Julio Cortázar: Tuli on kaikki tulet

1133

Julio Cortázar: Tuli on kaikki tulet
Suom. Anu Partanen
Novelleja, 190 s.
Teos, 2015

Yllätyn aina uudelleen siitä, millaisia aarteita kirjallisuushistoriasta vielä löytyykään suomentamattomina. Tällä kertaa koin tuon havahduksen tarttuessani Julio Cortázarilta viime vuonna julkaistuun novellikokoelmaan. Miksei näitä ole suomennettu jo aiemmin, kysyn minä!

Cortázar on maailmanlaajuisesti yksi tunnetuimmista argentiinalaisista kirjailijoista kautta aikain. Silti vastajulkaistu Tuli on kaikki tulet (Todos los fuegos el fuego) sisältää novelleja, jotka on kirjoitettu ja julkaistu alun perin jo 1960-luvulla.

Onneksi on olemassa Teos-kustantamon Baabel-sarja, joka on kunnostautunut muunkin odotetun käännöskirjallisuuden suhteen. Eteläamerikkalaisesta kirjallisuudesta käännössarjaan kuuluu muun muassa Manuel Puigin ja Clarice Lispectorin arvokkaita teoksia.

Tuli on kaikki tulet on hieno kokoelma Cortázarille tyyppillisiä vinksahtavuudellaan koskettavia ja vavahduttavia novelleja. Suomentaja Anu Partasen jälkisanojen mukaan Cortázarin tyyliä on kuvailtu sekä surrealistiseksi että maagis-realistiseksi. Cortázar itse on käyttänyt myös sanaa ”fantastinen” kuvaamaan tarinoitaan. Itse en kykene kuvailemaan lukukokemustani suoraan yhdelläkään näistä sanoista.

Novellit eivät ole samalla tavalla unenomaisia tai harhaisia, kuin surrealistiset kertomukset yleensä. Eivätkä maagis-realistisia, kuten lajin latinalaisamerikkalaiset tuotokset perinteisesti. Luokittelu fantastisiksi taas loisi liikaa kytköksiä nykypäivän spekulatiiviseen fiktioon.

Spekulatiivisia Cortázarin novellit kuitenkin ovat. Ne kuvaavat maailmaa epäolennaisuuksin ja epäsopivaisuuksin. Cortázarin maailma on kuin katastrofielokuva, jossa kaikki menee pieleen ja henkilöt ajautuvat umpikujiin.

Kokoelman aloittavassa novellissa ”Etelän moottoritie” kuvataan päiväkausiksi tai jopa viikkokausiksi venyvää autoruuhkaa, jossa satunnaiset kohtaamiset muuttuvat yhteisölliseksi elämäksi ja ihmissuhteiksi. Lukija kadottaa ajan tajun kertomuksesta ja tapahtumat laajenevat vähitellen epätodellisiksi.

Ajan ja paikan merkityksillä leikittely toistuu novelleissa. Teoksen nimikkonovellissa ”Tuli on kaikki tulet” risteillään sulavasti nykyhetken Pariisin ja antiikin Rooman välillä. Vastaavaa tapahtumapaikkojen ja -aikojen hetkittäistä vaihtelua esiintyy myös sitä seuraavassa, kokoelman päätösnovellissa ”Toinen taivas”, jossa sama henkilöhahmo elää kahdessa ajassa: toisen maailmansodan aikaisessa Argentiinassa ja 1800-luvun Pariisissa.

Novellit saavat kieltämättä maagisia ja fantastisia piirteitä paikassa ja ajassa liikkumisen myötä. Vaihtelut ovat yht’äkkisiä hypähdyksiä ajasta ja paikasta toiseen. Niitä ei selitellä lukijalle; vaihdokset vain tapahtuvat kuin luonnostaan.

Cortázarin novellit vaativat lukijaltaan tarkkaa huomiokykyä ja kerronnan sisäistämistä. Esimerkiksi novellissa ”Cora-neiti” puhuja saattaa vaihtua kesken lauseen, ja novellissa ”Sairaiden hyvinvointi” perheenjäsenet yrittävät huijata  suvun matriarkkaa ja peitellä totuutta niin kieroutuneesti, että lukijallakin on vaikeuksia pysyä selvillä tapahtumien todellisesta laidasta.

Cortázarilla on lisäksi ovela tapa päättää kertomuksensa päälaelleen ja usuttaa lukija tulkinnalliseen tienhaaraan tai umpikujaan. Kertomus voi johtaa niin epätodelliseen ja absurdiin tilanteeseen tai ilmapiiriin, ettei lopetus tunnu enää edes vaativan lopullista tulkintaa. Cortázarin maailman on tarkoitus jäädä avoimeksi. Se on täynnä mahdollisuuksia ja arkipäiviin sekoittuvaa fantasiaa.

Siinä missä novellit haastavat lukijansa keskittymiskykyä, ne tekevät myös suuren palveluksen. Cortázarin novellit taatusti tehostavat lukijansa syvälukutaitoa ja pitkäjänteistä keskittymistä. Tekstit vaikuttavat lukijaan lukuhetkessä ja kytkevät lukijan osaksi novellien ajallisuuden problematiikkaa. Ne myös jättävät lukijan paikoitellen ihmettelemään ja epäilemään omaa lukutaitoaan, mutta eivät silti estä nauttimasta kertomusten absurdeista kohtaloista ja kerronnallisista oivalluksista.

Kiiltomato: Ajan ulkopuolella, ajassa kiinni
Helsingin Sanomat: Argentiinalaiskirjailija liikkuu todellisuuden murroskohdissa

Mainokset

Deborah Levy: Uiden kotiin

9789526845616

Deborah Levy: Uiden kotiin
Suom. Laura Vesanto
Romaani, 144 s.
Fabriikki, 2016

Booker-ehdokkuudellakin huomioitu Uiden kotiin on ensimmäinen Deborah Levylta suomennettu teos. Uiden kotiin on surrealistinen pieni aarrearkku, jotka kätkee sisäänsä salattuja aarteita ja varjeltuja helmiä.

Teos on tunnelmaltaan unenomainen ja kerronnaltaan katkonainen. Teoksen tapahtumat näyttäytyvät salaperäisinä, aivan kuin jokaisella hahmolla olisi jokin salaisuus varjeltavanaan, minkä vuoksi kerronta ja kieli ovat muodostuneet herkkävireisiksi. Herkkävireisyys ilmenee runollisina lauseina sekä hahmojen välisessä hailean lakonisessa dialogissa, joka korostaa  henkilöiden arvoituksellisuutta.

Teoksen tapahtumat sijoittuvat vuoden 1994 Nizzaan, jonne kuuluisa englantilainen runoilija Joe Jacobs on perheineen asettunut lomanviettoon. Teos alkaa pysäytetyn kaltaisesta kohtauksesta, jossa perhe löytää loma-asuntonsa uima-altaasta hassunkurisesti änkyttävän mutta epäilyttävältä vaikuttavan tytön. Runoilijan vaimo Isabel kutsuu kaikkien yllätykseksi altaassa polskineen Kittyn asumaan heidän luokseen.

Romaani on suhteellisen lyhyt, mikä ikään kuin korostaa sitä, että teoksen tapahtumat alkavat in medias res – suoraan tapahtumien keskipisteestä. Teoksen alku on eräänlainen kulminaatiopiste, jossa tarina kääntyy loppupuolelleen. Teoksen alun voisi sanoa enteilevän lopun aikoja. Teokseen on kirjattu runoilijan perheen koko pitkästä tarinasta vain merkillinen lopetus.

Kun Kitty muuttaa asumaan Jacobsien perheen luo suureen loma-asuntoon, Isabelin ja Joen parisuhde joutuu koetuksella entisestään. Kaunis ja herkkäsieluinen Kitty tuntee muiden hahmojen syvimmät salaisuudet ja koettelee monen lomalaisen kärsivällisyyttä. Kittysta kehkeytyy tarinan edetessä eräänlainen koetinkivi Joen uskollisuudelle.

Romaanissa erityisen viehättävää on tapahtumien etenemiseen yhdistetty unen logiikka, joka kuitenkin lopussa yllättää päämäärätietoisuudellaan. Isabel ei kutsu Kittya vieraaksi kotiinsa ilman painavaa syytä tai jonkinlaista suunnitelmaa.

Merkilliset tapaukset tihentyvät ja nopeutuvat loppua kohden kuin painajaisunessa, johon perheen tytär Nina Jacobs herää Lontoossa vuonna 2011. Koko tarina on tosiaan ollut Ninan näkemää unta. Uni on perustunut hänen muistelmiinsa ja alitajuisiin mielikuviin, jotka ovat tuottaneet tarinaan eriskummallisen vivahteen.

Vaikka teos on unenomaisuudessaan viehättävä, se kätkee unen kevyen verhon taakse myös riipaisevan tarinan kriisiytyneestä parisuhteesta ja perhe-elämästä, uskottomuudesta ja itsemurhasta. Tarinassa koskettaa etenkin perheen tyttären epätavallinen lapsuus ja suhde vanhempiinsa.

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut

pic_5_858300_k858301_1200

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut
Romaani, 184 s.
Savukeidas, 2016

Kirsi Alanivan esikoisteos Villa Vietin linnut on tiiviisti kirjoitettu, hallittu ja kauniskielinen sukupolviromaani, jota voi hyvin lukea myös fantasiakirjallisuutena. Teos sisältää harkitusti viljeltyjä salaperäisen maagisia piirteitä, jotka luovat tarinaan aavemaisen tunnelman.

Teoksen puhujat ja näkökulmat vaihtelevat luvuittain sukupolvesta toiseen. Omaäänisesti kertojana toimii vain Vietin kartanon naisista nykyinen, Ellie, jonka näkökulmasta historia ikään kuin vuodatetaan nykyhetkeen.

Alaniva kirjoittaa selvästi naisen asemasta ja naisen perspektiivistä. Äitiys ja seksuaalisuuden monet muodot ovat olennainen osa juonen kehityskulkua.

Samoin historian, muistin ja koston teemat kulkevat jatkuvasti tarinan kintereillä. Sukupolvi toisensa jälkeen muokkaa esiäitiensä elämäntarinoita, mutta teos paljastaa totuuden kaikkine kaameuksineen. Suvun väkivaltainen historia kelautuu auki rivi riviltä.

Villa Vietin lintuja tulee väistämättä lukeneeksi eräänlaisena vastineena Marja-Liisa Vartion romaanille Hänen olivat linnut (1967). Naisnäkökulman lisäksi teoksia erityisesti yhdistävä tekijä ovat linnut ja etenkin täytetyt linnut.

Alanivan romaanissa linnuksi muuttuminen saa konkreettisemman ja maagisemman ulottuvuuden.Vartion tapaan Alaniva kuvailee henkilöhahmoja zoomorfisesti tai yhdistelee hahmoihin muita luonnosta ammennettuja piirteitä:

”Kevät herää hänen tumman vihkipukunsa alla. Krookukset, esikot ja orvokit puskevat päänsä esiin kireiden saumojen välistä ja tekevät tilaa rinnan alle juurtuneelle kaipaukselle. Ihohuokoset avautuvat hiirenkorville, ja hetken hän näkee edessään korkeiden kallioiden reunustaman lammen ja puut, jotka arkoina vihertävät vasten pilvetöntä taivasta.”

Ero todellisten muodonmuutosten ja kielikuvien välillä jää lukijan tulkinnan varaan. Tekstiä voi lukea myös romantisoituna kuvauksena kartanomiljööstä ja sen historiasta, mutta etenkin lintujen roolin pohtiminen teoksessa tuntuu antoisammalta lukutavalta.

Linnut ovat sekä oikeita lintuja, että lintuja ihmisten sisällä, jonkinlaista voimavaraa ja ihmisen sisäistä luontoa, kuten lapsia. Ne tuottavat yhteenkuuluvuutta äitien ja tyttärien välille ja luovat jatkumon perillisestä toiseen. Linnut kietoutuvat vahvasti äitiyden teemaan ja yhtä lailla seksuaalista halua kuvataan luonnollisen kyltymättömänä ja alkukantaisena viettinä.

Teoksen kaunis kuvaileva kieli on nautinnollista luettavaa ja tarinasta saa varman otteen henkilöhahmojen runsaudesta huolimatta. Kartanoelämän kukoistuksen ja dekadenssin romantiikka kätkee pimeisiin nurkkiinsa surullisia elämäntarinoita, joihin liittyy raiskauksia, murhia, keskenmenoja, lapsensurmia, itsemurhia ja valheita.

Teos varoittaa sukupolvien kantamuksista, jotka kasaantuvat aina seuraavien jälkeläisten harteille kostoa, oikeutusta ja katkeruutta tihkuen.

Turun Sanomat: Naiseus kuplii

Kritiikki on julkaistu myös Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen oppiaineen ainejärjestön virallisessa julkaisussa, Ekhossa, toukokuussa 2016.

Laura Restrepo: Intohimon saari

IS_kansi_kauppa

Laura Restrepo: Intohimon saari
Romaani, 315 s.
Suom. Laura Vesanto
Fabriikki, 2015

Fabriikki Kustannuksen esikoisjulkaisua voi pitää suoranaisena kulttuuritekona. Kolumbialaista kirjallisuutta on suomennettu suhteellisen vähän, ja valtaosa käännöksistä on tehty maailmankuulun Gabriel García Márquezin teoksista.

La isla de la pasión (1989) on Laura Restrepon esikoisteos. Kyseessä on tositapahtumiin perustuva historiallinen romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat itäisellä Tyynellä valtamerellä sijaitsevalle Clippertoninsaarelle.

Clipperton, jota myös Intohimon saareksi kutsutaan, on historiansa aikana toiminut useissa eri käyttötarkoituksissa. Teoksen tapahtumat sijoittuvat pääasiassa vuosiin 1908–1917, jolloin saari kuului vielä Meksikolle ja toimi armeijan tukikohtana ja guanolouhoksena.

Teoksen päähenkilöhahmot vaihtelevat tarinan edetessä, mutta erityisesti fokalisaatio kiinnittyy Alicia Arnaudiin, joka joutuu muuttamaan saarelle upseerimiehensä saatua komennuksen sinne.

Teoksessa vuorottelevat historialliset tapahtumat ja nykyhetken aikataso, jonka tarkoituksena ei niinkään ole kommentoida menneisyyden tapahtumia, vaan valottaa niitä jälkeenjääneiden sukulaisten näkökulmasta. Aikatasojen vaihtelussa korostuu historiankirjoituksen vääristyneisyys. Sukulaiset muistelevat menneitä tapahtumia toisin kuin niistä muistelmateoksissa kerrotaan.

Samanlaista ristiinpuhumista on hyödynnetty jopa suoraan kerronnallisena keinona, mikä tekee kerronnasta välittömän polyfonista:

Viisi miestä, neljä, kuusipa, kolme miestä ja kaksi naista juoksi kohti laituria. He näkivät Jesús Nerin, joka taisteli nyrkein hampain hyökkääviä mustia varjoja vastaan. He näkivät Jesús Nerin, joka antoi periksi kasvoillaan hämmentynyt, ei vaan tuskainen, ei vaan armoa aneleva ilme.”

Sitaatista ilmenee, ettei edes tuoreista tapahtumista voi saada luotettavaa ja yksipuolista tietoa.

Usko ja luottamus ovat merkittävässä asemassa Clippertonilla elävien keskuudessa. Meksikon ajauduttua sisällissotaan Clipperton jää unohduksiin. Karun ja hedelmättömän saaren asuttajat joutuvat tulemaan pitkiä aikoja toimeen ilman mantereelta saapuvia ruokatarvikkeita.

Vähitellen saaren asukkaista alkaa tuntua, etteivät he ole saarella enää omasta tahdostaan vaan haaksirikkoisina ja kuolemaantuomittuina. Toivottomuus herättää toisissa uskon ihmeisiin ja kummituksiin, toisia se ajaa lohduttomiin tekoihin.

Intohimon saari teoksen nimenä on jokseenkin harhaanjohtava, sillä saarella asuvien karu ja yksitoikkoinen elämä muuttuu vähitellen silkaksi kärsimykseksi.

Suomennos on mukaansatempaava, mutta se kaipaisi esipuheen. Teoksen tapahtumien ja kirjoitusajan historiallinen konteksti jäävät lyhyen epilogin ja takakansitekstin varassa varsin pimentoon.

Laura Vesannon käännösratkaisut ovat vaihtelevia, sekä kotouttavia että vieraannuttavia. Vesanto on onnistuneesti jäljitellyt muun muassa espanjan kielelle tyypillistä pitkää ja polveilevaa lausetta.

Sylvi: Intohimon saari

Kritiikki on julkaistu myös Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen oppiaineen ainejärjestön virallisessa julkaisussa, Ekhossa, toukokuussa 2016.