Nokka kohti Argentiinaa

Kiitos Turku, teit kesästäni huikean! Sain viettää kesäkuukaudet työskennellen assarina Aboa Vetus & Ars Nova -museossa. Ennen kesän alkua, huhtikuussa sain tietää, että pääsen syksyllä vaihto-opiskelemaan Santa Fehen, Argentiinaan. Siinä sitten mukavasti tuli sovittua, että kesätyöni museolla alkaisi jo toukokuun alusta ja kestäisi elokuun alkuun.

Nyt, 3. päivä elokuuta, istun bussissa matkalla kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää, ja kaikki tuntuu hyvin kummalliselta. Kuin jokin suurempi taho olisi jo pidemmän aikaa suunnitellut tätä matkaa minua varten.

Matkajärjestelyt ja ylipäätään elämän järjestely ja -hallinta ovat sujuneet lähes ongelmitta. Viimeisen viikon sisällä olen toki ehtinyt kokemaan muutaman pienen hermoromahduksen, mutta näin jälkikäteen nekin vain naurattavat.

Nyt olo on samaan aikaan levollinen ja jännittynyt. Pidän itse matkustamisesta. Paras osuus alkaa, kun voi istahtaa kulkuvälineeseen ja vain nauttia paikallaan olosta. Lennon aikana voi pitää lukumaratonin tai vahdata Netflix-sarjoja.

Mutta se matkustamisesta, suurin koitos odottaa vasta matkanpäässä. Lentäminen päättyy lauantaiaamuna Buenos Airesiin. Pääsen viettämään siellä yhden päivän argentiinalaistuneen koulukaverini Rosan kanssa (kantsii vilkuilla myös Rosan vaihtoblogia).

Sunnuntaina matkaan vielä bussilla kuuden tunnin matkan lopulliseen määränpäähän eli Santa Fen kaupunkiin.
Perillä tulee olemaan noin viikko aikaa tutustua kaupunkiin, yliopistoon ja ihmisiin. Lukukausi yliopistossa alkaa jo elokuun puolivälissä. Opiskelen Universidad Nacional del Litoral -nimisessä yliopistossa paikallista kirjallisuutta syyslukukauden verran.

Latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden opiskelusta paikan päällä tulee varmasti olemaan hyötyä, mikäli jonain päivänä vielä valmistun espanjankielisen kirjallisuuden kääntäjäksi. Tärkein tavoitteeni tulevan viiden kuukauden aikana onkin tulla varmaksi kielenkäyttäjäksi ja oppia puhumaan espanjaa sujuvasti.

Ennakkotietoni Argentiinasta ja argentiinalaisista perustuvat lähinnä Rosan blogista lukemiini kertomuksiin ja vaihtoyliopistoni lähettämiin infopaketteihin. Olen lukenut jonkin verran argentiinalaista kirjallisuutta, kuten Jorge Luis Borgesia, Cesar Airaa ja Julio Cortazaria, jo ennestään, mutta näiden kirjoittajien teoksissa ei niinkään korostu argentiinalaisuus vaan pikemminkin universaalisuus ja perusihmisyys.

Vaikka blogini muuttuu nyt vaihtoblogiksi ja aion jatkossa kirjoittaa enemmän myös opiskeluun ja elämään liittyvistä asioista, pidän blogin jatkossakin kulttuuripainotteisena. Yritän blogata mahdollisimman paljon lukemistani kirjoista, näkemistäni elokuvista ja kokemistani teatteriesityksistä.

Matkan varrelle mahtuu varmasti vielä paljon yllätyksiä, eksymisiä ja erehtymisiä. Onneksi kaikesta voi oppia. Kaikkein eniten haluaisin tämän matkan myötä oppia sietämään ja ymmärtämään omaa keskeneräisyyttäni. Aina sitä on jokin kirja kesken.

 

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja

9789513181352_frontcover_final_medium

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja
Suom. Tarja Härkönen
Romaani, 602 s.
Tammi, 2015

Vuosisadan matkustaja (El viajero del siglo, 2009) on saksalaista epookkidraamaa parhaimmillaan, vaikka sen kirjoittaja onkin argentiinalaissyntyinen ja espanjalaistunut kirjailija Andrés Neuman.

Neuman on rakentanut 600-sivuisesta järkäleestä postmodernistisen laatuyksilön, jota myös kulttimaineisen kirjailijan Roberto Bolañon tiedetään fanittaneen.

Tarinan päähenkilö on Hans, maailman mantuja kolunnut kaunokirjallisuuden kääntäjä, joka saapuu kuvitteelliseen Wandernburgin saksalaiskylään eikä pääse enää lähtemään sieltä pois.

Kylässä hän kohtaa muun muassa luokkatietoisen majatalon omistajan ja sivuteiden posetiivarin. Kaikkien hänen tapaamiensa henkilöiden ylle kaartuu jokin salaperäinen varjo. Teoksen alussa voisi sanoa olevan jopa jotain kafkamaista – Saksassa kun kerran ollaan.

Tarina sijoittuu 1800-luvulle ja valottaa ihailtavan yksityiskohtaisesti paikallista ajankuvaa. Vähitellen tarinan keskiöön nousee kielletty rakkaus, kun Hans tapaa ylhäisen Sophien.

Sophien järjestämissä perjantai-iltojen salongeissa kaupungin älymystö kokoontuu yhteen väittelemään ja keskustelemaan aikansa filosofiasta, taiteista ja etenkin romantiikan ajan kuuluisimpien kirjailijoiden teoksista.

Etenkin kääntämisen teoria on useasti esille kohoava aihe henkilöhahmojen välisissä keskusteluissa. Erityiseksi keskustelun aiheeksi kohoaa myös monikulttuurisuus, joka voidaan nähdä yhtenä teoksen läpi kantavana teemana. 1800-luvun aatemaailma esitetään rikkaana ja yllättävän poleemisena.

Naisen asema nousee myös hyvin esille. Sophien sivistyneisyys on väheksyttyä, vaikka hänet kuvataan säälimättömän intohimoisena kääntämistä ja kaunokirjallisuutta kohtaan.

Teos on hyvin vahvasti kirjallisuuspainotteinen; intertekstuaalisia viittauksia on viljalti. Aihe kietoutuu myös Hansin ja Sophien väliseen suhteeseen. Lukija jää miettimään, onko kaikki kaunokirjallisuuden kieli lopulta rakkauden kieltä.

Rakkaustarina on kytketty aikakauden kuvaukseen. Sophien ja Hansin suhde on siitä erityinen, ettei se sellaisenaan voisi olla mahdollinen missään muussa ajassa tai paikassa. Kohtalolla ja sääty-yhteiskunnalla on sormensa pelissä.

Tarinaa jännitteistämään on rakkausjuonen lisäksi kudottu rikoskertomus. Kylän naisia ahdistelee kummallinen raiskaaja, josta uhrit muistavat vain karhun ihran hajun. Tapausta selvittämään ryhtyvät paikalliset Glück & Glück, komisariot jo kahdessa polvessa.

Perin traditiotietoinen tyyli vallitsee teoksessa. Romaani on paikoin puettu kirjeiden ja henkilöhahmojen dramatisoimien kohtausten asuun. Länsimaisen kirjallisuuden suurteoksia lainataan jatkuvasti.

Kerronta kuitenkin korostaa teoksen nykypäiväisyyttä. Kun tunnelma tiivistyy, menneen ajan kerronnasta hypätään vaivihkaa preesenssiin. Tämä luo kertomukseen intensiivisiä vaiheita, jotka enteilevät yleensä jotakin epäilyttävää toimintaa tai käännettä.

Vuosisadan matkustaja onnistuu yllättämään. Teoksen pituuden määrittelee kerronnan tyyli, jossa on yhdistelty aikakaudelle leimallisia laveita piirteitä. Niiden vastapainoksi teos on sidottu nykyaikaiseen romaaniperinteeseen. Romaani osoittaa aikakauden kerrontatapojen keinotekoisuuden tuomalla ne näkyviksi.

Helsingin Sanomat: Palkittu Vuosisadan matkustaja on hämmästyttävä laboratorio, jonka teemat koskettavat nykyaikaa
Turun Sanomat: Lumoava suurromaani 1800-luvun Euroopasta

 

 

 

Federico Axat: Viimeinen mahdollisuus

axat_viimeinen-mahdollisuus_kansi72dpi

Federico Axat: Viimeinen mahdollisuus
Suom. Taina Helkamo
Romaani, 503 s.
Aula & Co, 2016

Federico Axatin neljäs romaani Viimeinen mahdollisuus (La última salida, 2016) on toistaiseksi ainut argentiinalaiselta kirjailijalta suomennettu teos. Viimeinen mahdollisuus on Axatin tähän mennessä tunnetuin teos. Se on nopeasti saanut otteen kansainvälisestä menestyksestä ja sitä on käännetty jo yli 20 kielelle.

Viimeinen mahdollisuus on ehta psykologinen trilleri, jonka sukulaisena voidaan pitää esimerkiksi Dennis Lehanen teosta Suljettu saari  (2004) ja Martin Scorsesen kirjan pohjalta ohjaamaa jännityselokuvaa Shutter Island (2010). Viimeinen mahdollisuus vain on paljon enemmän kuin sukulaisteoksensa.

Kuten jännityskertomuksissa yleensä, tämänkin teoksen juju piilee siinä, että tarinan kerronta johdattaa lukijaa harhaan ja hämää jatkuvasti. Totuudet teoksen taustalla ovat kaikkea muuta kuin lukijan annetaan ensitilassa olettaa.

Teos alkaa tilanteesta, jossa päähenkilö Ted McKay istuu työhuoneessaan ase kädessään valmiina ampumaan päänsä tohjoksi, kun oveen koputetaan. Juuri silloin Ted huomaa pöydällään lapun, johon hänen omalla käsialallaan on kirjoitettu: ”AVAA OVI. SE ON VIIMEINEN MAHDOLLISUUTESI”, eikä Ted millään muista kirjoittaneensa noita sanoja.

Teoksen aloitus tuntuu todelliselta, mutta tosiasiassa kyse onkin Tedin päänsisäisestä kuvitelmasta. Teoksen hämäävä aloitus saa lukijan varpailleen. Kenen sanoihin enää voi luottaa? Onko Ted tosiaan hullu vai esittääkö hän vain? Onko kyse salaliitosta? Teos avaa heti alkuun paljon mahdollisuuksia ja herättää lukijan luovuuden valloilleen.

Lopulta Ted löytää itsensä potilaana psykiatrisesta sairaalasta ja teoksen keskeisimmäksi hahmoksi vaihtuukin hänen psykiatrinsa Laura Hill. Alkaa eräänlainen tutkimusmatka Tedin pään sisälle, minkä tarkoituksena on selvittää hänen sairastumisen syynsä, miksi Tedin mielenterveys on järkkynyt. Matkan aikana paljastuu monen moista; törmätään omituiseen opossumiin ja selvittämättömiin kuolemantapauksiin, joita Ted ei kykene liittämään todellisuuteen.

Tedin pään sisälle syntynyttä monimutkaista syklien ja porttien verkostoa selitetään hänen aivojensa kehittyneisyydellä. Ted on nuorena ollut lupaava shakinpelaaja ja suoranainen nero, joka valokuvamuistinsa ja päättelykykynsä ansiosta valmistui yliopistosta käymättä luennoilla juuri ollenkaan. Tedin aivot onnistuvat huijaamaan häntä itseäänkin.

Sen lisäksi, että Viimeinen mahdollisuus on esimerkkiteos viiltävän jännitteen luomisesta, se myös lähes huomaamatta tulee kritisoineeksi amerikkalaista yhteiskuntaa ja sen hulluutta.

On jokseenkin huomiota herättävää, että Axat on sijoittanut tarinansa Massachussetsin osavaltioon, keskelle periamerikkalaista ympäristöä. Myös kaikki henkilöhahmot ovat tavanomaisilta vaikuttavia amerikkalaisia, perheellisiä ihmisiä. Teos tuo vaivihkaa esille Yhdysvaltojen kansalaisten arkeen liittyviä normeja ja käytäntöjä, joita se samalla halveksuu.

Teos nostaa esille mielenterveysongelmien laajuuden. Samalla se osoittaa itsetietoisesti, kuinka mielenterveysongelmista on tapana tehdä viihdettä ja kansanhuvia.

Viimeinen mahdollisuus on metaromaani siinä mielessä, että se voidaan nähdä psykiatri Laura Hillin kirjoittamana teoksena Tedin tarinasta. Epilogissa toimittaja haastattelee psykiatria kirjan julkaisun tiimoilta.

Teoksen voidaan nähdä ottavan osaa keskusteluun siitä, kenellä ja millaisessa tilanteessa on oikeus kertoa toisen ihmisen tarina. Laura Hill saa luvan Tediltä itseltään kirjan kirjoittamiseen ja Federico Axat taas on itse luonut Ted McKayn fiktiivisen hahmon, jonka tarinan hän teoksessaan kertoo. Kummankaan tarkoitus ei ole mässäillä hulluudella vaan kenties herätellä kärjistetysti kysymyksiä siitä, onko valtiossa jokin olennaisesti pielessä, kun se synnyttää tämänkaltaista hulluutta.

Taina Helkamon käännös on hyvin suorasanainen ja selkeä, mikä tekee teoksen lukemisesta mutkatonta. Teksti mahdollistaa nopean lukutavan, kun tapahtumat alkavat edetä kiihtyen, mikä on myös laskettava käännöksen eduksi.

Julio Cortázar: Tuli on kaikki tulet

1133

Julio Cortázar: Tuli on kaikki tulet
Suom. Anu Partanen
Novelleja, 190 s.
Teos, 2015

Yllätyn aina uudelleen siitä, millaisia aarteita kirjallisuushistoriasta vielä löytyykään suomentamattomina. Tällä kertaa koin tuon havahduksen tarttuessani Julio Cortázarilta viime vuonna julkaistuun novellikokoelmaan. Miksei näitä ole suomennettu jo aiemmin, kysyn minä!

Cortázar on maailmanlaajuisesti yksi tunnetuimmista argentiinalaisista kirjailijoista kautta aikain. Silti vastajulkaistu Tuli on kaikki tulet (Todos los fuegos el fuego) sisältää novelleja, jotka on kirjoitettu ja julkaistu alun perin jo 1960-luvulla.

Onneksi on olemassa Teos-kustantamon Baabel-sarja, joka on kunnostautunut muunkin odotetun käännöskirjallisuuden suhteen. Eteläamerikkalaisesta kirjallisuudesta käännössarjaan kuuluu muun muassa Manuel Puigin ja Clarice Lispectorin arvokkaita teoksia.

Tuli on kaikki tulet on hieno kokoelma Cortázarille tyyppillisiä vinksahtavuudellaan koskettavia ja vavahduttavia novelleja. Suomentaja Anu Partasen jälkisanojen mukaan Cortázarin tyyliä on kuvailtu sekä surrealistiseksi että maagis-realistiseksi. Cortázar itse on käyttänyt myös sanaa ”fantastinen” kuvaamaan tarinoitaan. Itse en kykene kuvailemaan lukukokemustani suoraan yhdelläkään näistä sanoista.

Novellit eivät ole samalla tavalla unenomaisia tai harhaisia, kuin surrealistiset kertomukset yleensä. Eivätkä maagis-realistisia, kuten lajin latinalaisamerikkalaiset tuotokset perinteisesti. Luokittelu fantastisiksi taas loisi liikaa kytköksiä nykypäivän spekulatiiviseen fiktioon.

Spekulatiivisia Cortázarin novellit kuitenkin ovat. Ne kuvaavat maailmaa epäolennaisuuksin ja epäsopivaisuuksin. Cortázarin maailma on kuin katastrofielokuva, jossa kaikki menee pieleen ja henkilöt ajautuvat umpikujiin.

Kokoelman aloittavassa novellissa ”Etelän moottoritie” kuvataan päiväkausiksi tai jopa viikkokausiksi venyvää autoruuhkaa, jossa satunnaiset kohtaamiset muuttuvat yhteisölliseksi elämäksi ja ihmissuhteiksi. Lukija kadottaa ajan tajun kertomuksesta ja tapahtumat laajenevat vähitellen epätodellisiksi.

Ajan ja paikan merkityksillä leikittely toistuu novelleissa. Teoksen nimikkonovellissa ”Tuli on kaikki tulet” risteillään sulavasti nykyhetken Pariisin ja antiikin Rooman välillä. Vastaavaa tapahtumapaikkojen ja -aikojen hetkittäistä vaihtelua esiintyy myös sitä seuraavassa, kokoelman päätösnovellissa ”Toinen taivas”, jossa sama henkilöhahmo elää kahdessa ajassa: toisen maailmansodan aikaisessa Argentiinassa ja 1800-luvun Pariisissa.

Novellit saavat kieltämättä maagisia ja fantastisia piirteitä paikassa ja ajassa liikkumisen myötä. Vaihtelut ovat yht’äkkisiä hypähdyksiä ajasta ja paikasta toiseen. Niitä ei selitellä lukijalle; vaihdokset vain tapahtuvat kuin luonnostaan.

Cortázarin novellit vaativat lukijaltaan tarkkaa huomiokykyä ja kerronnan sisäistämistä. Esimerkiksi novellissa ”Cora-neiti” puhuja saattaa vaihtua kesken lauseen, ja novellissa ”Sairaiden hyvinvointi” perheenjäsenet yrittävät huijata  suvun matriarkkaa ja peitellä totuutta niin kieroutuneesti, että lukijallakin on vaikeuksia pysyä selvillä tapahtumien todellisesta laidasta.

Cortázarilla on lisäksi ovela tapa päättää kertomuksensa päälaelleen ja usuttaa lukija tulkinnalliseen tienhaaraan tai umpikujaan. Kertomus voi johtaa niin epätodelliseen ja absurdiin tilanteeseen tai ilmapiiriin, ettei lopetus tunnu enää edes vaativan lopullista tulkintaa. Cortázarin maailman on tarkoitus jäädä avoimeksi. Se on täynnä mahdollisuuksia ja arkipäiviin sekoittuvaa fantasiaa.

Siinä missä novellit haastavat lukijansa keskittymiskykyä, ne tekevät myös suuren palveluksen. Cortázarin novellit taatusti tehostavat lukijansa syvälukutaitoa ja pitkäjänteistä keskittymistä. Tekstit vaikuttavat lukijaan lukuhetkessä ja kytkevät lukijan osaksi novellien ajallisuuden problematiikkaa. Ne myös jättävät lukijan paikoitellen ihmettelemään ja epäilemään omaa lukutaitoaan, mutta eivät silti estä nauttimasta kertomusten absurdeista kohtaloista ja kerronnallisista oivalluksista.

Kiiltomato: Ajan ulkopuolella, ajassa kiinni
Helsingin Sanomat: Argentiinalaiskirjailija liikkuu todellisuuden murroskohdissa