaani on lajinsa edustajana mielenkiintoinen ja omaperäinen tapaus. Pienoisromaanin muoto avaa myös tarinankerronnalle täysin uudenlaisia mahdollisuuksia.

Teoksen alkuperäisnimestä muotoutunut käsite distancia de rescate esiintyy tekstissä paikoitellen Einari Aaltosen suomentamana pelastusetäisyytenä.

Sanalla viitataan esimerkiksi vanhempien tapaan laskea jatkuvasti päässään, kuinka pitkä matka heillä olisi pelastaa lapsensa milloin missäkin tilanteessa.

Pelastusetäisyyden voi nähdä kuin konkreettisena nauhana tai napanuorana, joka kiristyy äidin ja lapsen välillä sitä mukaa, kun etäisyys suurenee.

Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalilla vieraillut Schweblin kertoi Hannele Mikaela Taivassalon haastattelemana tarkemmin keksimästään käsitteestä ja siitä, kuinka se mielenkiintoisesti vertautuu tarinankerrontaan ja jännitteen toimintaperiaatteeseen.

Schweblinin ja Taivassalon käymä keskustelu on katsottavissa Yle Areenassa.

Mainokset

Carlos Ruiz Zafón: Henkien labyrintti

9789511304401

Carlos Ruiz Zafón: Henkien labyrintti
Suom. Antero Tiittula
Romaani, 956 s.
Otava, 2017

Henkien labyrintti (El laberinto de los espíritus, 2016) on yritys sanoa kaikki, mikä jäi sanomatta Unohdettujen kirjojen hautausmaa -saagan kolmessa ensimmäisessä osassa Tuulen varjo (Otava, 2016), Enkelipeli (Otava, 2016) ja Taivasten vanki (Otava, 2012).

Carlos Ruiz Zafónilla (s. 1964) on ollut kova työ punoa yhteen kirjasarjan aiemmissa osissa esiin työntyneet langanpäät.

Henkien labyrintti sijoittuu 1960-luvun synkkään Barcelonaan, jossa edelleen ratkotaan ja peitellään sisällissodan aikaisia vilpillisiä tekoja ja raakoja vääryyksiä.

Elokuvakäsikirjoittajana työskentelevä Ruiz Zafón taitaa tarinankerronnan lait ja osaa pitää jännitettä yllä äärimmillään jopa kymmenien sivujen ajan, mutta hänen saagansa päätösosa kärsii lopulta ylitsepursuavasta sisällöstä ja monimutkaisista sivupoluista.

Kaikki pienimmätkin kivet on käännetty, jotta lukijalle ei varmasti jäisi epäselväksi, mistä tarinassa on kyse. Vähemmälläkin rautalangan väännöllä olisi selvitty.

Ruiz Zafón ei taida tuntea hemingwayläistä kirjoitusohjetta, vaan on päättänyt vyöryttää lukijalle koko jäävuoren.

Kuten aiemmissakin osissa, myös Henkien labyrintissä tapahtumat keskittyvät kiinteästi Barcelonaan ja maalaavat kaupungista goottilaisen synkän ja nuhjuisen kuvan varjojen ja unohdusten kaupunkina.

Ankeus ja kuolema ovat läsnä, ei vain kaupungin kuvauksessa, mutta myös henkilöhahmojen ajatusmaailmassa. Viiltävä ironia on täynnä tietoutta ihmiselämän lyhyydestä ja katoavaisuudesta.

Henkien labyrintti kurkottaa takaisin 1930-luvulle Espanjan sisällissodan melskeisiin.

Muun muassa Enkelipeli-teoksesta tuttu David Martín ja monet muut haudatut hahmot kaivetaan esiin, kun teoksessa kelataan aikaan, jonka Martín ja monet muut kohtalokkaat hahmot viettivät Montjuicin vankilassa.

Vankilan pahamaineinen johtaja Mauricio Valls päätyykin koko teoksen suurimmaksi syntipukiksi ja pahantekijäksi.

Teoksen tarinaa motivoi Daniel Semperen äidin epämääräisissä olosuhteissa tapahtunut kuolema, jonka salaisuutta ratkotaan hiljalleen.

Miehisten pääosan esittäjien lisäksi Ruiz Zafón passittaa päätösosassa näyttämölle vaihteeksi myös yhden aktiivisen naishenkilön. Alicia Grisin, kuoleman enkelin, tehtävänä on selvittää Mauricio Vallsin outo katoamistemppu.

Vähitellen Alicia kietoutuu yhä syvemmälle tapaukseen, jonka taustalta paljastuu erinäisiä sisällissodan aikaisia vehkeilyjä ja suurempia petoskuvioita.

Apujoukoikseen Alicia värvää tietenkin Semperen kirjakaupan avuliaan joukon, Daniel Semperen ja Fermín Romero de Torresin.

Romaanin päätösosa pyrkii erottelemaan hyvikset ja pahikset toisistaan. Korruptoituneet vallanpitäjät saavat lopulta oikeanmukaisen tuomion ja kirjallisuuden pariin vihkiytyneet Semperet tovereineen pääsevät viettämään loppuelämäänsä vähemmillä tunnontuskilla.

Saagan lähes tuhat sivua käsittävä päätösosa on täynnä toimintaa ja monipolvisia juonikuvioita, käänteitä, petoksia, valheita, rakkautta ja yllättävien sukulaisuussuhteiden paljastumisia: kaikkea mitä hyvältä juonivetoiselta jännäriltä saattaa odottaa.

Kokonaisuudessaan Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarja on vielä enemmän kuin jännitystä. Se on korkeakirjallisilla viittauksilla ryyditettyä terävää dialogia ja iskevää tarinankerrontaa.

Kaiken lisäksi se on osoitus rakkaudesta kirjallisuuteen, mikä käy lukijalle hyvin ilmi jo sarjan ensimmäisessä osassa.

Monet kaunokirjallisista viittauksista menevät lukijalta kuitenkin sivu suun, johtuen siitä valitettavasta totuudesta, että Espanjan kirjallisuuden klassikoita on julkaistu suomennoksina täysin mitätön määrä verrattuna muihin läntisen Euroopan maihin.

Ruiz Zafón taitaa nokkelan veijarimaisen dialogin, jolle hän on varmasti löytänyt monta esikuvaa espanjalaisesta pikareskikirjallisuudesta.

Etenkin vanha Fermín on sanankäänteissään sen verran pedantti, että lukijalle on silkkaa nautintoa lukea tämän ironiantäyteisiä kommentteja.

Suomentaja Antero Tiittulaa tekee mieli ylistää Ruiz Zafónin nokkelan kielen hallinnasta ja taivuttamisesta suomeksi.

Kohtalokkaaksi koituu kirjailijan tapa viljellä samanlaista kielenkäyttöä niin viljalti, että karikatyyrimäinen puheenparsi menettää merkityksensä. Lopulta kaikki henkilöt puhuvat samalla tavalla ja yhtä nokkelasti.

Lisäksi mainittakoon, että Fermínin seksistinen kielenkäyttö tuntuu päätösosassa vain yltyvän, mikä on nähdäkseni täysin tarpeetonta. Mauton kielenkäyttö syö kosketuspintaa muuten sympaattisilta hahmoilta.

Henkien labyrintillä on kompastuskivensä, mutta intensiivinen tarinankerronta pelastaa lukukokemuksen ja tuo siihen mielenkiintoa.

Alejo Carpentier: Valtakunta tästä maailmasta

valtakunta-tasta-maailmasta

Alejo Carpentier: Valtakunta tästä maailmasta
Suom. Jyrki Lappi-Seppälä
Romaani, 160 s.
Aviador, 2017

Alejo Carpentierin (1904–1980) pääteoksena pidetty pienoisromaani Valtakunta tästä maailmasta (El reino de este mundo, 1949) on sivumääräänsä suurempi teos. On hienoa saada tämäkin merkittävä historiallinen romaani vihdoin suomeksi.

Carpentierin lukeminen alkukielellä ei ole aivan helppoa. Jyrki Lappi-Seppälälle kuuluu kunnianosoitus upeasta käännöstyöstä. Lappi-Seppälän suomennos huomioitiin vastikään myös Mikael Agricola -palkintoehdokkuudella.

Kielen rikkaus sekä ilmaisun runsaus ja rehevyys tekevät alkukielisestä tekstistä hankalasti ymmärrettävää. Carpentierin tyyliä onkin kutsuttu uusbarokkiseksi.

Teksti on groteskia ja ruumiillista, mikä liikuttaa lukijaa ja saa omankin olon tuntumaan likaiselta. Romaanin synkkä ja likainen maailma ikään kuin valuu kirjan mukana lukijan käsiin.

Pienoisromaanin tapahtumat sijoittuvat 1700- ja 1800-lukujen vaihteen Haitiin, jossa orjuuden ja valtakamppailujen jälkeensä jättämät haavat ovat vielä tuoreet.

Haitin historia on ollut pitkään orjuudelle ja kolonialismille alisteista. Kolumbuksen retkien myötä espanjalaiset valloittivat saaren alkuperäisasukkailta ja pakottivat nämä työskentelemään lähes orjuuden kaltaisissa olosuhteissa.

Kun Espanjan kruunu sitten 1500-luvulla kielsi alkuperäiskansojen kaltoinkohtelun, tilalle tuotiin eurooppalaista työvoimaa ja etenkin afrikkalaisia orjia huolehtimaan suurista sokeriruokoplantaaseista. Osa orjista vapautui 1700-luvun lopun vallankumouksessa, jonka myötä maa julistautui itsenäiseksi vuonna 1804.

Valtakunta tästä maailmasta kertoo mustan orjan silmin Haitin kuninkaan Henri Christophen valtaannoususta ja tuhoon syöksemisestä. Christophen aika koitti maan itsenäisyyteen johtaneen Jean Jacques Dessalinesin jälkeen.

Haiti oli aikoinaan maailman ensimmäinen musta demokratia. Tasavalta ei kuitenkaan riittänyt Henri Christophelle, joka jonkin aikaa hallittuaan presidenttinä maan pohjoisosaa päätyi lopulta julistamaan maansa kuningaskunnaksi ja nimeämään itsensä sen kuninkaaksi, Henri ensimmäiseksi, vuonna 1811.

Kuninkaan kyltymättömyys käy ilmi myös Carpentierin romaanissa, jossa osa tapahtumista sijoittuu yhteen kuninkaan lukuisista palatseista. Kuningas päätyy lopulta itsemurhaan ja kuningasperhe ahdistetaan nurkkaan omassa kodissaan.

Romaani kertoo etenkin vallasta ja sen erilaisista kääntöpuolista, kuten vapaudesta ja väkivallasta. Vallanhimo taipuu kohtalokkaasti ja vastakaikuna kuningas syöstään valtaistuimelta. Henri Christophen aika voidaan nähdä eräänlaisena viimeisenä koettelemuksena ennen maan lopullista tasavaltaistumista.

Carpentieria lukiessa unohtaa helposti lukevansa todellisista historian tapahtumista. Kirjailijan omalaatuinen, synkkä ja maaginen tyyli, real maravilloso, määrittyy kuitenkin historiallisten tapahtumien pohjalta. Kirjailija itse on sanonut kuvanneensa realistisesti Haitin historiaa, joka itsessään on ihmeellistä ja sisältää maagisia elementtejä.

Kuubalaiselta kirjailijalta aiemmin suomennettuihin teoksiin verrattuna Valtakunta tästä maailmasta on kerronnaltaan vangitseva romaani, jonka lauserakenteet eivät ole yhtä monimutkaisia ja tapahtumaketjut yhtä polveilevia kuin esimerkiksi edellisessä suomennoksessa Eroica (Aviador, 2016). Polveilevuuden sijaan kerrontaa hallitsee tällä kertaa ilmaisun rehevyys.

Valtakunta tästä maailmasta johdattaa lukijan mustan Karibian historiaan esittäen tositapahtumat taidokkaasti kaunokirjallisesta vapaudesta tinkimättä.

Kiiltomato: Hetkeä ennen maagista realismia
Marissa Mehr; Café pour les idiots: Alejo Carpentier: Valtakunta tästä maailmasta (Aviador 2017)

Roberto Bolaño: Puhelinkeskusteluja

Puhelinkeskusteluja

Roberto Bolaño: Puhelinkeskusteluja
Suom. Einari Aaltonen
Novellikokoelma, 232 s.
Sammakko, 2017

Puhelinkeskusteluja (Llamadas telefónicas, 1997) on Roberto Bolañon esikoisnovellikokoelma, joka julkaistiin ennen kulttikirjailijan suosioon syösseitä pääteoksia Kesyttömät etsivät (Sammakko, 2009) ja 2666 (Sammakko, 2015).

Bolaño kuoli vain 50-vuotiaana vuonna 2003, mutta yhä häneltä sekä julkaistaan aiemmin julkaisemattomia teoksia että lähes samaa tahtia suomennetaan aiemmin suomentamattomia tekstejä. Bolañon tuotannossa riittää suomennossavottaa vielä vuosiksi eteenpäin.

Nyt suomeksi julkaistua novellikokoelmaa ei ole vielä käännetty edes englanniksi. Kyse on kirjailijan varhaisimmista teksteistä, joissa päällimmäisenä erottuu Bolañon tyylille ominainen autofiktiivisyys.

Bolañon novelleissa toistuu usein kertojana hänen alter egonsa, Arturo Belano, joka kertoo elämästään ja oudoista kohtaamisistaan espanjalaisten naisten, argentiinalaisten kirjailijoiden ja chileläisten kadunmiesten kanssa.

Kuten Bolañon oma elämä, myös hänen alter egonsa päivät sijoittuvat nuoruudessa Chilen Santiagoon ja varhaisaikuisuudesta eteenpäin Espanjaan, Barcelonan lähistölle.

Autofiktiivisestä vireestä huolimatta kaikki tapaukset ovat selvästi fiktiivisiä. Bolañolla on erityisen taitava tapa muuttaa arkisen elämän sivupolut harhateiksi ja hämäännyttää lukijaa erikoisilla tapauksilla ja salaperäisyyttä hipovilla viittauksilla.

Kokoelman ensimmäinen ”Sensini”-niminen novelli johdattaa lukijan heti kirjallisuusmaailmaan ja kirjailijan hengenpitimikseen tekemän työn siiville. Novelli kertoo kertojan kohtaamisesta argentiinalaisen kirjailijan Luis Antonio Sensinin kanssa Espanjassa.

Kirjailijat alkavat kirjeenvaihtoon osallistuttuaan samaan kirjoituskilpailuun. Sensini neuvoo kollegaansa, kuinka osallistua mahdollisimman moneen kirjoituskilpailuun mahdollisimman vähällä kirjoituspanoksella. Sensinin kuoltua kertoja alkaa tapailla tämän tytärtä, johon hän on Sensinin kautta tutustunut.

Absurdinomaisessa novellissa korostuu kirjailijan työn järjettömyys. Kokeneemman kirjailijan ohjeet nuoremmalle liittyvät lähinnä vippaskonsteihin rahan ansaitsemiseksi.

”Enrique Martín”-niminen novelli puolestaan kertoo espanjalaisesta runoilijasta, johon kertoja kertoo tutustuneensa Barcelonassa. Kertoja silloisen tyttöystävänsä kanssa viettää illallisia runoilijan ja tämän tyttöystävän kanssa. Yhteisillä illallisilla vieraat kertovat työstään Kysymyksiä & Vastauksia -nimisen ufoista ja paranormaaleista ilmiöistä kertovan lehden avustajina. Tähän asti novelli vaikuttaa vielä tavanomaiselta.

Kun runoilija sitten katoaa kertojan ystäväpiiristä ja ilmoittaa itsestään vain salakirjoitukselta vaikuttavin numerosarjoin; ilmestyy yllättäen kertojan oven taakse hermostuneena pyytäen tätä säilyttämään hänen papereitaan ja myöhemmin löydetään hirttäytyneenä työpaikkansa toimistosta, tapahtumat saavat Bolañon tyylille ominaisia salaperäisiä ja dekkarimaisia sävyjä, vaikka lopulta tapaukseen ei liitykään mitään ihmeellistä.

”Runoilija kestää mitä tahansa. Toisin sanoen ihminen kestää mitä tahansa. Se ei kuitenkaan ole totta: ihminen ei oikeastaan kestä paljoakaan. Runoilija sen sijaan voi kestää mitä tahansa. Kasvoimme siinä uskossa. Väite on totta, mutta johtaa tuhoon, hulluuteen ja kuolemaan.”

Bolañolla on tapa osoittaa kirjoitustensa avulla, kuinka jännitettä on mahdollista luoda ilman mitään todellista syytä jännitykseen. Kaikki voidaan saada vaikuttamaan oudolta ja mysteeriseltä, vaikka mistään omituisesta ei olisikaan kyse. Se on kirjailijan tapa selvitä hengissä; sitä kutsutaan fiktioksi.

Bolañon novellien maailma on hyvin yhtenäinen, vaikka osa teksteistä sijoittuukin esimerkiksi Venäjälle ja myös tekstien kertojat vaihtelevat. Kuitenkin kaikki tekstit tavalla tai toisella näyttävät maailman tylyn lakoniset ja ilmeettömät kasvot, joiden puoleen kirjailjoiden, runoilijoiden ja muiden heittiöiden boheemi elämä väistämättä kääntyy.

Puhelinkeskusteluja on osoitus Bolañon tekstien tasalaatuisuudesta. Jo varhaisimmat novellit ovat samaa taattua klassikkoainesta kuin hänen myöhäisemmät romaaninsa. Novellikokoelma osoittaa, että Bolaño kykenee samaan niin tuhannessa sivussa kuin kymmenessäkin. Anekdootinomaisissa novelleissa Bolañon tyyli ilmenee aivan toisenlaisella vaikkakin yhtä vähäeleisellä tavalla kuin romaaneissakin.

Maailmankirjat: Roberto Bolaño: Puhelinkeskusteluja

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja

9789513181352_frontcover_final_medium

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja
Suom. Tarja Härkönen
Romaani, 602 s.
Tammi, 2015

Vuosisadan matkustaja (El viajero del siglo, 2009) on saksalaista epookkidraamaa parhaimmillaan, vaikka sen kirjoittaja onkin argentiinalaissyntyinen ja espanjalaistunut kirjailija Andrés Neuman.

Neuman on rakentanut 600-sivuisesta järkäleestä postmodernistisen laatuyksilön, jota myös kulttimaineisen kirjailijan Roberto Bolañon tiedetään fanittaneen.

Tarinan päähenkilö on Hans, maailman mantuja kolunnut kaunokirjallisuuden kääntäjä, joka saapuu kuvitteelliseen Wandernburgin saksalaiskylään eikä pääse enää lähtemään sieltä pois.

Kylässä hän kohtaa muun muassa luokkatietoisen majatalon omistajan ja sivuteiden posetiivarin. Kaikkien hänen tapaamiensa henkilöiden ylle kaartuu jokin salaperäinen varjo. Teoksen alussa voisi sanoa olevan jopa jotain kafkamaista – Saksassa kun kerran ollaan.

Tarina sijoittuu 1800-luvulle ja valottaa ihailtavan yksityiskohtaisesti paikallista ajankuvaa. Vähitellen tarinan keskiöön nousee kielletty rakkaus, kun Hans tapaa ylhäisen Sophien.

Sophien järjestämissä perjantai-iltojen salongeissa kaupungin älymystö kokoontuu yhteen väittelemään ja keskustelemaan aikansa filosofiasta, taiteista ja etenkin romantiikan ajan kuuluisimpien kirjailijoiden teoksista.

Etenkin kääntämisen teoria on useasti esille kohoava aihe henkilöhahmojen välisissä keskusteluissa. Erityiseksi keskustelun aiheeksi kohoaa myös monikulttuurisuus, joka voidaan nähdä yhtenä teoksen läpi kantavana teemana. 1800-luvun aatemaailma esitetään rikkaana ja yllättävän poleemisena.

Naisen asema nousee myös hyvin esille. Sophien sivistyneisyys on väheksyttyä, vaikka hänet kuvataan säälimättömän intohimoisena kääntämistä ja kaunokirjallisuutta kohtaan.

Teos on hyvin vahvasti kirjallisuuspainotteinen; intertekstuaalisia viittauksia on viljalti. Aihe kietoutuu myös Hansin ja Sophien väliseen suhteeseen. Lukija jää miettimään, onko kaikki kaunokirjallisuuden kieli lopulta rakkauden kieltä.

Rakkaustarina on kytketty aikakauden kuvaukseen. Sophien ja Hansin suhde on siitä erityinen, ettei se sellaisenaan voisi olla mahdollinen missään muussa ajassa tai paikassa. Kohtalolla ja sääty-yhteiskunnalla on sormensa pelissä.

Tarinaa jännitteistämään on rakkausjuonen lisäksi kudottu rikoskertomus. Kylän naisia ahdistelee kummallinen raiskaaja, josta uhrit muistavat vain karhun ihran hajun. Tapausta selvittämään ryhtyvät paikalliset Glück & Glück, komisariot jo kahdessa polvessa.

Perin traditiotietoinen tyyli vallitsee teoksessa. Romaani on paikoin puettu kirjeiden ja henkilöhahmojen dramatisoimien kohtausten asuun. Länsimaisen kirjallisuuden suurteoksia lainataan jatkuvasti.

Kerronta kuitenkin korostaa teoksen nykypäiväisyyttä. Kun tunnelma tiivistyy, menneen ajan kerronnasta hypätään vaivihkaa preesenssiin. Tämä luo kertomukseen intensiivisiä vaiheita, jotka enteilevät yleensä jotakin epäilyttävää toimintaa tai käännettä.

Vuosisadan matkustaja onnistuu yllättämään. Teoksen pituuden määrittelee kerronnan tyyli, jossa on yhdistelty aikakaudelle leimallisia laveita piirteitä. Niiden vastapainoksi teos on sidottu nykyaikaiseen romaaniperinteeseen. Romaani osoittaa aikakauden kerrontatapojen keinotekoisuuden tuomalla ne näkyviksi.

Helsingin Sanomat: Palkittu Vuosisadan matkustaja on hämmästyttävä laboratorio, jonka teemat koskettavat nykyaikaa
Turun Sanomat: Lumoava suurromaani 1800-luvun Euroopasta

 

 

 

Juan Tomás Ávila Laurel: Yössä vuori roihuaa

9789526845654-198x300

Juan Tomás Ávila Laurel: Yössä vuori roihuaa
Suom. Laura Vesanto
Romaani, 213 s.
Fabriikki, 2017

Yössä vuori roihuaa (Arde el monte de noche, 2009) on esimmäinen suomennettu päiväntasaajanguinealainen romaani. Fabriikki Kustannuksen julkaisema teos on hyvää jatkoa kolumbialaisen Laura Restrepon romaanin suomennokselle Intohimon saari (La isla de la pasión, 1989).

Tällä kertaa Fabriikin listoille päätynyt Juan Tomás Ávila Laurel on vainottu kirjailija, joka on joutunut jättämään kotimaansa Päiväntasaajan Guinean taakseen poliittisista syistä. Yössä vuori roihuaa on julkaistu alun perin Espanjassa. Teos perustuu Ávila Laurelin lapsuudenmuistoihin Annobónin saarelta.

Yössä vuori roihuaa sijoittuu pienelle ja syrjäiselle saarelle Päiväntasaajan Guinean rannikolla. Syrjäisyys näkyy muun muassa ihmisten taikauskossa ja vaatimattomissa elinolosuhteissa, vaikka saari on ollut jo pitkään länsimaalaisten valloittajien käsissä.

Sen lisäksi että saaren asukkaat ilmiselvästi kärsivät köyhyydestä ja ruokapulasta, koituu heidän riesakseen vielä kohtalokas koleraepidemia. Kolera oli karua todellisuutta myös Ávila Laurelin lapsuudessa 1970-luvulla.

Saarelaiset kuvittelevat koleran olevan rangaistus saarella aiemmin tapahtuneista väkivallanteoista ja jatkoa oudoille onnettomuuksille. Teoksen kertojaääni suhtautuu rauhallisesti saaren tapahtumiin. Vain kerronnalle ominainen toisteisuus ja mutkikkuus paljastavat järkytyksen. Kirjailija on selvästi halunnut osoittaa sormella maan hallitusta, joka on jättänyt ihmiset yksin saarelle pulaan.

Kuten sanottu, Yössä vuori roihuaa -teoksessa on paljon samaa kuin Fabriikin aiemmin julkaisemassa Intohimon saaressa. Molemmat romaanit sijoittuvat syrjäiselle ja eristyneelle eteläisen pallonpuoliskon saarelle, jossa nopeasti yltyvä tauti tuottaa tuhoa. Molemmista teoksista on luettavissa samanlaista sortajan ja sorretun välistä hiljaista kamppailua sekä unohduksen tuottamaa onnettomuutta.

Restrepon teoksen tapaan Yössä vuori roihuaa kertoo vahvasti ulkopuolisuuden ja irrallisuuden tunteista. Teos kiteyttää sivustakatsojan roolin ja ajatusmaailman reiluun pariin sataan sivuun. Kertojan objektiivisuus luo teokseen avuttomuuden tunnelmaa aiheuttaen lukijalle vahvoja tunnereaktioita.

Ávila Laurelin romaani on taitavasti ja hypnoottisesti kirjoitettu pieni mestariteos, jonka vaikuttavuus piilee sen monipolkuisessa kerronnassa, jolla kirjailija on onnistunut häivyttämään suoran yhteiskunnallisen piikikkyyden teoksestaan. Romaanin yhteiskuntakriittinen luonne avautuu hienovaraisen tyylikkäästi.

Pieni kirjasto: Juan Tomás Ávila Laurelin: Yössä vuori roihuaa

Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja kodittomat

9789513190446_frontcover_final_medium

Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja kodittomat
Suom. Matti Brotherus
Romaani, 391 s.
Tammi, 2016

Petra Delicado on suosittu rikospoliisihahmo etenkin Keski-Euroopassa. Petra Delicado ja kodittomat (Un barco cargado de arroz, 2004) on sarjan neljäs suomennettu osa. Yhteensä sarjassa on ilmestynyt jo kymmenen osaa.

Tällä kertaa poliisin selvitettäväksi päätyy kulkurin murha, joka johdattaa rikoskomisarion tutustumaan Barcelonan asunnottomien maailmaan. Dekkarin pääpaino tuntuu kuitenkin olevan komisario Delicadon yksityiselämässä.

Naiskomisarion tähdittämä dekkarisarja rikkoo Alicia Giménez Bartlettin mukaan tavanomaisen rikoskirjallisuuden lainalaisuuksia. Petra Delicado on sekä feminiininen että feministinen hahmo. Vahvaluonteinen naiskomisario on mukavaa vaihtelua rikoskirjallisuudessa, jossa naiset on yleensä totuttu näkemään vaimon tai uhrin roolissa.

Tarina alkaa terävästi suoraan tapahtumien ytimestä eli rikospaikalta. Pesäpallomailalla murjotun kulkurin ruumis ja sen teatraalinen hylkääminen kodittomien asuinsijoille saavat Delicadon epäilykset heräämään. Epäilykset kohdistuvat kaupungin skineihin, joiden tiedetään usein omakätisesti ojentavan laitatien kulkijoita.

Delicado yhdessä apulaisensa ylikonstaapeli Fermín Garzónin kanssa ryhtyvät selvittämään tapausta ja tutustumaan Barcelonan asunnottomien elämään yrityksenään päästä selville kodittoman ihmisen mielenmaisemasta.

Toisin kuin kaupunkia hengästyttävän kilpaa ylistävät Barcelona-romaanit yleensä, Petra Delicado ja kodittomat tuo esiin Barcelonan varjoisan puolen. Teosta voisi kutsua jopa yhteiskunnallisesti kantaa ottavaksi.

Delicadon tarina ja rikoksen selvittely soljuvat eteenpäin tasaisella tahdilla. Ensisijaisesti teos tuntuu kuitenkin keskittyvän naiskomisarion yksityiselämän esittelyyn. Tällä tavoin Delicadosta rakennetaan kattavaa kokonaiskuvaa, ei vain poliisina vaan myös ihmisenä ja ennen kaikkea naisena.

Petra Delicado on kypsään ikään ehtinyt eronnut nainen, joka ei ole koskaan edes haaveillut perheen perustamisesta. Hän nauttii irtosuhteistaan iän tuomalla varmuudella ja kokemuksella. Joku voisi kutsua Delicadoa kyyniseksi, mutta pikemminkin kyse on hedonistisesta hahmosta, joka ei yksinkertaisesti kaipaa sitoumuksia.

Petra Delicado ja kodittomat on vakavan rikoksen selvittelystä huolimatta kevyttä luettavaa. Rikosmaailman kylmyyteen tuodaan mukavasti kontrastia kuvaamalla poliisien välistä huumoria ja ihmissuhteita. Lisäksi Matti Brotheruksen etevä suomennos edistää teoksen luettavuutta.