Paperi T: post-alfa

postalfa

Paperi T: post-alfa
Runoja, 91 s.
Kosmos, 2016

Kuten teoksen kansiliepeessä todetaan, todennäköisesti tämänkaltaisia käsikirjoituksia ilmestyy kustantamojen postiluukuista harva se viikko. Niiden kirjoittaja ei vain aina satu olemaan Paperi T.

post-alfa on monella tapaa itseironinen runokokoelma. Tätä piirrettä korostaa muun muassa se, että teoksen takakannessa epämääräiseksi jäävä kommentoijaääni lähestyy kokoelmaa kriittisesti luetellen sen heikkouksia. Teosta on käytännössä mahdotonta lukea ilman, että se tuottaa heijastumia kirjoittajansa persoonasta.

post-alfa on jo ehtinyt saada valtaisan huomion osakseen, minkä osoittavat sekä sosiaalisen median ilmiöt että teoksen myyntiluvut. post-alfa oli vuoden 2016 myydyin runokokoelma Suomessa.

Teoksen suureen suosioon on vaikuttanut sen ilmestymistä edeltänyt Paperi T:n eli Henri Pulkkisen rap-artistin ura. Paperi T tunnetaan niin Ruger Hauer -kokoonpanosta kuin soololevystään Malarian pelko (2015).

Jo debyyttilevyllään Paperi T sai huomiota erityisesti sanoituksistaan. Levyn tekstit ovat hyvin paljon post-alfan tekstien kaltaisia. Molemmat sisältävät runsaasti intertekstuaalisia viittauksia populaarikulttuuriin:

”puhut pierrot le fousta

ja mä ajattelen et näin helppoon en vielä mene

mutta kun kerrot vihaavasi spielbergiä

saa heroiinia taas apteekeista […]”.

Yleistetysti ajatellen post-alfaa voisi hyvin pitää yhden sukupolven kokemusten representaationa. Kokoelmasta välittyy sekä urbaania estetiikkaa että rappioromantiikkaa, valkoisen miehen nillitystä ja digitaalisen aikakauden murroksen merkkejä.

”muutan ympyrätalon s-marketin pakastealtaaseen

teininä olin hernemaissipaprikaa […]

kalliossa on kuulemma liikaa landeja

haluaisin polttaa kaikki sillat

ja aloittaa pitkästä

kuvittelen somehiljaisuuteni nakertavan sinua […]”.

Kuten teoksen nimikin kertoo, kokoelman yhtenä aihealueena on miehisyys, joka välittyy teoksesta eräänlaisena identiteetin pakoiluna ja väistelynä, puhujan ongelmana asettua omaan minäkuvaansa: ”[…] montakohtan kertaa mun on vielä juostava päin peiliä / ennen kuin se muuttuu portiksi toiseen maailmaan”.

post-alfan tekstit kertovat hetkittäisistä samastumisista ympäröivään maailmaan ja sen ärsykkeisiin, jotka rakentavat puhujan hetkittäistä minäkuvaa, joka on ympäröivän kulttuurin myötä aikaan sidottu.

Namedroppailun avulla puhuja laajentaa persoonaansa haalien imagoonsa palasia sieltä täältä, musiikista, kirjallisuudesta ja elokuvista. Kulttuurin ja taiteen tunteminen on tapa pysyä ajan hermoilla, pysyä kelkassa kärsien jatkuvasta fomosta.

Kokoelma päättyy haastaviin säkeisiin: ”[N]ää on kaikki rakkausrunoja / sä vaan luet niitä väärin”. post-alfan puhuja on uhmakas ja itseriittoinen, valmis kohtamaan lukijansa, ohjailemaan tätä ja haastamaan tämän tulkinnan.

Kokoelman puhujasta välittyy tarve olla oman aikakautensa tirehtööri ja airut. Puhuja toteaa:

”kun hyväksyt ettet tule koskaan kirjoittamaan mitään

 yhtä kaunista kuin daven pieni ja hento ote

 voit lakata stressaamasta ja jatkaa namedroppailua”.

Kokoelman itsetietoisuus on jopa viehättävää, samalla tavalla viehättävää, kuin teoksen valkoinen teksti mustilla sivuilla: kapinallisella tavalla viehättävää.

On vaikeaa olla ajattelematta Paperi T:n rap-lyriikan vaikutusta runojen rytmiin. Parhaimmillaan tekstin rytmi on harkitsevan lakonista ja yksinkertaisen eleganttia:

”makaan samalla matolla jolla me

niin että mun polvet vuoti verta koko kesän

ja mun piti valehdella kaikille

et olin muka kaatunut pyörällä”.

post-alfan tekstit ovat omalla, ajankohtaisella tavallaan kiinnostavaa luettavaa, mutta kovin pitkäkestoista tarkastelua tekstit eivät kestä. Jollain tapaa kokoelman pinnallinen luonne tosin tuntuu vain vahvistavan tekstien teemoja.

Kritiikki on julkaistu myös Suomi lukee -sivustolla.

Helsingin Sanomat: Paperi T:n esikoisrunot ovat havaintoja viivästynyttä teini-ikää potevan kolmekymppisen miehen mielenmaisemasta

 

Mainokset

Antti Arvaja & Tuomas Mustikainen: Topi Sorsakoski – Viimeiseen korttiin

9789510419434_frontcover_final

Antti Arvaja & Tuomas Mustikainen: Topi Sorsakoski – Viimeiseen korttiin
Elämäkerta, 363 s.
Johnny Kniga, 2016

Antti Arvajan ja Tuomas Mustikaisen kirjoittama elämäkerta Topi Sorsakoski – Viimeiseen korttiin luo ennen kaikkea näkemyksen Topi Sorsakosken muusikonurasta. Teos eteneekin diskografisesti levy kerrallaan. Välissä väläytellään kuvia myös aidosta Pekka Tammilehdosta, ihmisestä Sorsakosken muusikon roolin takana.

Tammilehto syntyi vuonna 1952 eteläpohjanmaalaiseen Ähtärin kaupunkiin. Tammilehdon kerrotaan olleen musikaalinen jo nuoresta saakka. Isä Ylli, taitelijanimeltään Tapio Tammilehto oli poikansa tapaan muusikko ja tangolaulaja. Isässä ja pojassa oli paljon samaa. Pekkakin valitsi taiteilijanimekseen tavallisen ja omansa kaltaisen nimen. Pekka Tammilehdosta tuli pohjoissavolaisen teollisuustaajaman mukaan nimettynä Topi Sorsakoski.

Artistin lapsuuden kuvaus jää teoksessa vähälle osalle. Sorsakoski aloitti kuitenkin musiikillisen uransa jo nuorena. Hän soitti kitaraa erilaisissa kokoonpanoissa ja nimekkäiden artistien taustabändeissä ennen läpimurtoaan. Härskistä humoristista ja viinaan menevästä rentusta paljastui kaikkien hämmästykseksi Olavi Virran veroinen kultakurkku kuin vahingossa.

Topi Sorsakoski & Agents -yhtyeen ensimmäinen levy Hurmio ilmestyi vuonna 1985 Sorsakosken ollessa 33-vuotias. Yhtye syöksyi huimaan nousukiitoon tyylikkään rosoisella rautalankaiskelmällä. Sorsakosken herkkä ääni yhdistettynä nukkavieruun olemukseen ja runsaaseen päihteidenkäyttöön loi kuvan iskelmäyhtyeestä, joka ylitti genrerajoja ja sai hyväksynnän myös rockkluibeilla.

Agentsista Sorsakoski siirty soolouralle 1990-luvun alussa ja jatkoi musiikin tekemistä omia unelmiaan toteuttaen. Samalla Sorsakoski tuli toteuttaneeksi renttumuusikon mainettaan, mikä kenties myös vahvisti kulttimaineen syntyä. Kirjassa Sorsakosken sekavaa käyttäytymistä tai päihteidenkäyttöä ei kaunistella muttei myöskään moralisoida.

Elämäkerta on moniäänisesti toteutettu. Sukulaisten sekä muusikko- ja aikalaiskollegoiden äänet tuodaan esiin pitkinä suorina sitaatteina, jotka paikoitellen myös keskustelevat keskenään. Tavallisesti tällainen keino ilmentäisi toimittajien laiskuutta, mutta Arvajan & Mustikaisen elämäkerrassa ei pyritä luomaan yhteinäistä kertomusta Sorsakosken elämästä. Moniäänisyys toimii näin näkökulmatekniikkana, jonka avulla Sorsakosken elämää päästään tarkastelemaan usealta eri kantilta.

Vaikka teos on ennen kaikkea muusikkoelämäkerta, se valottaa myös joitain ennennäkemättömiä puolia Sorsakosken persoonasta, joka jäi julkisuudessa muusikkoroolin varjoon. Sorsakoskea kuvaillaan muun muassa laajasti sivistyneeksi ja lukeneeksi ihmiseksi. Lisäksi hän oli etevä elektroniikka-asentaja, joka rakensi muun muassa omat soittimensa.

Sorsakosken tarina on omalaatuinen menestystarina, joka lopulta sai surullisen lopun, kun laulaja menehtyi ennenaikaisesti vuonna 2011 sairastuttuaan keuhkosyöpään. Vaikka Sorsakoski osasi elämänsä aikana räyhäten ja rienaten koetella ystäviensa hermoja, kaikki läheiset ja vanhat tuttavat muistelevat Sorsakoskea lämmöllä. Taiteilijaluonteelle sallittiin monenmoiset tempaukset. Jokin kontrasti Sorsakosken persoonan, äänen ja musiikin välillä vetosi ihmisiin voimakkaasti.

Arvostelu on julkaistu myös Suomi lukee -sivustolla.

Merkintöjä-blogi: Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen: Topi Sorsakoski – Viimeiseen korttiin

Alejo Carpentier: Eroica

eroica_kansi_images_base_medialle-art_eroica_500_

Alejo Carpentier: Eroica
Suom. Jyrki Lappi-Seppälä
Lyhytromaani, 152 s.
Aviador, 2016

Kuuluisan kuubalaisen kirjailijan lyhytromaani rakentuu kuin Beethovenin sinfonia. Eroican, Beethovenin kolmannen, ”herooisen” sinfonian alun sonaattimuoto on Alejo Carpentierin romaanissa sovitettu kaunokirjalliseen muottiin. Musikologinakin tunnettu Carpentier perehtyi huolella kumpaankin lajiin, minkä vuoksi Eroicaa voidaan pitää poikkitaiteellisenakin teoksena.

Teoksen nykyhetki tapahtuu konserttisalissa, jossa sinfoniaorkesteri esittää Beethovenin herooista sinfoniaa. Viime hetkellä ennen konsertin alkua saliin syöksyy nuhjuisesti pukeutunut mies kannoillaan kaksi takaa-ajajaa. Miehellä on sinfonian keston verran eli noin 46 minuuttia aikaa käydä läpi aiempia tapahtumia. Sen sijaan, että mies keskittyisi nauttimaan viimeisestä sinfoniastaan, hän kertailee mielessään menneitä tapahtumia.

Takaumien avulla selviää, mikä on johtanut tuohon tilanteeseen ja miksi takaa-ajajat ovat miehen kintereillä. Selviää poliittisten yhteenottojen, terrorismin ja vallankumousliikkeiden koko vyyhti tilanteen taustalla. Eletään 1930-luvun alun Kuubassa, jossaa presidentti Gerardo Machadon hallitsema diktatuuri on sortumassa. Aika on sekasortoinen.

Eroica onkin yllättäen hyvin poliittinen ja yhteiskuntakriittinen teos. Se valottaa Kuuban veristä historiaa, jossa eivät vain vastustajat teloittaneet toisiaan vaan käytiin myös vastarintaliikkeiden sisäisiä kamppailuja.

Eroica kertoo tositapahtumiin perustuvan tarinan aktivistiryhmään kuuluvasta miehestä, joka kidutettuna päätyy ilmiantamaan toverinsa. Entiset toverit päättävät teloittaa ilmiantajan ja niin mies takaa-ajajineen päätyvät sattumalta konserttisaliin.

Eroicaa lukiessa on vaikea välttyä joutumasta tekstin imuun. Carpentierin teksti etenee tajunnanvirranomaisesti, ja siirtymät ajasta ja paikasta toiseen ovat unenomaisen huomaamattomia. Suomentaja Jyrki Lappi-Seppälä ei ole edes yrittänyt kotouttaa ja lyhentää Carpentierin yli sivunmittaisiksi venyviä virkkeitä. Runsaasta pilkutuksesta johtuen teoksen tahti on paikoin hyvinkin kiivas.

Carpentierin valtoimenaan vellova teksti on myös jokseenkin vieraannuttavaa. Carpentierin sanasto on rikasta ja se herkistää lukijan nauttimaan runsaana etenevästä kielestä. Sen vuoksi teoksen tarinasta on vähän väliä kurottava uudestaan kiinni, jotta tapahtumat eivät uhkaisi karata lukijan käsistä.

On hienoa huomata, kuinka uudet pienkustantamot ovat ottaneet vastuun laadukkaan käännöskirjallisuuden julkaisemisesta. Aviador Kustannus on jo aiemmin julkaissut kiinnostavia uusia nimikkeitä Latinalaisen Amerikan maista, ja nyt painopiste on nähtävästi laajentunut myös klassikoiden saattamiseksi suomenkielisten lukijoiden käsiin. Seuraavaksi vuorossa on Paolo Linsin jo vuonna 2002 elokuvaksikin sovitettu Jumalan kaupunki (Cidade de Deus, 1997), joka onkin jo aivan liian kauan odottanut suomennosta vailla.

Kauppalehti: Rönsyävän lauseen lumo

Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet

9789515239907

Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet
Nuortenromaani, 203 s.
S&S, 2016

Nuortenkirjojen kirjoittaminen ei ole helppo laji. Harri Veistinen suoriutuu haasteesta kuitenkin kiitettävästi. Kotitekoisen poikabändin alkeet on jo ensi sivuilta saakka mukaansatempaava nuortenromaani. Kirjan hahmot ovat yllättävän tunnistettavia omilta yläkouluajoilta. Lukijan on helppo heittäytyä kirjan vietäväksi. Lukija saa todistaa henkilöhahmojen noloimpia kommelluksia, riemuisimpia onnenhetkeä kuin myös syvimpiä suruja.

Kirjan päähahmo ja kertojaääni Rene Kolppanen on isoveljensä neuvoja noudattaen pyrkinyt pysymään mahdollisimman näkymättömänä koko yläkouluikänsä. Kun peruskoulua on jäljellä enää kolme kuukautta, Renen päässä sumenee. On päästävä esille ja tuotava Kiukaisten periferia maailmankartalle! Renen tragikoominen idea on perustaa poikabändi, jonka jäseniksi hän värvää koulun surkeimmat ja näkymättömimmät tyypit, syrjityt ja kiusatut pojat.

Poikabändin tie ensimmäisistä tanssiharjoituksista ensimmäiseen julkiseen esiintymiseen Kiukaisten yläkoulun ystävyyskoulupäivänä on täynnä katastrofaalisia aineksia ja seikkailun tuntua. Lukijan on helppo myötäelää poikien haaveet kuuluisuudesta ja mahalaskut epäonnistumisten seurauksena.

Veistisen kirjoitustyyli on humoristinen. Renen kertojaäänestä hän on luonut sarkastisen ja nokkelan. Kirjan sivuilta löytyy kertojan jälkeensä jättämiä alaviitteitä, joissa hän täsmentää tai selittää tekstissä kerrottua asiaa tai kommentoi omia kerronnallisia ratkaisujaan: “En ole tyytyväinen ensimmäisen luvun lopetukseen. Pitäisi olla enemmän koukkua. Mutta tehän tiedätte jo koukun! Jos otitte luettavaksenne tarinan “Kotitekoisen poikabändin alkeet”, ei tarvitse olla mikään nero, jotta arvaisi, mikä ideani oli.”

Vaikka teos sivuaa koulukiusaamista, mukaan on ujutettu myös toinenkin vakava aihe: läheisen kuolema. Tarina saa kirjan loppupuolella täysin uudenlaisen merkityksen, kun selviää, mistä Renen innostus poikabändin perustamiseen on todella peräisin. Ja tottakai, löytyyhän sieltä motiiveista myös yksi ihastuminen.

Harjavaltalaislähtöisenä oli jännittävää lukea entisen naapurikunnan teinien seikkailuista. Veistinen on todella osannut tavoittaa Kiukaisten käpykylän nuorten ahdingon ja eristäytyneisyyden.

Arvostelu on julkaistu myös Suomi lukee -sivustolla.

Andrés Caicedo: Eläköön rumba!

elakoon_rumba_kansi_300px

Andrés Caicedo: Eläköön rumba!
Romaani, 235 s.
Suom. Jukka Koskelainen
Aviador, 2015

 

Kulttimaineista Andrés Caicedoa (1951–1977) voisi kutsua kolumbialaisen kirjallisuusmaailman Jim Morrisoniksi. Caicedo tosin päätti elämänsä Morrisonia vuotta nuorempana, jo 26-vuotiaana. Häntä on luonnehdittu nerokkaaksi ja uudistukselliseksi runoilijaksi ja näytelmäkirjailijaksi, jonka tekstit vilisevät viittauksia musiikkiin, elokuviin ja kirjallisuuteen.

Caicedo eli kuten kirjoitti. Kaunokirjallisen lahjakkuutensa ohella hän pyöritti elokuvakerhoa ja julkaisi elokuvalehteä. Hänen kerrotaan katsoneen useamman kuin yhden elokuvan päivässä ja lukeneen vähintään yhtä paljon.

Eläköön rumba! (¡Qué viva la música!, 1977) jäi Andrés Caicedon ainoaksi romaaniksi. Teos on huuruinen matka viikonmittaiseen rumbaan, jossa sekoittuvat stimulantit ja psykedeelit sekä elokuva ja musiikki.

Teoksen loppuun koottu lista teoksessa lainatuista lähes sadasta kappeleesta sisältää muun muassa kolumbialaista salsaa ja Rolling Stonesia. Salsa taisi olla Caicedon musiikillisesti vahvin alue. Kolumbian tunnetuin salsa-duo Richie Ray ja Bobby Cruz kohoavat teoksessa henkilöhahmon asemaan ja heidän sanoituksensa siivittävät tekstiä eteenpäin.

Caicedo pyrki eroamaan kirjoituksissaan latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden boomin kirjailijoista. Caicedo karttoi tietoisesti maagista realismia, mutta kaikilta boomin vaikutteilta hän ei onnistunut välttymään. Caicedon teoksesta löytyy samanlaista modernistista kokeilevuutta kuin muustakin aikansa proosasta.

Teoksen päähenkilö on nuori nainen, María del Carmen Huerta, jonka läpi kuvataan kaupungin nuorisokulttuuria, johon sisältyy reilu annos rockia ja salsaa sekä päihteidenkäyttöä ja irtoseksiä. Kerronta on poukkoilevaa. Se sisältää nousuja ja laskuja; aivan kuin lukija pääsisi osalliseksi huumeiden vääristämästä todellisuudesta, mikä tekee kerronnasta sekä vangitsevaa että huimaavaa.

Kääntäjän loppusanoista päätellen teoksen suomennostyö on ollut jonkinasteinen haaste. Kaikkia teoksen musiikillisia viittauksia on ollut mahdotonta välittää suomalaislukijalle.

Kääntäjä Jukka Koskelainen on päätynyt pitkälti vieraannuttavaan käännösmalliin, jossa korostuvat teoksen maantieteelliset ja kulttuuriset erityispiirteet. Esimerkiksi kokaiinista käytetty alkukielen sana perico on käännöksessä muuttunut alkuperäisestä papukaijaa tarkoittavasta sanasta jäljitteleväksi lyhenteeksi kaija. Lukija ei voi tunnistaa sanaa entuudestaan, mutta sanan merkityksen voi päätellä lauseyhteydestä.

Käännöksessä on myös kunnioitettu Caicedon polveilevaa lausetta, mikä tuo teokseen osaltaan haastavuutta ja vierautta, mutta säilyttää Caicedon voimallisen kielen vaikuttavuuden.

Kritiikki on julkaistu alun perin Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen oppiaineen ainejärjestön virallisessa julkaisussa, Ekhossa, joulukuussa 2015.

Helsingin Sanomat: Andrés Caicedon kulttiroomani ilmestyi vihdoin myös suomeksi