Keskustytöt (1. kausi)

tmp_17199-MV5BZDk1MDhmZWEtNjliMy00M2VhLThmMjQtZWI5YjhmOTBlZGQ3XkEyXkFqcGdeQXVyMTA0MjU0Ng@@._V1_UX182_CR0_0_182_268_AL_1657766142

Keskustytöt (Las chicas del cable, 2017-)
Espanja, tv-sarja, draama, 1. tuotantokausi
Ohjaus: Carlos Sedes & David Pinillos
Ideointi: Ramón Campos, Teresa Fernández-Valdés & Gema R. Neira
Pääosissa: Blanca Suárez, Maggie Civantos, Nadia de Santiago, Ana Fernández, Yon González & Martiño Rivas

Viime aikoina Espanjassa on tuotettu kiitettävä määrä kiintoisia draamasarjoja. Aiemmin blogissa esitellyn Gran Hotelin lisäksi Yle Teemalla ja Areenassa sekä Netflixissä on nähty espanjalaisen muotitalosarja Velvetin (2013-2016) kaikki neljä tuotantokautta sekä yksikautinen filmatisointi Ommelten välinen aika (El tiempo entre costuras, 2013-2014).

Sarjoja yhdistää epookkisuus sekä osittain myös samat tekijät. Gran Hotel, Velvet ja Keskustytöt -sarjoista vastaavat samat ohjaajat (Carlos Sedes & David Pinillos), joita selvästi kiinnostavat historian vääryydet ja nostalgia. Sarjoissa palataan 1900-luvun alkuvuosikymmenille, räikeästi luokittuneen yhteiskunnan aikaan. Historiallisia tapahtumia sivuutaan viihdyttävän ihmissuhdedraaman siivillä.

Keskustytöt (Las chicas del cable, 2017-) kertoo jo kauan sitten menetetyn ammatin harjoittajista, puhelinkeskuksen työntekijöistä, joiden tehtävänä vuosisadan alussa oli operoida soitetut puhelut oikeille vastaanottajilleen.

Keskustyttöjen lähtökohta on emansipatorinen. Eletään aikaa, jolloin nainen oli lain mukaan joko isänsä tai aviomiehensä edunvalvonnan alainen. Naiselle soveltuvia kunniallisia ammateja ei ollut liialti. Puhelinkeskuksessa työskentely oli naiselle harvinaislaatuinen mahdollisuus ansaita oma toimeentulonsa ja elää omatoimisesti.

Sarjan ensimmäinen kausi keskittyy kuvaamaan naisten vapaustaistelua. Kahdeksan jakson aikana kuvataan samanaikaisesti neljän naisen tarinaa. Kullakin on omat ongelmansa. Yhdellä uskoton ja väkivaltainen aviomies, toisella omasta ja perheensä maineesta huolestunut upseeri-isä, jolle tyttären itsenäistymisyritykset ovat pelkkiä päähänpistoja.

Sarjan keskiössä on myös rikosjuoni, johon liittyy Lidia-nimisen työntekijän (Blanca Suárez) suunnittelema suuri huijaus. Lidia on myös puhelinkeskuksen johtajan (Yon González) nuoruudenrakastettu. Kun pelissä on sekä rahaa että rakkautta, ei dramaattisilta juonenkäänteiltä voi välttyä.

Juoneltaan sarja ei ole valitettavasti kovin vakuuttava. Tunnelmointiin ja dramaattisuuteen on panostettu uskottavan juonen kustannuksella. Ehkä juuri tästä syystä sarjassa on myös joitain saippuasarjamaisia piirteitä.

Ensimmäinen kausi päättyy kohtalokkaaseen tilanteeseen, jossa petokset uhkaavat paljastua. Keskuksen työntekijöiden kannalta tilanne näyttää toivottomala. Heitä ollaan jo korvaamassa uuden ajan teknologialla.

Keskustytöt on visuaaalisesti taidokkaasti toteutettu sarja. 1920-luvun Madridiin sijoittuva draama loistaa puvustuksella ja lavastuksellaan. Ajankuvaa ei ole silti lähdetty noudattamaan säntillisesti. Esimerkiksi tanssiaiskohtausten ääniraidalta kuuluu yllättäen nykymusiikkia.

Sarjan tunnusmusiikin ja soundtrackin nykyaikaisuutta ovat ihmetelleet muutkin. Minusta musiikin tarkoituksena on korostaa sitä, että sarja on tehty nykypäivän perspektiivistä käsin. 1920-luvun naisten oikeuksista on huomattavasti helpompi puhua ja väitellä liki sata vuotta myöhemmin 2010-luvun tv-sarjassa.

Keskustytöt on Espanjan ensimmäinen Netflix-sarja, ja siitä on toistaiseksi Suomessa nähtävillä vain ensimmäinen kausi. Tuotantoyhtiön mukaan sarjaa on tarkoitus jatkaa vielä ainakin kahden kauden verran.

Mainokset

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

ProductRequestServlet
Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Suom. Sari Karhulahti
Romaani, 373 s.
Otava, 2017

Matkalla kotiin (Homegoing, 2016) on ghanalais-amerikkalaisen kirjailijan Yaa Gyasin esikoisteos. Romaani punoo yhteen vuosisatoja jatkuneen rotusorron kaaren.

Kertomalla yhden suvun tarinan 1700-luvulta nykypäivään Gyasi kertoo samalla toisenlaisen näkemyksen historiasta. Gyasin teoksessa vallitsee musta näkökulma.

Aivan teoksen alussa on sukupuu, jonka avulla voi hahmottaa kertomuksen hahmojen sukulaisuussuhteita. Kaikki saavat oman lukussa ja äänensä kuuluville. Gyasi kirjoittaa vaiennettujen tarinaa ja historiaa.

Teos alkaa 1700-luvulta taustoittaen suvun esiäidin tarinaa valkoisen miehen vaimoksi. Suvun tarinassa tapahtuu vuosisatojen varrella monenlaisia koukeroita, mutta tavalla tai toisella kaikki liittyy nykyisen Ghanan alueella sijaitsevan Cape Coast -nimisen satamakaupungin orjakauppaan.

Orjuus lyö leimansa jokaiseen, vielä vuosisatojen päästäkin eläviin sukulaisiin. Jotkut joutuvat kokemaan riiston omilta asuinsijoiltaan. Jotkut myydään orjiksi, toiset syntyvät orjiksi. Osa syntyy vasta myöhemmin mutta kokee silti syrjintää ihonvärinsä vuoksi.

Teoksen lähtökohdat ja aihe ovat tuttuja esimerkiksi Toni Morrisonin romaaneista. Kenties uutena seikkana orjuudesta ja mustien rotusorrosta kertovaan kirjoitukseen, Gyasi tuo  tavan, jolla hän korostaa ihonvärin merkitystä (tai pitäisi pikemminkin sanoa merkityksettömyyttä).

Gyasi ihailee sanoillaan mustaa ihoa. Sen sijaan, että hän puhuisi vain mustasta, hän puhuu ihonväristä vertailemalla sitä luonnonväreihin, puihin ja kasveihin tai ruokaan, kuten maitokahviin tai -teehen.

Gyasi korostaa, että vaikka kaikki mustat kärsivät ihonvärinsä vuoksi, ovat he silti kaikki erivärisiä. Musta on valkoisen ihmisen määrite. Valkoinen ei erota sävyjä muussa kuin itsessään.

Gyasin kieli on upean tasaista ja mehevää. Sitä on pääasiassa mukava lukea, vaikka teoksen sisältö onkin hyvin verinen ja kammottava.

Eräs teoksen henkilöhahmoista tiivistää teoksen teemat yhteen romaanin loppupuolella: mustien on kirjoitettava oma historiansa.

Historiankirjoituksen ongelma on se, että on luotettava sanoihin. On luotettava siihen, mitä eri ihmiset kertovat tapahtuneen. Mutta entä sitten, kun kertomukset poikkeavat toisistaan tai ovat täysin vastakkaisia, mistä silloin voimme tietää, mikä on totta?

Espanjan kielessä sana historia tarkoittaa samaan aikaan sekä historiaa että tarinaa tai kertomusta. Minusta se on oikein kuvaavaa. Luulen, että Gyasi olisi tyytyväinen espanjan kielen kompromissiin, sillä on hyvä tiedostaa, että historiankirjoitus on sekin tarinointia.

Historiankirjoituksen ja tarinoinnin raja on häilyvä. Ja sittenkin jokainen tarina on arvokas. Yhdessä tarinat rakentavat kokonaiskuvaa ja luovat eheämmän maailman.

Matkalla kotiin etenee episodimaisesti. Kustakin hahmosta kerrotaan vuoron perään anekdootinomaisesti elämän kohtalokkaimmat hetket. On helppo huomata, että vaikka nykypäivään tultaessa mustien asema onkin muuttunut, se on silti nimenomaan muuttunut, ei välttämättä parantunut. Orjuuden jälkeenkin mustien asema on valkoisia heikompi.

Matkalla kotiin on huolellisesti kirjoitettu teos. Langanpäät pysyvät Gyasin näppysissä loppuun asti. Näin suurella henkilömäärällä on ihme, että teos on kuin onkin helposti seurattava. Hahmojen elämäntarinat ovat vaikuttavia ja mieleenpainuvia. Ne eivät herkästi katoa mielestä.

Helsingin Sanomat: Loistavasti kirjoitettu teos orjista ja orjakauppiaista sopii myös Väinö Linnan ystäville

 

 

 

Aavikon kaiut (2013)

foto_0000000720130903165234
Carmen Hertz (María Gracia Omegna) ja Carlos Berger (Francisco Celhay) ovat pääosasssa Chilen veriseen historiaan sijoittuvassa draamasarjassa. (Kuva: Chilevisión)

Aavikon kaiut (Ecos del desierto, 2013)
Tv-sarja, draama/historia, 4 x 50 min
Ohjaus: Andrés Wood
Käsikirjoitus: Guillermo Calderón & Andrés Wood
Pääosissa: María Gracia Omegna, Aline Küppenheim & Francisco Celhay

Aavikon kaiut on chileläinen draamasarja, joka kertoo Chilen verisestä poliittisesta historiasta. Neliosainen lyhytsarja avaa Chilen lähihistorian veritekoja Augusto Pinochetin vallankaappauksen jälkeisenä aikana 1970-luvulla.

Chilessä ei arkailla nostaa päivänvaloon maan väkivaltaista lähihistoriaa. Lukuisat kirjailijat ja elokuvien tekijät ovat ottaneet tavoitteekseen tehdä ulkomaailmaa tietoisemmaksi Chilen laittomista tapahtumista, jotka rikkovat räikeästi ihmisoikeuksia. On hienoa havaita, että nyt myös televisiosarjojen tekijät ovat tarttuneet aiheeseen.

Aavikon kaiut kertoo Chilessä 1970-luvulla tapahtuneista ”katoamisista”. Todellisuudessa kyse oli laittomista teloituksista. Vasemmistolaisen presidentin Salvador Allenden kannattajat vaiennettiin ilman oikeudenkäyntiä keskellä ääretöntä aavikkoa.

Tätä seurasi vuosikymmenten ajan jatkunut sotku ja sähellys. Aluksi teloitukset tietenkin kiellettiin julkisuudessa. Lopulta kun teot paljastuivat ja syyllisiä alettiin etsiä, vastuuta teloitusten toimeenpanosta sysättiin puolelta toiselle. Moni tekijä jäi vaille vastuuta. Itse Pinochetkin kuoli vuonna 2006 ilman tuomiota syytetyistä rikoksista.

Sarja kuvaa nuoren vasemmistolaisperheen tarinaa 1970-luvulta 2000-luvulle. Carlos Berger (Francisco Celhay) on yksi vankilasta kadonneista vangeista, jonka salaa teloitettua ruumista piilotellaan vuosikymmenten ajan. Hänen vaimonsa Carmen Hertz (María Gracia Omegna & Aline Küppenheim) joutuu miehensä katoamisen jälkeen pärjäämään yksin pienen lapsensa kanssa.

foto_0000000420130903165234
Carmen Hertz (Aline Küppenheim) yhdessä ystävänsä kanssa elivät vuosikymmeniä jatkuneessa piinassa. (Kuva: Chilevisión)

Carmen ei kuitenkaan jää toimettomaksi, vaan alkaa vimmaisesti periä tietoja hallitukselta. Carmen Hertz on ihailtavan rohkea ja sitkeä juristi. Uhkailuista huolimatta hän kykenee säilyttämään malttinsa. Sarja kuvaa, kuinka tapettujen miesten vaimot hiljalleen ja pitkäjänteisellä työllä selvittävät rikosten kulun ja tekijät.

Tv-sarjassa on hyvin merkityksellisellä tavalla kuvattu tapahtumia eri aikatasoilla hyppien. Kerrontatapa kuvastaa vuosikymmeniä jatkunutta epätietoisuuden aikaa sekä sen mutkikkaita solmuja ja aukkokohtia. Tapahtumat pyörivät pitkään samojen kohtausten ympärillä, ja vähitellen niiden päälle annostellaan uutta tietoa.

Aavikon kaiut on tärkeä muistutus Chilen lähihistorian raakuuksista, ja on hienoa, että Etelä-Amerikan historiaa kuvaavia sarjoja saadaan nähtäväksi myös Suomen televisiossa. Kiitos tästä Ylen tv-sarjahankinnoista ja -ohjelmistosta vastaaville työntekijöille!

Sarjaa on esitetty Yle Teema & Fem -kanavalla sekä Yle Areenassa.

Yle Teema: Aavikon kaiut
Helsingin Sanomat: Chilen kaikkien aikojen kallein tv-sarja Aavikon kaiut kuvaa diktatuurin aikaa
Helsingin Sanomat: Kolumni: Tämän opin Suomesta, kun näin tv-sarjan kammottavasta teloittajasta kaukana Chilessä

Red Nose Company: Punainen viiva

_9310404_orig

Red Nose Company: Punainen viiva
Vierailunäytös Turun kaupunginteatterissa 22.3.
Ohjaus: Otso Kautto
Teksti: Ilmari Kianto ja työryhmä
Näyttelijät: Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen

Kotimaisista klassikkoteoksista on tehty valtavat määrät adaptaatioita niin valkokankaalle kuin näyttämölle. Ilmari Kiannon kanonisoidusta Punaisesta viivasta on Matti Kassila ohjannut ensimmäisen filmatisoinnin jo 1959.

Red Nose Companyn klovnien Zinin (Timo Ruuskanen) ja Miken (Tuukka Vasama) esittämässä ja Teatteri Quo Vadiksen Otso Kauton ohjaamassa Punaisessa viivassa on – enemmän kuin sovituksesta näyttämölle – kyse pikemminkin teoksen ja sen koko syntykontekstin ja tekijän kommentoinnista ja näkyväksi tekemisestä.

Red Nose Companyn klovneriaa hyödyntävä esitys kertoo Kiannon Punaisen viivan tarinan läpikotaisin. Kertomus sijoittuu ensimmäisten eduskuntavaalien aikaan vuonna 1907.

Korpiloukon syrjäiseen metsätupaan, Topi ja Riika Romppasen torppaan asti kantautuu huhu punaisesta viivasta, jonka nyt ensimmäistä kertaa myös köyhä kansa pääsee vaaleissa vetämään. Toivo herää kansassa, mutta kehitys etenee liian hitaasti tuodakseen apua nälästä ja kivusta kärsiville Korpiloukon lapsille.

Yllättävänkin yksityiskohtaisesti Korpiloukon vähäosaisen perheen tarinaan pureutuva esitys ei silti puuduta yleisöä. Siitä pitävät huolen Miken ja Zinin menevä  ja vilpitön esiintyminen.

Esitys perustuu osin improvisaatiolle, mikä tuo lavalle lisäkomiikkaa ja läsnäolon tuntua. Esityksen huumori on samaan aikaan purevaa ja hyväntahtoista. Se osoittaa sormensa ainoastaan kohti ilmiselviä asioita, jotka ansaitsevat tulla esiin nostetuiksi.

Klovnien kommentit Kiantoa ja tämän teosta kohtaan ovat pääosin satiirisia. Muun muassa Kiannon herkkä ja lyyrinen lause saavat sarkastisen osansa kommenteista.

Esityksessä on puututtu myös Kiannon tapaan esittää vähäosaiset henkilöhahmot yksinkertaisina jörriköinä, joille vierasperäisten sanojen lausuminen tuottaa vaikeuksia – esimerkiksi ”sosiaalidemokraatista” tulee Korpiloukon Topin suussa ”soli-sali-ratti”.

_9758383_orig

Kiannon Punainen viiva on loppujen lopuksi suuri tragedia. Miken ja Zinin käsittelyssä teoksesta on tuotu esille uusia puolia, eikä lopun traagisuus välity katsojalle niin vaikuttavana kuin romaanista käsin luettuna.

Parituntista esitystä halkovat musiikkiesitykset, joissa klovnit tippuvat rooleistaan. Ääniraidan kappaleilla, muun muassa Iggy Popin, Lou Reedin ja Manic Street Preachersin biiseillä, klovnit Mike ja Zin tuovat myös koskettavasti itseään osaksi esitystä.

Esitystä suositellaan 14-vuotiaista ylöspäin. Mielestäni esitys sopisi täydellisesti kotimaista klassikkokirjallisuutta vierastaville nuorille. Myös kirjallisuuden klassikoiden syvälukutaitoa ja perusteltua kyseenalaistamista olisi hyvä oppia jo nuorena.

Yle: Näihin kuviin Ilmari Kiannon Punainen viiva tiivistyy klovnien käsissä!
Red Nose Company: Punainen viiva kiertueella 2016-2017

Paulo Coelho: Vakooja

Vakoj_7012-1

Paulo Coelho: Vakooja
Suom. Jarna Piippo & Sanna Pernu
Romaani, 190 s.
Bazar, 2016

Paulo Coelhon viimeisimpänä suomennettu teos Vakooja on historiallinen romaani. Voisi kuvitella, että Coelholle tyypillistä tekstin yksinkertaisuutta olisi vaikea pukea historiallisen romaanin muotoon. Historialliset romaanit kun tapaavat olla monta sataa sivua pitkiä ja yksityiskohtiin paneutuvia järkäleitä.

Coelhon historiallinen romaani pohjautuu todellisiin tapahtumiin, mutta tapahtumien kerrontajärjestys ja henkilöiden välinen dialogi ovat kirjailijan omaa käsialaa. Romaani kertoo kuuluisan tanssijan ja vakoojan Mata Harin – oikealta nimeltään Margaretha Zelle – elämäntarinan.

Hollantilaisen isän ja jaavalaisen äidin tyttärestä kasvoi Pariisin elegantin yläluokan suosima esiintyjä, jonka eksoottisten tanssiesitysten pääosassa oli vaatteista riisuutuminen. Mata Haria voidaan pitää stripteasen varhaisena edustajana.

Mata Hari oli myös prostituoitu, joka viihtyi erityisesti upseerien ja diplomaattien seurassa. Romaani kertoo Mata Harin tarinan ylpeästi ja totuutta kaihtamatta aina nuoruudessa koetusta raiskauksesta tanssijan elämän päättäneeseen teloitukseen.

Teos keskittyy erityisesti teloitukseen, joka toimii tarinan nykyhetkenä, josta käsin Mata Hari itse teoksen minäkertojana valottaa menneisyyttään.

Teloitus tapahtui Mata Harin ollessa 41-vuotias. Hänet tuomittiin Ranskassa 1917 vakoilusta saksalaisille.

Teoksesta saa sellaisen kuvan, ettei Mata Hari tosiasiassa ollut kiinnostunut vakoojan roolistaan, vaan hänet vedettiin mukaan ensimmäisen maailmansodan tapahtumiin ilman varsinaista suostumusta.

Coelho kuvaa maailmansodan tapahtumia yksinkertaisesti ja oppikirjamaisesti nostaen esille vain kaikkein tärkeimmät ja tunnetuimmat tapahtumat. Yksinkertaisuus näkyy myös lausetasolla, mikä tosin edistää tekstin luettavuutta.

Valitettavasti tanssijan elämä on tiivistetty lähinnä yleiskatsaukseksi, jotta se on saatu mahtumaan alle kahteensataan sivuun. Lisäksi Paulo Coelho Mata Harin äänen tulkkina tuntuu paikoitellen tuovan vain omaa ääntään kuuluviin päähenkilönsä suulla.

Kritiikki on julkaistu alun perin verkkolehti Sylvissä.

Teatteri Vertigo: Orlando

orlando-2
Arkkiherttua Harry (Kati Urho) kosii Orlandoa (Hanna Ojala) Kuva: Ville-Matias Roisko

Teatteri Vertigo: Orlando
Esitykset: 24.2.–9.3.2017
Alkuperäisteksti: Virginia Woolf
Ohjaus: Ishwar Maharaj
Käsikirjoitus: Ishwar Maharaj & Eeva Salonius
Koreografiat: Maija Reeta Raumanni
Lavastus: Marie Antikainen
Valot: Jarkko Forsman
Äänisuunnittelu: Arttu Aarnio
Näyttelijät: Hanna Ojala, Asta Rentola, Alisa Salonen, Kati Urho,  Veera Alaverronen, Eija Talo-Oksala

Teatteri Vertigo perustettiin Turusssa vuonna 2008. Teatteri tunnetaan uteliaisuudestaan esitystilojen suhteen. Vertigon esityksiä on nähty aiemmin muun muassa Brinkhallin kartanossa ja Maistraatin istuntosalissa Vanhalla Suurtorilla – sekä nyt Turun VPK-talolla.

Valitettavasti Orlandon tarinaa ei ole täysin onnistuttu tuomaan tähän päivään. Virginia Woolfin alkuperäiskertomukseen Teatteri Vertigon Orlando ei tuo uusia tai yllättäviä oivalluksia, mutta esitys on kaikesta huolimatta rakennettu kauniisti ja elävästi.

Puitteet ovat kohdillaan. VPK-talon vanha juhlasali kristallikruunuineen ja samettiverhoineen luo esitykselle satumaisen miljöön. Esityksen seuraaminen tapahtuu liikkuen rakennuksessa salista toiseen. Onpa osa kohtauksista sijoitettu jopa portaikkoon.

Yleisö jaetaan pienempiin ryhmiin, jotta kaikki mahtuvat seuraamaan kohtauksia pienemmissäkin tiloissa. Katsojat näkevät kohtaukset eri järjestyksessä. Esityksessä korostuu näin poikkeaminen tapahtumien lineaarisesta aikajärjestyksestä.

Orlando edustaa ennen kaikkea elämyksellistä teatteria. Huomaan odottavani innolla aina seuraavaa kohtausta ja mitä seuraavan oven takaa mahtaakaan löytyä. Katsojien innokkuus on huomioitu. ”Älkää avatko suljettuja ovia”, muistutetaan esityksen ohjeistuksissa.

Orlando sopiikin parhaiten elämyksenjanoisille katsojille. Yli kolme tuntia kestävä esitys on tasaisesti rytmitetty ja se etenee suhteellisen luontevasti. Väliaikamusisointi täydentää esitystä. Sen sijaan esityksen lyyrisesti painava replikointi edellyttää myös kärsivällisyyttä ja aktiivista kuuntelemista.

Orlandon tarinaan aiemmin tutustumattomalle käsiohjelmasta voi olla suuri hyöty. Esityksen seuraaminen ilman käsiohjelmassa esitettyä aikajanaa voi tuntua poukkoilevalta. Tämä selittyy Orlandon alkuperäistekstin, Virginia Woolfin romaanin tunnusomaisilla piirteillä.

Virginia Woolfin Orlando ilmestyi Britanniassa vuonna 1928. Orlandossa Woolf kehitteli jo vastaavia ajatuksia naisen mahdollisuuksista kirjailijuuteen kuin seuraavana vuonna ilmestyneessä esseekokoelmassaan Oma huone (A Room of One’s Own). Woolfin johtopäätös oli, että suurimmalle osalle naisista kirjoittaminen oli 1900-luvun alun brittiläisessä luokkayhteiskunnassa niin käytännössä kuin teoriassakin mahdotonta.

Modernistiselle romaanille tyypillisesti Orlandossa juonen ja kerronnan eteneminen ovat toissijaisia suhteessa henkilöhahmojen sisäisen maailman kuvaukseen. Esityksessäkin heijastellaan useimmiten Orlandon päänsisäisiä liikahduksia.

Esityksen nimikkohahmo, Orlando (Hanna Ojala) on runoilija, joka syntyy mieheksi 1400-luvulla, pääsee kuningatar Elisabet I:n (Eija Talo-Oksala) suosioon 1500-luvulla, rakastuu pikkujääkauden aikaan 1600-luvulla venäläiseen Sashaan (Veera Alaverronen) ja pakenee 1700-luvun kynnyksellä Konstantinopoliin, missä hän kokee muodonmuutoksen.

Orlando kokee yllättäen uudestisyntymän ja herää eloon naisena. Hän saa pian huomata, kuinka kapeaksi elämä käy, kun elää naisena patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Orlandon 1500-luvun lopulta saakka tekeillä ollut runoelma Tammipuu julkaistaan vasta 1900-luvun alussa, kun maailma on viimein naiskirjailijoille suopea.

orlando-3
Orlando tapaa sielunkumppaninsa Shelmerdinen (Alisa Salonen) Kuva: Ville-Matias Roisko

Kysymykset sukupuolesta ja -puolettomuudesta ovat vahvasti läsnä Orlandon tarinassa. Orlando haluaa korostaa, ettei hänen kohdallaan ole kyse sukupuolen korjauksesta, vaan tahattomasta muutoksesta.

Esityksessä päädytään käsittelemään biologisen sukupuolen sijaan ennemmin yhteiskunnallista sukupuolta ja koettua sukupuolta, sukupuoli-identiteetin kysymyksiä.

Aika ja ajallisuus taas ovat toinen keskeinen teema, joka sisällön sijaan käy ilmi esityksen rakenteellisista ja näyttämöllisistä elementeistä.

Arttu Aarnio on suunnitellut näytökselle ajallisen äänimaiseman, jolla esitykseen maalataan näkymättömiä ajan kulkua ja kehitystä osoittavia elementtejä.

Ohjaaja Ishwar Maharajin ja suomentaja Eeva Saloniuksen yhdessä käsikirjoittaman esityksen voi nähdä saaneen ulkonäöllisiä vaikutteita Sally Porterin ohjaamasta samannimisestä elokuva-adaptaatiosta vuodelta 1992. Jonkinlaista omaperäisyyttä esitykseltä jäinkin kaipaamaan.

Turun Sanomat: Teatteriarvio: Orlando jää muotonsa vangiksi
Aamuset: Teatteri Vertigo pureutuu päivänpolttavaan klassikkoon

Gran Hotel (2011-2013)

58-1
Julion ja Alician ensikohtaaminen

Gran Hotel (2011-2013)
Espanja, tv-sarja (3 tuotantokautta), rikos/draama
Pääosassa: Adriana Ozores, Amaia Salamanca, Yon González, Pedro Alonso, Llorenç González & Concha Velasco

Gran Hotel on espanjalainen draamasarja, jota voisi kutsua Espanjan Downton Abbeyksi. Sarja sijoittuu 1900-luvun alun Espanjaan ja säätyläissuvun omistamaan Gran Hotel -nimiseen ylhäisön suosimaan hotelliin. Hotelli sijaitsee kuvitteellisen Cantaloan kylän läheisyydessä.

Gran Hotel on vahvaa pukudraamaa, jossa mysteerit, murhat ja petokset seuraavat toisiaan. Sarjan keskiössä on säätyrajat ylittävä rakkaustarina, jota seurataan kolmen tuotantokauden ajan. Kyse on ikivanhasta hyvän ja pahan, rakkauden ja rahan välisestä taistosta.

Sarjan ensimmäinen tuotantokausi alkaa, kun nuori Julio Olmedo (Yon González) pestautuu salanimellä hotelliin palvelijaksi. Hänen hotellissa työskennellyt siskonsa on kadonnut epämääräisissä olosuhteissa jättäen jälkeensä vain salaperäisten johtolankojen vyyhdin.

Alkaa mutkikas ihmissuhteiden, henkilöhistorioiden ja taustojen selvittely. Mainion etsivä Ayalan (Pep Antón Muñoz) ilmestyessä kuvioihin sarja saa Hercule Poirot’n kaltaisia salapoliisikertomuksen piirteitä.

Rakkaustarina saa alkunsa, kun hurmaava Julio iskee silmänsä hotellin omistajattaren doña Teresan (Adriana Ozores) ihastuttavaan nuorimpaan tyttäreen Alicia Alarcóniin (Amaia Salamanca).

Valitettavasti Alicia on jo luvattu hotellin epäilyttävälle ja kiivaalle johtajalle Diego Murquíalle (Pedro Alonso), jonka kylmää katsetta Alicia alkaa vähitellen pelätä.

Näin alkaa Julion ja Alician salasuhde, joka jatkuu pitkin sarjaa välillä dramaattisia kolhuja ja paljastumisen riskejä kokien mutta aina uskollisesti säätyrajoja rikkoen.

Gran Hotel on tyylikkäästi lavastettu ja puvustettu. Pukudraama on iloa silmälle.

Sarjan kuvaustapaan kuuluu omalaatuisia takaumia. Ne esitetään ristiriitaisesti siten, että kun henkilö kertoo valheellisesti tapahtumien kulkua, katsoja näkee edessään tapahtumien todellisen laidan. Näin valehtelijat ja petkuttajat paljastuvat katsojalle, mutta jäävät pimentoon muilta henkilöhahmoilta.

Sarjan juoni on mutkikkuudessaan mehukas ja yllätyksiä täynnä. Yksikään henkilöhahmo ei ilmesty sarjaan vailla merkitystä. Lähes jokaisesta hahmosta paljastuu ajan mittaan jokin synkkä salaisuus. Petoksia ja uhkauksia tapahtuu siellä sun täällä tasaisin väliajoin.

Gran Hotel on pyörinyt Yle Teemalla ja se on ollut katsottavissa pitkään myös Yle Areenassa. Tällä hetkellä sarjan kaikki kolme tuotantokautta ovat katsottavissa Netflixistä.