Juana Inés (2016)

tmp_24583-Juana_Inés-1360883820

Juana Inés (2016)
Meksiko, lyhytsarja, draama
Ohjaus: Emilio Maillé, Patricia Arriaga-Jordán & Julián de Tavira
Käsikirjoitus: Monika Revilla, Mara Vaegas, Patricia Arriaga-Jordán & Javier Peñalosa
Pääosissa: Arcelia Ramírez, Arantza Ruiz, Hernan Del Riego & Margarita Sanz

Juana Inés on meksikolainen Netflix-sarja, joka kertoo 1600-luvulla Uudessa Espanjassa eläneen nunnan ja barokkikirjailijan Juana Inés de la Cruzin elämästä.

Seitsemänosainen lyhytsarja on vahvasti dramatisoitu kuvaus historiallisesta henkilöstä. Tekijät ovat inspiroituneet Juana Inésin tarinasta, mutta kertovat sen faktoja värittäen ja aukkoja paikkaillen.

Juana Inés oli itseoppinut älykkö, joka teki älykkäällä huumorillaan vaikutuksen Uuden Espanjan varakuninkaallisiin. Hovi toimi tärkeänä mesenaattina Juana Inésin uralle.

Netflix-sarjassa kuvataan muun muassa kuinka Juana Inés aluksi viihtyy hovissa, missä hänelle jää aikaa tehdä sitä, mikä häntä eniten kiinnostaa: opiskella, lukea ja kirjoittaa. Lopulta liian läheiset välit varakuningattareen saavat Juana Inésin pakenemaan luostariin.

Katolinen kirkko ei ollut suopea Juana Inésiä kohtaan. Oli ennenkuulumatonta, että nainen päästettäisiin kirjastoon lukemaan ja opiskelemaan.

Kirkon patriarkaatti ei ollut ainot taho, joka sai osakseen kolhuja. Nikolaus Kopernikuksen tieteelliset tutkimukset puhuttivat samaan aikaan. Tieteestä kiinnostuneet uskon miehet joutuivat punnitsemaan omaa uskoaan, kun uskonkappaleet asetettiin yhtäkkiä vaakalaudalle.

Juana Inés ei ollut ainoastaan älykäs vaan myös taitava kirjoittaja. Sarjassa annetaan ymmärtää, että myös Juana Inésin opettaja, isä Antonio Núñez de Miranda (Hernan del Riego) olisi nähnyt Juana Inésin lahjat, mutta joko omaa katkeruuttaan tai katsomuksensa vuoksi päättänyt tuhota tämän kirjallisen uran.

Maallisen vallan edustajat kuitenkin tukivat Juana Inésin kirjallisia pyrkimyksiä ja lopulta tämän säkeet näkivät päivänvalon Iberian niemimaalla.

Sarjassa Juana Inésin tarinaa kuljetetaan kahden aikatason läpi. Samalla kun nuori Juana Inés (Arantza Ruiz) vasta tutustuu hovin ja luostarin maailmaan, vilautellaan välissä kohtauksia alle 50-vuotiaan nunnan (Arcelia Ramírez) kuolinkamppailusta ruttoa vastaan.

Juana Inésin elämää kuvataan vaivalloisena tienä. Hän eli aikana, jolloin tiede ja uskonto kulkivat käsi kädessä. Luostari oli Juana Inésille ilmiselvä valinta.

Kaikki eivät kuitenkaan hyväksyneet hänen kirjoittamistaan ja jopa nunnat itse kangistuivat niihin kirkon asettamiin normeihin, joiden mukaan uskon ihmisen, eikä etenkään naisen, ollut soveliasta kuluttaa aikaansa kirjojen parissa.

Juana Inés on hyvin dramaattisesti toteutettu aina musiikkia ja kuvausta myöten. Tuntuu kuin tyyli olisi jotenkin ominainen katolisen kirkon likaisten salaisuuksien selvittelystä kertoville filmatisoinneille. Da Vinci -koodi -vaikutelmilta on vaikea välttyä.

Paikoitellen sarja etenee epätasaisesti ja joidenkin tapahtumien ymmärtämiseen vaaditaan tuntemusta katolisen kirkon ja Espanjan vallan asemasta Etelä-Amerikassa. Muuten sarja on kiinnostava tulkinta ajalleen epätavallisen historiallisen henkilön elämästä.

Mainokset

5 x argentiinalainen elokuva

tmp_470-_315x420_7e0c6fcc82a331baf89231dba43140a77eaa8b365dd27d9406812337ea78a8bc2052477638

Zama (2017)

1700-luvun Latinalaiseen Amerikkaan sijoittuva, Lucrecia Martelin (tämä nimi kannattaa muistaa) ohjaama historiallinen elokuva Zama on toteutettu vieraannuttavin maagisin elementein.

Elokuva kertoo Diego de Zamasta (Daniel Giménez Cacho), hallinnollisesta neuvonantajasta, joka odottaa Paraguayn Asunciónissa kirjettä Espanjan kuninkaalta, jotta hän saisi siirron ”sivistyksen pariin” Buenos Airesiin. Kirjettä ei lopulta koskaan tule ja Zama päätyy tutun sanonnan mukaisesti ojasta allikkoon.

Elokuva kertoo elämänkärsimyksestä niin Zaman näkökulmasta kuin monesta muustakin. Varsinaista osoittelua ei ole nähtävissä, mutta selvästi Zamassa halutaan nostaa esille myös kolonialismia, alkuperäiskansojen sortoa, mustien orjuutta ja yhteiskuntaluokkien eriarvoisuutta.

Elokuva on toteutettu äärimmäisen tyylikkäästi. Kuvauksella ja erityisen voimakkailla ja kiehtovasti häiritsevillä äänitehosteilla on saatu aikaan hallusinaationomaista jälkeä. Rituaalimaisilla koreografioilla henkilöhahmot luovat yksinäisyyden kehää epäonnisen Zaman ympärille.

Elokuva on kuvattu Argentiinassa ja sen ohjaaja on argentiinalainen, mutta muuten kyseessä on hyvin kansainvälinen toteutus. Tekijöitä on lisäksi Espanjasta, Ranskasta, Alankomaista, Yhdysvalloista, Brasiliasta, Meksikosta, Portugalista, Libanonista ja Sveitsistä.

tmp_470-Afiche-Alanis---Logo-Toronto1185046962

Alanis (2017)

Anahí Bernerin ohjaama elokuva Alanis kuvaa seksityöläisen mutkikasta elämää Buenos Airesissa. Alanis (Sofía Gala Castiglione) on prostituoitu, jolle seksityö on sekä ammatti että elämäntapa.

Elokuvan aihe on provokatiivinen, kuten Bernerin aiemmissakin elokuvissa, mutta aiheen käsittely on ihailtavan ennakkoluulotonta. Elokuvan kuvaus on toteutettu oivaltavasti hyödyntämällä erilaisia kuvakulmia, heijastavia pintoja ja varjokuvia.

Prostituution ja äitiyden yhdistäminen ei ole helpoin yhtälö, mutta määrätietoiselle Alanikselle lapsi ei ole työnteon este. Suorasukaisen Alaniksen roolissa nähdään loistava Sofía Gala, jonka oma lapsi näyttelee 1,5-vuotiaan, jatkuvasti äitinsä rintaa hapuilevan Danten roolia.

tmp_470-elefante_blanco-134405258-large-841378257

Elefante blanco (2012)

Elefante blanco on elokuva Argentiinan nykypäivästä. Elokuva sijoittuu Buenos Airesin slummialueelle, jossa vapaaehtoistyöntekijät yrittävät tehdä ihmisten elinolosuhteista parempia.

Elokuvan pääosassa ovat slummissa työskentelevät papit (mm. Ricardo Darín). Slummissa eletään kuin pienoisyhteiskunnassa. Siellä on jopa oma kappeli. Pappien työsarka ryöstäytyy käsistä, kun he ottavat osaa slummia hallitsevien jengien välienselvittelyyn.

Elokuva on verinen ja samalla koskettava. Elämä slummissa näyttäytyy kaikessa karkeudessaan. Paimenten työ on raskasta. Elämä slummissa nostattaa vihaa koko maailmaa kohtaan.

Elokuvan kummallinen nimi, ”valkoinen elefantti”, viittaa 1900-luvun alussa Buenos Airesiin rakennettuun surullisenkuuluisaan rakennukseen, joka aikoinaan suunniteltiin sairaalaksi. Taloudellisten ongelmien myötä hanke kuitenkin epäonnistui.

Vuosisadan ajan rakennushanketta on yritetty toistuvasti elvyttää, mutta edelleen tuo valtava keskeneräinen möhkäle on lähes tyhjillään, vain muutaman perheen valtaamana asuinpaikkana. Elokuvassa ”valkoiseen elefanttiin” ollaan perustamassa turvapaikkaa köyhille.

tmp_470-la_cordillera-749866158-large-1348580851

La Cordillera (2017)

Latinalaisen Amerikan maiden presidentit kokoontuvat Kordillieerien vuoristoon päättämään maidenvälisestä öljysopimuksesta. Samaan aikaan kun elokuvassa käydään läpi poliittista päätöksentekoa, käsitellään toisaalla Argentiinan presidentin (Ricardo Darín) yksityiselämää.

Poliittinen trilleri muuttuu ihmissuhdedraamaksi, presidentin perheen historian, isän ja tyttären välienselvittelyksi ja lopulta arkaluontoiseksi mysteeriksi. Presidentin tytär paljastaa hypnoosissa ollessaan kummallisia asioita menneisyydestä, niin kaukaa menneisyydestä, ettei hän itse ollut vielä syntynytkään.

Hämmentävästi elokuva keinuttelee yliluonnollisen rajoilla. Entä onko presidentin yksityiselämällä vaikutusta päätöksentekoon? Kysymys jää ilman vastausta häiritsemään elokuvan päätyttyä.

tmp_470-el_secreto_de_sus_ojos-862971973-large-1594877406

Katseeseen kätketty (2009)

Katseeseen kätketty (El secreto de sus ojos) on tämän listauksen kolmas Ricardo Darínin tähdittämä elokuva ja yksi ensimmäisiä kansainvälisesti palkittuja argentiinalaiselokuvia. Elokuva kertoo nuoren naisen raa’asta murhasta ja sitä selvittävistä rikosetsivistä.

Murha tapahtuu diktatuurin aikaan. Juuri kun etsivät pääsevät murhaajan jäljille, korruptio astuu peliin ja tekijä pääsee pälkähästä. Tarinaa kerrotaan nykypäivästä käsin, kun tutkimusta johtanut poliisi alkaa kirjoittaa tapauksen muistoista romaanikäsikirjoitusta.

Katseeseen kätketty on melankolinen elokuva, joka kääntää katseen menneisyyteen ja Argentiinan poliittisesti arkaluontoiseen historiaan, josta moni tapaus on varmasti vielä tänäkin päivänä selvittämättä.

 

La Cumbrecita (Córdoba)

Kuten Rosakin blogissaan totesi, vaihtarin elämä on yhtä Hamlettia omantunnon kanssa: opiskella vai eikö opiskella?

Olen pääasiassa ollut innoissani opiskelusta, vaikka kurssit ovat paikoin haastavia ja työläitä. Jokainen viikonloppureissu on tietenkin pois hyvästä lukuajasta, mutta matkustelu ja seurustelu myös rentouttavat ja tuovat uutta virtaa opiskeluun.

Olen yrittänyt ajatella positiivisesti, että mitä ikinä teenkin, niin jollain tapaa se kuitenkin kannattaa. Esimerkiksi jatkuvaa elokuvissa käymistä voi perustella kielen oppimisella jne. Nautin siis opiskelusta ja vapaa-ajasta sopivassa suhteessa.

20170929_103616
Villa General Belgranon rakennustyyliä

Muutama viikko sitten osallistuin yliopiston järjestämälle reissulle Córdoban provinssiin. Vierailimme Villa General Belgranon ja La Cumbrecitan pikkukylissä.

Molemmilla kylillä on värikäs ja mielenkiintoinen historia. Vuoristokylät ovat pääasiassa saksalaisten ja sveitsiläisten siirtolaisten kansoittamaa aluetta, minkä vuoksi esimerkiksi rakennustyylissä näkyy tirolilaisia alppivaikutteita.

20170929_175504
Las Verbenas -hotelli, jossa yövyimme toi huolestuttavasti mieleen Stephen Kingin Hohdosta tehdyn elokuvan.

La Cumbrecitaa ympäröivät laajat vuorijonot, sierrat. Maisemat ovat jylhiä. Vuorien alarinteillä kasvavat korkeat havupuut muistuttavat Twin Peaks -maisemia, mutta jo vähän korkeammalla parin kilometrin korkeudessa näköalat muuttuvat karuiksi ja avarammiksi.

20170930_123751

Molemmat kylät ovat suosittuja matkailukohteita. Näin keväällä matkailukausi ei ole vielä pahimmillaan, joten vältyimme pahimmilta jonoilta kierrellessämme paikallisia nähtävyyksiä.

Tavallisesti ruokatavarat argentiinalaisissa supermarketeissa ovat hyvin prosessoituja. Kylissä sen sijaan jokainen putiikki myi käsintehtyjä tuotteita. Tuliaisiksi tuli tietenkin ostettua suklaata ja olutta.

Toisin kuin Santa Fen provinssissa, Córdobassa hanavesi ei ole juomakelpoista. Paikalliset yrittävät kyllä koko ajan vähentää kemikaalien käyttöä, jotta esimerkiksi La Cumbrecitaa halkovasta joesta saataisiin juotavaa vettä.

20170930_155607
Myrskyssä vaurioituneet puut on muutettu ympäristötaiteeksi.

La Cumbrecita on muutenkin pieni ekokylämäinen ilmestys siinä mielessä, että kylä on rauhoitettu autoliikenteeltä. Se on Argentiinan ensimmäinen peatonal eli vain kävellen saavutettava kylä.

Ekoaatteen lisäksi La Cumbrecitassa parasta ovat avuliaat ja ystävälliset ihmiset. Alle tuhannen asukkaan kylässä vallitsee lämminhenkinen tunnelma. Pikkukylässä on myös turvallisempaa kuin suurkaupungissa. La Cumbrecitassa voi rauhassa lähteä iltakävelylle.

20170930_165521

Tekemistä kylässä tarjosivat ympäröivät luontokohteet. Metsän suojasta löytyi pieniä vesiputouksia ja patikointiin soveltuvia polkuja.

Peñon de Águila -teemapuistoon pääsimme kiertelemään ilmaiseksi, mutta aktiviteeteista, kuten opaskierroksista ja seinäkiipeilystä, olisi tarvinnut maksaa erikseen.

20171001_123652

Yliopiston järjestämälle reissulle osallistumisessa oli hyötynsä, kun ei tarvinnut itse varailla hotellihuoneita tai tarkistella bussiaikatauluja. Linja-automatkailu itsessään on myös aina yksi kokemus. Tällä kertaa matka kesti yhdeksän tuntia yhteen suuntaan.

Reissun aikana tuli tutustuttua myös uusiin vaihtareihin. Sain huomata, että keskustelu vaihtareiden kanssa sujuu paremmin kuin natiivipuhujien kanssa, mikä tietenkin on osoitus siitä, että edelleen kärsin jonkinmoisesta häpeästä puhua ”huonosti” natiivipuhujien kuullen.

Seuraavaa reissua odotellessa pitäisi suoriutua jotenkin parcialeista eli lukukauden välikokeista. Luvassa on muun muassa chileläisen Vicente Huidobron ja espanjalaisen Federico García Lorcan teosten analysointia.

20171008_150046

 

Perillä

Turusta Helsinkiin, Helsingistä Chicagon kautta Dallasiin ja sieltä Buenos Airesiin ja lopulta perille Santa Fehen. Matka on ollut pitkä ja kestänyt kauan. Lähdin klo 11.45 torstaina kotoa Turusta bussipysäkille ja noin puoli neljän aikaan pääsin perille uuteen kotiini Crespolle, Santa Fen keskustaan.

Pitkien lentojen ja lentokenttäodottelujen jälkeen tuntui ihanalta päästä hetkeksi hengähtämään Rosan luo Buenos Airesiin. Buenos Aires -visiittini alkoi perinteikkäästi Rosan tarjoamalla matella.

20170805_112607

Vietimme Rosan kanssa hyvin tehokkaan päivän ja kuin aito porteña ikään Rosa esitteli kaupungin näyttävimmät monumentit ja historiallisesti merkittävät rakennukset. Kirjallisuusihmisenä innostuin tietenkin Don Quijotea ja Mafaldaa esittävistä veistoksista.

20170805_181620

Lisäksi kävelimme Jorge Luis Borgesin mukaan nimettyä katua ja joimme paikallista Quilmes-olutta Macondo-nimisen baarin terassilla. Rosa kertoi, että täällä olutta on tapana juoda litran pulloista. Kaikki on tehty jaettavaksi, kuten matekin.

20170805_200750

Toisena Buenos Aires -päivänä ehdimme vielä tutustua latinalaisamerikkalaisen taiteen museoon Malbaan. Malba oli silmiä avaava kokemus. Tunsin syvää noloutta, kun tajusin, että tunnen latinalaisamerikkalaisen taiteen kokoelmanäyttelystä vain kaksi taiteilijaa: Frida Kahlon ja Diego Riveran. Näyttely oli täynnä kiinnostavia töitä ja taiteilijoita, joista aion varmasti ottaa selvää. Olisi hauska saada latinalaisamerikkalaista taidetta useammin myös Suomeen esille.

Jouduimme juoksemaan museon toisen näyttelytilan halki ja sittenkin ehdimme nähdä vain osan. Kyse oli Diane Arbusin valokuvanäyttelystä, joka esitteli taiteilijan tuotantoa 1950-1960-luvuilta. Valokuvat olivat arkisuudessaan hyvin koskettavia. Suurinta osaa en ole nähnyt koskaan aiemmin. Vasta näyttelyn viimeiseltä seinustalta löytyi kaksi ikonisempaa kuvaa Arbusilta.

20170806_142635

Bussi Santa Fehen lähti neljän aikoihin ja oli perillä noin yhdeltätoista. Tuutorini Maira ja Leticia olivat onneksi vastassa. Santa Fessä ei ole suositeltavaa liikkua yksin pimeällä. Puolen kilometrin matkaa varten otimme taksin. Koska kello oli niin paljon, Maira halusi majoittaa minut omaan kotiinsa yöksi. Nukuin siis ensimmäisen yöni parin korttelin päässä omasta osoitteestani. Aamulla pääsin lämpimään suihkuun, söimme tuoretta leipää aamupalaksi ja päivällä kokkasimme yhdessä lounasta. Onni on, että tuutorini on kasvissyöjä.

Tuutorini ovat molemmat minua jonkin verran nuorempia, 20-vuotiaita. He puhuvat paljon ja nopeasti ja käyttävät paljon lyhenteitä ja paikallista slangia. Kämppikseni ovat heihin verrattuna ihanan rauhallisia ja hitaita. Kaikki ovat olleet tähän mennessä niin kamalan ystävällisiä, että tuntuu ihan pahalta, kun tällaisena jurona suomalaisena tuskin osaan tuoda kiitollisuuttani tarpeeksi esille. Se ei tosin tunnu paikallisia haittaavan (lasken Rosan myös paikalliseksi). Ihmisten ystävällisyys Argentiinassa on pyyteetöntä.

Nyt olen saanut rinkkani purettua ja seuraavaksi lähden tuutoreitteni kanssa ostoksille. He auttavat minua hankkimaan paikallisen prepaid-liittymän, jotta älyelämäni kaupungilla helpottuisi. Lisäksi tarvitsen sisätossut, koska Argentiinassa eletään kuin ala-asteella. Sisällä ei voi olla sukkasillaan saati paljain jaloin.

Nokka kohti Argentiinaa

Kiitos Turku, teit kesästäni huikean! Sain viettää kesäkuukaudet työskennellen assarina Aboa Vetus & Ars Nova -museossa. Ennen kesän alkua, huhtikuussa sain tietää, että pääsen syksyllä vaihto-opiskelemaan Santa Fehen, Argentiinaan. Siinä sitten mukavasti tuli sovittua, että kesätyöni museolla alkaisi jo toukokuun alusta ja kestäisi elokuun alkuun.

Nyt, 3. päivä elokuuta, istun bussissa matkalla kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää, ja kaikki tuntuu hyvin kummalliselta. Kuin jokin suurempi taho olisi jo pidemmän aikaa suunnitellut tätä matkaa minua varten.

Matkajärjestelyt ja ylipäätään elämän järjestely ja -hallinta ovat sujuneet lähes ongelmitta. Viimeisen viikon sisällä olen toki ehtinyt kokemaan muutaman pienen hermoromahduksen, mutta näin jälkikäteen nekin vain naurattavat.

Nyt olo on samaan aikaan levollinen ja jännittynyt. Pidän itse matkustamisesta. Paras osuus alkaa, kun voi istahtaa kulkuvälineeseen ja vain nauttia paikallaan olosta. Lennon aikana voi pitää lukumaratonin tai vahdata Netflix-sarjoja.

Mutta se matkustamisesta, suurin koitos odottaa vasta matkanpäässä. Lentäminen päättyy lauantaiaamuna Buenos Airesiin. Pääsen viettämään siellä yhden päivän argentiinalaistuneen koulukaverini Rosan kanssa (kantsii vilkuilla myös Rosan vaihtoblogia).

Sunnuntaina matkaan vielä bussilla kuuden tunnin matkan lopulliseen määränpäähän eli Santa Fen kaupunkiin.
Perillä tulee olemaan noin viikko aikaa tutustua kaupunkiin, yliopistoon ja ihmisiin. Lukukausi yliopistossa alkaa jo elokuun puolivälissä. Opiskelen Universidad Nacional del Litoral -nimisessä yliopistossa paikallista kirjallisuutta syyslukukauden verran.

Latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden opiskelusta paikan päällä tulee varmasti olemaan hyötyä, mikäli jonain päivänä vielä valmistun espanjankielisen kirjallisuuden kääntäjäksi. Tärkein tavoitteeni tulevan viiden kuukauden aikana onkin tulla varmaksi kielenkäyttäjäksi ja oppia puhumaan espanjaa sujuvasti.

Ennakkotietoni Argentiinasta ja argentiinalaisista perustuvat lähinnä Rosan blogista lukemiini kertomuksiin ja vaihtoyliopistoni lähettämiin infopaketteihin. Olen lukenut jonkin verran argentiinalaista kirjallisuutta, kuten Jorge Luis Borgesia, Cesar Airaa ja Julio Cortazaria, jo ennestään, mutta näiden kirjoittajien teoksissa ei niinkään korostu argentiinalaisuus vaan pikemminkin universaalisuus ja perusihmisyys.

Vaikka blogini muuttuu nyt vaihtoblogiksi ja aion jatkossa kirjoittaa enemmän myös opiskeluun ja elämään liittyvistä asioista, pidän blogin jatkossakin kulttuuripainotteisena. Yritän blogata mahdollisimman paljon lukemistani kirjoista, näkemistäni elokuvista ja kokemistani teatteriesityksistä.

Matkan varrelle mahtuu varmasti vielä paljon yllätyksiä, eksymisiä ja erehtymisiä. Onneksi kaikesta voi oppia. Kaikkein eniten haluaisin tämän matkan myötä oppia sietämään ja ymmärtämään omaa keskeneräisyyttäni. Aina sitä on jokin kirja kesken.

 

Aavikon kaiut (2013)

foto_0000000720130903165234
Carmen Hertz (María Gracia Omegna) ja Carlos Berger (Francisco Celhay) ovat pääosasssa Chilen veriseen historiaan sijoittuvassa draamasarjassa. (Kuva: Chilevisión)

Aavikon kaiut (Ecos del desierto, 2013)
Tv-sarja, draama/historia, 4 x 50 min
Ohjaus: Andrés Wood
Käsikirjoitus: Guillermo Calderón & Andrés Wood
Pääosissa: María Gracia Omegna, Aline Küppenheim & Francisco Celhay

Aavikon kaiut on chileläinen draamasarja, joka kertoo Chilen verisestä poliittisesta historiasta. Neliosainen lyhytsarja avaa Chilen lähihistorian veritekoja Augusto Pinochetin vallankaappauksen jälkeisenä aikana 1970-luvulla.

Chilessä ei arkailla nostaa päivänvaloon maan väkivaltaista lähihistoriaa. Lukuisat kirjailijat ja elokuvien tekijät ovat ottaneet tavoitteekseen tehdä ulkomaailmaa tietoisemmaksi Chilen laittomista tapahtumista, jotka rikkovat räikeästi ihmisoikeuksia. On hienoa havaita, että nyt myös televisiosarjojen tekijät ovat tarttuneet aiheeseen.

Aavikon kaiut kertoo Chilessä 1970-luvulla tapahtuneista ”katoamisista”. Todellisuudessa kyse oli laittomista teloituksista. Vasemmistolaisen presidentin Salvador Allenden kannattajat vaiennettiin ilman oikeudenkäyntiä keskellä ääretöntä aavikkoa.

Tätä seurasi vuosikymmenten ajan jatkunut sotku ja sähellys. Aluksi teloitukset tietenkin kiellettiin julkisuudessa. Lopulta kun teot paljastuivat ja syyllisiä alettiin etsiä, vastuuta teloitusten toimeenpanosta sysättiin puolelta toiselle. Moni tekijä jäi vaille vastuuta. Itse Pinochetkin kuoli vuonna 2006 ilman tuomiota syytetyistä rikoksista.

Sarja kuvaa nuoren vasemmistolaisperheen tarinaa 1970-luvulta 2000-luvulle. Carlos Berger (Francisco Celhay) on yksi vankilasta kadonneista vangeista, jonka salaa teloitettua ruumista piilotellaan vuosikymmenten ajan. Hänen vaimonsa Carmen Hertz (María Gracia Omegna & Aline Küppenheim) joutuu miehensä katoamisen jälkeen pärjäämään yksin pienen lapsensa kanssa.

foto_0000000420130903165234
Carmen Hertz (Aline Küppenheim) yhdessä ystävänsä kanssa elivät vuosikymmeniä jatkuneessa piinassa. (Kuva: Chilevisión)

Carmen ei kuitenkaan jää toimettomaksi, vaan alkaa vimmaisesti periä tietoja hallitukselta. Carmen Hertz on ihailtavan rohkea ja sitkeä juristi. Uhkailuista huolimatta hän kykenee säilyttämään malttinsa. Sarja kuvaa, kuinka tapettujen miesten vaimot hiljalleen ja pitkäjänteisellä työllä selvittävät rikosten kulun ja tekijät.

Tv-sarjassa on hyvin merkityksellisellä tavalla kuvattu tapahtumia eri aikatasoilla hyppien. Kerrontatapa kuvastaa vuosikymmeniä jatkunutta epätietoisuuden aikaa sekä sen mutkikkaita solmuja ja aukkokohtia. Tapahtumat pyörivät pitkään samojen kohtausten ympärillä, ja vähitellen niiden päälle annostellaan uutta tietoa.

Aavikon kaiut on tärkeä muistutus Chilen lähihistorian raakuuksista, ja on hienoa, että Etelä-Amerikan historiaa kuvaavia sarjoja saadaan nähtäväksi myös Suomen televisiossa. Kiitos tästä Ylen tv-sarjahankinnoista ja -ohjelmistosta vastaaville työntekijöille!

Sarjaa on esitetty Yle Teema & Fem -kanavalla sekä Yle Areenassa.

Yle Teema: Aavikon kaiut
Helsingin Sanomat: Chilen kaikkien aikojen kallein tv-sarja Aavikon kaiut kuvaa diktatuurin aikaa
Helsingin Sanomat: Kolumni: Tämän opin Suomesta, kun näin tv-sarjan kammottavasta teloittajasta kaukana Chilessä