Cristovão Tezza: Professori

professori

Cristovão Tezza: Professori
Suom. Tarja Härkönen
Romaani, 272 s.
Aviador, 2018

Professori (O prefossor, 2014) on brasilialaisen kirjallisuuden professorinakin työskennelleen kirjailijan Cristovão Tezzan romaani akateemisen miehen kunniasta ja katumuksesta.

Professorin päähenkilö on iäkäs kielitieteen professori, joka on tehnyt pitkän ja kunniakkaan uran akateemisessa maailmassa. Nyt häntä ollaan palkitsemassa urastaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat lyhyeen muutaman tunnin mittaiseen jaksoon eräänä aamuna, kun professori valmistautuu kotonaan pitämään kiitospuheen palkintoseremoniassa.

Teos kaivautuu professorin mieleen ja muistoihin. Kirjan takakannessa puhutaan Marcel Proustin hengestä, eikä luonnehdinta mene metsään. Menneen elämän ja uran reflektoinnin hetkellä professori päätyy hallitsemattomaan muisteloon, joka johtaa hänet sekä haluttujen että epämieluisten ja haudattujen muistojen äärelle.

Vähitellen professorin menneisyydestä avautuu haurauden hetkiä ja itsepetoksen juopa sen kuin kasvaa ja syvenee. Syrjähypyt, etäisyys jälkikasvuun ja vaimon kuolema nousevat lopulta alitajunnasta professorin tietoisuuteen häiritsemään uran huippuhetkeä.

Professori on kiinnostavalla tavalla kirjoitettu romaani, jossa vuorottelee lähes limittäin kaksi kertojaa, joita on vaikea erottaa toisistaan. Romaanissa on erillinen hän-kertoja, mutta hän-kertojaa ei ole erityisesti korostettu tai eristetty professorin omasta äänestä siten, että teksti vaikuttaa enemmän minä-kertojan suoralta vuodatukselta.

Tajunnanvirtamainen monologi soljuu eteenpäin rauhallisesti. Tarja Härkönen on jälleen onnistunut suomentamaan monimutkaisen tekstin selkeästi ja tasapainoisesti niin, että lauseet etenevät juuri sopivassa rytmissä suomenkielistä lukijaa ajatellen.

Cristovão Tezza vieraili Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumassa tänä keväänä. Tezzan ja toimittaja-tietokirjailija Maria Mannerin välinen keskustelu on katsottavissa Yle Areenassa.

Le Monde Diplomatique: Professori

Mainokset

Samanta Schweblin: Houreuni

houreuni-768x1096

Samanta Schweblin: Houreuni
Suom. Einari Aaltonen
Pienoisromaani, 144 s.
Like, 2018

Houreuni (Distancia de rescate, 2014) on argentiinalaisen kirjailijan Samanta Schweblinin (s. 1978) intensiivinen ja salaperäinen pienoisromaani, johon kytkeytyy ekologinen huoli maailman tilasta.

Houreuni koostuu tarinallisesta dialogista Amanda-nimisen naisen David-nimisen pojan välillä.

Tapahtumat alkavat hämyisestä sairaalahuoneesta. Amanda tietää jostakin selittämättömästä syystä tekevänsä kuolemaa. David tiedustelee häneltä lähiaikojen tapahtumia ja yrittää ilmeisesti selvittää, mikä on johtanut Amandan tähän tilaan.

Amanda kertaa menneitä tapahtumia ääneen. Miten hän on muun muassa istunut ottamassa aurinkoa Davidin äidin Carlan kanssa ja käynyt ostoksilla tyttärensä Ninan kanssa.

Amandan kertomusta varjostavat epämääräiset sivuhuomiot ulkonäöltään muuttuneista kylän lapsista. Lukijalle herää monenlaisia epäilyksiä siitä, mitä on käynnissä. Onko kyse myrkytyksistä, mutaatioista, madoista vai mistä?

Vähitellen kertomus etenee yliluonnollisen puolelle, kun Amanda kertoo, että Carla on yrittänyt väittää hänelle, että Davidin sielu olisi vaihtanut ruumista.

Houreuni on painostavatunnelmainen psykologinen romaani, mutta yhtä hyvin sitä voisi kuvailla ekotrilleriksi. Tapahtumat nimittäin sijoittuvat Argentiinan pampalle, maaseudulle.

Argentiinassa geenimanipulaatio on arkipäivää, ja viljelyksillä käytetään yhä torjunta-aineita, jotka muualla maailmassa on arvioitu terveydelle vaarallisiksi ja sen perusteella kielletty.

Romaanin sivuilla vilahtaa  muutamia viittauksia soijantuotantoon, minkä perusteella voisi sanoa teoksen painostavan tunnelman olevan osittain myös verrannollinen monien argentiinalaisten huoleen oman terveytensä puolesta.

Teoksen painostava jännite kasautuu epätietoisuuden pohjalle. Emme tiedä tarkalleen, mitä on tapahtunut tai mitä tulee tapahtumaan. Teoksen ilmapiiri on suorastaan kihelmöivällä tavalla häiritsevä.

Ekologisiin aiheisiin paneutuva pienoisromaani on lajinsa edustajana mielenkiintoinen ja omaperäinen tapaus. Pienoisromaanin muoto avaa myös tarinankerronnalle täysin uudenlaisia mahdollisuuksia.

Teoksen alkuperäisnimestä muotoutunut käsite distancia de rescate esiintyy tekstissä paikoitellen Einari Aaltosen suomentamana pelastusetäisyytenä.

Sanalla viitataan esimerkiksi vanhempien tapaan laskea jatkuvasti päässään, kuinka pitkä matka heillä olisi pelastaa lapsensa milloin missäkin tilanteessa.

Pelastusetäisyyden voi nähdä kuin konkreettisena nauhana tai napanuorana, joka kiristyy äidin ja lapsen välillä sitä mukaa, kun etäisyys suurenee.

Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalilla vieraillut Schweblin kertoi Hannele Mikaela Taivassalon haastattelemana tarkemmin keksimästään käsitteestä ja siitä, kuinka se mielenkiintoisesti vertautuu tarinankerrontaan ja jännitteen toimintaperiaatteeseen.

Schweblinin ja Taivassalon käymä keskustelu on katsottavissa Yle Areenassa.

Carlos Ruiz Zafón: Henkien labyrintti

9789511304401

Carlos Ruiz Zafón: Henkien labyrintti
Suom. Antero Tiittula
Romaani, 956 s.
Otava, 2017

Henkien labyrintti (El laberinto de los espíritus, 2016) on yritys sanoa kaikki, mikä jäi sanomatta Unohdettujen kirjojen hautausmaa -saagan kolmessa ensimmäisessä osassa Tuulen varjo (Otava, 2016), Enkelipeli (Otava, 2016) ja Taivasten vanki (Otava, 2012).

Carlos Ruiz Zafónilla (s. 1964) on ollut kova työ punoa yhteen kirjasarjan aiemmissa osissa esiin työntyneet langanpäät.

Henkien labyrintti sijoittuu 1960-luvun synkkään Barcelonaan, jossa edelleen ratkotaan ja peitellään sisällissodan aikaisia vilpillisiä tekoja ja raakoja vääryyksiä.

Elokuvakäsikirjoittajana työskentelevä Ruiz Zafón taitaa tarinankerronnan lait ja osaa pitää jännitettä yllä äärimmillään jopa kymmenien sivujen ajan, mutta hänen saagansa päätösosa kärsii lopulta ylitsepursuavasta sisällöstä ja monimutkaisista sivupoluista.

Kaikki pienimmätkin kivet on käännetty, jotta lukijalle ei varmasti jäisi epäselväksi, mistä tarinassa on kyse. Vähemmälläkin rautalangan väännöllä olisi selvitty.

Ruiz Zafón ei taida tuntea hemingwayläistä kirjoitusohjetta, vaan on päättänyt vyöryttää lukijalle koko jäävuoren.

Kuten aiemmissakin osissa, myös Henkien labyrintissä tapahtumat keskittyvät kiinteästi Barcelonaan ja maalaavat kaupungista goottilaisen synkän ja nuhjuisen kuvan varjojen ja unohdusten kaupunkina.

Ankeus ja kuolema ovat läsnä, ei vain kaupungin kuvauksessa, mutta myös henkilöhahmojen ajatusmaailmassa. Viiltävä ironia on täynnä tietoutta ihmiselämän lyhyydestä ja katoavaisuudesta.

Henkien labyrintti kurkottaa takaisin 1930-luvulle Espanjan sisällissodan melskeisiin.

Muun muassa Enkelipeli-teoksesta tuttu David Martín ja monet muut haudatut hahmot kaivetaan esiin, kun teoksessa kelataan aikaan, jonka Martín ja monet muut kohtalokkaat hahmot viettivät Montjuicin vankilassa.

Vankilan pahamaineinen johtaja Mauricio Valls päätyykin koko teoksen suurimmaksi syntipukiksi ja pahantekijäksi.

Teoksen tarinaa motivoi Daniel Semperen äidin epämääräisissä olosuhteissa tapahtunut kuolema, jonka salaisuutta ratkotaan hiljalleen.

Miehisten pääosan esittäjien lisäksi Ruiz Zafón passittaa päätösosassa näyttämölle vaihteeksi myös yhden aktiivisen naishenkilön. Alicia Grisin, kuoleman enkelin, tehtävänä on selvittää Mauricio Vallsin outo katoamistemppu.

Vähitellen Alicia kietoutuu yhä syvemmälle tapaukseen, jonka taustalta paljastuu erinäisiä sisällissodan aikaisia vehkeilyjä ja suurempia petoskuvioita.

Apujoukoikseen Alicia värvää tietenkin Semperen kirjakaupan avuliaan joukon, Daniel Semperen ja Fermín Romero de Torresin.

Romaanin päätösosa pyrkii erottelemaan hyvikset ja pahikset toisistaan. Korruptoituneet vallanpitäjät saavat lopulta oikeanmukaisen tuomion ja kirjallisuuden pariin vihkiytyneet Semperet tovereineen pääsevät viettämään loppuelämäänsä vähemmillä tunnontuskilla.

Saagan lähes tuhat sivua käsittävä päätösosa on täynnä toimintaa ja monipolvisia juonikuvioita, käänteitä, petoksia, valheita, rakkautta ja yllättävien sukulaisuussuhteiden paljastumisia: kaikkea mitä hyvältä juonivetoiselta jännäriltä saattaa odottaa.

Kokonaisuudessaan Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarja on vielä enemmän kuin jännitystä. Se on korkeakirjallisilla viittauksilla ryyditettyä terävää dialogia ja iskevää tarinankerrontaa.

Kaiken lisäksi se on osoitus rakkaudesta kirjallisuuteen, mikä käy lukijalle hyvin ilmi jo sarjan ensimmäisessä osassa.

Monet kaunokirjallisista viittauksista menevät lukijalta kuitenkin sivu suun, johtuen siitä valitettavasta totuudesta, että Espanjan kirjallisuuden klassikoita on julkaistu suomennoksina täysin mitätön määrä verrattuna muihin läntisen Euroopan maihin.

Ruiz Zafón taitaa nokkelan veijarimaisen dialogin, jolle hän on varmasti löytänyt monta esikuvaa espanjalaisesta pikareskikirjallisuudesta.

Etenkin vanha Fermín on sanankäänteissään sen verran pedantti, että lukijalle on silkkaa nautintoa lukea tämän ironiantäyteisiä kommentteja.

Suomentaja Antero Tiittulaa tekee mieli ylistää Ruiz Zafónin nokkelan kielen hallinnasta ja taivuttamisesta suomeksi.

Kohtalokkaaksi koituu kirjailijan tapa viljellä samanlaista kielenkäyttöä niin viljalti, että karikatyyrimäinen puheenparsi menettää merkityksensä. Lopulta kaikki henkilöt puhuvat samalla tavalla ja yhtä nokkelasti.

Lisäksi mainittakoon, että Fermínin seksistinen kielenkäyttö tuntuu päätösosassa vain yltyvän, mikä on nähdäkseni täysin tarpeetonta. Mauton kielenkäyttö syö kosketuspintaa muuten sympaattisilta hahmoilta.

Henkien labyrintillä on kompastuskivensä, mutta intensiivinen tarinankerronta pelastaa lukukokemuksen ja tuo siihen mielenkiintoa.