Espanjankielisten maiden elokuvia

ElGuardianInvisible-thumb-430xauto-62759

Näkymätön vartija (El guardián invisible, 2017)

Dolores Redondon Baskimaan murhat -kirjasarjan ensimmäisen osan pohjalta kuvattu elokuva yhdistelee dekkaria ja mytologiaa. Elokuvassa Baskimaan mytologiset hahmot, loitsut ja ennustukset tuodaan nykypäivään.

Elokuvan pääosassa on baskilainen komisario Amaia Salazar (Marta Etura), joka palaa kotikyläänsä Navarraan selvittämään kummallisia nuoriin tyttöihin kohdistuneita rituaalimurhia. Pala palalta murhien selvittely johtaa Salazarin kohtaamaan myös oman historiansa ja lapsuuden painajaiset.

Elokuva on toteutettu vähäeleisesti. Fantastisista aineksista huolimatta elokuva on pääosin realistinen. Myyttiset piirteet korostuvat salaperäisessä tunnelmassa. Elokuva on synkkä ja varjoisa, mutta kauniisti toteutettu. Salazarin hahmossa ovat pinnalla samanaikaisesti heikkous ja vahvuus.

La_Llamada_film_poster

La llamada (2017)

Espanjalainen musiikkielokuva La llamada (engl. Holy Camp!) ei ole aivan perinteikäs teinikomedia, vaikka nuoret aluksi vaikuttavat juuri niin kapinallisilta kuin genrelle on tyypillistä. Katolisilla nunnilla riittää työsarkaa pitää biletykseen viehättyneet nuoret naiset aisoissa uskonnollisella kesäleirillä.

Yllättäen elokuva muuttuu sanomaltaan erityisen suvaitsevaiseksi. Elokuvan hulvattomat musiikkiesitykset, joissa esimerkiksi Jumala ilmestyy yhdelle teinille laulaen tälle Whitney Houstonia, tekevät elokuvasta suorastaan pähkähullun.

Kaiken takana on kuitenkin selvä sanoma: ole oma itsesi ja olet sellaisena arvokas. Yksi epäuskoinen teinityttö löytää paikkansa taivaasta, toinen nunnan kainalosta.

Elokuva voitti Goya-palkinnon parhaasta alkuperäismusiikkikappaleesta.

index

We Are Not Alone (No estamos solos, 2016)

Perulainen kauhuelokuva No estamos solos hyödyntää genrensä perusaineksia. On vanha talo, johon uusi ongelmainen perhe on juuri muuttanut. Vähitellen talossa alkaa tapahtua kummia: lelut liikkuvat itsestään ja seiniin ilmestyy raapimisjälkiä.

Talosta paljastuu suljettu kellari, jossa riivatut henget elävät. Perheenjäsenet joutuvat pitämään yhtä selvitäkseen yhteisen vihollisen kynsistä.

Elokuvan juoni on valitettavan ennalta-arvattava, eikä elokuva muutenkaan tuo genreen mitään uutta. Yliluonnollisen kauhun ystäville No estamos solos voi kuitenkin olla ihan mukavaa ajanvietettä.

AMAZONA_CARTEL_02-1

Amazona (2016)

Clare Weiskopfin ohjaama dokumenttielokuva Amazona kertoo ohjaajan omasta äidistä Valerie Meiklestä sekä ohjaajan suhteesta häneen.

Erään traagisen tapauksen johdosta Valerie päätti aikoinaan hylätä perheensä ja muutti asumaan yksin Kolumbiaan keskelle viidakkoa. Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin ollessaan itse raskaana Clare haluaa ymmärtää oman äitinsä tekoa.

Dokumentti kuvaa mielenkiintoisen ja erikoisen elämäntarinan läpi äitiyttä, naiseutta ja vapautta. Amazona on huomioitu muun muassa Goya-ehdokkuudella.

images

Palmuja lumessa (Palmeras en la nieve, 2015)

Pohjois-Espanjan Huescassa asuva Clarence (Adriana Ugarte) löytää setänsä vanhojen kirjeiden joukosta viitteitä siitä, että tällä saattaisi olla sukulaisia myös kaukana Päiväntasaajan Guineassa, jossa Clarencen isä ja setä elivät espanjalaisen kolonisaation aikaan. Setä kärsii alzheimerin taudista, eikä siksi ole kovin läsnä nykyhetkessä.

Samalla kun Clarence lentää Afrikkaan, Päiväntasaajan Guineaan, elokuva ottaa harpauksen menneisyyteen ja kolonisaation aikaan Espanjan Guineassa.

Elokuva paljastaa menneisyyden valta-asetelmia ja veritekoja, epätasa-arvoisuuden ja sorron, mutta samalla se nostaa esille koskettavan rakkaustarinan espanjalaisen miehen ja espanjanguinealaisen naisen välillä.

Menneisyydestä paljastuu Clarencelle asioita, joita hän ei osannut odottaa ja asioita, joita hän ei olisi välttämättä tahtonut edes tietää. Mutta kun haavat ovat kerran auenneet, veri valuu vuolaana. Clarence tekee kuitenkin palveluksen sedälleen, joka kaiken muun unohtaneena tunnistaa vielä nuoruudenrakkautensa kielen.

Un-tango-mas

Viimeinen tango (Un tango más, 2015)

María Nieves Rego ja Juan Carlos Copes ovat nyt jo kahdeksankymppisiä, mutta hieman nuorempina he olivat vielä kuuluisia tanssilavojen tähtiä ja tanssivat yhdessä tangoa. Nyttemmin tanssijat eivät voi enää sietää toisiaan.

Viimeinen tango on Argentiinaan sijoittuva, mutta pitkälti saksalaisella kokoonpanolla tuotettu dokumentti tangon intiimistä ja julmasta maailmasta, jossa tanssi menee rakkauden edelle.

Dokumentti on tunteikas ja jopa kivulias kuvaus tanssijoiden tulehtuneista väleistä, jotka eivät enää koskaan palaa ennalleen. Legendaarinen tanssipari elää enää vain historiassa.

 

Osa elokuvista on katsottavissa tälläkin hetkellä Yle Areenassa tai Netflix-suoratoistopalvelussa.

Mainokset

Fantastinen nainen (2017)

fantastinen_fi_web_large

Fantastinen nainen (2017)
Chile/Saksa/Espanja/USA, elokuva, 100 min, draama
Ohjaus: Sebastián Lelio
Käsikirjoitus: Sebastián Lelio & Gonzalo Maza
Pääosissa: Daniela Vega & Francisco Reyes

Chileen sijoittuva elokuva Fantastinen nainen (Una mujer fantástica, 2017) kertoo todellisen rakkaustarinan.

Kaikki alkaa liiankin hyvin. Marina on laulaja, jonka miesystävä hemmottelee häntä ostamalla syntymäpäivälahjaksi lentoliput Chilestä Iguassun vesiputouksille. Pariskunnan onni kääntyy, kun mies saa yöllä äkillisen sairaskohtauksen. Nainen ajaa hänet nopeasti klinikalle, mutta on jo myöhäistä. Hetken päästä lääkäri kertoo miehen menehtyneen.

Alkaa syöksykierre, kun sekä lääkärit, viranomaiset että miehen sukulaiset heittäytyvät hankaliksi Marinan oikeuksien edessä. Toiset yrittävät käyttäytyä kunnioittavasti Marinaa kohtaan, mutta omivat surun itselleen.

Marina saa nähdä ihmisten todelliset kasvot ja kokea heidän ennakkoluulonsa. Lääkärit ja rikospoliisit kyykyttävät Marinaa, ja lopulta hän on se, jota kohtaan käyttäydytään väkivaltaisesti. Transsukupuolisuus tuntuu olevan ainoa syy tähän kaikkeen.

Kuten sanottua, kyseessä on kuitenkin rakkaustarina. Rakkaus kantaa Marinan miesystävänsä vaikeiden sukulaisten sekä kaikkien henkisten ja fyysisten kärsimysten yli. Se tosiasia, että hänen rakastamansa mies on kuollut, ei tee hänen elämästään helpompaa.

Vaikka konservatiivisessa Chilessä transsukupuolisten oikeudet ovat suhteellisen tunnustettuja esimerkiksi joihinkin muihin Latinalaisen Amerikan maihin verrattuna, liittyy viranomaiskäytäntöihin yhä turhanpäiväistä byrokratiaa. Ennakkoluulot loukkaavat edelleen kaikkia Chilen sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä.

Elokuva onkin selvästi tavoitteellinen tukiessaan transsukupuolisten oikeutta omaan identiteettiinsä. Chilessä kampanjoidaan parhaillaan lakialoitetta uuden sukupuoli-identiteettilain säätämiseksi.

Tavoitteellisuudestaan huolimatta elokuva välttyy lokeroitumasta: raikkaan ja omaperäisen toteutuksensa ansiosta se seisoo omilla jaloillaan.

Karusta tarinastaan huolimatta Fantastinen nainen on siitä erityisen ilahduttava tapaus, että Marinan rooliin on valittu transnainen Daniela Vega.

Valitettavaa on toki edelleen, että transhenkilöiden on näyteltävä transhenkilöitä. Eikö olisi jo aika elokuville, joissa transhenkilökin voi edustaa ihmisyyttä eikä aina vain omaa transsukupuolisuuttaan?

Elokuva on ohjaaja Sebastián Lelion viides kokopitkä elokuva. Leliolta on aiemmin nähty Suomessa Gloria-nimisestä naisesta kertova samanniminen elokuva, josta hän paraikaa työstää Yhdysvaltoihin lokalisoitua versiota.

Kritiikki on julkaistu alunperin verkkolehti Sylvissä 9.2.2018.

Coco (2017)

coco_intl_payoff_finland

Coco (2017)
USA, elokuva, 105 min, koko perheen animaatio/seikkailu/komedia
Ohjaus: Lee Unkrich & Adrian Molina
Käsikirjoitus: Lee Unkrich, Jason Katz, Matthew Aldrich & Adrian Molina
Pääosissa: Anthony Gonzalez, Gael García Bernal, Benjamin Bratt / Luca Elshout, Markus Niemi & Waltteri Torikka

Pixarin uusin animaatio, Meksikoon sijoittuva Coco on saanut Latinalaisen Amerikan maissa osakseen tunnustusta. Ohjaaja Lee Unkrich onkin kertonut, että elokuvan tekijät ovat nähneet vaivaa taustatietojen keräämisessä. Unkrich ei halunnut tulla syytetyksi kulttuurisesta omimisesta. Meksikon ja sen asukkaiden tavoista ja perinteistä on otettu selvää kyselemällä heiltä itseltään.

Elokuvan espanjan- ja englanninkielisissä versioissa myös ääninäyttelijöinä on syntyperältään meksikolaisia näyttelijöitä. Suomenkielisessäkin versiossa kuullaan merkittävän paljon espanjankielisiä lausahduksia. Animaatiosta on tehty tarkoitushakoisesti vieraannuttava. Nyt tutustutaan vieraaseen kulttuuriin.

Ei ihme, että suosio lattarimaissa on ollut suurta. Niin argentiinalaiset kun chileläisetkin voivat samastua Cocossa kuvatun meksikolaisperheen arkeen, jossa läheisillä perhesuhteilla ja musiikilla on suuri merkitys ihmisille. Coco onnistuu kuvaamaan meksikolaista perhettä sortumatta tavanomaisiin stereotyyppeihin.

Kaiken lisäksi Coco on todella hyvä elokuva.

Pääosassa seikkailee nuori poika Miguel Rivera (Luca Elshout & Anthony Gonzalez), joka pyhäinpäivänä eli meksikolaisen Día de los Muertos -juhlan aikana katoaa eräänlaiseen rinnakkaistodellisuuteen, kuolleiden valtakuntaan.

Uskollisena apurinaan Miguelilla on mukana mikäs muukaan kuin Dante-niminen koira tai tarkemmin ottaen xoloitzcuintle, Meksikon alkukantainen koirarotu, jonka aikoinaan uskottiin toimivan kuolleiden sielujen oppaana tuonpuoleiseen. Yksityiskohtiin on elokuvassa panostettu. Danten hahmossa länsimainen kulttuuriperinne yhdistyy asteekkien perintöön.

Elokuvassa vaalitaan perinteitä muillakin tavoin. Tarinan mukaan kuolleet vierailevat elävien maailmassa vain yhtenä päivänä vuodessa, mutta vain ystävät ja sukulaiset, joiden kuva on asetettu alttarille, eli he, joita vielä muistetaan, pystyvät ylittämään rajan kuolleiden ja elävien maailman välillä.

Kuolleiden maailmassa Miguelin tarkoituksena on löytää mies, jonka hän uskoo olevan hänen isänsä, kuuluisa lauluja ja säveltäjä Ernesto de la Cruz (Waltteri Torikka & Benjamin Bratt). Vain sukulaisen siunauksella Miguel voi palata takaisin elävien pariin. Mikäli siunausta ei kuulu auringonnousuun mennessä, Miguel jää ikuisiksi ajoiksi kuolleiden maailmaan ja muuttuu itsekin luurangoksi.

Ristiriitoja ja kahnauksia syntyy, kun Miguelin ja hänen elossa olevien sukulaistensa tiet eivät kohtaa. Miguelin perheen matriarkka Mamá Imelda oli kerran sanonut hyvästit muusikkomiehelleen, joka halusi valloittaa maailman kitaransoitollaan ja oli siksi jättänyt perheensä.

Sinä päivänä kun mies lähti, Imelda pyyhki musiikin omasta ja tulevien sukulaistensa elämästä. Hän päätti keskittyä vain kenkien tekoon ja niinpä koko Riveran suvusta tuli suutareita, eikä muusikoita sen koommin suvaittu perheessä. Lopuksi Miguel joutuu tekemään ratkaisevan päätöksen perheen ja musiikin välillä.

Coco sisältää yllättävän paljon mustaa huumoria ollakseen koko perheen animaatioelokuva. Musiikkiaiheiseksi elokuvaksi siinä on myös yllättävän vähän musiikkia. Cocosta puuttuu hieman sitä hulvattomuutta, jota Disneyn ja Pixarin elokuvissa on yleensä totuttu kuulemaan ja näkemään.

Sen sijaan Coco on kunnianosoitus. Kuolemaa käsitellään samaan aikaan kunnioittavasti ja mustalla huumorilla kyllästettynä. Lopputulos toimii. Jälki ei ole ratkiriemukasta, mutta niin ei pidäkään olla. Elokuva on levollinen ja koskettava sekä ennen kaikkea mielenkiintoinen.

Juoni kannattelee viime hetkeen saakka, ja kyyneliltä on vaikea välttyä, mutta lopulta elokuvateatterista kävelee varmasti ulos joukko liikuttuneita lapsia ja aikuisia.

Kritiikki on julkaistu alun perin verkkolehti Sylvissä 15.2.2018.

The Shape of Water (2017)

shape_of_water_juliste_lopullinen_gg-page-001

The Shape of Water (2017)
USA, elokuva, 123 min, draama/seikkailu/fantasia
Ohjaus: Guillermo del Toro
Käsikirjoitus: Guillermo del Toro & Vanessa Taylor
Pääosissa: Sally Hawkins, Michael Shannon, Richard Jenkins & Octavia Spencer

The Shape of Water on uusin tuotos Guillermo del Toron maagisesta maailmasta, jonka aiempana hedelmänä on saatu nauttia muun muassa elokuvasta Faunin labyrintti (El laberinto del fauno, 2006). Sittemmin meksikolainen käsikirjoittaja-ohjaaja on siirtynyt amerikkalaisten valtavirtaelokuvien pariin.

The Shape of Water on liikuttava tarina puhekyvyttömän naisen, Elisan (Sally Hawkins) ja tutkimuskäyttöön vangitun vesiolennon välillä. Elisa ja hänen ystävänsä Zelda (Octavia Spencer) työskentelevät kylmän sodan aikaan amerikkalaisen huippusalaisen tutkimuslaboratorion siivoojina.

Yhtenä päivänä kiivasluonteinen agentti Strickland (Michael Shannon) kuljettaa laboratorioon Amazonin sademetsästä vangitun vesipedon, jota alkuperäisasukkaiden kerrotaan palvoneen jumalana. Vesiolento on ihmismäinen, mutta se ei pärjää kuivalla maalla. Strickland kiduttaa sen lähes kuoliaaksi.

Tapa, jolla puhekyvytön Elisa rakastuu kummajaiseksi nimitettyyn vesiolentoon tuo mieleen Iida Rauman romaanin Seksistä ja matematiikasta (Gummerus, 2015), jossa kehitysvammaisen hahmon avulla herätellään kritiikkiä järjen ylistystä kohtaan ja kysymyksiä ihmisenä olon kokemuksesta. Elokuva kritisoi ajattelutapaa, jossa vammaisuus tai puhekyvyttömyys nähdään yksioikoisesti jonkin puutteena.

Samoin Laura Gustafssonin romaani Anomalia (Into, 2013) on relevantti vertailukohde elokuvan tematiikalle. Gustafssonin romaanissa kuvatut susilapset Amala ja Kamala vertautuvat samalla tavalla rajankäyntiin ja hierarkisointiin ihmisen ja eläimen välillä.

Elisa ja vesiolento jakavat yhteisen kielen ja myös vesi tuntuu olevan heille yhteinen elementti. He kokevat olevansa ehkä lähempänä toisiaan kuin Elisa tuntee olevansa muita ihmisiä kohtaan. Elokuva käsittelee ihmisyyskäsitteen laajuutta hyödyntäen posthumanistista tematiikkaa. Mikä tekee yhdestä ihmisen ja toisesta otuksen?

Elokuva sijoittuu 1960-luvun Yhdysvaltoihin osoittaen kärjistetysti länsimaisen ihmiskuvan historiallisen muotoutumisen; mustat ja vammaiset kelpaavat vain siivoojiksi, kun suurmiehet tekevät historiaa.

Puhekyvytön Elisa ja musta Zelda elokuvan sankarihahmoina ovat selvästi marginaalista esiin nostettuja. The Shape of Water paikkaa osaltaan historiallisia vääristymiä.

Episodi: The Shape of Water – elokuvan arvostelu
Sylvi: The Shape of Water

5 x argentiinalainen elokuva

tmp_470-_315x420_7e0c6fcc82a331baf89231dba43140a77eaa8b365dd27d9406812337ea78a8bc2052477638

Zama (2017)

1700-luvun Latinalaiseen Amerikkaan sijoittuva, Lucrecia Martelin (tämä nimi kannattaa muistaa) ohjaama historiallinen elokuva Zama on toteutettu vieraannuttavin maagisin elementein.

Elokuva kertoo Diego de Zamasta (Daniel Giménez Cacho), hallinnollisesta neuvonantajasta, joka odottaa Paraguayn Asunciónissa kirjettä Espanjan kuninkaalta, jotta hän saisi siirron ”sivistyksen pariin” Buenos Airesiin. Kirjettä ei lopulta koskaan tule ja Zama päätyy tutun sanonnan mukaisesti ojasta allikkoon.

Elokuva kertoo elämänkärsimyksestä niin Zaman näkökulmasta kuin monesta muustakin. Varsinaista osoittelua ei ole nähtävissä, mutta selvästi Zamassa halutaan nostaa esille myös kolonialismia, alkuperäiskansojen sortoa, mustien orjuutta ja yhteiskuntaluokkien eriarvoisuutta.

Elokuva on toteutettu äärimmäisen tyylikkäästi. Kuvauksella ja erityisen voimakkailla ja kiehtovasti häiritsevillä äänitehosteilla on saatu aikaan hallusinaationomaista jälkeä. Rituaalimaisilla koreografioilla henkilöhahmot luovat yksinäisyyden kehää epäonnisen Zaman ympärille.

Elokuva on kuvattu Argentiinassa ja sen ohjaaja on argentiinalainen, mutta muuten kyseessä on hyvin kansainvälinen toteutus. Tekijöitä on lisäksi Espanjasta, Ranskasta, Alankomaista, Yhdysvalloista, Brasiliasta, Meksikosta, Portugalista, Libanonista ja Sveitsistä.

tmp_470-Afiche-Alanis---Logo-Toronto1185046962

Alanis (2017)

Anahí Bernerin ohjaama elokuva Alanis kuvaa seksityöläisen mutkikasta elämää Buenos Airesissa. Alanis (Sofía Gala Castiglione) on prostituoitu, jolle seksityö on sekä ammatti että elämäntapa.

Elokuvan aihe on provokatiivinen, kuten Bernerin aiemmissakin elokuvissa, mutta aiheen käsittely on ihailtavan ennakkoluulotonta. Elokuvan kuvaus on toteutettu oivaltavasti hyödyntämällä erilaisia kuvakulmia, heijastavia pintoja ja varjokuvia.

Prostituution ja äitiyden yhdistäminen ei ole helpoin yhtälö, mutta määrätietoiselle Alanikselle lapsi ei ole työnteon este. Suorasukaisen Alaniksen roolissa nähdään loistava Sofía Gala, jonka oma lapsi näyttelee 1,5-vuotiaan, jatkuvasti äitinsä rintaa hapuilevan Danten roolia.

tmp_470-elefante_blanco-134405258-large-841378257

Elefante blanco (2012)

Elefante blanco on elokuva Argentiinan nykypäivästä. Elokuva sijoittuu Buenos Airesin slummialueelle, jossa vapaaehtoistyöntekijät yrittävät tehdä ihmisten elinolosuhteista parempia.

Elokuvan pääosassa ovat slummissa työskentelevät papit (mm. Ricardo Darín). Slummissa eletään kuin pienoisyhteiskunnassa. Siellä on jopa oma kappeli. Pappien työsarka ryöstäytyy käsistä, kun he ottavat osaa slummia hallitsevien jengien välienselvittelyyn.

Elokuva on verinen ja samalla koskettava. Elämä slummissa näyttäytyy kaikessa karkeudessaan. Paimenten työ on raskasta. Elämä slummissa nostattaa vihaa koko maailmaa kohtaan.

Elokuvan kummallinen nimi, ”valkoinen elefantti”, viittaa 1900-luvun alussa Buenos Airesiin rakennettuun surullisenkuuluisaan rakennukseen, joka aikoinaan suunniteltiin sairaalaksi. Taloudellisten ongelmien myötä hanke kuitenkin epäonnistui.

Vuosisadan ajan rakennushanketta on yritetty toistuvasti elvyttää, mutta edelleen tuo valtava keskeneräinen möhkäle on lähes tyhjillään, vain muutaman perheen valtaamana asuinpaikkana. Elokuvassa ”valkoiseen elefanttiin” ollaan perustamassa turvapaikkaa köyhille.

tmp_470-la_cordillera-749866158-large-1348580851

La Cordillera (2017)

Latinalaisen Amerikan maiden presidentit kokoontuvat Kordillieerien vuoristoon päättämään maidenvälisestä öljysopimuksesta. Samaan aikaan kun elokuvassa käydään läpi poliittista päätöksentekoa, käsitellään toisaalla Argentiinan presidentin (Ricardo Darín) yksityiselämää.

Poliittinen trilleri muuttuu ihmissuhdedraamaksi, presidentin perheen historian, isän ja tyttären välienselvittelyksi ja lopulta arkaluontoiseksi mysteeriksi. Presidentin tytär paljastaa hypnoosissa ollessaan kummallisia asioita menneisyydestä, niin kaukaa menneisyydestä, ettei hän itse ollut vielä syntynytkään.

Hämmentävästi elokuva keinuttelee yliluonnollisen rajoilla. Entä onko presidentin yksityiselämällä vaikutusta päätöksentekoon? Kysymys jää ilman vastausta häiritsemään elokuvan päätyttyä.

tmp_470-el_secreto_de_sus_ojos-862971973-large-1594877406

Katseeseen kätketty (2009)

Katseeseen kätketty (El secreto de sus ojos) on tämän listauksen kolmas Ricardo Darínin tähdittämä elokuva ja yksi ensimmäisiä kansainvälisesti palkittuja argentiinalaiselokuvia. Elokuva kertoo nuoren naisen raa’asta murhasta ja sitä selvittävistä rikosetsivistä.

Murha tapahtuu diktatuurin aikaan. Juuri kun etsivät pääsevät murhaajan jäljille, korruptio astuu peliin ja tekijä pääsee pälkähästä. Tarinaa kerrotaan nykypäivästä käsin, kun tutkimusta johtanut poliisi alkaa kirjoittaa tapauksen muistoista romaanikäsikirjoitusta.

Katseeseen kätketty on melankolinen elokuva, joka kääntää katseen menneisyyteen ja Argentiinan poliittisesti arkaluontoiseen historiaan, josta moni tapaus on varmasti vielä tänäkin päivänä selvittämättä.

 

Hieronymus Boschin unten puutarha (2016)

mv5bmtliotbmntctmdvkzc00ntq5ltliztktnzbkytfmyzk4nddlxkeyxkfqcgdeqxvynjczotc2mza-_v1_

Hieronymus Boschin unten puutarha (El Bosco, el jardín de los sueños, 2016)
Espanja, dokumentti, 90 min, taide/historia
Ohjaus: Jóse Luis López-Linares
Käsikirjoitus: Cristina Otero

Maallisten ilojen puutarha on Hieronymus Boschin maalauksista kuuluisimpia ja hämmentävimpiä. Tämä 1500-luvun alulta peräisin oleva surrealistisen maalaustaiteen edelläkävijä sijaitsee nykyisin Madridissa, Prado-museon seinällä.

Flaamilaista Boschia on Espanjassa osattu arvostaa. Hän on saanut espanjalaisten suussa jopa aivan oman nimityksensä, El Bosco. Laaja kokoelma Boschin töitä sijaitsee Espanjassa. Ei siis ihme, että espanjalaiset taidehistorioitsijat ovat Bosch-asiantuntijoita.

Pradossa järjestettiin viime vuonna runsaasti kävijöitä kerännyt näyttely Boschin tuotannosta. Taiteenystävät jonottivat museoon pääsyä kadulle asti. Samaan aikaan valmistui espanjalainen dokumentti El Bosco, el jardín de los sueños (Hieronymus Boschin unten puutarha).

Dokumentissa Maallisten ilojen puutarhaa (esp. Tríptico del jardín de las delicias) avataan katsojalle monipuolisesti erilaisista kuva- ja näkökulmista. Sekä asiantuntijat että muiden alojen ammattilaiset ja taiteilijat kertovat tulkintansa ja mielipiteensä teoksesta.

Aiemmin triptyykkiä pidettiin Pradossa suljettuna. Maalaukseen tutustuminen onkin tarkoitettu aloitettavan siipien haaleasta takaosasta. Vasta sitten siivet avataan ja siirrytään tarkastelemaan niiden takaa paljastuvaa kolmiosaista kokonaisuutta. Nykyään siipien tausta jää kuitenkin peittoon, sillä maalaus on aina esillä aukinaisena.

Asiantuntijoiden puheenvuorot ovat dokumentissa erityisen kiinnostavia. Nykyaikaisten infrapuna- ja röntgen-kuvausten avulla maalausta on päästy tarkastelemaan aivan uudella pinnanalaisella tasolla, siis kirjaimellisesti.

Päällimmäisten maalikerrosten takaa avautuu aavistuksen verran erilainen maailma. Läpivalaisuja katsellessa voi havaita, millaisia muutoksia Bosch on tehnyt teokseensa maalausvaiheessa ja miten hän on muokannut valmista maalausjälkeä.

Taidehistorioitsijat valaisevat myös Boschin henkilöhistoriaa – ainakin niiltä osin kuin tietoa ylipäätään on tarjolla. Boschin henkilöhistoriaa pidetään arvoituksellisena. Hän oli samaan aikaan harras uskovainen sekä sivistynyt taiteentuntija.

Tutkijat aprikoivat, miten aikalaiset ovat mahtaneet suhtautua maalaukseen. Maallisten ilojen puutarha voidaan nähdä myös kristittyjen alttaritaulujen parodiana. Ainakin omiin silmiini välittyy jonkinlaista tyytymättömyyttä, ei vain ihmiseen yleensä, vaan myös uskontoon, maallisen ja pyhän liittoon.

Dokumentissa monet tulkitsevatkin Boschin maalauksen helvetillisenä painajaisunena. Dokumentissa esiintyy muun muassa useita kirjailijoita, kuten Orhan Pamuk, Laura Restrepo ja Salman Rushdie, puhumassa omasta suhteestaan maalaukseen.

Kukin tuo teokseen uudenlaisen näkökannan. Esimerkiksi säveltäjä-pianisti Ludovico Einaudi ja laulaja Renée Fleming lähestyvät teosta musiikin ja sävelen kautta tarkkaillen teoksen rytmiä. Muusikot havaitsevat maalauksessa synestesiaa, kirjailijat hahmottavat teemoja ja tarinallisuutta.

Dokumentti on kokonaisuudessaan hyvin rakennettu, monikerroksinen ja syvällinen. Ainoastaan olisin kaivannut pientä esittelyä juuri edellä mainituille taiteilijoille, miksi juuri heidät on valittu kertomaan suhteestaan tähän unenomaiseen triptyykkiin.

Dokumentti on kevään ajan katsottavissa Yle Areenassa.

Museo del Prado: El Boscon teokset museon kokoelmissa
Yle: Outoja olioita ja huumehoureisia kuvia – Hieronymus Bosch teki surrealismia jo 500 vuotta sitten

Neruda (2016)

nerudajuliste-1

Neruda (Neruda, 2016)
Chile/Argentiina/Ranska/Espanja/USA
107 min, elämäkerta/rikos/draama/historia
Ohjaus: Pablo Larraín
Käsikirjoitus: Guillermo Calderón
Pääosassa: Gael García Bernal, Luis Gnecco & Mercedes Morán

Chileläisen nobelistirunoilijan Pablo Nerudan elämästä voisi kirjoittaa monesta eri näkökulmasta. Pablo Larraínin ohjaamassa ja Guillermo Calderónin käsikirjoittamassa chileläisessä elokuvassa Neruda (2016) keskiöön nousevat etenkin Nerudan poliittinen aktiivisuus, naiset ja taitelijaelämä sekä tietenkin runous – ainakin jossain määrin.

Vaikka Neruda tunnetaan ennen kaikkea runoiljiana, taiteilijan tekstit ja kirjoittaminen ovat vähäisesti läsnä elokuvassa. Sen sijaan korostetaan Nerudan mainetta vaikutusvaltaisena poliittisena runoilijana. Taitelijasta onnistutaan antamaan samaan aikaan kuva boheemina kosmopoliittina ja vakaana vasemmistolaisena poliitikkona.

Elokuva sijoittuu Chileen, 1940- ja 1950-lukujen vaihteeseen, jolloin vallassa ollut presidentti Gabriel González Videla (elokuvassa Alfredo Castro) kielsi Chilen Kommunistisen puolueen. Neruda vastusti jyrkästi González Videlaa, ja kommunistipuolueen jäsenyytensä vuoksi hänkin joutui puolueen mukana painumaan maan alle.

Elokuvassa Neruda (Luis Gnecco) esitetään puolueen maanalaisena äänenä, selkärankana, joka vahvistaa tovereiden keskinäistä luottamusta poliittisen vainon aikana. Kuitenkin samaan aikaan kun Chilen kommunisteja ajetaan vankileireille keskelle aavikkoa, Neruda itse pysyttelee piilossa nauttien vasemmistoeliitin mukavuuksista.

Nerudasta jää ensisijaisesti mieleen kuva itsetietoisena ja vähään tyytymättömänä miehenä, jolle piilottelu tuntuu olevan silkkaa leikkiä. Neruda on surullisen näköinen, muttei kovin vakava mies.

Rikoselokuvaksi luokitellussa filmissä juoni muuntuu nopeasti takaa-ajoksi kissan ja hiiren välillä. Omituisen vaisu viiksiniekka, Chilen tutkivan poliisin johtaja, Oscar Peluchonneau (Gael García Bernal) jahtaa Nerudaa Santiagosta Vaparaíson kautta Andien vuoristoon, jonka yli runoilijan on kuljettava päästäkseen maanpakoon.

Nerudalle on tärkeää olla esillä. Hän käy ulkona ja liikkuu valeasussa läheistensä kielloista piittaamatta ja valittelee piilopaikkaansa, joka on hänestä ”liian hyvä”. Hän on aina poliisia askeleen edellä, ja helpottaakseen Peluchonneaun työtä hän jättää  tälle jälkeensä kaunokirjallisia vihjeitä.

Nerudaa voikin suositella kirjallisuuden ystäville, sillä aiheeltaan, päähenkilöltään ja juonen kehittelyltään se on hyvin kirjallinen elokuva.

dgtx3625

Larraínille todellisuuden ja fiktion rajojen käsittely elämäkerrallisessa elokuvassa vaikuttaa olevan jatkuva teema. Larraínilta nähtiin jo vuoden alussa elokuvateattereissa Jackie (2016), Jacqueline Kennedystä kertova elämäkerrallinen elokuva, joka oli ohjaajaltaan ensikosketus englanninkielisen elokuvan yleisömassoihin.

Myös Neruda on todellisuuden rajoja räikeästi koetteleva elokuva. Calderónin käsikirjoitus muuntuu loppua kohden metafiktiiviseksi pohdinnaksi elämäkerran tarinallisuudesta ja henkilöhahmojen olemassaolosta. Fantastisia piirteitä sisältävä elokuva herättelee itsetietoisesti pohtimaan kerrottujen henkilöhahmojen totuudellisuutta.

Fantastiseksi elementiksi voisi kuvailla elokuvassa käytettyä menetelmää kuvata henkilöhahmojen välistä keskustelua eri paikoissa siten, että henkilöt jatkavat tauotta samaa keskustelua, vaikka heidän sijaintinsa vaihtelee paikasta toiseen. Se luo elokuvaan toisteisuutta ja kiinnittyy vahvasti edellä mainittuun teemaan.

Vastaavasti Nerudaa on hyödynnetty henkilöhahmona myös chileläisessä kaunokirjallisuudessa. Neruda esiintyy esimerkiksi chileläissyntyisen Roberto Bolañon lyhytromaanissa Chileläinen yösoitto (Nocturno de Chile, 2000) sekä Roberto Ampueron rikosromaanissa El caso Neruda (2008), jota ei valitettavasti ole vielä käännetty suomeksi.

Helsingin Sanomat: Pablo Nerudaa vedetään jalustaltaan – esitetään bileporukan keskipisteenä
Episodi: Neruda – arvostelu