Samanta Schweblin: Houreuni

houreuni-768x1096

Samanta Schweblin: Houreuni
Suom. Einari Aaltonen
Pienoisromaani, 144 s.
Like, 2018

Houreuni (Distancia de rescate, 2014) on argentiinalaisen kirjailijan Samanta Schweblinin (s. 1978) intensiivinen ja salaperäinen pienoisromaani, johon kytkeytyy ekologinen huoli maailman tilasta.

Houreuni koostuu tarinallisesta dialogista Amanda-nimisen naisen David-nimisen pojan välillä.

Tapahtumat alkavat hämyisestä sairaalahuoneesta. Amanda tietää jostakin selittämättömästä syystä tekevänsä kuolemaa. David tiedustelee häneltä lähiaikojen tapahtumia ja yrittää ilmeisesti selvittää, mikä on johtanut Amandan tähän tilaan.

Amanda kertaa menneitä tapahtumia ääneen. Miten hän on muun muassa istunut ottamassa aurinkoa Davidin äidin Carlan kanssa ja käynyt ostoksilla tyttärensä Ninan kanssa.

Amandan kertomusta varjostavat epämääräiset sivuhuomiot ulkonäöltään muuttuneista kylän lapsista. Lukijalle herää monenlaisia epäilyksiä siitä, mitä on käynnissä. Onko kyse myrkytyksistä, mutaatioista, madoista vai mistä?

Vähitellen kertomus etenee yliluonnollisen puolelle, kun Amanda kertoo, että Carla on yrittänyt väittää hänelle, että Davidin sielu olisi vaihtanut ruumista.

Houreuni on painostavatunnelmainen psykologinen romaani, mutta yhtä hyvin sitä voisi kuvailla ekotrilleriksi. Tapahtumat nimittäin sijoittuvat Argentiinan pampalle, maaseudulle.

Argentiinassa geenimanipulaatio on arkipäivää, ja viljelyksillä käytetään yhä torjunta-aineita, jotka muualla maailmassa on arvioitu terveydelle vaarallisiksi ja sen perusteella kielletty.

Romaanin sivuilla vilahtaa  muutamia viittauksia soijantuotantoon, minkä perusteella voisi sanoa teoksen painostavan tunnelman olevan osittain myös verrannollinen monien argentiinalaisten huoleen oman terveytensä puolesta.

Teoksen painostava jännite kasautuu epätietoisuuden pohjalle. Emme tiedä tarkalleen, mitä on tapahtunut tai mitä tulee tapahtumaan. Teoksen ilmapiiri on suorastaan kihelmöivällä tavalla häiritsevä.

Ekologisiin aiheisiin paneutuva pienoisromaani on lajinsa edustajana mielenkiintoinen ja omaperäinen tapaus. Pienoisromaanin muoto avaa myös tarinankerronnalle täysin uudenlaisia mahdollisuuksia.

Teoksen alkuperäisnimestä muotoutunut käsite distancia de rescate esiintyy tekstissä paikoitellen Einari Aaltosen suomentamana pelastusetäisyytenä.

Sanalla viitataan esimerkiksi vanhempien tapaan laskea jatkuvasti päässään, kuinka pitkä matka heillä olisi pelastaa lapsensa milloin missäkin tilanteessa.

Pelastusetäisyyden voi nähdä kuin konkreettisena nauhana tai napanuorana, joka kiristyy äidin ja lapsen välillä sitä mukaa, kun etäisyys suurenee.

Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalilla vieraillut Schweblin kertoi Hannele Mikaela Taivassalon haastattelemana tarkemmin keksimästään käsitteestä ja siitä, kuinka se mielenkiintoisesti vertautuu tarinankerrontaan ja jännitteen toimintaperiaatteeseen.

Schweblinin ja Taivassalon käymä keskustelu on katsottavissa Yle Areenassa.

Mainokset

Carlos Ruiz Zafón: Henkien labyrintti

9789511304401

Carlos Ruiz Zafón: Henkien labyrintti
Suom. Antero Tiittula
Romaani, 956 s.
Otava, 2017

Henkien labyrintti (El laberinto de los espíritus, 2016) on yritys sanoa kaikki, mikä jäi sanomatta Unohdettujen kirjojen hautausmaa -saagan kolmessa ensimmäisessä osassa Tuulen varjo (Otava, 2016), Enkelipeli (Otava, 2016) ja Taivasten vanki (Otava, 2012).

Carlos Ruiz Zafónilla (s. 1964) on ollut kova työ punoa yhteen kirjasarjan aiemmissa osissa esiin työntyneet langanpäät.

Henkien labyrintti sijoittuu 1960-luvun synkkään Barcelonaan, jossa edelleen ratkotaan ja peitellään sisällissodan aikaisia vilpillisiä tekoja ja raakoja vääryyksiä.

Elokuvakäsikirjoittajana työskentelevä Ruiz Zafón taitaa tarinankerronnan lait ja osaa pitää jännitettä yllä äärimmillään jopa kymmenien sivujen ajan, mutta hänen saagansa päätösosa kärsii lopulta ylitsepursuavasta sisällöstä ja monimutkaisista sivupoluista.

Kaikki pienimmätkin kivet on käännetty, jotta lukijalle ei varmasti jäisi epäselväksi, mistä tarinassa on kyse. Vähemmälläkin rautalangan väännöllä olisi selvitty.

Ruiz Zafón ei taida tuntea hemingwayläistä kirjoitusohjetta, vaan on päättänyt vyöryttää lukijalle koko jäävuoren.

Kuten aiemmissakin osissa, myös Henkien labyrintissä tapahtumat keskittyvät kiinteästi Barcelonaan ja maalaavat kaupungista goottilaisen synkän ja nuhjuisen kuvan varjojen ja unohdusten kaupunkina.

Ankeus ja kuolema ovat läsnä, ei vain kaupungin kuvauksessa, mutta myös henkilöhahmojen ajatusmaailmassa. Viiltävä ironia on täynnä tietoutta ihmiselämän lyhyydestä ja katoavaisuudesta.

Henkien labyrintti kurkottaa takaisin 1930-luvulle Espanjan sisällissodan melskeisiin.

Muun muassa Enkelipeli-teoksesta tuttu David Martín ja monet muut haudatut hahmot kaivetaan esiin, kun teoksessa kelataan aikaan, jonka Martín ja monet muut kohtalokkaat hahmot viettivät Montjuicin vankilassa.

Vankilan pahamaineinen johtaja Mauricio Valls päätyykin koko teoksen suurimmaksi syntipukiksi ja pahantekijäksi.

Teoksen tarinaa motivoi Daniel Semperen äidin epämääräisissä olosuhteissa tapahtunut kuolema, jonka salaisuutta ratkotaan hiljalleen.

Miehisten pääosan esittäjien lisäksi Ruiz Zafón passittaa päätösosassa näyttämölle vaihteeksi myös yhden aktiivisen naishenkilön. Alicia Grisin, kuoleman enkelin, tehtävänä on selvittää Mauricio Vallsin outo katoamistemppu.

Vähitellen Alicia kietoutuu yhä syvemmälle tapaukseen, jonka taustalta paljastuu erinäisiä sisällissodan aikaisia vehkeilyjä ja suurempia petoskuvioita.

Apujoukoikseen Alicia värvää tietenkin Semperen kirjakaupan avuliaan joukon, Daniel Semperen ja Fermín Romero de Torresin.

Romaanin päätösosa pyrkii erottelemaan hyvikset ja pahikset toisistaan. Korruptoituneet vallanpitäjät saavat lopulta oikeanmukaisen tuomion ja kirjallisuuden pariin vihkiytyneet Semperet tovereineen pääsevät viettämään loppuelämäänsä vähemmillä tunnontuskilla.

Saagan lähes tuhat sivua käsittävä päätösosa on täynnä toimintaa ja monipolvisia juonikuvioita, käänteitä, petoksia, valheita, rakkautta ja yllättävien sukulaisuussuhteiden paljastumisia: kaikkea mitä hyvältä juonivetoiselta jännäriltä saattaa odottaa.

Kokonaisuudessaan Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarja on vielä enemmän kuin jännitystä. Se on korkeakirjallisilla viittauksilla ryyditettyä terävää dialogia ja iskevää tarinankerrontaa.

Kaiken lisäksi se on osoitus rakkaudesta kirjallisuuteen, mikä käy lukijalle hyvin ilmi jo sarjan ensimmäisessä osassa.

Monet kaunokirjallisista viittauksista menevät lukijalta kuitenkin sivu suun, johtuen siitä valitettavasta totuudesta, että Espanjan kirjallisuuden klassikoita on julkaistu suomennoksina täysin mitätön määrä verrattuna muihin läntisen Euroopan maihin.

Ruiz Zafón taitaa nokkelan veijarimaisen dialogin, jolle hän on varmasti löytänyt monta esikuvaa espanjalaisesta pikareskikirjallisuudesta.

Etenkin vanha Fermín on sanankäänteissään sen verran pedantti, että lukijalle on silkkaa nautintoa lukea tämän ironiantäyteisiä kommentteja.

Suomentaja Antero Tiittulaa tekee mieli ylistää Ruiz Zafónin nokkelan kielen hallinnasta ja taivuttamisesta suomeksi.

Kohtalokkaaksi koituu kirjailijan tapa viljellä samanlaista kielenkäyttöä niin viljalti, että karikatyyrimäinen puheenparsi menettää merkityksensä. Lopulta kaikki henkilöt puhuvat samalla tavalla ja yhtä nokkelasti.

Lisäksi mainittakoon, että Fermínin seksistinen kielenkäyttö tuntuu päätösosassa vain yltyvän, mikä on nähdäkseni täysin tarpeetonta. Mauton kielenkäyttö syö kosketuspintaa muuten sympaattisilta hahmoilta.

Henkien labyrintillä on kompastuskivensä, mutta intensiivinen tarinankerronta pelastaa lukukokemuksen ja tuo siihen mielenkiintoa.

Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja

1695

Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja
Suom. Tarja Härkönen
Romaani, 178 s.
Teos, 2018

Oppiaika eli Nautintojen kirja (Uma Aprendizagem ou O Livro dos Prazeres, 1969) on viides brasilialaiselta Clarice Lispectorilta (1920–1977) suomennettu teos. Yleisesti ottaen Oppiaikaa pidetään muita kevyempänä teoksena Lispectorin laajassa tuotannossa, mutta väite on tulkittava suhteellisesti. Oppiaika on herkkä rakkausromaani, kyllä, mutta ei lähelläkään romanttista viihdekirjallisuutta.

Kuten muutkin Lispectorin teokset, myös Oppiaika on monitasoinen ja vertauskuvallinen kertomus. Romaani kertoo nuoren naisen kasvutarinan. Lóri tapaa Ulissesin, miehen, joka näkee hänen valmiutensa kukoistavaan nautintoon. Rakastavaisten suhde on pidättäytynyt mutta samalla rehellinen.

Ulisses jää odottamaan, kunnes Lóri on valmis – kypsä naisena kohtaamaan miehen. Alkaa oppiaika, jonka aikana Lórin on opittava rakastamisen taito. Ulisses ei aio tehdä mitään, ei anoa naista luokseen. Lórin on mentävä vapaasti ja omasta halustaan hänen luokseen. Ainoa, mitä Ulisses lupaa, on odottaa valmiina mihin kellonaikaan hyvänsä.

Ensiksi Lórin on opittava itsensä. Hänen on opittava, että suurta nautintoa voi tuntea vain tuntemalla suurta tuskaa. Rakkauden kohtaaminen on samalla oman inhimillisyytensä tunnistamista.

Romaanin mieleenpainuvin kohtaus on se, kun Lóri kahlaa mereen:

”Juuri tätä häneltä puuttui: meri sisällään kuin miehen paksu neste. Nyt hän on täysin yhtä itsensä kanssa. Suola saa ravitun kurkun supistelemaan, silmät punertuvat suolan kuivuessa ja aallot lyövät vartaloa vasten ja vetäytyvät, sillä hän on jo raudanluja laipio. Hän sukeltaa uudestaan ja uudestaan juo vettä, ei enää hörppien, sillä hän tietää jo mitä odottaa ja hänessä on jo meren rytmi. Hän on rakastajatar joka ei pelkää, sillä hän tietää saavansa kaiken uudelleen.”

Lóri tuntee itsensä voimakkaaksi veden painoa vasten. Tuo symbolinen hetki, jossa suolainen vesi ympäröi hänet kauttaaltaan, on hiljainen ja tyynnyttävä riitti opin tiellä.

Romaanin kieli on sanoinkuvaamattoman kaunista, mieltä hyväilevää. Joka lauseelle asettuu painoarvoa siten, että kokonaisuutena teos hallitsee hienovaraisesti tasapainon herkän ja uskaliaan välillä. Pilkusta alkava kertomus päättyy kaksoispisteeseen jättäen kaiken avoimeksi ja tekstin vain irralliseksi kappaleeksi osana suurempaa kokonaisuutta.

Teoksen taitavasta ja harkitusta suomennoksesta kuuluu kiitos Tarja Härköselle, joka on suomentanut myös Lispectorilta aiemmin käännetyt teokset. Tarkkasilmäisessä jälkipuheessaan suomentaja avaa omaa tulkintaansa Lórin uskonnollissävytteiseksi taipuvasta matkasta itseensä.

Kuten Härkönenkin toteaa, Oppiajassa on paljon yhtäläisyyksiä Lispectorin edellisen teoksen Passio – Rakkaus G. H:n mukaan (Teos, 2014) kanssa, mutta Passioon nähden Oppiaika näyttäytyy aavistuksen kauniimpana ja puhtaampana kertomuksena ihmisyydestä ja olemassaolosta.

Kritiikki on julkaistu alun perin verkkolehti Sylvissä 28.2.2018.

Alejo Carpentier: Valtakunta tästä maailmasta

valtakunta-tasta-maailmasta

Alejo Carpentier: Valtakunta tästä maailmasta
Suom. Jyrki Lappi-Seppälä
Romaani, 160 s.
Aviador, 2017

Alejo Carpentierin (1904–1980) pääteoksena pidetty pienoisromaani Valtakunta tästä maailmasta (El reino de este mundo, 1949) on sivumääräänsä suurempi teos. On hienoa saada tämäkin merkittävä historiallinen romaani vihdoin suomeksi.

Carpentierin lukeminen alkukielellä ei ole aivan helppoa. Jyrki Lappi-Seppälälle kuuluu kunnianosoitus upeasta käännöstyöstä. Lappi-Seppälän suomennos huomioitiin vastikään myös Mikael Agricola -palkintoehdokkuudella.

Kielen rikkaus sekä ilmaisun runsaus ja rehevyys tekevät alkukielisestä tekstistä hankalasti ymmärrettävää. Carpentierin tyyliä onkin kutsuttu uusbarokkiseksi.

Teksti on groteskia ja ruumiillista, mikä liikuttaa lukijaa ja saa omankin olon tuntumaan likaiselta. Romaanin synkkä ja likainen maailma ikään kuin valuu kirjan mukana lukijan käsiin.

Pienoisromaanin tapahtumat sijoittuvat 1700- ja 1800-lukujen vaihteen Haitiin, jossa orjuuden ja valtakamppailujen jälkeensä jättämät haavat ovat vielä tuoreet.

Haitin historia on ollut pitkään orjuudelle ja kolonialismille alisteista. Kolumbuksen retkien myötä espanjalaiset valloittivat saaren alkuperäisasukkailta ja pakottivat nämä työskentelemään lähes orjuuden kaltaisissa olosuhteissa.

Kun Espanjan kruunu sitten 1500-luvulla kielsi alkuperäiskansojen kaltoinkohtelun, tilalle tuotiin eurooppalaista työvoimaa ja etenkin afrikkalaisia orjia huolehtimaan suurista sokeriruokoplantaaseista. Osa orjista vapautui 1700-luvun lopun vallankumouksessa, jonka myötä maa julistautui itsenäiseksi vuonna 1804.

Valtakunta tästä maailmasta kertoo mustan orjan silmin Haitin kuninkaan Henri Christophen valtaannoususta ja tuhoon syöksemisestä. Christophen aika koitti maan itsenäisyyteen johtaneen Jean Jacques Dessalinesin jälkeen.

Haiti oli aikoinaan maailman ensimmäinen musta demokratia. Tasavalta ei kuitenkaan riittänyt Henri Christophelle, joka jonkin aikaa hallittuaan presidenttinä maan pohjoisosaa päätyi lopulta julistamaan maansa kuningaskunnaksi ja nimeämään itsensä sen kuninkaaksi, Henri ensimmäiseksi, vuonna 1811.

Kuninkaan kyltymättömyys käy ilmi myös Carpentierin romaanissa, jossa osa tapahtumista sijoittuu yhteen kuninkaan lukuisista palatseista. Kuningas päätyy lopulta itsemurhaan ja kuningasperhe ahdistetaan nurkkaan omassa kodissaan.

Romaani kertoo etenkin vallasta ja sen erilaisista kääntöpuolista, kuten vapaudesta ja väkivallasta. Vallanhimo taipuu kohtalokkaasti ja vastakaikuna kuningas syöstään valtaistuimelta. Henri Christophen aika voidaan nähdä eräänlaisena viimeisenä koettelemuksena ennen maan lopullista tasavaltaistumista.

Carpentieria lukiessa unohtaa helposti lukevansa todellisista historian tapahtumista. Kirjailijan omalaatuinen, synkkä ja maaginen tyyli, real maravilloso, määrittyy kuitenkin historiallisten tapahtumien pohjalta. Kirjailija itse on sanonut kuvanneensa realistisesti Haitin historiaa, joka itsessään on ihmeellistä ja sisältää maagisia elementtejä.

Kuubalaiselta kirjailijalta aiemmin suomennettuihin teoksiin verrattuna Valtakunta tästä maailmasta on kerronnaltaan vangitseva romaani, jonka lauserakenteet eivät ole yhtä monimutkaisia ja tapahtumaketjut yhtä polveilevia kuin esimerkiksi edellisessä suomennoksessa Eroica (Aviador, 2016). Polveilevuuden sijaan kerrontaa hallitsee tällä kertaa ilmaisun rehevyys.

Valtakunta tästä maailmasta johdattaa lukijan mustan Karibian historiaan esittäen tositapahtumat taidokkaasti kaunokirjallisesta vapaudesta tinkimättä.

Kiiltomato: Hetkeä ennen maagista realismia
Marissa Mehr; Café pour les idiots: Alejo Carpentier: Valtakunta tästä maailmasta (Aviador 2017)

Daniel Galera: Hyöky

tmp_5958-ProductRequestServlet725534991

Daniel Galera: Hyöky
Suom. Antero Tiittula
Romaani, 427 s.
Otava, 2014

Hyöky on brasilialaisen kirjailijan Daniel Galeran romaani, joka sijoittuu Brasilian eteläosiin. Tarinan pääosassa on mies, joka kärsii harvinaisesta sairaudesta. Hän ei kykene tunnistamaan ihmisten kasvoja, minkä vuoksi hän on joutunut opettelemaan tunnistamaan ihmiset muilla tavoin.

Osan hän tunnistaa äänestä, osan vaatteiden tai kävelytavan perusteella, osan vain hyvin paikkasidonnaisesti. Jos hän näkee kuvan itsestään, hän ei tunnista sitäkään, sillä hän ei pysty muistamaan edes omia kasvojaan, vaikka tuijottaakin niitä säännöllisesti peilistä.

Teoksen tapahtumat saavat alkunsa, kun miehen isä on kuolemaisillaan. Kyse ei ole luonnollisesta kuolemasta, vaan isä aikoo tehdä itsemurhan ja avautuu asiasta pojalleen, koska toivoo tämän hankkiutuvan eroon hänen rakkaasta koirastaan, jotta koira ei joutuisi kärsimään isäntänsä kuoltua.

Saman keskustelun aikana miehen isä tulee maininneeksi isoisän kuoleman. Miehelle selviää, että hänen isoisänsä kuoli aikoinaan pienessä rannikkokaupungissa kollektiivisen puukotuksen seurauksena. Merkillinen tapaus jäi aikanaan selvittämättä, eikä kukaan joutunut vastuuseen puukotuksesta.

Kun isä sitten toteuttaa itsemurhasuunnitelmansa, mies päättää lähteä tuohon rantakaupunkiin, jossa hänen isoisänsä tiettävästi puukotettiin kuoliaaksi. Isänsä toivetta toteuttamatta hän ottaa koiran mukaansa ja pitää siitä huolta. Miehen ja koiran välille syntyy lopulta suhde, jossa mies osoittaa uskollisuuutta koiraa kohtaan ehkä enemmän kuin koira miestä kohtaan.

Mies pestautuu uimaohjaajaksi ja alkaa vähitellen kysellä paikallisilta isoisästään ja pääsee kuin pääseekin lopulta tämän kohtalon jäljille. Ongelmia tuottavat sekä se, että mies on kuin ilmetty isoisänsa, että hänen sairautensa aiheuttama kasvosokeus.

Asetelma on kiinnostava myös lukijan kannalta. Galeran tekstiä voisi fyysisyydessään ja ruumiillisuudessaan verrata esimerkiksi Cormac McGarthyn väkivaltaiseen romaaniin Veren ääriin, jossa samalla tavoin tekstin materiaalisuus varastaa huomion. Kun teoksen kertojalta on niin sanotusti kasvonäkö poissa pelistä, lukijankin on kohdattava ihmiset eri tavalla.

Hyöky on salaperäinen ja kiinnostavalla tavalla kauniisti kirjoitettu romaani. Loppua kohden tapahtumat alkavat saada yllättäviä käänteitä ja tunnelma muuttuu trillerimäisen ahdistavaksi, jännitteiseksi ja raa’an väkivaltaiseksi.

Hyvin moni asia teoksessa saa teemallisia ulottuvuuksia. Ensisijaisesti teos kuitenkin käsittelee sukupolvien välistä suhdetta ja identiteetin rakentumista ruumiillisen tunnistamisen ja yhdennäköisyyden avulla.

Maailmankirjat: Daniel Galera: Hyöky
Helsingin Sanomat: Vain kuolema synnyttää elävän myytin yhteisölle

Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä

tmp_24946-95103285101678770603

Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
Romaani, 518 s.
WSOY, 2007

Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä julkaistiin vuonna 1941 keskellä toista maailmansotaa. Suomi eli tuolloin jatkosodan kynnyksellä. Samana vuonna ilmestyi suomeksi muun muassa Adolf Hitlerin Taisteluni-teoksen ensimmäinen osa. Elokuvateattereissa Tauno Palon ja Ansa Ikosen tähdittämä Kulkurin valssi löi katsojalukuja.

Säädyllistä murhenäytelmää sensuroitiin aikanaan, koska teoksen nähtiin kritisoivan Hitleriä ja kansallissosialismia. Myös viittaukset homoseksuaalisuuteen olivat liikaa aikalaisyleisölle. Sensuroimaton versio ilmestyi vasta vuonna 1995.

Hitleriä vastaan osoitetut lauseet ovat hyvin pieni osa teoksen kokonaisuutta. Ne kuitenkin muistuttavat terävästi teoksen aikalaisvastaanottajista, yhteiskunnallisesta tilanteesta sekä siitä historiallisesta aikakaudesta, johon tarina sijoittuu.

Nykylukijalle Hitlerin ja Danzigin mainitseminen kesken intensiivistä ihmissuhdedraamaa on hätkähdyttävän suorasukaista, jotakin, joka ei vain kummittele taustalla vaan tunkeutuu ajatuksiin väkipakolla.

Ensisijaisesti Säädyllinen murhenäytelmä on kuitenkin sitä, mitä otsikkonsa lupaa: ylemmän luokan ongelmia kriittisesti ja pirullisesti kuvattuna.

”Säädyllinen” on jo itsessään tulkinnanvarainen ilmaisu. Se viittaa samaan aikaan johonkin säädylle ominaiseen sekä säätyyn itseensä. Säädyllinen eli säädynmukainen on myös synonyymi sovinnaiselle ja kunnialliselle.

Teos kertoo helsinkiläisen porvaristoperheen isän, arkeologian tohtori Tauno Saarisen kiusallisesta syrjähypystä, joka asettaa hänen perheensä säädyllisyyden koetukselle. Etenkin kun tuosta syrjähypystä koituu perheen elätettäväksi äitinsä menettänyt tyttölapsi. Toisaalla tohtorin sisar Naima elää omaa murhenäytelmäänsä alistavan aviomiehensä Arturin ja tämän äidin nöyryyttävien ja valvovien silmien alla.

Yksinkertaisesti sanottuna teos kuvaa vuosisadan alun aviorikoksia ja niistä aiheutuneita julkisia skandaaleja. Teoksessa ei kuitenkaan esitellä hävyttömyyksiä vaan henkilöhahmojen sukupuolielämää käsitellään ironisesti ja juhlavan esteettisesti.

Teoksen näkökulmahenkilöiksi nostetaan tohtorin ja Naiman lisäksi tohtorin vaimo Elisabet ja Naiman mies Artur sekä tämän äiti, jota koko teoksen ajan nimitetään osoittavasti vain vanhukseksi. Ohimennen sivutaan myös nuoremman sukupolven kiemuroita, kun näkökulma kohdistuu tohtorisperheen vanhempaan poikaan, joka äitinsä mukaan alkaa olla ”vaikeassa” iässä.

Kullakin teoksen näkökulmahenkilöllä on omat mielioikkunsa. Hahmot tunnustavat kiintymystä kauneuden palvontaan mutta myös kulttuurin ja sivistyksen ihannointiin, yläluokan imagoon.

Erityistä huomiota teoksessa herättää henkilökuvaus. Kertoja kuvailee henkilöitä hyvin yksityiskohtaisesti viivytellen arkisissa äänenpainoissa, joihin kätkeytyy piikikkäitä huomioita hahmojen luonteenpiirteistä.

Taidekriitikkona työskentelevä Naima kuvataan henkevänä ja sivistyneenä henkilönä, jonka eräänlaisena attribuuttina käytetään sinistä väriä. Sininen väri toimii motiivina, johon liitetään syvällisiä ja taiteellisia piirteitä. Kylmä väri sopii kuvaamaan myös Naiman surullista olemusta ja avioelämän jälkeensä jättämiä sinelmiä hänen ihollaan.

Elisabet puolestaan kuvataan konkretianläheisenä ja käytännöllisenä ihmisenä, jota määrittäväksi tekijäksi nousee perheen huvilan puutarha luumupuineen. Elisabetin käytännöllisyydentaju ja hyötyajattelu ilmenevät perheen kulissien ylläpidossa, jossa hän toimii kärsivällisesti ja ennen kaikkea tahdikkaasti.

Henkilökuvaukseen yhdistyy tarkka miljöönkuvaus. Jo heti ensimmäisessä luvussa lukija johdatellaan 1930-luvun Helsinkiin ja kaupungin modernien arkkitehtonisten saavutusten pariin. Kuvauksellisuuden osalta teos jättää lukijan kylläiseksi.

20170927_120847
En ole vielä kyllästynyt espanjankielisen kirjallisuuden lukemiseen, mutta olipa mukava lukea välissä yksi suomalainenkin klassikko. Terveisiä Argentiinasta, joka parhaillaan valmistautuu alkavaan kevääseen (ja kuumuuteen)!

Säädyllinen murhenäytelmä on sävyiltään pirullinen romaani. Teoksessa on runsaasti ironisia sävyjä, joita lisäksi korostetaan liioittelun avulla. Kulttuurielämän kuohujen ei niin vain anneta latistua.

Liioittelun vuoksi henkilöhahmot saattavat tuntua paikoin myös epäuskottavilta, mutta juuri näiden epäuskottavien tekojen ja ajatusten kohdalla lukijan tulisi kysyä, miksi hahmot toimivat niin kuin toimivat. Eikö säädyllisessä murhenäytelmässä olekin kyse kulttuuri-intellektuellien kapinoinnista omaa säädyllisyyttään ja omia sovinnaisuuksiaan vastaan?

Kysymys porvariston kunniasta tuntuu absurdilta ja naurettavalta suhteutettuna maailmaan, jossa kirjan henkilöhahmot elävät. Säädyllinen murhenäytelmä onkin hyvin kontekstisidonnainen teos, jota lukiessa ei pidä unohtaa sitä historiallista aikaa ja paikkaa, johon teksti sijoittuu. Teoksen moraalinen painolasti onneksi rikkoutuu miellyttäväksi lukukokemukseksi piikikkään ironian myötä.

Säädyllinen murhenäytelmä on kirjoitettu dekadenssin hengessä. Se kuvaa porvariston rappiota avio- ja perhe-elämän näkökulmasta ja naisen aseman huomioiden. Maailmanlaajuinen sotatila luo oivan näyttämön kertomukselle kärsivällisestä kunnian menetyksestä.

tmp_24946-kirjablogit_vaaka.pienennetty-jpg262971124

Blogipostaus on osa Ylen Kirjojen Suomi -hanketta, jonka 101 kirjan listaus esittelee kotimaisia kaunokirjallisia teoksia, yhden jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta.

Yle Areena: 101 kirjaa: 1941 Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
Yle: Hetkonen, Säädyllinen murhenäytelmähän on kostopornoa
Kiiltomato: Kesäklassikko: Epäihmiset suviyössä

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

ProductRequestServlet
Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Suom. Sari Karhulahti
Romaani, 373 s.
Otava, 2017

Matkalla kotiin (Homegoing, 2016) on ghanalais-amerikkalaisen kirjailijan Yaa Gyasin esikoisteos. Romaani punoo yhteen vuosisatoja jatkuneen rotusorron kaaren.

Kertomalla yhden suvun tarinan 1700-luvulta nykypäivään Gyasi kertoo samalla toisenlaisen näkemyksen historiasta. Gyasin teoksessa vallitsee musta näkökulma.

Aivan teoksen alussa on sukupuu, jonka avulla voi hahmottaa kertomuksen hahmojen sukulaisuussuhteita. Kaikki saavat oman lukussa ja äänensä kuuluville. Gyasi kirjoittaa vaiennettujen tarinaa ja historiaa.

Teos alkaa 1700-luvulta taustoittaen suvun esiäidin tarinaa valkoisen miehen vaimoksi. Suvun tarinassa tapahtuu vuosisatojen varrella monenlaisia koukeroita, mutta tavalla tai toisella kaikki liittyy nykyisen Ghanan alueella sijaitsevan Cape Coast -nimisen satamakaupungin orjakauppaan.

Orjuus lyö leimansa jokaiseen, vielä vuosisatojen päästäkin eläviin sukulaisiin. Jotkut joutuvat kokemaan riiston omilta asuinsijoiltaan. Jotkut myydään orjiksi, toiset syntyvät orjiksi. Osa syntyy vasta myöhemmin mutta kokee silti syrjintää ihonvärinsä vuoksi.

Teoksen lähtökohdat ja aihe ovat tuttuja esimerkiksi Toni Morrisonin romaaneista. Kenties uutena seikkana orjuudesta ja mustien rotusorrosta kertovaan kirjoitukseen, Gyasi tuo  tavan, jolla hän korostaa ihonvärin merkitystä (tai pitäisi pikemminkin sanoa merkityksettömyyttä).

Gyasi ihailee sanoillaan mustaa ihoa. Sen sijaan, että hän puhuisi vain mustasta, hän puhuu ihonväristä vertailemalla sitä luonnonväreihin, puihin ja kasveihin tai ruokaan, kuten maitokahviin tai -teehen.

Gyasi korostaa, että vaikka kaikki mustat kärsivät ihonvärinsä vuoksi, ovat he silti kaikki erivärisiä. Musta on valkoisen ihmisen määrite. Valkoinen ei erota sävyjä muussa kuin itsessään.

Gyasin kieli on upean tasaista ja mehevää. Sitä on pääasiassa mukava lukea, vaikka teoksen sisältö onkin hyvin verinen ja kammottava.

Eräs teoksen henkilöhahmoista tiivistää teoksen teemat yhteen romaanin loppupuolella: mustien on kirjoitettava oma historiansa.

Historiankirjoituksen ongelma on se, että on luotettava sanoihin. On luotettava siihen, mitä eri ihmiset kertovat tapahtuneen. Mutta entä sitten, kun kertomukset poikkeavat toisistaan tai ovat täysin vastakkaisia, mistä silloin voimme tietää, mikä on totta?

Espanjan kielessä sana historia tarkoittaa samaan aikaan sekä historiaa että tarinaa tai kertomusta. Minusta se on oikein kuvaavaa. Luulen, että Gyasi olisi tyytyväinen espanjan kielen kompromissiin, sillä on hyvä tiedostaa, että historiankirjoitus on sekin tarinointia.

Historiankirjoituksen ja tarinoinnin raja on häilyvä. Ja sittenkin jokainen tarina on arvokas. Yhdessä tarinat rakentavat kokonaiskuvaa ja luovat eheämmän maailman.

Matkalla kotiin etenee episodimaisesti. Kustakin hahmosta kerrotaan vuoron perään anekdootinomaisesti elämän kohtalokkaimmat hetket. On helppo huomata, että vaikka nykypäivään tultaessa mustien asema onkin muuttunut, se on silti nimenomaan muuttunut, ei välttämättä parantunut. Orjuuden jälkeenkin mustien asema on valkoisia heikompi.

Matkalla kotiin on huolellisesti kirjoitettu teos. Langanpäät pysyvät Gyasin näppysissä loppuun asti. Näin suurella henkilömäärällä on ihme, että teos on kuin onkin helposti seurattava. Hahmojen elämäntarinat ovat vaikuttavia ja mieleenpainuvia. Ne eivät herkästi katoa mielestä.

Helsingin Sanomat: Loistavasti kirjoitettu teos orjista ja orjakauppiaista sopii myös Väinö Linnan ystäville