Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja kodittomat

9789513190446_frontcover_final_medium

Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja kodittomat
Suom. Matti Brotherus
Romaani, 391 s.
Tammi, 2016

Petra Delicado on suosittu rikospoliisihahmo etenkin Keski-Euroopassa. Petra Delicado ja kodittomat (Un barco cargado de arroz, 2004) on sarjan neljäs suomennettu osa. Yhteensä sarjassa on ilmestynyt jo kymmenen osaa.

Tällä kertaa poliisin selvitettäväksi päätyy kulkurin murha, joka johdattaa rikoskomisarion tutustumaan Barcelonan asunnottomien maailmaan. Dekkarin pääpaino tuntuu kuitenkin olevan komisario Delicadon yksityiselämässä.

Naiskomisarion tähdittämä dekkarisarja rikkoo Alicia Giménez Bartlettin mukaan tavanomaisen rikoskirjallisuuden lainalaisuuksia. Petra Delicado on sekä feminiininen että feministinen hahmo. Vahvaluonteinen naiskomisario on mukavaa vaihtelua rikoskirjallisuudessa, jossa naiset on yleensä totuttu näkemään vaimon tai uhrin roolissa.

Tarina alkaa terävästi suoraan tapahtumien ytimestä eli rikospaikalta. Pesäpallomailalla murjotun kulkurin ruumis ja sen teatraalinen hylkääminen kodittomien asuinsijoille saavat Delicadon epäilykset heräämään. Epäilykset kohdistuvat kaupungin skineihin, joiden tiedetään usein omakätisesti ojentavan laitatien kulkijoita.

Delicado yhdessä apulaisensa ylikonstaapeli Fermín Garzónin kanssa ryhtyvät selvittämään tapausta ja tutustumaan Barcelonan asunnottomien elämään yrityksenään päästä selville kodittoman ihmisen mielenmaisemasta.

Toisin kuin kaupunkia hengästyttävän kilpaa ylistävät Barcelona-romaanit yleensä, Petra Delicado ja kodittomat tuo esiin Barcelonan varjoisan puolen. Teosta voisi kutsua jopa yhteiskunnallisesti kantaa ottavaksi.

Delicadon tarina ja rikoksen selvittely soljuvat eteenpäin tasaisella tahdilla. Ensisijaisesti teos tuntuu kuitenkin keskittyvän naiskomisarion yksityiselämän esittelyyn. Tällä tavoin Delicadosta rakennetaan kattavaa kokonaiskuvaa, ei vain poliisina vaan myös ihmisenä ja ennen kaikkea naisena.

Petra Delicado on kypsään ikään ehtinyt eronnut nainen, joka ei ole koskaan edes haaveillut perheen perustamisesta. Hän nauttii irtosuhteistaan iän tuomalla varmuudella ja kokemuksella. Joku voisi kutsua Delicadoa kyyniseksi, mutta pikemminkin kyse on hedonistisesta hahmosta, joka ei yksinkertaisesti kaipaa sitoumuksia.

Petra Delicado ja kodittomat on vakavan rikoksen selvittelystä huolimatta kevyttä luettavaa. Rikosmaailman kylmyyteen tuodaan mukavasti kontrastia kuvaamalla poliisien välistä huumoria ja ihmissuhteita. Lisäksi Matti Brotheruksen etevä suomennos edistää teoksen luettavuutta.

Mainokset

Care Santos: Suklaan maku

9789515239891-1

Care Santos: Suklaan maku
Suom. Anu Partanen
Romaani, 412 s.
S&S, 2016

Care Santosin Suklaan maku on historiallinen romaani, joka käsittää kolme eri aikatasoa. Tarinan eteneminen tapahtuu nykyajan Barcelonasta kohti historian syövereitä aina 1700-luvulle ja Ranskan kuningas Ludvig XV:n hoviin.

Eri aikatasoille sijoittuvat tarinat ovat toisistaan melkein irrallisia. Ainoa yhdistävä tekijä on vanha posliininen kaakaokannu, joka saa teoksessa lähes henkilöhahmon aseman. Kaakaokannun merkitys eri ihmisten elämässä on ollut näkymätön mutta vaikuttava.

Teos ei ole Pienen suklaapuodin kaltainen suklaaherkuilla kyllästetty namupala. Suklaa ei maistu tekstissä kuten voisi olettaa, vaan se häilyy vain teoksen taustatukena. Suklaan rooli on toimia hyvin vähäisesti korostettuna kuriositeettina.

Santosin kirjoitustyyli on vähäeleistä. Tämä korostuu etenkin teoksen ensimmäisessä herkkäpiirteisessä osiossa, jonka aiheena on perinteikäs kolmiodraama.

Nykyaikaan sijoittuvassa osiossa päähahmona on itsenäinen ja menestynyt naishahmo Sara. Tarinan lähtökohtana on pettäminen. Kaakaokannu särkyy, kun selviää, että Saran mies on koko ajan ollut tietoinen siitä, että vaimo on pettänyt häntä miehen parhaan ystävän kanssa. Kaakaokannulla on myös ominaisuus heijastella tarinan saamia sävyjä ja tunnelmia.

Toisessa osiossa eletään 1800-luvun espanjalaisessa sääty-yhteiskunnassa. Huomio kiinnittyy naisten asemaan eri aikakausilla. Osion päähahmona on palvelustytöstä lääkärinrouvaksi loikannut Aurora, jonka toiseutta korostetaan kerronnallisin keinoin. Tekstissä on käytetty yksikön toista persoonaa, jolloin teksti puhuttelee lukijaa; ikään kuin lukija asetettaisiin Auroran rooliin. Tehokeino on toki perusteltu, mutta se vaikuttaa jokseenkin päälle liimatulta ja häiritsee lukemista.

Sen sijaan rakenteesta tekevät mielenkiintoisen viittaukset oopperaan ja teatteriin. Teoksen osiot on nimetty näytöksiksi ja yhdessä osiossa teksti on kirjattu näytelmädialogiksi.

Viimeisessä osiossa selviää tietenkin kaakaokannun huikea syntytarina. Vaikka kirjan päätös on ennalta arvattavissa, teoksen kokonaisuutta osaa arvostaa vasta lopuksi, kun näkee, miten kirjoittaja on liittänyt teokseensa useita historiallisia henkilöitä – sekä tuntemattomia että tunnettuja – ja rakentanut uskottavan draamankaaren yhden ikivanhan kaakaokannun ympärille.

Kritiikki on julkaistu alun perin verkkolehti Sylvissä 8.9.2016.

Helsingin Sanomat: Barcelona, historia, suklaa ja romantiikka – katalaanikirjailija Care Santos luottaa suosittuun reseptiin

Albert Sánchez Piñol: Voitetun kaupungin tarina

voiteun_kapgr_wb72d_6974

Albert Sánchez Piñol: Voitetun kaupungin tarina
Suom. Satu Ekman
Romaani, 686 s.
Bazar, 2016

Voitetun kaupungin tarina (Victus, 2012) on järkälemäinen historiallinen romaani, joka sijoittuu Espanjan perimyssodan aikaan, 1700-luvun kahdelle ensimmäiselle vuosikymmenelle. Tapahtumat sijoittuvat ensisijaisesti Barcelonaan, jossa käytiin sodan ratkaisevimmat taistelut. Romaani käsittelee ennen kaikkea Espanjan sotahistoriaa.

Espanjan perimyssodan kannalta hallitsijoiden asemaa on kenties yleensä pidetty merkittävänä, mutta Albert Sánchez Piñol kertoo Barcelonan piirityksen tarinan sodassa palvelleiden upseerien ja heidän avustajiensa näkökulmasta. Teoksen päähenkilönä toimii veijarimainen Zuvi Pitkäkoipi eli sotainsinööri Martí Zuviría, joka sanelee tarinaansa vuosia jälkeenpäin, 98-vuotiaana.

Martí Zuviría oli todellinen historiallinen henkilö, joka toimi perimyssodassa espanjalaisen sotilaan, Antonio de Villarroelin adjutanttina. Sáncez Piñol on antanut Zuviríalle merkittävämmän roolin kuin mitä historiankirjat kertovat. Romaanissa Zuviría kuvataan ilmiömäisenä insinöörinä sekä pienenä mutta tärkeänä tekijänä Barcelonan taistelussa vuonna 1714.

Kertomus alkaa Zuvirían nuoruusvuosista. Teoksen kiinnostavin osuus on seurata nuoren insinöörin koulutusta kuuluisan ranskalaisen sotainsinöörin, Vaubanin opetuksessa Bazochesissa. Koulutus on rankka, ja päivät kestävät aamuvarhaisesta iltamyöhään. Jo nuorena Zuviríasta paljastuu veijarimainen olento, joka lannistumatta pärjää ankarien kouluttajiensa laatimista haasteista.

Sotainsinöörin työtä ja koulutusta kuvataan salaperäisenä taiteenlajina, jonka taitaminen vaatii yli-inhimillisiä voimia. Insinöörit ovat kuin pieni salaseura koodikielineen ja tatuointeineen. 98-vuotiaana Zuvirían käsivarteen on tatuoitu yhdeksän kymmenestä ansioituneisuutta merkitsevästä pisteestä. Kymmenen pisteen insinöörejä ei hänen mukaansa ole olemassakaan.

Lähdettyään Bazochesista omille teilleen, Zuviría päätyy perimyssodan pyörteisiin, milloin kapinallisten, milloin ranskalaisten tai liittoutuneiden riepoteltavaksi. Barcelonasta kotoisin olevalla Zuviríalla ei ole kotia, eikä liioin isänmaata. Sotainsinöörinä hän voi taistella kenen joukoissa mielii.

Zuviría voidaan hyvin nähdä Espanjan kirjallisuushistorialle tyypillisen picaro-hahmon perillisenä. Voitetun kaupungin tarinassa on muitakin veijariromaanille tyypillisiä piirteitä, kuten ajan yhteiskunnallisen järjestyksen kritisointia. Huikentelevaisuudessaan Zuviría on selvä vastine entisajan pikareskihahmoille.

Zuviría ei kuitenkaan ole täysin pahansuopa tai moraaliton. Hän välittää läheisistään, ja hän välittää Barcelonan kohtalosta sekä insinööritaidon merkityksestä. Teos jakaantuu kolmeen osaan ”Veni”, ”Vidi” ja ”Victus”, joista viimeisin keskittyy tapahtumien huipentumaan eli Barcelonan taisteluun 1714. Zuviría loikkii taistelussa puolelta toiselle, mutta koko ajan hän toimii linnoittautuneen kaupungin puolustajana.

Teos sisältää runsaasti sotaisia taistelutilanteiden kuvauksia, pommituksia ja lähitaisteluja. Reilussa 600 sivussa kaikki mahdollinen tulee sanotuksi jokaista yksityiskohtaa myöten. Teos ei kuitenkaan sisällä puuduttavaa aseiden yksityiskohtaista kuvausta vaan syventyy enemmänkin henkilöhahmojen kuvailuun.

Romaani sisältää useita keskeisiksi kehittyviä henkilöhahmoja, joista suurin osa edustaa todellisia historiallisia henkilöitä autenttisine tarinoineen. Heitä kuvataan historiankirjojen ja kronikoitsijoiden jälkeen jättämien tietojen mukaan. Lisäksi Sánchez Piñol on syventänyt henkilöhahmoja ja antanut heille tunnistettavia, inhimillisiä piirteitä, vahvuuksia ja heikkouksia.

Zuvirían jutusteleva minäkerronta tekee järkäleen kahlaamisesta eloisan lukukokemuksen. Teoksen luettuaan ymmärtää taatusti paremmin Barcelonan kaupungin ja sen arkkitehtuurin historiaa. Lisäksi teos antaa kattavan kuvauksen Espanjan perimyssodan vaiheista. Kirjoittajan voi todella nähdä perehtyneen aiheeseensa.

Satu Ekmanin käännös säilyy rakenteellisesti ja sisällöllisesti hallittuna loppuun saakka. Teoksen kääntäminen on vaatinut jonkin verran harvinaisen erikoissanaston tuntemusta. Teoksessa esiintyvät ranskankieliset termit ja lausahdukset on tavan mukaan jätetty suomentamatta. Teoksen kiinnostavuutta lisäävät tekstin oheen liitetyt piirustukset linnoituksista ja henkilöiden muotokuvat.

 

Mamen Sánchez: On ilo juoda teetä kanssasi

onilojudatetaksi_wb72p_6861

Mamen Sánchez: On ilo juoda teetä kanssasi
Suom. Satu Ekman
Romaani, 305 s.
Bazar, 2015

Mamen Sánchezin viime vuonna suomennettuna ilmestynyt On ilo juoda teetä kanssasi (La felicidad es un té contigo, 2013) ei ole mikään suuri kaunokirjallinen saavutus. Rakkaus kirjallisuutta kohtaan on kuitenkin asia, joka todennäköisesti yhdistää sekä lukijaa että teoksen henkilöhahmoja, joten jollekulle romaani voi hyvinkin tarjota mielekkään lukukokemuksen.

Teoksen päähenkilö on Atticus Craftsman, englantilaisen Craftsman-kustantamon nuoremman polven edustaja, joka isänsä pyynnöstä lentää Espanjaan lakkauttamaan tuottamatonta Librarte-lehteä. Kirjallisuuslehden toimituksen viisi toimeliasta naista ehtivät punoa juonen Atticusin pään menoksi ennen kuin tämä ehtii edes saapua Madridiin. Lopulta paljastuu, ettei lehti sittenkään ole taloudellisissa vaikeuksissa.

Edellä kerrottu on kuitenkin vain taustatarinaa. Teoksessa avaintapahtumat avautuvat vasta vähitellen, kun Atticusin isä Marlow Craftsman yksinkertaisen konstaapeli Manchegon kanssa alkaa selvittää poikansa katoamista Espanjassa. Dekkarimainen sivujuoni kehkeytyy lopulta farssinomaiseksi kaaokseksi.

On ilo juoda teetä kanssasi on kirja kirjallisuudesta ja siihen liittyvästä rakkaudesta, johon jokainen lukemista harrastava varmaankin osaa samastua. Rakkaus hyvää kirjallisuutta kohtaan onkin se syy, mikä saa Atticusin keskeyttämään toimeksiantonsa Librarten osalta ja katoamaan Madridista. Atticus häipyy kuukausiksi Granadaan saadakseen käsiinsä Federico García Lorcan aiemmin julkaisemattomat kirjoitelmat.

Teoksen tarina on loppujen lopuksi hyvin mahtipontinen mutta yllättävän kepeästi kerrottu. Vasta lopussa juonikuvio muuttuu mukaansa tempaavaksi ja ylipäätään kiinnostavaksi.

Historiallisesti tarinan loppu on mielenkiintoisesti taustoitettu. Kirjallisuushistoria tuodaan osaksi teoksen juonta. Valitettavasti Sánchez on jättänyt kakun kirsikan aivan viimeisille sivuille, joten lukijan on ensin kahlattava läpi turhamaisilta vaikuttavat pari sataa sivua ennen kuin teoksen todellinen ilme paljastuu.

Satu Ekman on tehnyt aiemmin useita hyviä käännöksiä espanjasta, mutta tämän romaanin käännösjälki ei ole täysin moitteetonta.

Kääntäjää ei kuitenkaan voida syyttää tekstin tuottamasta teennäisestä vaikutelmasta. Ekman on alkutekstille uskollisesti kääntänyt romaanin, jonka suurin kompastuskivi valitettavasti on väkinäisyys.

Milena Busquets: Tämäkin menee ohi

9789511289890_thumb

Milena Busquets: Tämäkin menee ohi
Suom. Tarja Härkönen
Romaani, 196 s.
Otava, 2016

Milena Busquetsin romaani Tämäkin menee ohi on kirja, joka ei aiheuta lukijassaan juurikaan suuria tunteita lukemisen aikana. Sen sijaan teos jää vainoamaan mielen perukoille ja sen teemat aukeavat vasta pienoisen sulattelun jälkeen.

Teoksen tunnelma on jollain tapaa muka-kepeä. Mukana on seksiä, rantalomaa ja drinkkejä. Kepeys johtuu myös kertojaäänestä, minäkertojasta, joka estää teoksen tarkastelun ulkopuolelta ja objektiivisesti lukemisen aikana. Lukuhetkellä teosta on hankala käsittää kokonaisuudessaan.

Vasta kun lukija pystyy irrottautumaan kertojan kyynisestä äänestä, hän pystyy näkemään äänen taakse ja kirjan tapahtumien taustalle. Kirjan kertoja yrittää johtaa lukijaansa harhaan esittämällä välinpitämätöntä, vaikka todella hänen sydämessään myrskyää.

Teoksen päähenkilö on nimeltään Blanca. Hän on juuri saattanut äitinsa haudan lepoon ja käy nyt läpi menneisyyttään, nykyisyyttään, ex-aviomiehiä, rakastajia ja perhe-elämäänsä. Tapahtumat sijoittuvat pitkälti perheen merenrantahuville.

Koko teos on oikeastaan Blancan tunteiden sulattelua ja äidin kuoleman hyväksymistä. Blancan mielessä pyörivät äidin sanat, äidin antamat elämänohjeet. Jo teoksen ensisivuilta huomaa, ettei Blancalla ole kaikki hyvin. Hänen elämästään puuttuu jokin koossapitävä voima, joka on tähän asti pitänyt kaiken kasassa ja ehyenä.

Ehkä mielenkiintoista teoksessa ovat sen psykologiset ulottuvuudet. Hyväksymisestä ja luopumisesta haaveilevan voi olla kannattavaa lukea tämä teos ja pysähtyä sen ääreen.

Teosta on vaikea lukea hosuen. Se ei anna mahdollisuutta kiirehtimiseen, vaan kaiken on tapahduttava ajallaan, aivan kuin elämässäkin.

Kirjassa on myös paljon raskautta ja laahaavuutta, epämääräisyyttä vastapainona kaikelle sille irrottelun tuomalle kepeydelle. Teos kertoo myös kypsymisestä ja tiettyyn ikään tulemisesta. Lukijan ei välttämättä tarvitse olla nelikymppinen naisihminen voidakseen samastua Blancan läpikäymiin ajatuksiin:

”Täytyy olla tietyssä iässä, jotta voi alkaa tuntea hellyyttä kaupunkia kohtaan, jossa on syntynyt tai viettänyt lapsuutensa, jotta ei kulje siellä silmät kiinni siksi että kaikki on niin tuttua ja jotta ei halua paeta joka aamu seikkailemaan muualle.”

Kertoja osaa olla myös uhmakas ja provosoiva. On suuri riski kirjoittaa heti kirjan alussa:

”Olen ollut aina sitä mieltä että ne jotka sanovat ’rakastan sinua niin paljon’ rakastavat vähän, tai lisäävät ehkä sanat ’niin paljon’, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa ’niin vähän’, joko ujouttaan tai pelosta että pelkkä ’rakastan sinua’ kuulostaa liian painokkaalta, vaikka se on ainoa tapa sanoa ’ rakastan sinua’.”

Joissain teoksissa sillä ei ole merkitystä, onko lukija samaa mieltä päähenkilön kanssa. Lukija voi silti ymmärtää ja nauttia henkilön tarinasta.

Tämäkin menee ohi -romaanin päähenkilö vaatii lukijaltaan hyvin paljon ymmärrystä. Voin kuvitella kertojan äänen kuulostavan monen lukijan korvaan turhan täydellisyyteen hiotulta. Kertojan haastava ääni saattaa karkottaa joitain lukijoita jo ensimetreillä, vaikka paras osuus alkaa vasta kirjan lukemisen jälkeen.

Albert Espinosa: Pyydä luokse sun

6737_PressMaterial1

Albert Espinosa: Pyydä luokse sun
Romaani, 152 s.
Suom. Satu Ekman
Bazar, 2014

Pyydä luokse sun on jo toinen espanjalaiselta, elokuvaohjaajana tunnetuksi tulleelta Albert Espinosalta suomennettu teos.

Heti ensimmäiseksi on mainittava, että Pyydä luokse sun varmasti hämmentää selailijaansa ulkoisella olemuksellaan. Tarina on ensinnäkin lyhyt, joten kirjakin on pienikokoinen. Kannet ovat kirkkaan vaaleanpunaiset – joku voisi kutsua pinkeiksi. Takakannessa kerrotaan: ”Joskus parisuhde on niin raskas taakka, että rakkauskaan ei riitä.” Etukannessa on yksinkertainen sydänpiirros ja teoksen nimi on kirjoitettu lennokkaasti kaunokirjaimin.

Teoksen ulkoasu ei tarjoa paljonkaan tietoa sen sisällöstä. Kannet ja teksti eivät suoranaisesti täsmää. Nopeasti ja ennakkoluuloisesti teoksen voisi lukea chick lit -kirjallisuudeksi, mutta kärsivällisempi malttaa lukea teoksen kolmekymmentä ratkaisevaa ensimmäistä sivua, jotka tarjoavat mielekkään ja koukuttavan aloituksen lyhyelle, mutta rikkaalle elämäntarinalle.

Teoksen pääosassa on Dani, noin keski-ikäinen, juuri eronnut ja elämänsä (rakkauden) kadottanut romantikko. Dani ei ole masennukseen taipuvaa sorttia vaan välinpitämätön, ajatuksiinsa uppoutuva muistelija, joka menneisyytensä ja muistojensa avulla yrittää pärjätä nykyisyydessään.

Menneisyyden muistot ja henkilöt kietoutuvat taianomaisesti nykyhetkeen, kun Dani saa toimeksiannon lapsuutensa maisemista, Caprin saarelta. Hänen työnkuvaansa kuuluu kadonneiden lasten ja nuorten tapausten selvittäminen.

Teoksessa liikutaan ikäänkuin kahdella tasolla eli nykyhetken ja Danin muisteluiden varassa. Kun Dani lähtee selvittämään kadonneen pojan tapausta Caprilla, hän työstää samalla oman lapsuutensa pakomatkaa samaisella saarella. Vähän väliä nousevat esille mieleen painuneet kohtaamiset ja vanhemmat henkilöt, joista jokainen on omaperäisellä tavallaan jättänyt itsestään pienen palan muistoksi Danille.

Näistä pienistä palasista, tiedon jyväsistä, onnen murusista tai kristallin sirpaleista rakentuu Danin nykyisyys. Tuntemalla menneen hän pystyy toimimaan rehellisesti ja järkevästi nykyisessä tilanteessaan. Hän uskaltaa sanoa ”kyllä” ja ottaa elämän vastaan kaikkine omituisine merkityksineen.

Teosta ei ole turhaan luonnehdittu hyvän mielen kertomukseksi. Pieni kertomus on todella omaperäinen, suorastaan mieletön ja mahdoton. Se puhuttelee lukijaa nokkeluudellaan, muttei sorru viisasteluun. Sadunomainen, laiska tunnelma säilyy läpi teoksen ja nappaa lukijan mukaan lennosta.

Raja uskottavuuden ja epäuskottavuuden välillä on häilyvä, mutta tekstin mukaansatempaavuutta ei voida kiistää, mistä kuulunee kiitos myös teoksen kääntäjälle Satu Ekmanille. Kaiken kruunaa tietenkin onnellinen loppu, joka tarjoillaan lukijan onneksi pelkistetysti ja ilman kermavaahtokuorrutetta tai vaahtokarkkeja.

Teoksen kohderyhmää ei missään nimessä voi yksioikoisesti määritellä. Sukupuolittuneita rajoituksia ei varsinkaan kannata tehdä. Sen sijaan teosta voisi suositella kesälukemiseksi tehostamaan mökkijärven laiturilla loikoilun rentouttavaa vaikutusta.

Roberto Bolaño: 2666

2666 kansi

Roberto Bolaño: 2666
Romaani, 985 s.
Suom. Einari Aaltonen
Sammakko, 2015

2666 on järkälemäisyydessään oivallinen loppukaneetti Bolañon kirjalliselle uralle ja koko tuotannolle. Chilessä syntynyt Roberto Bolaño kuoli 50-vuotiaana Espanjassa vuonna 2003 ja hänen viimeiseksi jäänyt teoksensa 2666 ilmestyi alkuperäiskielellä postuumisti vuonna 2004, vain aavistuksen keskeneräisenä.

Teoksen vajaat tuhat sivua kätkevät sisäänsä sokkeloisen kertomuksen Benno von Archimboldi -nimisestä salaperäisestä kirjailijasta. Teos jakautuu viiteen, jo itsessään romaaninpituiseksi luokiteltavaan osaan. Osat voi toki lukea yksittäisinä teoksina mutta lukukokemus on taatusti hedelmällisempi, jos jaksaa kahlata teoksen kerralla loppuun asti.

Osat linkittyvät tiiviisti toisiinsa yhtenevien aiheiden ja motiivien kytköksillä. Teoksen koossapitävä voima on tietysti Archimboldi, jonka profiili ja taustat aukenevat lukijalle vaivihkaa tarinan edetessä. Teoksen ensimmäinen osa on nimetty ”tutkijoiden osaksi”. Teos alkaa kirjallisuudentutkijoista, jotka jahtaavat ihailemaansa kirjailijaa Archimboldia yli Atlantin, Espanjasta Saksan kautta aina Meksikoon asti. Archimboldista siirrytään monenlaisten aasinsiltojen myötä seuraamaan Meksikoa järisyttävää murha-aaltoa.

Seuraavien osioiden tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen Santa Teresan kaupunkiin, joka on esiintynyt tapahtumapaikkana myös Bolañon aiemmin suomennetuissa romaaneissa, kuten Amuletti (2014) ja Kesyttömät etsivät (2009). Santa Teresan esikuvana on väkivaltaisuudestaan tunnettu Meksikon kaupunki Ciudad Juárez. Yksinomaan naisiin kohdistuneen murha-aallon käsittelemiseen on käytetty teoksessa yli 300 sivua. Ilmeisesti Bolaño on katsonut tarpeelliseksi järkyttää lukijaa toistuvilla ruumiinavauspöytäkirjoilla ja kuolinsyyraporteilla.

Teos etenee anekdoottimaisesti rönsyillen. Se kutoo loputonta verkkoa ja haarautuu taukoamatta uusille poluille. Bolaño onnistuu näkökulmien vaihtelulla salaperäistämään tapahtumien kulkua. Salaperäisyyttä korostaa yllättäen myös teoksen melko lakoninen ja yksioikoinen kieli, joka jättää tapahtumiin runsaasti tulkinnanvaraa.

Vasta viimeisessä, Archimboldille omistetussa osiossa kärsivälliselle lukijalle tarjotaan vastauksia. Palaset loksahtavat viimein kohdilleen. Ihmissuhteiden luoma verkosto on huima, mikä taas korostaa teoksen huolellisesti, pala palalta koottua rakennetta. 2666 käyttää hyväkseen valtavan määrän suoria kirjallisuusviittauksia ja tukeutuu aiempaan traditioon rakenteensakin puolesta. Teos myös yhdistelee erilaisia kirjallisuuden lajeja; tyyli ja tunnelma vaihtelevat jännitteisestä dekkarista soljuvaan historialliseen romaaniin. Sama ominaispiirre toistuu Bolañon aiemmissakin romaaneissa, joihin lukijan on suositeltavaa perehtyä ennen viimeisimpään teokseen tarttumista.