Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

ProductRequestServlet
Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Suom. Sari Karhulahti
Romaani, 373 s.
Otava, 2017

Matkalla kotiin (Homegoing, 2016) on ghanalais-amerikkalaisen kirjailijan Yaa Gyasin esikoisteos. Romaani punoo yhteen vuosisatoja jatkuneen rotusorron kaaren.

Kertomalla yhden suvun tarinan 1700-luvulta nykypäivään Gyasi kertoo samalla toisenlaisen näkemyksen historiasta. Gyasin teoksessa vallitsee musta näkökulma.

Aivan teoksen alussa on sukupuu, jonka avulla voi hahmottaa kertomuksen hahmojen sukulaisuussuhteita. Kaikki saavat oman lukussa ja äänensä kuuluville. Gyasi kirjoittaa vaiennettujen tarinaa ja historiaa.

Teos alkaa 1700-luvulta taustoittaen suvun esiäidin tarinaa valkoisen miehen vaimoksi. Suvun tarinassa tapahtuu vuosisatojen varrella monenlaisia koukeroita, mutta tavalla tai toisella kaikki liittyy nykyisen Ghanan alueella sijaitsevan Cape Coast -nimisen satamakaupungin orjakauppaan.

Orjuus lyö leimansa jokaiseen, vielä vuosisatojen päästäkin eläviin sukulaisiin. Jotkut joutuvat kokemaan riiston omilta asuinsijoiltaan. Jotkut myydään orjiksi, toiset syntyvät orjiksi. Osa syntyy vasta myöhemmin mutta kokee silti syrjintää ihonvärinsä vuoksi.

Teoksen lähtökohdat ja aihe ovat tuttuja esimerkiksi Toni Morrisonin romaaneista. Kenties uutena seikkana orjuudesta ja mustien rotusorrosta kertovaan kirjoitukseen, Gyasi tuo  tavan, jolla hän korostaa ihonvärin merkitystä (tai pitäisi pikemminkin sanoa merkityksettömyyttä).

Gyasi ihailee sanoillaan mustaa ihoa. Sen sijaan, että hän puhuisi vain mustasta, hän puhuu ihonväristä vertailemalla sitä luonnonväreihin, puihin ja kasveihin tai ruokaan, kuten maitokahviin tai -teehen.

Gyasi korostaa, että vaikka kaikki mustat kärsivät ihonvärinsä vuoksi, ovat he silti kaikki erivärisiä. Musta on valkoisen ihmisen määrite. Valkoinen ei erota sävyjä muussa kuin itsessään.

Gyasin kieli on upean tasaista ja mehevää. Sitä on pääasiassa mukava lukea, vaikka teoksen sisältö onkin hyvin verinen ja kammottava.

Eräs teoksen henkilöhahmoista tiivistää teoksen teemat yhteen romaanin loppupuolella: mustien on kirjoitettava oma historiansa.

Historiankirjoituksen ongelma on se, että on luotettava sanoihin. On luotettava siihen, mitä eri ihmiset kertovat tapahtuneen. Mutta entä sitten, kun kertomukset poikkeavat toisistaan tai ovat täysin vastakkaisia, mistä silloin voimme tietää, mikä on totta?

Espanjan kielessä sana historia tarkoittaa samaan aikaan sekä historiaa että tarinaa tai kertomusta. Minusta se on oikein kuvaavaa. Luulen, että Gyasi olisi tyytyväinen espanjan kielen kompromissiin, sillä on hyvä tiedostaa, että historiankirjoitus on sekin tarinointia.

Historiankirjoituksen ja tarinoinnin raja on häilyvä. Ja sittenkin jokainen tarina on arvokas. Yhdessä tarinat rakentavat kokonaiskuvaa ja luovat eheämmän maailman.

Matkalla kotiin etenee episodimaisesti. Kustakin hahmosta kerrotaan vuoron perään anekdootinomaisesti elämän kohtalokkaimmat hetket. On helppo huomata, että vaikka nykypäivään tultaessa mustien asema onkin muuttunut, se on silti nimenomaan muuttunut, ei välttämättä parantunut. Orjuuden jälkeenkin mustien asema on valkoisia heikompi.

Matkalla kotiin on huolellisesti kirjoitettu teos. Langanpäät pysyvät Gyasin näppysissä loppuun asti. Näin suurella henkilömäärällä on ihme, että teos on kuin onkin helposti seurattava. Hahmojen elämäntarinat ovat vaikuttavia ja mieleenpainuvia. Ne eivät herkästi katoa mielestä.

Helsingin Sanomat: Loistavasti kirjoitettu teos orjista ja orjakauppiaista sopii myös Väinö Linnan ystäville

 

 

 

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja

9789513181352_frontcover_final_medium

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja
Suom. Tarja Härkönen
Romaani, 602 s.
Tammi, 2015

Vuosisadan matkustaja (El viajero del siglo, 2009) on saksalaista epookkidraamaa parhaimmillaan, vaikka sen kirjoittaja onkin argentiinalaissyntyinen ja espanjalaistunut kirjailija Andrés Neuman.

Neuman on rakentanut 600-sivuisesta järkäleestä postmodernistisen laatuyksilön, jota myös kulttimaineisen kirjailijan Roberto Bolañon tiedetään fanittaneen.

Tarinan päähenkilö on Hans, maailman mantuja kolunnut kaunokirjallisuuden kääntäjä, joka saapuu kuvitteelliseen Wandernburgin saksalaiskylään eikä pääse enää lähtemään sieltä pois.

Kylässä hän kohtaa muun muassa luokkatietoisen majatalon omistajan ja sivuteiden posetiivarin. Kaikkien hänen tapaamiensa henkilöiden ylle kaartuu jokin salaperäinen varjo. Teoksen alussa voisi sanoa olevan jopa jotain kafkamaista – Saksassa kun kerran ollaan.

Tarina sijoittuu 1800-luvulle ja valottaa ihailtavan yksityiskohtaisesti paikallista ajankuvaa. Vähitellen tarinan keskiöön nousee kielletty rakkaus, kun Hans tapaa ylhäisen Sophien.

Sophien järjestämissä perjantai-iltojen salongeissa kaupungin älymystö kokoontuu yhteen väittelemään ja keskustelemaan aikansa filosofiasta, taiteista ja etenkin romantiikan ajan kuuluisimpien kirjailijoiden teoksista.

Etenkin kääntämisen teoria on useasti esille kohoava aihe henkilöhahmojen välisissä keskusteluissa. Erityiseksi keskustelun aiheeksi kohoaa myös monikulttuurisuus, joka voidaan nähdä yhtenä teoksen läpi kantavana teemana. 1800-luvun aatemaailma esitetään rikkaana ja yllättävän poleemisena.

Naisen asema nousee myös hyvin esille. Sophien sivistyneisyys on väheksyttyä, vaikka hänet kuvataan säälimättömän intohimoisena kääntämistä ja kaunokirjallisuutta kohtaan.

Teos on hyvin vahvasti kirjallisuuspainotteinen; intertekstuaalisia viittauksia on viljalti. Aihe kietoutuu myös Hansin ja Sophien väliseen suhteeseen. Lukija jää miettimään, onko kaikki kaunokirjallisuuden kieli lopulta rakkauden kieltä.

Rakkaustarina on kytketty aikakauden kuvaukseen. Sophien ja Hansin suhde on siitä erityinen, ettei se sellaisenaan voisi olla mahdollinen missään muussa ajassa tai paikassa. Kohtalolla ja sääty-yhteiskunnalla on sormensa pelissä.

Tarinaa jännitteistämään on rakkausjuonen lisäksi kudottu rikoskertomus. Kylän naisia ahdistelee kummallinen raiskaaja, josta uhrit muistavat vain karhun ihran hajun. Tapausta selvittämään ryhtyvät paikalliset Glück & Glück, komisariot jo kahdessa polvessa.

Perin traditiotietoinen tyyli vallitsee teoksessa. Romaani on paikoin puettu kirjeiden ja henkilöhahmojen dramatisoimien kohtausten asuun. Länsimaisen kirjallisuuden suurteoksia lainataan jatkuvasti.

Kerronta kuitenkin korostaa teoksen nykypäiväisyyttä. Kun tunnelma tiivistyy, menneen ajan kerronnasta hypätään vaivihkaa preesenssiin. Tämä luo kertomukseen intensiivisiä vaiheita, jotka enteilevät yleensä jotakin epäilyttävää toimintaa tai käännettä.

Vuosisadan matkustaja onnistuu yllättämään. Teoksen pituuden määrittelee kerronnan tyyli, jossa on yhdistelty aikakaudelle leimallisia laveita piirteitä. Niiden vastapainoksi teos on sidottu nykyaikaiseen romaaniperinteeseen. Romaani osoittaa aikakauden kerrontatapojen keinotekoisuuden tuomalla ne näkyviksi.

Helsingin Sanomat: Palkittu Vuosisadan matkustaja on hämmästyttävä laboratorio, jonka teemat koskettavat nykyaikaa
Turun Sanomat: Lumoava suurromaani 1800-luvun Euroopasta

 

 

 

Juan Tomás Ávila Laurel: Yössä vuori roihuaa

9789526845654-198x300

Juan Tomás Ávila Laurel: Yössä vuori roihuaa
Suom. Laura Vesanto
Romaani, 213 s.
Fabriikki, 2017

Yössä vuori roihuaa (Arde el monte de noche, 2009) on esimmäinen suomennettu päiväntasaajanguinealainen romaani. Fabriikki Kustannuksen julkaisema teos on hyvää jatkoa kolumbialaisen Laura Restrepon romaanin suomennokselle Intohimon saari (La isla de la pasión, 1989).

Tällä kertaa Fabriikin listoille päätynyt Juan Tomás Ávila Laurel on vainottu kirjailija, joka on joutunut jättämään kotimaansa Päiväntasaajan Guinean taakseen poliittisista syistä. Yössä vuori roihuaa on julkaistu alun perin Espanjassa. Teos perustuu Ávila Laurelin lapsuudenmuistoihin Annobónin saarelta.

Yössä vuori roihuaa sijoittuu pienelle ja syrjäiselle saarelle Päiväntasaajan Guinean rannikolla. Syrjäisyys näkyy muun muassa ihmisten taikauskossa ja vaatimattomissa elinolosuhteissa, vaikka saari on ollut jo pitkään länsimaalaisten valloittajien käsissä.

Sen lisäksi että saaren asukkaat ilmiselvästi kärsivät köyhyydestä ja ruokapulasta, koituu heidän riesakseen vielä kohtalokas koleraepidemia. Kolera oli karua todellisuutta myös Ávila Laurelin lapsuudessa 1970-luvulla.

Saarelaiset kuvittelevat koleran olevan rangaistus saarella aiemmin tapahtuneista väkivallanteoista ja jatkoa oudoille onnettomuuksille. Teoksen kertojaääni suhtautuu rauhallisesti saaren tapahtumiin. Vain kerronnalle ominainen toisteisuus ja mutkikkuus paljastavat järkytyksen. Kirjailija on selvästi halunnut osoittaa sormella maan hallitusta, joka on jättänyt ihmiset yksin saarelle pulaan.

Kuten sanottu, Yössä vuori roihuaa -teoksessa on paljon samaa kuin Fabriikin aiemmin julkaisemassa Intohimon saaressa. Molemmat romaanit sijoittuvat syrjäiselle ja eristyneelle Etelä-Amerikan rannikon saarelle, jossa nopeasti yltyvä tauti tuottaa tuhoa. Molemmista teoksista on luettavissa samanlaista sortajan ja sorretun välistä hiljaista kamppailua sekä unohduksen tuottamaa onnettomuutta.

Restrepon teoksen tapaan Yössä vuori roihuaa kertoo vahvasti ulkopuolisuuden ja irrallisuuden tunteista. Teos kiteyttää sivustakatsojan roolin ja ajatusmaailman reiluun pariin sataan sivuun. Kertojan objektiivisuus luo teokseen avuttomuuden tunnelmaa aiheuttaen lukijalle vahvoja tunnereaktioita.

Ávila Laurelin romaani on taitavasti ja hypnoottisesti kirjoitettu pieni mestariteos, jonka vaikuttavuus piilee sen monipolkuisessa kerronnassa, jolla kirjailija on onnistunut häivyttämään suoran yhteiskunnallisen piikikkyyden teoksestaan. Romaanin yhteiskuntakriittinen luonne avautuu hienovaraisen tyylikkäästi.

Pieni kirjasto: Juan Tomás Ávila Laurelin: Yössä vuori roihuaa

Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja kodittomat

9789513190446_frontcover_final_medium

Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja kodittomat
Suom. Matti Brotherus
Romaani, 391 s.
Tammi, 2016

Petra Delicado on suosittu rikospoliisihahmo etenkin Keski-Euroopassa. Petra Delicado ja kodittomat (Un barco cargado de arroz, 2004) on sarjan neljäs suomennettu osa. Yhteensä sarjassa on ilmestynyt jo kymmenen osaa.

Tällä kertaa poliisin selvitettäväksi päätyy kulkurin murha, joka johdattaa rikoskomisarion tutustumaan Barcelonan asunnottomien maailmaan. Dekkarin pääpaino tuntuu kuitenkin olevan komisario Delicadon yksityiselämässä.

Naiskomisarion tähdittämä dekkarisarja rikkoo Alicia Giménez Bartlettin mukaan tavanomaisen rikoskirjallisuuden lainalaisuuksia. Petra Delicado on sekä feminiininen että feministinen hahmo. Vahvaluonteinen naiskomisario on mukavaa vaihtelua rikoskirjallisuudessa, jossa naiset on yleensä totuttu näkemään vaimon tai uhrin roolissa.

Tarina alkaa terävästi suoraan tapahtumien ytimestä eli rikospaikalta. Pesäpallomailalla murjotun kulkurin ruumis ja sen teatraalinen hylkääminen kodittomien asuinsijoille saavat Delicadon epäilykset heräämään. Epäilykset kohdistuvat kaupungin skineihin, joiden tiedetään usein omakätisesti ojentavan laitatien kulkijoita.

Delicado yhdessä apulaisensa ylikonstaapeli Fermín Garzónin kanssa ryhtyvät selvittämään tapausta ja tutustumaan Barcelonan asunnottomien elämään yrityksenään päästä selville kodittoman ihmisen mielenmaisemasta.

Toisin kuin kaupunkia hengästyttävän kilpaa ylistävät Barcelona-romaanit yleensä, Petra Delicado ja kodittomat tuo esiin Barcelonan varjoisan puolen. Teosta voisi kutsua jopa yhteiskunnallisesti kantaa ottavaksi.

Delicadon tarina ja rikoksen selvittely soljuvat eteenpäin tasaisella tahdilla. Ensisijaisesti teos tuntuu kuitenkin keskittyvän naiskomisarion yksityiselämän esittelyyn. Tällä tavoin Delicadosta rakennetaan kattavaa kokonaiskuvaa, ei vain poliisina vaan myös ihmisenä ja ennen kaikkea naisena.

Petra Delicado on kypsään ikään ehtinyt eronnut nainen, joka ei ole koskaan edes haaveillut perheen perustamisesta. Hän nauttii irtosuhteistaan iän tuomalla varmuudella ja kokemuksella. Joku voisi kutsua Delicadoa kyyniseksi, mutta pikemminkin kyse on hedonistisesta hahmosta, joka ei yksinkertaisesti kaipaa sitoumuksia.

Petra Delicado ja kodittomat on vakavan rikoksen selvittelystä huolimatta kevyttä luettavaa. Rikosmaailman kylmyyteen tuodaan mukavasti kontrastia kuvaamalla poliisien välistä huumoria ja ihmissuhteita. Lisäksi Matti Brotheruksen etevä suomennos edistää teoksen luettavuutta.

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä

kiintymyksia

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä
Suom. Sari Selander
Romaani, 131 s.
Like, 2017

Kiintymyksiä (Los Afectos, 2015) on ensimmäinen suomennettu teos bolivialaiselta kirjailijalta Rodrigo Hasbúnilta (s. 1981).

Eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Ertlin perhe on juuri muuttanut Münchenistä Boliviaan, La Pazin kaupunkiin. Perheen isä suunnittelee tutkimusmatkaa Amazonian sademetsään. Hänen tavoitteenaan on löytää muinainen inkojen kaupunki Paitití ja kuvata dokumenttielokuva retkikunnan matkasta.

Pakkomielteisen isän seuraksi epäonnisen retkikunnan matkalle osallistuu myös perheen tytär Monika. Romaanin kytkökset todellisuuteen tuntuvat todella vasta teoksen loppupuolella, vuosikymmenien kuluttua, kun pelottoman ja uhmakkaan Monikan tie risteää kuuluisan Che Guevaran tarinan kanssa.

Ertlin perheen Hans-isä on tunnettu natsien propagandafilmien kuvaajana, joten tyttären päätös liittyä vasemmistosissiliikkeeseen, ei tuota onnellista loppua isän ja tyttären väliselle suhteelle.

Hasbún kuvaa tapahtumia hyvin intiimisti vaihtelevin kertojaäänin ja runsain sisäisin monologein. Elämän sattumanvaraisuuden kuvaus on Hasbúnin käsissä taipunut kauniisti kerrotuksi tarinaksi, jonka kaikkein vähiten olettaisi perustuvan tositapahtumiin.

Hasbún kuvailee vaivihkaisin elein koko sisarussarjan kantamaa syyllisyyttä isänsä historiasta. Hansin pakkomielle Paititísta kuvastaa hänen tarvettaa jättää mennyt taakseen.

Vaivihkaa Hasbún myös kuljettelee perhettä kohti eriytymistä omille teilleen, kunnes lopulta tiet eroavat peruuttamattomasti.

Teoksen lukeminen ei ole vaivatonta. Sivuja voi joutua selailemaan taaksepäin, sillä kerronta vaatii lukijalta herpaamatonta huomiota. Jotkin asiat kerrotaan niin näkymättömästi, ettei niiden tunnistaminen välttämättä onnistu ensimmäisellä lukukerralla. Romaanin lukeminen vaatii syventymistä.

Pieneen romaaniin mahtuu suuri tarina. Yli vuosikymmenien jatkuva Ertlin perheen hajaantumisen seuraaminen on luotu eheästi. Erityisesti romaani kuvaa sukupolvien välistä vastakkainasettumista ja tulevaisuususkoa.

Kiintymyksiä voidaan määritellä historialliseksi romaaniksi, siinä missä monet pikkutarkat monisataasivuiset järkäleetkin. Hasbún on taustatyönsä tehnyt, mutta romaani on silti silkkaa fiktiota.

Sitä mukaa kun historiallisen tiedon olemus ymmärretään yhä paremmin epävarmaksi ja näkökulmasidonnaiseksi, Hasbúnin romaania vastaavat teokset tulevat oletettavasti lisääntymään. Ilmiö näkyy vahvasti myös kotimaisessa kirjallisuudessa, jossa kirjailijat ovat jo uskaltautuneet ottamaan luovia vapauksia.

Kauppalehti: Isin tytöt

 

 

Paulo Coelho: Vakooja

Vakoj_7012-1

Paulo Coelho: Vakooja
Suom. Jarna Piippo & Sanna Pernu
Romaani, 190 s.
Bazar, 2016

Paulo Coelhon viimeisimpänä suomennettu teos Vakooja on historiallinen romaani. Voisi kuvitella, että Coelholle tyypillistä tekstin yksinkertaisuutta olisi vaikea pukea historiallisen romaanin muotoon. Historialliset romaanit kun tapaavat olla monta sataa sivua pitkiä ja yksityiskohtiin paneutuvia järkäleitä.

Coelhon historiallinen romaani pohjautuu todellisiin tapahtumiin, mutta tapahtumien kerrontajärjestys ja henkilöiden välinen dialogi ovat kirjailijan omaa käsialaa. Romaani kertoo kuuluisan tanssijan ja vakoojan Mata Harin – oikealta nimeltään Margaretha Zelle – elämäntarinan.

Hollantilaisen isän ja jaavalaisen äidin tyttärestä kasvoi Pariisin elegantin yläluokan suosima esiintyjä, jonka eksoottisten tanssiesitysten pääosassa oli vaatteista riisuutuminen. Mata Haria voidaan pitää stripteasen varhaisena edustajana.

Mata Hari oli myös prostituoitu, joka viihtyi erityisesti upseerien ja diplomaattien seurassa. Romaani kertoo Mata Harin tarinan ylpeästi ja totuutta kaihtamatta aina nuoruudessa koetusta raiskauksesta tanssijan elämän päättäneeseen teloitukseen.

Teos keskittyy erityisesti teloitukseen, joka toimii tarinan nykyhetkenä, josta käsin Mata Hari itse teoksen minäkertojana valottaa menneisyyttään.

Teloitus tapahtui Mata Harin ollessa 41-vuotias. Hänet tuomittiin Ranskassa 1917 vakoilusta saksalaisille.

Teoksesta saa sellaisen kuvan, ettei Mata Hari tosiasiassa ollut kiinnostunut vakoojan roolistaan, vaan hänet vedettiin mukaan ensimmäisen maailmansodan tapahtumiin ilman varsinaista suostumusta.

Coelho kuvaa maailmansodan tapahtumia yksinkertaisesti ja oppikirjamaisesti nostaen esille vain kaikkein tärkeimmät ja tunnetuimmat tapahtumat. Yksinkertaisuus näkyy myös lausetasolla, mikä tosin edistää tekstin luettavuutta.

Valitettavasti tanssijan elämä on tiivistetty lähinnä yleiskatsaukseksi, jotta se on saatu mahtumaan alle kahteensataan sivuun. Lisäksi Paulo Coelho Mata Harin äänen tulkkina tuntuu paikoitellen tuovan vain omaa ääntään kuuluviin päähenkilönsä suulla.

Kritiikki on julkaistu alun perin verkkolehti Sylvissä.

Kauko Röyhkä: Lapinpoika

lapinpoika

Kauko Röyhkä: Lapinpoika
Romaani, 367 s.
Like, 2016

Kauko Röyhkän viime vuonna ilmestynyt romaani Lapinpoika jatkaa pohjoiseen Suomeen sijoittuvien nuoruuskuvausten sarjaa. Vertailukohteita Lapinpojalle löytyy Röyhkän aiemmasta tuotannosta, jossa vastaavia teoksia ovat muun muassa edeltäjät Miss Farkku-Suomi (2003) ja Poika Mancini (2013).

Lapinpojassa kertomuksen puitteet ja tarinan kulku vastaavat melko lailla aiempia romaaneja. Tällä kertaa Röyhkä ei kuitenkaan juutu vain nuoruuskuvaukseen vaan päästää henkilöhahmonsa ikääntymään ja kasvamaan.

Teoksen nimikkohahmo ja pääasiallinen minäkertoja on Simo, lähes erakkona kasvattienonsa kanssa Lapin perukoilla asuva nuori mies. Simon elämä kohtaa käänteen enon kuoltua. Hän muuttaa Helsinkiin opiskelemaan, perustaa perheen ja jää pääkaupunkiseudulle asumaan loppuiäkseen.

Toinen vielä mullistavampi kokemus on rakastuminen, jonka Simo kokee kuin ensisilmäyksellä. Nuorena Lapin poikana hän kohtaa pienen ja hennon kaunottaren erämaajärven rannalla. Muisto painuu syvälle Simon mieleen, eikä hän pysty unohtamaan Sonjaa, vaikka Simo lopulta naikin tämän parhaan ystävän Minnan.

Lapinpoika kertoo saavuttamattoman rakkauden tavoittelusta. Vaikuttaa siltä, että Simo joutuu uhrautumaan perustaessaan perheen Minnan kanssa, todellisen rakkauden puutteessa.

Simo kasvaa aikuiseksi ja vanhenee romaanin aikana; hän muuttuu paljon muuttaessaan etelään, mutta silti hänessä säilyy pysyvästi jonkinlainen ulkopuolisuuden ja irrallisuuden vaikutelma. Simon tarina ei täyty.

Teoksen alku on Röyhkälle tyypillistä verevää kerrontaa. Kenties kirjailija ei ole täysin omalla alueellaan kertoessaan Simon kypsemmistä vuosista. Kenet Simo valitsee ja mitä hänen sydämensä todella halajaa, ovat kysymyksiä, jotka kirjan loppupuolella alkavat muuttua jo puuduttavan jankkaaviksi. Onneksi lopusta löytyy myös yllättävä käänne, joka hetkeksi siirtää ajatukset muualle.

Lapinpojassa on erotettavissa selvä kontrasti Lapin erämaiden ja pääkaupunkiseudun vilinän välillä. Teoksessa näkyy konkreettisella tasolla, miten etelän herrojen päätökset vaikuttavat pohjoisempaan Suomeen.

Röyhkä on rakentanut teoksessa vuorottelevat etelän ja pohjoisen miljööt ja henkilöhahmot huolella. Pohjoisen maisemien ja kielen kuvauksessa hänessä on samanlaista verta kuin Timo K. Mukassa ja Kalervo Palsassa.

Kritiikki on julkaistu myös Suomi lukee -sivustolla.

Savon Sanomat: Kauko Röyhkä: Lapinpoika
Helsingin Sanomat: Riiausreissu saavuttaa legendaariset mittasuhteet