Miranda July: Uimakoulu #novellihaaste

23bcf377412e115b8fa5b2101ee7a975

Miranda July: Uimakoulu
Suom. Hilkka Pekkanen
Novelleja, 218 s.
Siltala, 2017

Miranda July (s. 1974) on todellinen monilahjakkuus. Kaunokirjallisuuden lisäksi hän on työskennellyt elokuvien parissa niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana ja tehnyt musiikkia sekä performanssitaidetta.

Uimakoulu (No one belongs here more than you, 2007) on toinen Julylta suomennettu teos. Siltalan kustantamana on aiemmin julkaistu romaani Avokämmen (2016). Uimakoulu on novellikokoelma, jonka suomenkieliseksi nimeksi on jostain syystä valikoitunut yhden kokoelmassa esiintyvän novellin nimi.

Kokoelman novellit ovat vaihtelevan pituisia, mutta niitä kaikkia yhdistää omaperäinen absurdi tunnelma ja tavanomaiselta vaikuttava mutta lopulta pakkomielteisen hullunkuriseksi vinksahtava maailma.

Novellien käänteet paljastuvat vähitellen. Teksteissä on hyödynnetty monentyyppisiä kertomuskuvioita. Tekstit eivät toista samaa litaniaa, vaan onnistuvat joka kerta yllättämään omaperäisellä lopputuloksella.

Kokoelman nimikkonovelli on anekdootinkaltainen kertomus nuorukaisesta, joka muuttaa uudelle paikkakunnalle Belvedereen. Raha- ja toveruuspulassaan hän päätyy ohjaamaan uimakoulua. Koska Belvederen seudulla ei ole luonnonvesiä, hänen uudet tuttavansa makaavat lopulta keittiön lattialla pienten vesiastioiden ääressä ja opettelevat uintiliikkeitä kuivaharjoitteluna.

Julyn teksteissä tarina ei sinänsä ole kertomuksen ydin, vaikka hän onnistuukin esittämään sen mielenkiintoisesti. Mielenkiinto kohdistuu enemmän henkilöhahmojen motiiveihin ja vaikutteisiin.

Novelleja yhdistävänä piirteenä korostuu epätoivoisen absurdiksi kurottuva läheisyydenkaipuu.

Aiheiltaan novellit ovat moninaisia, mutta ihmissuhteet, ikävä ja hellyyden kaipuu toistuvat erilaisten tilanteiden taustalla. Teksteissä käsitellään esimerkiksi parisuhteen päättymistä ja entiseen rakastettuun takertumista, seksuaalisuutta ja vallankäyttöä sekä sukulaisuutta ja naapuruutta. Erilaiset läheisyyden muodot käydään läpi liki tyhjentävästi.

Kokoelman kieli on paikoin niin ihasteltavan kuulasta ja tuoretta, että sitä on jäätävä paikoilleen ihmettelemään. Novelleissa on käytetty runsaasti kuvaannollisia ilmaisuja. Kielikuvat toimivat korostaen tekstien absurdiutta ja luovat tunnelmasta unenomaista ja ilmavaa.

Parhaimmillaan novellit tavoittavat jotain niin arkista, että sen havaitseminen tuntuu mullistavalta: ”Ei olisi kovin vaikeaa vastata soittopyyntöihin ja olla aidommin vaatimaton, mutta näiden ystävien osalta se on myöhäistä. Eivät he kuitenkaan huomaisi, etten enää ole ikävystyttävä.”

Julyn novellit vaikuttavat lukijaan hienovaraisesti. Tekstien viisaisiin ja oivaltaviin lauseisiin on helppo takertua ja juuttua pieniin vivahteisiin, joihin latautuu suuri merkitys.

Kritiikki on ilmestynyt myös Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen oppiaineen ainejärjestön virallisessa julkaisussa, Ekhossa, toukokuussa 2017.

Osallistun tällä postauksella myös Reader, why did I marry him? -blogin novellihaasteeseen. Novelleja kertyi yhteensä 16 kappaletta.

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä

kiintymyksia

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä
Suom. Sari Selander
Romaani, 131 s.
Like, 2017

Kiintymyksiä (Los Afectos, 2015) on ensimmäinen suomennettu teos bolivialaiselta kirjailijalta Rodrigo Hasbúnilta (s. 1981).

Eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Ertlin perhe on juuri muuttanut Münchenistä Boliviaan, La Pazin kaupunkiin. Perheen isä suunnittelee tutkimusmatkaa Amazonian sademetsään. Hänen tavoitteenaan on löytää muinainen inkojen kaupunki Paitití ja kuvata dokumenttielokuva retkikunnan matkasta.

Pakkomielteisen isän seuraksi epäonnisen retkikunnan matkalle osallistuu myös perheen tytär Monika. Romaanin kytkökset todellisuuteen tuntuvat todella vasta teoksen loppupuolella, vuosikymmenien kuluttua, kun pelottoman ja uhmakkaan Monikan tie risteää kuuluisan Che Guevaran tarinan kanssa.

Ertlin perheen Hans-isä on tunnettu natsien propagandafilmien kuvaajana, joten tyttären päätös liittyä vasemmistosissiliikkeeseen, ei tuota onnellista loppua isän ja tyttären väliselle suhteelle.

Hasbún kuvaa tapahtumia hyvin intiimisti vaihtelevin kertojaäänin ja runsain sisäisin monologein. Elämän sattumanvaraisuuden kuvaus on Hasbúnin käsissä taipunut kauniisti kerrotuksi tarinaksi, jonka kaikkein vähiten olettaisi perustuvan tositapahtumiin.

Hasbún kuvailee vaivihkaisin elein koko sisarussarjan kantamaa syyllisyyttä isänsä historiasta. Hansin pakkomielle Paititísta kuvastaa hänen tarvettaa jättää mennyt taakseen.

Vaivihkaa Hasbún myös kuljettelee perhettä kohti eriytymistä omille teilleen, kunnes lopulta tiet eroavat peruuttamattomasti.

Teoksen lukeminen ei ole vaivatonta. Sivuja voi joutua selailemaan taaksepäin, sillä kerronta vaatii lukijalta herpaamatonta huomiota. Jotkin asiat kerrotaan niin näkymättömästi, ettei niiden tunnistaminen välttämättä onnistu ensimmäisellä lukukerralla. Romaanin lukeminen vaatii syventymistä.

Pieneen romaaniin mahtuu suuri tarina. Yli vuosikymmenien jatkuva Ertlin perheen hajaantumisen seuraaminen on luotu eheästi. Erityisesti romaani kuvaa sukupolvien välistä vastakkainasettumista ja tulevaisuususkoa.

Kiintymyksiä voidaan määritellä historialliseksi romaaniksi, siinä missä monet pikkutarkat monisataasivuiset järkäleetkin. Hasbún on taustatyönsä tehnyt, mutta romaani on silti silkkaa fiktiota.

Sitä mukaa kun historiallisen tiedon olemus ymmärretään yhä paremmin epävarmaksi ja näkökulmasidonnaiseksi, Hasbúnin romaania vastaavat teokset tulevat oletettavasti lisääntymään. Ilmiö näkyy vahvasti myös kotimaisessa kirjallisuudessa, jossa kirjailijat ovat jo uskaltautuneet ottamaan luovia vapauksia.

Kauppalehti: Isin tytöt

 

 

Kauko Röyhkä: Lapinpoika

lapinpoika

Kauko Röyhkä: Lapinpoika
Romaani, 367 s.
Like, 2016

Kauko Röyhkän viime vuonna ilmestynyt romaani Lapinpoika jatkaa pohjoiseen Suomeen sijoittuvien nuoruuskuvausten sarjaa. Vertailukohteita Lapinpojalle löytyy Röyhkän aiemmasta tuotannosta, jossa vastaavia teoksia ovat muun muassa edeltäjät Miss Farkku-Suomi (2003) ja Poika Mancini (2013).

Lapinpojassa kertomuksen puitteet ja tarinan kulku vastaavat melko lailla aiempia romaaneja. Tällä kertaa Röyhkä ei kuitenkaan juutu vain nuoruuskuvaukseen vaan päästää henkilöhahmonsa ikääntymään ja kasvamaan.

Teoksen nimikkohahmo ja pääasiallinen minäkertoja on Simo, lähes erakkona kasvattienonsa kanssa Lapin perukoilla asuva nuori mies. Simon elämä kohtaa käänteen enon kuoltua. Hän muuttaa Helsinkiin opiskelemaan, perustaa perheen ja jää pääkaupunkiseudulle asumaan loppuiäkseen.

Toinen vielä mullistavampi kokemus on rakastuminen, jonka Simo kokee kuin ensisilmäyksellä. Nuorena Lapin poikana hän kohtaa pienen ja hennon kaunottaren erämaajärven rannalla. Muisto painuu syvälle Simon mieleen, eikä hän pysty unohtamaan Sonjaa, vaikka Simo lopulta naikin tämän parhaan ystävän Minnan.

Lapinpoika kertoo saavuttamattoman rakkauden tavoittelusta. Vaikuttaa siltä, että Simo joutuu uhrautumaan perustaessaan perheen Minnan kanssa, todellisen rakkauden puutteessa.

Simo kasvaa aikuiseksi ja vanhenee romaanin aikana; hän muuttuu paljon muuttaessaan etelään, mutta silti hänessä säilyy pysyvästi jonkinlainen ulkopuolisuuden ja irrallisuuden vaikutelma. Simon tarina ei täyty.

Teoksen alku on Röyhkälle tyypillistä verevää kerrontaa. Kenties kirjailija ei ole täysin omalla alueellaan kertoessaan Simon kypsemmistä vuosista. Kenet Simo valitsee ja mitä hänen sydämensä todella halajaa, ovat kysymyksiä, jotka kirjan loppupuolella alkavat muuttua jo puuduttavan jankkaaviksi. Onneksi lopusta löytyy myös yllättävä käänne, joka hetkeksi siirtää ajatukset muualle.

Lapinpojassa on erotettavissa selvä kontrasti Lapin erämaiden ja pääkaupunkiseudun vilinän välillä. Teoksessa näkyy konkreettisella tasolla, miten etelän herrojen päätökset vaikuttavat pohjoisempaan Suomeen.

Röyhkä on rakentanut teoksessa vuorottelevat etelän ja pohjoisen miljööt ja henkilöhahmot huolella. Pohjoisen maisemien ja kielen kuvauksessa hänessä on samanlaista verta kuin Timo K. Mukassa ja Kalervo Palsassa.

Kritiikki on julkaistu myös Suomi lukee -sivustolla.

Savon Sanomat: Kauko Röyhkä: Lapinpoika
Helsingin Sanomat: Riiausreissu saavuttaa legendaariset mittasuhteet

Care Santos: Suklaan maku

9789515239891-1

Care Santos: Suklaan maku
Suom. Anu Partanen
Romaani, 412 s.
S&S, 2016

Care Santosin Suklaan maku on historiallinen romaani, joka käsittää kolme eri aikatasoa. Tarinan eteneminen tapahtuu nykyajan Barcelonasta kohti historian syövereitä aina 1700-luvulle ja Ranskan kuningas Ludvig XV:n hoviin.

Eri aikatasoille sijoittuvat tarinat ovat toisistaan melkein irrallisia. Ainoa yhdistävä tekijä on vanha posliininen kaakaokannu, joka saa teoksessa lähes henkilöhahmon aseman. Kaakaokannun merkitys eri ihmisten elämässä on ollut näkymätön mutta vaikuttava.

Teos ei ole Pienen suklaapuodin kaltainen suklaaherkuilla kyllästetty namupala. Suklaa ei maistu tekstissä kuten voisi olettaa, vaan se häilyy vain teoksen taustatukena. Suklaan rooli on toimia hyvin vähäisesti korostettuna kuriositeettina.

Santosin kirjoitustyyli on vähäeleistä. Tämä korostuu etenkin teoksen ensimmäisessä herkkäpiirteisessä osiossa, jonka aiheena on perinteikäs kolmiodraama.

Nykyaikaan sijoittuvassa osiossa päähahmona on itsenäinen ja menestynyt naishahmo Sara. Tarinan lähtökohtana on pettäminen. Kaakaokannu särkyy, kun selviää, että Saran mies on koko ajan ollut tietoinen siitä, että vaimo on pettänyt häntä miehen parhaan ystävän kanssa. Kaakaokannulla on myös ominaisuus heijastella tarinan saamia sävyjä ja tunnelmia.

Toisessa osiossa eletään 1800-luvun espanjalaisessa sääty-yhteiskunnassa. Huomio kiinnittyy naisten asemaan eri aikakausilla. Osion päähahmona on palvelustytöstä lääkärinrouvaksi loikannut Aurora, jonka toiseutta korostetaan kerronnallisin keinoin. Tekstissä on käytetty yksikön toista persoonaa, jolloin teksti puhuttelee lukijaa; ikään kuin lukija asetettaisiin Auroran rooliin. Tehokeino on toki perusteltu, mutta se vaikuttaa jokseenkin päälle liimatulta ja häiritsee lukemista.

Sen sijaan rakenteesta tekevät mielenkiintoisen viittaukset oopperaan ja teatteriin. Teoksen osiot on nimetty näytöksiksi ja yhdessä osiossa teksti on kirjattu näytelmädialogiksi.

Viimeisessä osiossa selviää tietenkin kaakaokannun huikea syntytarina. Vaikka kirjan päätös on ennalta arvattavissa, teoksen kokonaisuutta osaa arvostaa vasta lopuksi, kun näkee, miten kirjoittaja on liittänyt teokseensa useita historiallisia henkilöitä – sekä tuntemattomia että tunnettuja – ja rakentanut uskottavan draamankaaren yhden ikivanhan kaakaokannun ympärille.

Kritiikki on julkaistu alun perin verkkolehti Sylvissä 8.9.2016.

Helsingin Sanomat: Barcelona, historia, suklaa ja romantiikka – katalaanikirjailija Care Santos luottaa suosittuun reseptiin

Nadja Sumanen: Rambo

9789511292029

Nadja Sumanen: Rambo
Nuortenromaani, 238 s.
Otava, 2015

Nadja Sumasen nuortenromaani Rambo julkaistiin Otavalta vuonna 2015 nuortenromaanikilpailun voittajana, minkä jälkeen teos voitti vuoden 2015 Finlandia Junior -palkinnon. Samana vuonna romaanin pohjalta valmistui vielä Elina Kilkun dramatisoima ja ohjaama näytelmä, jonka ensi-ilta nähtiin vuoden lopussa Kansallisteatterin Omapohjassa.

Rambo on kaiken huomionsa ansainnut. Kyse on kerrassaan loistavasta (nuorten)romaanista. Teoksen henkilöhahmot ovat nuortenkirjallisuudelle epätyypillisiä ja siksi kiinnostavia. Teos on myös äärimmäisen hyvin kirjoitettu ja onnistuu säilyttämään lukijan mielenkiinnon alusta loppuun.

Romaanissa menestyvät ja silotellut hahmot loistavat poissaolollaan. Jokaiselta hahmolta tuntuu löytyvän jonkin sortin ongelma tai muu elämää varjostava puoli. Henkilöhahmoja kuvataan raikkaan realistisesti. Teoksen nimikkohenkilö Rambo on keskittymishäiriöstä kärsivä yksinhuoltajaäidin poika. Rambon äiti taas on maanis-depressiivinen ja taipuvainen masennukseen. Isäänsä Rambo ei tunne ollenkaan.

Romaani kertoo Rambon elämästä yhden kesän ajalta, jonka voisi sanoa muuttavan hänen elämänsä suunnan. Tuon kesän Rambo viettää äitinsä uuden poikaystävän, Riston, vanhempien mökillä. Rambo, joka on jäänyt nuoruudessaan vähälle huomiolle, löytää Riston vanhemmista itselleen esimerkilliset isovanhemmat. Pidättyväinen ja hiljainen Erkki sekä tomera ja sydämellinen Annikki tuovat lämpöä ja turvaa Rambon aiemmin hajallaan olleeseen elämään.

Vaikka Erkki vaikuttaa jokseenkin traumatisoituneelta rauhanturvaajaveteraanilta ja Annikki taas ei saa öitään nukutuksi ilman lääkkeitä, edustavat he silti Rambolle tasaista ja tavallista elämää, josta hän ei ole äitinsä kanssa eläessään päässyt osalliseksi. Esimerkiksi mökillä ollessaan Rambo saa kerrankin syödäkseen kunnon kotiruokaa, eikä vain pelkkää makaronia ketsupilla, jota hän on itselleen tottunut valmistamaan.

Jokaisella henkilöhahmolla on tarinassa omat heikkoutensa, mutta he kaikki ovat silti tärkeitä ja hyviä ihmisiä. Rambo esittää katsauksen heikko-osaisen nuoren elämään, jonka heikkous ei ole kiinni nuoresta itsestään. Vaikka Rambo kärsii keskittymishäiriöstä ja tekee sen vuoksi usein hulluja asioita, hän on silti viisas ja älykäs 14-vuotias, jonka päässä pyörii suunnitelmia kestävästä energiantuotannosta ja masentuneen äitinsä huolehtimisesta.

Sumasen teksti on huoliteltua, ja se sisältää tunnistettavaa mökkielämän kuvausta, mikä tekee tekstin lukemisesta mielekästä. Rambo teoksen minäkertojana on hyvin sympaattinen hahmo ja hänen asenteensa elämään  on kadehdittavan kypsä. Teos osaa olla samaan aikaan sekä viihdyttävä että koskettava.

Arvostelu on julkaistu myös Suomi lukee -sivustolla.

Helsingin Sanomat: Kun normaalius on vain käsite
Kulttuuricocktail: Finlandia Junior -voittaja Nadja Sumanen: Rambo on rakkaudentunnustus levottomia poikia kohtaan

Milena Busquets: Tämäkin menee ohi

9789511289890_thumb

Milena Busquets: Tämäkin menee ohi
Suom. Tarja Härkönen
Romaani, 196 s.
Otava, 2016

Milena Busquetsin romaani Tämäkin menee ohi on kirja, joka ei aiheuta lukijassaan juurikaan suuria tunteita lukemisen aikana. Sen sijaan teos jää vainoamaan mielen perukoille ja sen teemat aukeavat vasta pienoisen sulattelun jälkeen.

Teoksen tunnelma on jollain tapaa muka-kepeä. Mukana on seksiä, rantalomaa ja drinkkejä. Kepeys johtuu myös kertojaäänestä, minäkertojasta, joka estää teoksen tarkastelun ulkopuolelta ja objektiivisesti lukemisen aikana. Lukuhetkellä teosta on hankala käsittää kokonaisuudessaan.

Vasta kun lukija pystyy irrottautumaan kertojan kyynisestä äänestä, hän pystyy näkemään äänen taakse ja kirjan tapahtumien taustalle. Kirjan kertoja yrittää johtaa lukijaansa harhaan esittämällä välinpitämätöntä, vaikka todella hänen sydämessään myrskyää.

Teoksen päähenkilö on nimeltään Blanca. Hän on juuri saattanut äitinsa haudan lepoon ja käy nyt läpi menneisyyttään, nykyisyyttään, ex-aviomiehiä, rakastajia ja perhe-elämäänsä. Tapahtumat sijoittuvat pitkälti perheen merenrantahuville.

Koko teos on oikeastaan Blancan tunteiden sulattelua ja äidin kuoleman hyväksymistä. Blancan mielessä pyörivät äidin sanat, äidin antamat elämänohjeet. Jo teoksen ensisivuilta huomaa, ettei Blancalla ole kaikki hyvin. Hänen elämästään puuttuu jokin koossapitävä voima, joka on tähän asti pitänyt kaiken kasassa ja ehyenä.

Ehkä mielenkiintoista teoksessa ovat sen psykologiset ulottuvuudet. Hyväksymisestä ja luopumisesta haaveilevan voi olla kannattavaa lukea tämä teos ja pysähtyä sen ääreen.

Teosta on vaikea lukea hosuen. Se ei anna mahdollisuutta kiirehtimiseen, vaan kaiken on tapahduttava ajallaan, aivan kuin elämässäkin.

Kirjassa on myös paljon raskautta ja laahaavuutta, epämääräisyyttä vastapainona kaikelle sille irrottelun tuomalle kepeydelle. Teos kertoo myös kypsymisestä ja tiettyyn ikään tulemisesta. Lukijan ei välttämättä tarvitse olla nelikymppinen naisihminen voidakseen samastua Blancan läpikäymiin ajatuksiin:

”Täytyy olla tietyssä iässä, jotta voi alkaa tuntea hellyyttä kaupunkia kohtaan, jossa on syntynyt tai viettänyt lapsuutensa, jotta ei kulje siellä silmät kiinni siksi että kaikki on niin tuttua ja jotta ei halua paeta joka aamu seikkailemaan muualle.”

Kertoja osaa olla myös uhmakas ja provosoiva. On suuri riski kirjoittaa heti kirjan alussa:

”Olen ollut aina sitä mieltä että ne jotka sanovat ’rakastan sinua niin paljon’ rakastavat vähän, tai lisäävät ehkä sanat ’niin paljon’, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa ’niin vähän’, joko ujouttaan tai pelosta että pelkkä ’rakastan sinua’ kuulostaa liian painokkaalta, vaikka se on ainoa tapa sanoa ’ rakastan sinua’.”

Joissain teoksissa sillä ei ole merkitystä, onko lukija samaa mieltä päähenkilön kanssa. Lukija voi silti ymmärtää ja nauttia henkilön tarinasta.

Tämäkin menee ohi -romaanin päähenkilö vaatii lukijaltaan hyvin paljon ymmärrystä. Voin kuvitella kertojan äänen kuulostavan monen lukijan korvaan turhan täydellisyyteen hiotulta. Kertojan haastava ääni saattaa karkottaa joitain lukijoita jo ensimetreillä, vaikka paras osuus alkaa vasta kirjan lukemisen jälkeen.

Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja

9789510409466_frontcover_final_medium

Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja
Suom. Kyllikki Härkäpää
Romaani, 224 s.
WSOY, 2014

Alun perin vuonna 1982 ilmestynyt Den ärliga bedragaren on eräänlainen hyvän mielen kertomus muttei aivan kepeä sellainen. Teos jää mietityttämään lukijaansa pitkäksi aikaa. Mitä siinä oikeastaan tapahtuikaan?

Uusi painos, vähän yli 200-sivuinen pokkari, on lukuisista kirjoitusvirheistä huolimatta oikein mukavaa ja lempeää luettavaa, mutta tekstin taustalla häilyy samalla haileapiirteinen raskasmielisyys, joka korostuu teoksen mutkikkaissa henkilöhahmoissa.

Tapahtumat sijoittuvat saariston suljettuun ja eristyneeseen ympäristöön. Katri Kling on kaikin puolin rationaalinen ihminen, joka ymmärtää numeroitten päälle. Hän työskentelee kirjanpitäjänä ja asuu kaupan yläkerrassa veljensä Matsin ja nimettömän koiransa kanssa. Anna Aemelin taas on iäkäs kuvittaja, joka asuttaa yksin vanhempiensa vanhaa huvilaa. Keväisin Anna kaivaa sudit ja pensselinsä esiin ja käyttää koko kesän lastenkirjojen kuvittamiseen. Talviaikaan hän keskittyy pääasiassa lukemaan seikkailuromaaneja ja vastaamaan ihailijapostiinsa.

Katri Kling ja Anna Aemelin kuvataan hyvin vastakohtaisina persoonina, joiden välille syntyy välittömän jännitteinen suhde. Tämä eräänlainen hyötysuhde saa alkunsa, kun Katri ja Mats muuttavat Annan huvilaan, jotta Katri voisi huolehtia Annan raha-asioista ja tekijänoikeuksista. Katrin motiivina on rahoittaa veljelleen oma vene tämän itse tekemien piirustusten mukaan. Niinpä hän ryhtyy veloittamaan Annan valtavista tekijänoikeuskorvauksista prosentin Matsin hyväksi.

Katri Kling voidaan nähdä teoksen nimikkohenkilönä, siis kunniallisena petkuttajana. Hän on huolissaan siitä, että Anna Aemelin, jolla on suuri omaisuus, ei osaa pitää huolta rahoistaan, eikä ymmärrä niiden arvoa samalla tavalla kuin Katri, joka on aina joutunut tulemaan toimeen vähin ansioin. Katri käyttää Annan huolettomuutta hyväkseen siirtäessään osuuksia Matsin nimiin. Hän käytännössä kavaltaa prosenttiosuuden Annan omaisuudesta, mikä tuntuu naurettavalta, sillä yhtä hyvin Katri voisi pyytää tuota summaa Annalta suoraan.

Katrin rationaalisuus on kuin suoraan yhteiskunnan sääntöjen tuottamaa normikäytäntöä. Hänen käytökseensä liittyy myös ylpeyttä. Katri ei voi pyytää rahaa suoraan vaan hän tahtoo ansaita rahansa ”rehellisellä” työllä. Jokin pieni vinksahdus saa Katrin kiertämään vakaumuksensa, kun hän päätyy kavaltamaan rahat. Katrille tärkeintä on päästä osoittamaan välittämistään Matsia kohtaan, mitä hän pyrkii osoittamaan anteliaisuudella, johon hän ei ole koskaan aiemmin kyennyt.

Samaan aikaan, kun Katri luisuu petkuttajan rooliin, hänen nimeä vaille jäänyt koiransa villiintyy ja karkaa ihmisten luota. Jokin koiran käytöksen muutoksessa heijastelee Katrissa tapahtunutta muutosta.

Lopulta kirjan päätös jättää hämilleen. Kuka petkuttikaan ja ketä? Jokin Anna Aemelin passiivisessa ja välinpitämättömässä käytöksessä tuntuu turhauttavan Katria. Kuin Katri sortuisi rehellisyyden polulta Annan vaikuttamana. Syntyy vaikutelma, ettei Anna olisikaan niin välinpitämätön ja vilpitön, kuin annetaan olettaa. Mielikuvat henkilöhahmoista jäävät solmuun ja arveluttavat vielä pitkään kirjan päätyttyä.

Teoksen pohjalta on vuonna 1985 valmistunut samanniminen TV-elokuva, jonka katsomista voi hyvin suositella. Ritva Nuutisen ohjaama elokuva on pitkälti uskollinen alkuperäistekstille ja Kyllikki Härkäpään suomennokselle. Elokuvassa esitetty miljöö vastaa hyvin kirjan tuottamia mielikuvia ja erityisesti Soli Labbartin roolisuoritus Anna Aemelinin roolissa on sympaattisuudessaan hurmaava.