Alejo Carpentier: Valtakunta tästä maailmasta

valtakunta-tasta-maailmasta

Alejo Carpentier: Valtakunta tästä maailmasta
Suom. Jyrki Lappi-Seppälä
Romaani, 160 s.
Aviador, 2017

Alejo Carpentierin (1904–1980) pääteoksena pidetty pienoisromaani Valtakunta tästä maailmasta (El reino de este mundo, 1949) on sivumääräänsä suurempi teos. On hienoa saada tämäkin merkittävä historiallinen romaani vihdoin suomeksi.

Carpentierin lukeminen alkukielellä ei ole aivan helppoa. Jyrki Lappi-Seppälälle kuuluu kunnianosoitus upeasta käännöstyöstä. Lappi-Seppälän suomennos huomioitiin vastikään myös Mikael Agricola -palkintoehdokkuudella.

Kielen rikkaus sekä ilmaisun runsaus ja rehevyys tekevät alkukielisestä tekstistä hankalasti ymmärrettävää. Carpentierin tyyliä onkin kutsuttu uusbarokkiseksi.

Teksti on groteskia ja ruumiillista, mikä liikuttaa lukijaa ja saa omankin olon tuntumaan likaiselta. Romaanin synkkä ja likainen maailma ikään kuin valuu kirjan mukana lukijan käsiin.

Pienoisromaanin tapahtumat sijoittuvat 1700- ja 1800-lukujen vaihteen Haitiin, jossa orjuuden ja valtakamppailujen jälkeensä jättämät haavat ovat vielä tuoreet.

Haitin historia on ollut pitkään orjuudelle ja kolonialismille alisteista. Kolumbuksen retkien myötä espanjalaiset valloittivat saaren alkuperäisasukkailta ja pakottivat nämä työskentelemään lähes orjuuden kaltaisissa olosuhteissa.

Kun Espanjan kruunu sitten 1500-luvulla kielsi alkuperäiskansojen kaltoinkohtelun, tilalle tuotiin eurooppalaista työvoimaa ja etenkin afrikkalaisia orjia huolehtimaan suurista sokeriruokoplantaaseista. Osa orjista vapautui 1700-luvun lopun vallankumouksessa, jonka myötä maa julistautui itsenäiseksi vuonna 1804.

Valtakunta tästä maailmasta kertoo mustan orjan silmin Haitin kuninkaan Henri Christophen valtaannoususta ja tuhoon syöksemisestä. Christophen aika koitti maan itsenäisyyteen johtaneen Jean Jacques Dessalinesin jälkeen.

Haiti oli aikoinaan maailman ensimmäinen musta demokratia. Tasavalta ei kuitenkaan riittänyt Henri Christophelle, joka jonkin aikaa hallittuaan presidenttinä maan pohjoisosaa päätyi lopulta julistamaan maansa kuningaskunnaksi ja nimeämään itsensä sen kuninkaaksi, Henri ensimmäiseksi, vuonna 1811.

Kuninkaan kyltymättömyys käy ilmi myös Carpentierin romaanissa, jossa osa tapahtumista sijoittuu yhteen kuninkaan lukuisista palatseista. Kuningas päätyy lopulta itsemurhaan ja kuningasperhe ahdistetaan nurkkaan omassa kodissaan.

Romaani kertoo etenkin vallasta ja sen erilaisista kääntöpuolista, kuten vapaudesta ja väkivallasta. Vallanhimo taipuu kohtalokkaasti ja vastakaikuna kuningas syöstään valtaistuimelta. Henri Christophen aika voidaan nähdä eräänlaisena viimeisenä koettelemuksena ennen maan lopullista tasavaltaistumista.

Carpentieria lukiessa unohtaa helposti lukevansa todellisista historian tapahtumista. Kirjailijan omalaatuinen, synkkä ja maaginen tyyli, real maravilloso, määrittyy kuitenkin historiallisten tapahtumien pohjalta. Kirjailija itse on sanonut kuvanneensa realistisesti Haitin historiaa, joka itsessään on ihmeellistä ja sisältää maagisia elementtejä.

Kuubalaiselta kirjailijalta aiemmin suomennettuihin teoksiin verrattuna Valtakunta tästä maailmasta on kerronnaltaan vangitseva romaani, jonka lauserakenteet eivät ole yhtä monimutkaisia ja tapahtumaketjut yhtä polveilevia kuin esimerkiksi edellisessä suomennoksessa Eroica (Aviador, 2016). Polveilevuuden sijaan kerrontaa hallitsee tällä kertaa ilmaisun rehevyys.

Valtakunta tästä maailmasta johdattaa lukijan mustan Karibian historiaan esittäen tositapahtumat taidokkaasti kaunokirjallisesta vapaudesta tinkimättä.

Kiiltomato: Hetkeä ennen maagista realismia
Marissa Mehr; Café pour les idiots: Alejo Carpentier: Valtakunta tästä maailmasta (Aviador 2017)

Mainokset

The Shape of Water (2017)

shape_of_water_juliste_lopullinen_gg-page-001

The Shape of Water (2017)
USA, elokuva, 123 min, draama/seikkailu/fantasia
Ohjaus: Guillermo del Toro
Käsikirjoitus: Guillermo del Toro & Vanessa Taylor
Pääosissa: Sally Hawkins, Michael Shannon, Richard Jenkins & Octavia Spencer

The Shape of Water on uusin tuotos Guillermo del Toron maagisesta maailmasta, jonka aiempana hedelmänä on saatu nauttia muun muassa elokuvasta Faunin labyrintti (El laberinto del fauno, 2006). Sittemmin meksikolainen käsikirjoittaja-ohjaaja on siirtynyt amerikkalaisten valtavirtaelokuvien pariin.

The Shape of Water on liikuttava tarina puhekyvyttömän naisen, Elisan (Sally Hawkins) ja tutkimuskäyttöön vangitun vesiolennon välillä. Elisa ja hänen ystävänsä Zelda (Octavia Spencer) työskentelevät kylmän sodan aikaan amerikkalaisen huippusalaisen tutkimuslaboratorion siivoojina.

Yhtenä päivänä kiivasluonteinen agentti Strickland (Michael Shannon) kuljettaa laboratorioon Amazonin sademetsästä vangitun vesipedon, jota alkuperäisasukkaiden kerrotaan palvoneen jumalana. Vesiolento on ihmismäinen, mutta se ei pärjää kuivalla maalla. Strickland kiduttaa sen lähes kuoliaaksi.

Tapa, jolla puhekyvytön Elisa rakastuu kummajaiseksi nimitettyyn vesiolentoon tuo mieleen Iida Rauman romaanin Seksistä ja matematiikasta (Gummerus, 2015), jossa kehitysvammaisen hahmon avulla herätellään kritiikkiä järjen ylistystä kohtaan ja kysymyksiä ihmisenä olon kokemuksesta. Elokuva kritisoi ajattelutapaa, jossa vammaisuus tai puhekyvyttömyys nähdään yksioikoisesti jonkin puutteena.

Samoin Laura Gustafssonin romaani Anomalia (Into, 2013) on relevantti vertailukohde elokuvan tematiikalle. Gustafssonin romaanissa kuvatut susilapset Amala ja Kamala vertautuvat samalla tavalla rajankäyntiin ja hierarkisointiin ihmisen ja eläimen välillä.

Elisa ja vesiolento jakavat yhteisen kielen ja myös vesi tuntuu olevan heille yhteinen elementti. He kokevat olevansa ehkä lähempänä toisiaan kuin Elisa tuntee olevansa muita ihmisiä kohtaan. Elokuva käsittelee ihmisyyskäsitteen laajuutta hyödyntäen posthumanistista tematiikkaa. Mikä tekee yhdestä ihmisen ja toisesta otuksen?

Elokuva sijoittuu 1960-luvun Yhdysvaltoihin osoittaen kärjistetysti länsimaisen ihmiskuvan historiallisen muotoutumisen; mustat ja vammaiset kelpaavat vain siivoojiksi, kun suurmiehet tekevät historiaa.

Puhekyvytön Elisa ja musta Zelda elokuvan sankarihahmoina ovat selvästi marginaalista esiin nostettuja. The Shape of Water paikkaa osaltaan historiallisia vääristymiä.

Episodi: The Shape of Water – elokuvan arvostelu
Sylvi: The Shape of Water

Thierry Noël: Hopeaa vai lyijyä? Kokaiinikuningas Pablo Escobarin elämä

9789518846263_m

Thierry Noël: Hopeaa vai lyijyä? Kokaiinikuningas Pablo Escobarin elämä
Suom. Pirjo Thorel
Elämäkerta, 334 s.
Art House, 2017

Pablo Escobarin nimi on ollut viime vuosina esillä runsaasti, vaikka kolumbialaisen huumeparonin kuolemasta on kulunut jo lähes 25 vuotta. Escobarista haetaan edelleen kasvoja käsistä räjähtäneelle huumekaupalle.

Escobarin elämää ovat tarinallistaneet sekä tietokirjailijat että käsikirjoittajat. Elämäkertojen lisäksi Escobarin ajasta on tehty niin tv-sarjoja (Narcos) kuin elokuvia (Escobar: Paradise Lost, Loving Pablo).

Kolumbialaisen toimittajan Virginia Vallejon muistelmien Rakastin Pabloa, vihasin Escobaria (Like, 2017) lisäksi tänä vuonna julkaistiin suomennos ranskalaisen historioitsijan Thierry Noëlin kirjoittamasta elämäkerrasta Hopeaa vai lyijyä? Pablo Escobarin elämä (Pablo Escobar, trafiquant de cocaïne, 2015).

Noël kelaa auki kokaiinikaupan historiaa. Escobarin aikaan kauppaa käytiin Etelä-Amerikan maista kohti Yhdysvaltoja. Olennainen osa kaupantekoa oli tietenkin tavarantoimitus eli salakuljetus. Moni huumeiden salakuljettaja mielsi itsensä Karibian merirosvojen perinteen jatkajaksi.

Escobarin kokaiinikuninkuus oli mahdollista aikana, jolloin salakuljetus menetelmineen ja välineineen oli vasta lapsenkengissä. Escobar tunnettiin luovista ja eriskummallisista keinoista huumeiden kuljettamiseksi. Hän myös vaihtoi reittejä tarpeeksi usein ennen kuin poliisit ehtivät päästä salakuljettajien jäljille. Escobar oli aina askeleen edellä.

Escobar tunnettiin muutenkin varovaisena miehenä, minkä vuoksi hän ehti monesti pakoon poliisien piirityksiä. Kun Escobar lopulta kuoli pidätyksen yhteydessä, esitettiin olettamuksia, että hän olisi tahallisesti laskenut puolustustaan ja päästänyt poliisin selville piilopaikastaan. Miksi näin olisi käynyt, siihen ei tiedetä järkevää syytä.

Noël kuvaa teoksessaan hyvin laajasti huumekaupan kytköksiä eri maiden ja tekijöiden välillä. Perusasiat, kuten kokaiinin valmistusprosessi, on lukijan hyvä tuntea, mutta välillä taustoitus leviää niin kauas sivullisiin henkilöihin, että itse Escobar jää lopulta syrjään.

Teoksessa on akateemiselle kirjoittajalle tyypillinen ote. Kirjoittalle on ollut tärkeää tuoda taustatiedot ja lähteet selvästi lukijan nähtäville, mutta lukukokemusta se ei helpota. Runsas henkilöiden ja erilaisten järjestöjen luettelointi tekee lukemisesta raskasta ja hitaasti etenevää.

Noël rakentaa Escobarista ristivetoista kuvaa vaikka tekeekin niin puolueettomuuttaan vakuutellen. Yhtäällä kirjoittaja kuvaa Escobaria häikäilettömäksi rikolliseksi ja tappajaksi, toisaalla taas köyhien kyläläisten hyväntekijäksi.

Herää kysymys, jota kirjassa ei nosteta esille, oliko Escobarin hyväntekeväisyys sittenkään täysin vilpitöntä. Tukemalla (tai lahjomalla) kyläläisiä taloudellisesti hän sai puolelleen vankan joukon kannattajia. Pakomatkojen aikana monet tavalliset ihmiset tarjosivat Escobarille ruokaa ja yösijan.

Kuten teoksen alkusanoissakin todetaan, Pablo Escobarin elämää ja huumeteollisuutta käsittelevissä populaarikulttuurin tuotteissa on se vaara, että teokset tulevat tarkoituksella ta tahattomasti leimanneeksi Etelä- ja Väli-Amerikan valtiot huumemaiksi ja yksipuolistavat näin tehdessään kuvaa valtioista ja niiden asukkaista. Noëlin tavoitteena on tuoda esille huumebisneksen avaintekijät vastustajia unohtamatta.

Thierry Noëlin elämäkerta ei ole ehkä se kaikkein mukaansatempaavin vaihtoehto Escobaria käsittelevässä kirjallisuudessa, mutta ainakin kirjoittaja on sanoissaan tarkka ja perusteellinen.

Miksi kustantaja on valinnut käännettäväksi ranskalaisen eikä esimerkiksi kolumbialaisen kirjoittajan elämäkerran, on sekin kiinnostava kysymys. Onko kirjoittajan oltava ulkomaalainen ollakseen luotettava ja puolueeton?

Pirjo Thorelin käännös on kieltämättä asiantunteva, mutta valitettavasti se on jäänyt vain käännökseksi. Käännös olisi kaivannut vielä asteen suomennetumman asun ja yhtenevyyttä esimerkiksi henkilöiden nimiin ja verbien aikamuotoihin.

Teoksen aikamuotona hallitseva preesens kuulostaa muutenkin kömpelöltä, kun tapahtumat sijoittuvat menneisyyteen. Kääntäjällä olisi ollut mahdollisuus irrottautua tekstin raskaslukuisuudesta ja tehdä tekstistä lukijalle ymmärrettävämpää.

Agricola: Pablo Escobar ja Kolumbian kokaiinikaupan verinen historia

Misiones

20171127_152345

Miltä näyttää Argentiinan pohjoisosassa, Misionesin maakunnassa? Maa on raudanpunaista ja teistä irtoaa punaista pölyä kengänpohjiin ja auton renkaisiin. Maisemat ovat vehreitä ja kumpuilevia. Sembramäntyjä, erilaisia lehtipuita ja bambuja kasvaa vieri vieressä, niin että metsät näyttävät äärettömiltä. Huomaa olevansa subtrooppisella vyöhykkeellä, kun lämpötilat pysyttelevät korkealla. Yöllä on pidettävä ilmastointi päällä ja päivisin aurinko polttaa päänahan hölmöltä matkailijalta, joka ei ymmärrä suojautua voimakkailta säteiltä.

20171127_114334

Misiones näyttää vanhanaikaiselta. Rakennuskanta vaikuttaa iäkkäältä mutta hyvin hoidetulta. Talot ja kaupat on värjätty rohkeasti pirtein värein. Vanhoja lava-autoja on parkissa maantien varsilla. Autojen lavoilta, suurista hedelmälasteista myydään suoraan valtavan kokoisia vesimeloneja, joita paikalliset kauhovat lusikoilla nestehukkaansa.

20171127_172937

Maakunnan nimi ei johda harhaan, vaan Misionesin historiaan on todella kuulunut erilaisia lähestysseuroja. Erityisesti jesuiitat ovat jättäneet Misionesiin jälkeensä laajan perinnön, mikä näkyy myös paikannimissä. Vierailimme matkan aikana muun muassa San Ignacio ja Apóstoles -nimisissä pikkukaupungeissa. Niin Argentiinan, Brasilian kuin Paraguayn puolella on mahdollista vierailla jesuiitta- ja guarani-yhteisöjen raunioilla, jotka ovat säilyneet 1600–1700-luvuilta nykypäivään yllättävän loisteliaina.

20171129_131058

Misionesin historiaa ja elämää viidakossa on kuvannut kaunokirjallisesti teoksissaan esimerkiksi Horacio Quiroga, joka rakensi talonsa keskelle viidakkoa San Ignacion kaupungin laitamille. Kuvittelimme Rosan kanssa, että pääsisimme todistamaan taiteilijakodin luovaa ja esteettistä ilmapiiriä, mutta kotimuseo olikin kiinni ja pääsimme vain kurkkimaan ikkunoista sisään.

20171128_085004

20171128_090302

Lisäksi selvisi, etteivät rakennuksetkaan olleet alkuperäisiä, vaan elokuvan kuvauksia varten uudelleen rakennutettuja. Pystyimme silti eläytymään paikan nostalgiseen tunnelmaan ja kuvittelemaan Quirogan polkemassa itse rakentamallaan pyörällä kaupunkiin kahville tai kiikkumaan korituolissaan tuijotellen kaukaisuudessa häämöttävää Paraguayn rantaviidakkoa.

20171128_085708

Misiones on tunnettu myös maten viljelystä. Kun kuumana päivänä istuu ikkunat auki mateviljelysten vierestä ajavassa taksissa, voi jopa haistaa sen saman tuoksun, joka nousee tulikuumasta matejuomasta. Jäimme Rosan kanssa miettimään, pystyisikö matea kasvattamaan Suomessa.

20171201_133847
Kuvassa erilaisia vanhoja matenpakkauskoneita

Vierailimme yhdellä Argentiinan tunnetuimmista matetehtaista. Katsoessani viljelyn tehokkuutta ja mateyrtin kuivattamisprosessia sekä sen pakkaamisen täysautomatisointia ylistävää esittelyfilmiä, tulin siihen tulokseen, että jatkossa ostan mateni aina luomuna.

IMG_0918
Kyllä, Argetiina voi näyttää myös tältä.

Aivan Misionesin pohjoisosasta, Puerto Iguazún kaupungista löytyy yksi maailman seitsemästä luonnonihmeestä. Iguazún putoukset ovat niin laajat, että ne ulottuvat myös Brasilian puolelle. Valtavat vesimassat vyöryvät alas kohisten rauhoittavasti. Sitä tuli taas huomanneeksi oman pienuutensa.

IMG_0758
Brasilian puoli

Putoukset ovat keskellä sademetsäympäristöä, jossa hyvällä tuurilla voisi törmätä vaikka tapiiriin, puumaan tai jaguaariin. Huono-onnisina saimme vain tyytyä ihastelemaan matkailijoiden eväitä varastelevia punanenäkarhuja eli koateja.

IMG_0818
Opimme, että koatit ovat puolikarhuja.

Misionesin pääkaupungissa Posadasissa on kaksi hyvin samantapaista arkeologista museota, joihin eksyimme lähes vahingossa sadepäivän ajamina. Museoiden työntekijät opastivat meidät perusteellisesti kokoelmiinsa. Tunsin entuudestaan vain alueella nykyäänkin elävän guarani-alkuperäisväestön historiaa, mutta museokäynti opasti myös paljon varhaisempien alkuperäiskansojen tapoihin ja kulttuuriin.

Ehkä parasta museokäynneissä oli huomata työntekijöiden innostus omaan työhönsä ja työnsä arvon tiedostaminen. Toisessa museossa opas jäi jopa tunniksi ylitöihin, koska olimme myöhään liikenteessä ja hän halusi välttämättä kierrättää meidät koko talossa sekä maistattaa museon työpajassa valmistettua, alkuperäiskansan reseptillä valmistettua maapähkinäherkkua. Kotiinviemisiksi saimme vihkosen reseptejä.

IMG_0905

Lue myös Rosan matkakertomus ja ihastele lisää kuvia täältä!

Juana Inés (2016)

tmp_24583-Juana_Inés-1360883820

Juana Inés (2016)
Meksiko, lyhytsarja, draama
Ohjaus: Emilio Maillé, Patricia Arriaga-Jordán & Julián de Tavira
Käsikirjoitus: Monika Revilla, Mara Vaegas, Patricia Arriaga-Jordán & Javier Peñalosa
Pääosissa: Arcelia Ramírez, Arantza Ruiz, Hernan Del Riego & Margarita Sanz

Juana Inés on meksikolainen Netflix-sarja, joka kertoo 1600-luvulla Uudessa Espanjassa eläneen nunnan ja barokkikirjailijan Juana Inés de la Cruzin elämästä.

Seitsemänosainen lyhytsarja on vahvasti dramatisoitu kuvaus historiallisesta henkilöstä. Tekijät ovat inspiroituneet Juana Inésin tarinasta, mutta kertovat sen faktoja värittäen ja aukkoja paikkaillen.

Juana Inés oli itseoppinut älykkö, joka teki älykkäällä huumorillaan vaikutuksen Uuden Espanjan varakuninkaallisiin. Hovi toimi tärkeänä mesenaattina Juana Inésin uralle.

Netflix-sarjassa kuvataan muun muassa kuinka Juana Inés aluksi viihtyy hovissa, missä hänelle jää aikaa tehdä sitä, mikä häntä eniten kiinnostaa: opiskella, lukea ja kirjoittaa. Lopulta liian läheiset välit varakuningattareen saavat Juana Inésin pakenemaan luostariin.

Katolinen kirkko ei ollut suopea Juana Inésiä kohtaan. Oli ennenkuulumatonta, että nainen päästettäisiin kirjastoon lukemaan ja opiskelemaan.

Kirkon patriarkaatti ei ollut ainot taho, joka sai osakseen kolhuja. Nikolaus Kopernikuksen tieteelliset tutkimukset puhuttivat samaan aikaan. Tieteestä kiinnostuneet uskon miehet joutuivat punnitsemaan omaa uskoaan, kun uskonkappaleet asetettiin yhtäkkiä vaakalaudalle.

Juana Inés ei ollut ainoastaan älykäs vaan myös taitava kirjoittaja. Sarjassa annetaan ymmärtää, että myös Juana Inésin opettaja, isä Antonio Núñez de Miranda (Hernan del Riego) olisi nähnyt Juana Inésin lahjat, mutta joko omaa katkeruuttaan tai katsomuksensa vuoksi päättänyt tuhota tämän kirjallisen uran.

Maallisen vallan edustajat kuitenkin tukivat Juana Inésin kirjallisia pyrkimyksiä ja lopulta tämän säkeet näkivät päivänvalon Iberian niemimaalla.

Sarjassa Juana Inésin tarinaa kuljetetaan kahden aikatason läpi. Samalla kun nuori Juana Inés (Arantza Ruiz) vasta tutustuu hovin ja luostarin maailmaan, vilautellaan välissä kohtauksia alle 50-vuotiaan nunnan (Arcelia Ramírez) kuolinkamppailusta ruttoa vastaan.

Juana Inésin elämää kuvataan vaivalloisena tienä. Hän eli aikana, jolloin tiede ja uskonto kulkivat käsi kädessä. Luostari oli Juana Inésille ilmiselvä valinta.

Kaikki eivät kuitenkaan hyväksyneet hänen kirjoittamistaan ja jopa nunnat itse kangistuivat niihin kirkon asettamiin normeihin, joiden mukaan uskon ihmisen, eikä etenkään naisen, ollut soveliasta kuluttaa aikaansa kirjojen parissa.

Juana Inés on hyvin dramaattisesti toteutettu aina musiikkia ja kuvausta myöten. Tuntuu kuin tyyli olisi jotenkin ominainen katolisen kirkon likaisten salaisuuksien selvittelystä kertoville filmatisoinneille. Da Vinci -koodi -vaikutelmilta on vaikea välttyä.

Paikoitellen sarja etenee epätasaisesti ja joidenkin tapahtumien ymmärtämiseen vaaditaan tuntemusta katolisen kirkon ja Espanjan vallan asemasta Etelä-Amerikassa. Muuten sarja on kiinnostava tulkinta ajalleen epätavallisen historiallisen henkilön elämästä.

5 x argentiinalainen elokuva

tmp_470-_315x420_7e0c6fcc82a331baf89231dba43140a77eaa8b365dd27d9406812337ea78a8bc2052477638

Zama (2017)

1700-luvun Latinalaiseen Amerikkaan sijoittuva, Lucrecia Martelin (tämä nimi kannattaa muistaa) ohjaama historiallinen elokuva Zama on toteutettu vieraannuttavin maagisin elementein.

Elokuva kertoo Diego de Zamasta (Daniel Giménez Cacho), hallinnollisesta neuvonantajasta, joka odottaa Paraguayn Asunciónissa kirjettä Espanjan kuninkaalta, jotta hän saisi siirron ”sivistyksen pariin” Buenos Airesiin. Kirjettä ei lopulta koskaan tule ja Zama päätyy tutun sanonnan mukaisesti ojasta allikkoon.

Elokuva kertoo elämänkärsimyksestä niin Zaman näkökulmasta kuin monesta muustakin. Varsinaista osoittelua ei ole nähtävissä, mutta selvästi Zamassa halutaan nostaa esille myös kolonialismia, alkuperäiskansojen sortoa, mustien orjuutta ja yhteiskuntaluokkien eriarvoisuutta.

Elokuva on toteutettu äärimmäisen tyylikkäästi. Kuvauksella ja erityisen voimakkailla ja kiehtovasti häiritsevillä äänitehosteilla on saatu aikaan hallusinaationomaista jälkeä. Rituaalimaisilla koreografioilla henkilöhahmot luovat yksinäisyyden kehää epäonnisen Zaman ympärille.

Elokuva on kuvattu Argentiinassa ja sen ohjaaja on argentiinalainen, mutta muuten kyseessä on hyvin kansainvälinen toteutus. Tekijöitä on lisäksi Espanjasta, Ranskasta, Alankomaista, Yhdysvalloista, Brasiliasta, Meksikosta, Portugalista, Libanonista ja Sveitsistä.

tmp_470-Afiche-Alanis---Logo-Toronto1185046962

Alanis (2017)

Anahí Bernerin ohjaama elokuva Alanis kuvaa seksityöläisen mutkikasta elämää Buenos Airesissa. Alanis (Sofía Gala Castiglione) on prostituoitu, jolle seksityö on sekä ammatti että elämäntapa.

Elokuvan aihe on provokatiivinen, kuten Bernerin aiemmissakin elokuvissa, mutta aiheen käsittely on ihailtavan ennakkoluulotonta. Elokuvan kuvaus on toteutettu oivaltavasti hyödyntämällä erilaisia kuvakulmia, heijastavia pintoja ja varjokuvia.

Prostituution ja äitiyden yhdistäminen ei ole helpoin yhtälö, mutta määrätietoiselle Alanikselle lapsi ei ole työnteon este. Suorasukaisen Alaniksen roolissa nähdään loistava Sofía Gala, jonka oma lapsi näyttelee 1,5-vuotiaan, jatkuvasti äitinsä rintaa hapuilevan Danten roolia.

tmp_470-elefante_blanco-134405258-large-841378257

Elefante blanco (2012)

Elefante blanco on elokuva Argentiinan nykypäivästä. Elokuva sijoittuu Buenos Airesin slummialueelle, jossa vapaaehtoistyöntekijät yrittävät tehdä ihmisten elinolosuhteista parempia.

Elokuvan pääosassa ovat slummissa työskentelevät papit (mm. Ricardo Darín). Slummissa eletään kuin pienoisyhteiskunnassa. Siellä on jopa oma kappeli. Pappien työsarka ryöstäytyy käsistä, kun he ottavat osaa slummia hallitsevien jengien välienselvittelyyn.

Elokuva on verinen ja samalla koskettava. Elämä slummissa näyttäytyy kaikessa karkeudessaan. Paimenten työ on raskasta. Elämä slummissa nostattaa vihaa koko maailmaa kohtaan.

Elokuvan kummallinen nimi, ”valkoinen elefantti”, viittaa 1900-luvun alussa Buenos Airesiin rakennettuun surullisenkuuluisaan rakennukseen, joka aikoinaan suunniteltiin sairaalaksi. Taloudellisten ongelmien myötä hanke kuitenkin epäonnistui.

Vuosisadan ajan rakennushanketta on yritetty toistuvasti elvyttää, mutta edelleen tuo valtava keskeneräinen möhkäle on lähes tyhjillään, vain muutaman perheen valtaamana asuinpaikkana. Elokuvassa ”valkoiseen elefanttiin” ollaan perustamassa turvapaikkaa köyhille.

tmp_470-la_cordillera-749866158-large-1348580851

La Cordillera (2017)

Latinalaisen Amerikan maiden presidentit kokoontuvat Kordillieerien vuoristoon päättämään maidenvälisestä öljysopimuksesta. Samaan aikaan kun elokuvassa käydään läpi poliittista päätöksentekoa, käsitellään toisaalla Argentiinan presidentin (Ricardo Darín) yksityiselämää.

Poliittinen trilleri muuttuu ihmissuhdedraamaksi, presidentin perheen historian, isän ja tyttären välienselvittelyksi ja lopulta arkaluontoiseksi mysteeriksi. Presidentin tytär paljastaa hypnoosissa ollessaan kummallisia asioita menneisyydestä, niin kaukaa menneisyydestä, ettei hän itse ollut vielä syntynytkään.

Hämmentävästi elokuva keinuttelee yliluonnollisen rajoilla. Entä onko presidentin yksityiselämällä vaikutusta päätöksentekoon? Kysymys jää ilman vastausta häiritsemään elokuvan päätyttyä.

tmp_470-el_secreto_de_sus_ojos-862971973-large-1594877406

Katseeseen kätketty (2009)

Katseeseen kätketty (El secreto de sus ojos) on tämän listauksen kolmas Ricardo Darínin tähdittämä elokuva ja yksi ensimmäisiä kansainvälisesti palkittuja argentiinalaiselokuvia. Elokuva kertoo nuoren naisen raa’asta murhasta ja sitä selvittävistä rikosetsivistä.

Murha tapahtuu diktatuurin aikaan. Juuri kun etsivät pääsevät murhaajan jäljille, korruptio astuu peliin ja tekijä pääsee pälkähästä. Tarinaa kerrotaan nykypäivästä käsin, kun tutkimusta johtanut poliisi alkaa kirjoittaa tapauksen muistoista romaanikäsikirjoitusta.

Katseeseen kätketty on melankolinen elokuva, joka kääntää katseen menneisyyteen ja Argentiinan poliittisesti arkaluontoiseen historiaan, josta moni tapaus on varmasti vielä tänäkin päivänä selvittämättä.

 

Keskustytöt (1. kausi)

tmp_17199-MV5BZDk1MDhmZWEtNjliMy00M2VhLThmMjQtZWI5YjhmOTBlZGQ3XkEyXkFqcGdeQXVyMTA0MjU0Ng@@._V1_UX182_CR0_0_182_268_AL_1657766142

Keskustytöt (Las chicas del cable, 2017-)
Espanja, tv-sarja, draama, 1. tuotantokausi
Ohjaus: Carlos Sedes & David Pinillos
Ideointi: Ramón Campos, Teresa Fernández-Valdés & Gema R. Neira
Pääosissa: Blanca Suárez, Maggie Civantos, Nadia de Santiago, Ana Fernández, Yon González & Martiño Rivas

Viime aikoina Espanjassa on tuotettu kiitettävä määrä kiintoisia draamasarjoja. Aiemmin blogissa esitellyn Gran Hotelin lisäksi Yle Teemalla ja Areenassa sekä Netflixissä on nähty espanjalaisen muotitalosarja Velvetin (2013-2016) kaikki neljä tuotantokautta sekä yksikautinen filmatisointi Ommelten välinen aika (El tiempo entre costuras, 2013-2014).

Sarjoja yhdistää epookkisuus sekä osittain myös samat tekijät. Gran Hotel, Velvet ja Keskustytöt -sarjoista vastaavat samat ohjaajat (Carlos Sedes & David Pinillos), joita selvästi kiinnostavat historian vääryydet ja nostalgia. Sarjoissa palataan 1900-luvun alkuvuosikymmenille, räikeästi luokittuneen yhteiskunnan aikaan. Historiallisia tapahtumia sivuutaan viihdyttävän ihmissuhdedraaman siivillä.

Keskustytöt (Las chicas del cable, 2017-) kertoo jo kauan sitten menetetyn ammatin harjoittajista, puhelinkeskuksen työntekijöistä, joiden tehtävänä vuosisadan alussa oli operoida soitetut puhelut oikeille vastaanottajilleen.

Keskustyttöjen lähtökohta on emansipatorinen. Eletään aikaa, jolloin nainen oli lain mukaan joko isänsä tai aviomiehensä edunvalvonnan alainen. Naiselle soveltuvia kunniallisia ammateja ei ollut liialti. Puhelinkeskuksessa työskentely oli naiselle harvinaislaatuinen mahdollisuus ansaita oma toimeentulonsa ja elää omatoimisesti.

Sarjan ensimmäinen kausi keskittyy kuvaamaan naisten vapaustaistelua. Kahdeksan jakson aikana kuvataan samanaikaisesti neljän naisen tarinaa. Kullakin on omat ongelmansa. Yhdellä uskoton ja väkivaltainen aviomies, toisella omasta ja perheensä maineesta huolestunut upseeri-isä, jolle tyttären itsenäistymisyritykset ovat pelkkiä päähänpistoja.

Sarjan keskiössä on myös rikosjuoni, johon liittyy Lidia-nimisen työntekijän (Blanca Suárez) suunnittelema suuri huijaus. Lidia on myös puhelinkeskuksen johtajan (Yon González) nuoruudenrakastettu. Kun pelissä on sekä rahaa että rakkautta, ei dramaattisilta juonenkäänteiltä voi välttyä.

Juoneltaan sarja ei ole valitettavasti kovin vakuuttava. Tunnelmointiin ja dramaattisuuteen on panostettu uskottavan juonen kustannuksella. Ehkä juuri tästä syystä sarjassa on myös joitain saippuasarjamaisia piirteitä.

Ensimmäinen kausi päättyy kohtalokkaaseen tilanteeseen, jossa petokset uhkaavat paljastua. Keskuksen työntekijöiden kannalta tilanne näyttää toivottomala. Heitä ollaan jo korvaamassa uuden ajan teknologialla.

Keskustytöt on visuaaalisesti taidokkaasti toteutettu sarja. 1920-luvun Madridiin sijoittuva draama loistaa puvustuksella ja lavastuksellaan. Ajankuvaa ei ole silti lähdetty noudattamaan säntillisesti. Esimerkiksi tanssiaiskohtausten ääniraidalta kuuluu yllättäen nykymusiikkia.

Sarjan tunnusmusiikin ja soundtrackin nykyaikaisuutta ovat ihmetelleet muutkin. Minusta musiikin tarkoituksena on korostaa sitä, että sarja on tehty nykypäivän perspektiivistä käsin. 1920-luvun naisten oikeuksista on huomattavasti helpompi puhua ja väitellä liki sata vuotta myöhemmin 2010-luvun tv-sarjassa.

Keskustytöt on Espanjan ensimmäinen Netflix-sarja, ja siitä on toistaiseksi Suomessa nähtävillä vain ensimmäinen kausi. Tuotantoyhtiön mukaan sarjaa on tarkoitus jatkaa vielä ainakin kahden kauden verran.