Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

ProductRequestServlet
Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Suom. Sari Karhulahti
Romaani, 373 s.
Otava, 2017

Matkalla kotiin (Homegoing, 2016) on ghanalais-amerikkalaisen kirjailijan Yaa Gyasin esikoisteos. Romaani punoo yhteen vuosisatoja jatkuneen rotusorron kaaren.

Kertomalla yhden suvun tarinan 1700-luvulta nykypäivään Gyasi kertoo samalla toisenlaisen näkemyksen historiasta. Gyasin teoksessa vallitsee musta näkökulma.

Aivan teoksen alussa on sukupuu, jonka avulla voi hahmottaa kertomuksen hahmojen sukulaisuussuhteita. Kaikki saavat oman lukussa ja äänensä kuuluville. Gyasi kirjoittaa vaiennettujen tarinaa ja historiaa.

Teos alkaa 1700-luvulta taustoittaen suvun esiäidin tarinaa valkoisen miehen vaimoksi. Suvun tarinassa tapahtuu vuosisatojen varrella monenlaisia koukeroita, mutta tavalla tai toisella kaikki liittyy nykyisen Ghanan alueella sijaitsevan Cape Coast -nimisen satamakaupungin orjakauppaan.

Orjuus lyö leimansa jokaiseen, vielä vuosisatojen päästäkin eläviin sukulaisiin. Jotkut joutuvat kokemaan riiston omilta asuinsijoiltaan. Jotkut myydään orjiksi, toiset syntyvät orjiksi. Osa syntyy vasta myöhemmin mutta kokee silti syrjintää ihonvärinsä vuoksi.

Teoksen lähtökohdat ja aihe ovat tuttuja esimerkiksi Toni Morrisonin romaaneista. Kenties uutena seikkana orjuudesta ja mustien rotusorrosta kertovaan kirjoitukseen, Gyasi tuo  tavan, jolla hän korostaa ihonvärin merkitystä (tai pitäisi pikemminkin sanoa merkityksettömyyttä).

Gyasi ihailee sanoillaan mustaa ihoa. Sen sijaan, että hän puhuisi vain mustasta, hän puhuu ihonväristä vertailemalla sitä luonnonväreihin, puihin ja kasveihin tai ruokaan, kuten maitokahviin tai -teehen.

Gyasi korostaa, että vaikka kaikki mustat kärsivät ihonvärinsä vuoksi, ovat he silti kaikki erivärisiä. Musta on valkoisen ihmisen määrite. Valkoinen ei erota sävyjä muussa kuin itsessään.

Gyasin kieli on upean tasaista ja mehevää. Sitä on pääasiassa mukava lukea, vaikka teoksen sisältö onkin hyvin verinen ja kammottava.

Eräs teoksen henkilöhahmoista tiivistää teoksen teemat yhteen romaanin loppupuolella: mustien on kirjoitettava oma historiansa.

Historiankirjoituksen ongelma on se, että on luotettava sanoihin. On luotettava siihen, mitä eri ihmiset kertovat tapahtuneen. Mutta entä sitten, kun kertomukset poikkeavat toisistaan tai ovat täysin vastakkaisia, mistä silloin voimme tietää, mikä on totta?

Espanjan kielessä sana historia tarkoittaa samaan aikaan sekä historiaa että tarinaa tai kertomusta. Minusta se on oikein kuvaavaa. Luulen, että Gyasi olisi tyytyväinen espanjan kielen kompromissiin, sillä on hyvä tiedostaa, että historiankirjoitus on sekin tarinointia.

Historiankirjoituksen ja tarinoinnin raja on häilyvä. Ja sittenkin jokainen tarina on arvokas. Yhdessä tarinat rakentavat kokonaiskuvaa ja luovat eheämmän maailman.

Matkalla kotiin etenee episodimaisesti. Kustakin hahmosta kerrotaan vuoron perään anekdootinomaisesti elämän kohtalokkaimmat hetket. On helppo huomata, että vaikka nykypäivään tultaessa mustien asema onkin muuttunut, se on silti nimenomaan muuttunut, ei välttämättä parantunut. Orjuuden jälkeenkin mustien asema on valkoisia heikompi.

Matkalla kotiin on huolellisesti kirjoitettu teos. Langanpäät pysyvät Gyasin näppysissä loppuun asti. Näin suurella henkilömäärällä on ihme, että teos on kuin onkin helposti seurattava. Hahmojen elämäntarinat ovat vaikuttavia ja mieleenpainuvia. Ne eivät herkästi katoa mielestä.

Helsingin Sanomat: Loistavasti kirjoitettu teos orjista ja orjakauppiaista sopii myös Väinö Linnan ystäville

 

 

 

Mainokset

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja

9789513181352_frontcover_final_medium

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja
Suom. Tarja Härkönen
Romaani, 602 s.
Tammi, 2015

Vuosisadan matkustaja (El viajero del siglo, 2009) on saksalaista epookkidraamaa parhaimmillaan, vaikka sen kirjoittaja onkin argentiinalaissyntyinen ja espanjalaistunut kirjailija Andrés Neuman.

Neuman on rakentanut 600-sivuisesta järkäleestä postmodernistisen laatuyksilön, jota myös kulttimaineisen kirjailijan Roberto Bolañon tiedetään fanittaneen.

Tarinan päähenkilö on Hans, maailman mantuja kolunnut kaunokirjallisuuden kääntäjä, joka saapuu kuvitteelliseen Wandernburgin saksalaiskylään eikä pääse enää lähtemään sieltä pois.

Kylässä hän kohtaa muun muassa luokkatietoisen majatalon omistajan ja sivuteiden posetiivarin. Kaikkien hänen tapaamiensa henkilöiden ylle kaartuu jokin salaperäinen varjo. Teoksen alussa voisi sanoa olevan jopa jotain kafkamaista – Saksassa kun kerran ollaan.

Tarina sijoittuu 1800-luvulle ja valottaa ihailtavan yksityiskohtaisesti paikallista ajankuvaa. Vähitellen tarinan keskiöön nousee kielletty rakkaus, kun Hans tapaa ylhäisen Sophien.

Sophien järjestämissä perjantai-iltojen salongeissa kaupungin älymystö kokoontuu yhteen väittelemään ja keskustelemaan aikansa filosofiasta, taiteista ja etenkin romantiikan ajan kuuluisimpien kirjailijoiden teoksista.

Etenkin kääntämisen teoria on useasti esille kohoava aihe henkilöhahmojen välisissä keskusteluissa. Erityiseksi keskustelun aiheeksi kohoaa myös monikulttuurisuus, joka voidaan nähdä yhtenä teoksen läpi kantavana teemana. 1800-luvun aatemaailma esitetään rikkaana ja yllättävän poleemisena.

Naisen asema nousee myös hyvin esille. Sophien sivistyneisyys on väheksyttyä, vaikka hänet kuvataan säälimättömän intohimoisena kääntämistä ja kaunokirjallisuutta kohtaan.

Teos on hyvin vahvasti kirjallisuuspainotteinen; intertekstuaalisia viittauksia on viljalti. Aihe kietoutuu myös Hansin ja Sophien väliseen suhteeseen. Lukija jää miettimään, onko kaikki kaunokirjallisuuden kieli lopulta rakkauden kieltä.

Rakkaustarina on kytketty aikakauden kuvaukseen. Sophien ja Hansin suhde on siitä erityinen, ettei se sellaisenaan voisi olla mahdollinen missään muussa ajassa tai paikassa. Kohtalolla ja sääty-yhteiskunnalla on sormensa pelissä.

Tarinaa jännitteistämään on rakkausjuonen lisäksi kudottu rikoskertomus. Kylän naisia ahdistelee kummallinen raiskaaja, josta uhrit muistavat vain karhun ihran hajun. Tapausta selvittämään ryhtyvät paikalliset Glück & Glück, komisariot jo kahdessa polvessa.

Perin traditiotietoinen tyyli vallitsee teoksessa. Romaani on paikoin puettu kirjeiden ja henkilöhahmojen dramatisoimien kohtausten asuun. Länsimaisen kirjallisuuden suurteoksia lainataan jatkuvasti.

Kerronta kuitenkin korostaa teoksen nykypäiväisyyttä. Kun tunnelma tiivistyy, menneen ajan kerronnasta hypätään vaivihkaa preesenssiin. Tämä luo kertomukseen intensiivisiä vaiheita, jotka enteilevät yleensä jotakin epäilyttävää toimintaa tai käännettä.

Vuosisadan matkustaja onnistuu yllättämään. Teoksen pituuden määrittelee kerronnan tyyli, jossa on yhdistelty aikakaudelle leimallisia laveita piirteitä. Niiden vastapainoksi teos on sidottu nykyaikaiseen romaaniperinteeseen. Romaani osoittaa aikakauden kerrontatapojen keinotekoisuuden tuomalla ne näkyviksi.

Helsingin Sanomat: Palkittu Vuosisadan matkustaja on hämmästyttävä laboratorio, jonka teemat koskettavat nykyaikaa
Turun Sanomat: Lumoava suurromaani 1800-luvun Euroopasta

 

 

 

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä

kiintymyksia

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä
Suom. Sari Selander
Romaani, 131 s.
Like, 2017

Kiintymyksiä (Los Afectos, 2015) on ensimmäinen suomennettu teos bolivialaiselta kirjailijalta Rodrigo Hasbúnilta (s. 1981).

Eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Ertlin perhe on juuri muuttanut Münchenistä Boliviaan, La Pazin kaupunkiin. Perheen isä suunnittelee tutkimusmatkaa Amazonian sademetsään. Hänen tavoitteenaan on löytää muinainen inkojen kaupunki Paitití ja kuvata dokumenttielokuva retkikunnan matkasta.

Pakkomielteisen isän seuraksi epäonnisen retkikunnan matkalle osallistuu myös perheen tytär Monika. Romaanin kytkökset todellisuuteen tuntuvat todella vasta teoksen loppupuolella, vuosikymmenien kuluttua, kun pelottoman ja uhmakkaan Monikan tie risteää kuuluisan Che Guevaran tarinan kanssa.

Ertlin perheen Hans-isä on tunnettu natsien propagandafilmien kuvaajana, joten tyttären päätös liittyä vasemmistosissiliikkeeseen, ei tuota onnellista loppua isän ja tyttären väliselle suhteelle.

Hasbún kuvaa tapahtumia hyvin intiimisti vaihtelevin kertojaäänin ja runsain sisäisin monologein. Elämän sattumanvaraisuuden kuvaus on Hasbúnin käsissä taipunut kauniisti kerrotuksi tarinaksi, jonka kaikkein vähiten olettaisi perustuvan tositapahtumiin.

Hasbún kuvailee vaivihkaisin elein koko sisarussarjan kantamaa syyllisyyttä isänsä historiasta. Hansin pakkomielle Paititísta kuvastaa hänen tarvettaa jättää mennyt taakseen.

Vaivihkaa Hasbún myös kuljettelee perhettä kohti eriytymistä omille teilleen, kunnes lopulta tiet eroavat peruuttamattomasti.

Teoksen lukeminen ei ole vaivatonta. Sivuja voi joutua selailemaan taaksepäin, sillä kerronta vaatii lukijalta herpaamatonta huomiota. Jotkin asiat kerrotaan niin näkymättömästi, ettei niiden tunnistaminen välttämättä onnistu ensimmäisellä lukukerralla. Romaanin lukeminen vaatii syventymistä.

Pieneen romaaniin mahtuu suuri tarina. Yli vuosikymmenien jatkuva Ertlin perheen hajaantumisen seuraaminen on luotu eheästi. Erityisesti romaani kuvaa sukupolvien välistä vastakkainasettumista ja tulevaisuususkoa.

Kiintymyksiä voidaan määritellä historialliseksi romaaniksi, siinä missä monet pikkutarkat monisataasivuiset järkäleetkin. Hasbún on taustatyönsä tehnyt, mutta romaani on silti silkkaa fiktiota.

Sitä mukaa kun historiallisen tiedon olemus ymmärretään yhä paremmin epävarmaksi ja näkökulmasidonnaiseksi, Hasbúnin romaania vastaavat teokset tulevat oletettavasti lisääntymään. Ilmiö näkyy vahvasti myös kotimaisessa kirjallisuudessa, jossa kirjailijat ovat jo uskaltautuneet ottamaan luovia vapauksia.

Kauppalehti: Isin tytöt

 

 

Paulo Coelho: Vakooja

Vakoj_7012-1

Paulo Coelho: Vakooja
Suom. Jarna Piippo & Sanna Pernu
Romaani, 190 s.
Bazar, 2016

Paulo Coelhon viimeisimpänä suomennettu teos Vakooja on historiallinen romaani. Voisi kuvitella, että Coelholle tyypillistä tekstin yksinkertaisuutta olisi vaikea pukea historiallisen romaanin muotoon. Historialliset romaanit kun tapaavat olla monta sataa sivua pitkiä ja yksityiskohtiin paneutuvia järkäleitä.

Coelhon historiallinen romaani pohjautuu todellisiin tapahtumiin, mutta tapahtumien kerrontajärjestys ja henkilöiden välinen dialogi ovat kirjailijan omaa käsialaa. Romaani kertoo kuuluisan tanssijan ja vakoojan Mata Harin – oikealta nimeltään Margaretha Zelle – elämäntarinan.

Hollantilaisen isän ja jaavalaisen äidin tyttärestä kasvoi Pariisin elegantin yläluokan suosima esiintyjä, jonka eksoottisten tanssiesitysten pääosassa oli vaatteista riisuutuminen. Mata Haria voidaan pitää stripteasen varhaisena edustajana.

Mata Hari oli myös prostituoitu, joka viihtyi erityisesti upseerien ja diplomaattien seurassa. Romaani kertoo Mata Harin tarinan ylpeästi ja totuutta kaihtamatta aina nuoruudessa koetusta raiskauksesta tanssijan elämän päättäneeseen teloitukseen.

Teos keskittyy erityisesti teloitukseen, joka toimii tarinan nykyhetkenä, josta käsin Mata Hari itse teoksen minäkertojana valottaa menneisyyttään.

Teloitus tapahtui Mata Harin ollessa 41-vuotias. Hänet tuomittiin Ranskassa 1917 vakoilusta saksalaisille.

Teoksesta saa sellaisen kuvan, ettei Mata Hari tosiasiassa ollut kiinnostunut vakoojan roolistaan, vaan hänet vedettiin mukaan ensimmäisen maailmansodan tapahtumiin ilman varsinaista suostumusta.

Coelho kuvaa maailmansodan tapahtumia yksinkertaisesti ja oppikirjamaisesti nostaen esille vain kaikkein tärkeimmät ja tunnetuimmat tapahtumat. Yksinkertaisuus näkyy myös lausetasolla, mikä tosin edistää tekstin luettavuutta.

Valitettavasti tanssijan elämä on tiivistetty lähinnä yleiskatsaukseksi, jotta se on saatu mahtumaan alle kahteensataan sivuun. Lisäksi Paulo Coelho Mata Harin äänen tulkkina tuntuu paikoitellen tuovan vain omaa ääntään kuuluviin päähenkilönsä suulla.

Kritiikki on julkaistu alun perin verkkolehti Sylvissä.

Paulo Lins: Jumalan kaupunki

jumalan-kaupunki

Paulo Lins: Jumalan kaupunki
Suom. Tarja Härkönen
Romaani, 491 s.
Aviador, 2016

Paulo Linsin Jumalan kaupunki (Cidade de Deus, 1997) ennätti Suomeen elokuva-adaptaationa jo 2000-luvun alussa, kun Fernando Meirelles ohjasi romaanin pohjalta samannimisen elokuvan (City of God, 2002). Romaanin käännöstä suomeksi saatiin odottaa lähes kaksikymmentä vuotta.

Jumalan kaupunki on historiallinen romaani, sillä se perustuu Rio de Janeiron faveloissa elettyyn elämään 1960-luvulta 1980-luvulle. Teos ei silti missään nimessä ole menettänyt ajankohtaisuuttaan.Faveloiden asukkaat kokevat edelleen sosiaalista syrjintää.

Faveloiden eli slummienkaltaisten köyhäinasuinalueiden monitahoiset ongelmat ovat yhä Brasilian häpeäpilkku, mikä nousi uutisotsikoihin erityisesti viime kesän Rion olympialaisten aikaan. .

Toinenkin tunnettu brasilialaiskirjailija, Luiz Ruffato, otti tuolloin kantaa kotimaansa ongelmiin. Helsingin Sanomien haastattelussa hän kertoo sosiaalisen liikkuvuuden olevan Brasiliassa yhä vähäistä.

Paulo Lins vieraili Suomessa Helsingin kirjamessujen aikaan. Hänen näkemyksensä faveloista on omakohtainen. Helsingin Sanomien haastattelussa kirjailija esittää kuvauksen nuoruuden elämästään Cidade de Deusin favelassa, mikä vastaa pitkälti Jumalan kaupunki -romaanista välittyvää kuvaa.

Lins puhuu erityisesti valkoisten ja mustien välisestä perustavanlaatuisesta yhteiskunnallisesta erottelusta, mikä näkyy nykypäivän Brasiliassa. Samaan asiaan voi kiinnittää huomiota romaania lukiessa. Jumalan kaupunki on köyhien ja etenkin mustien asuttama loukko.

Jumalan kaupunki ei ole kovin miellyttävää luettavaa. En missään nimessä suosittelisi teosta heikkohermoisille. Väkivallankuvaukset ovat halki teoksen toistuvia ja julmia. Siinä vaiheessa, kun teoksessa kuvataan lapsen paloittelusurmaa, tekisi kovia kokeneen arvostelijankin mieli laittaa kirja hetkeksi pakastimeen lepäämään.

Lins kuvaa favelan elämää kaikessa raadollisuudessaan. Teokseen sisältyy kolme toisiinsa limittyvää tarinalinjaa. Vuorotellen seurataan kolmen keskushahmon elämää, selviytymistä ja vääjäämätöntä kuolemaa vastaan takeltelevaa kamppailua.

Lisäksi teokseen sisältyy runsas määrä lyhyitä sivujuonteita, joista suurin osa päättyy ryöstöön, ampumavälikohtaukseen, raiskaukseen, sivullisiin uhreihin, jengitappeluun, kostoon, huumekauppaan, kuolemaan johtavaan onnettomuuteen tai murhaan.

Vain harvat selviävät favelan koetteluista. Linsin tarkoituksena on kai ollut kuvata Jumalan kaupungin ennalta-arvaamatonta luonnetta. Koskaan ei voi tietää, milloin harhaluoti kimpoaa kenenkin rintaan.

Kertomuksen alussa kyse on lopputulokseen nähden harmittomasta pikkupoikien uhittelusta ja ryöstelystä ilman suunniteltuja kuolonuhreja. Ryöstely kuitenkin riistäytyy vähitellen käsistä, huumekauppa lisääntyy ja sen myötä rikollisuus, korruptio ja raskaat aseet asettautuvat pysyvästi Jumalan kaupunkiin.

Teoksen tapahtumat eskaloituvat loppua kohden. Lopulta jengit takertuvat koko kaupungin turvallisuutta uhkaavaan kostonkierteeseen, jonka alkupistettä kukaan tuskin enää muistaa.

Teos sisältää paljon puhekielistä dialogia, jossa vilisee erityisesti nuorisoslangille ominaisia ilmauksia. Sitä lukiessa käsittää, että teoksen henkilöhahmot ovat tosiaan vasta lapsia ja nuoria.

Nuorisokulttuuri on läsnä muutenkin tarinan taustalla. Erityisesti brasilialainen samba pauhaa faveloissa, joissa ovat myös maan suosituimpien sambakoulujen juuret.

Jumalan kaupunki on kokonaisuudessaan ennen kaikkea vaikuttava, vaikka samalla myös lukijaansa hylkivä teos. Teoksen kieli ja rakenne onneksi takaavat eheän ja kiinnostavan lukukokemuksen, vaikka teemojensa puolesta teos olisikin vaikeasti lähestyttävä.

Romaanin pohjalta kuvattu elokuva-adaptaatio ei sekään ole helpoimmasta päästä. Romaani avaa Jumalan kaupungin tapahtumia runsaammin ja yksityiskohtaisemmin, mikä tekee siitä kiinnostavaa luettavaa myös niille, joille elokuvan tarjoama kuva favelasta on jo ennestään tuttu.

Kansan Uutiset: Jumalan kaupungin kirjoittaja Paulo Lins: ”Brasilian ongelma on rasismi”

Care Santos: Suklaan maku

9789515239891-1

Care Santos: Suklaan maku
Suom. Anu Partanen
Romaani, 412 s.
S&S, 2016

Care Santosin Suklaan maku on historiallinen romaani, joka käsittää kolme eri aikatasoa. Tarinan eteneminen tapahtuu nykyajan Barcelonasta kohti historian syövereitä aina 1700-luvulle ja Ranskan kuningas Ludvig XV:n hoviin.

Eri aikatasoille sijoittuvat tarinat ovat toisistaan melkein irrallisia. Ainoa yhdistävä tekijä on vanha posliininen kaakaokannu, joka saa teoksessa lähes henkilöhahmon aseman. Kaakaokannun merkitys eri ihmisten elämässä on ollut näkymätön mutta vaikuttava.

Teos ei ole Pienen suklaapuodin kaltainen suklaaherkuilla kyllästetty namupala. Suklaa ei maistu tekstissä kuten voisi olettaa, vaan se häilyy vain teoksen taustatukena. Suklaan rooli on toimia hyvin vähäisesti korostettuna kuriositeettina.

Santosin kirjoitustyyli on vähäeleistä. Tämä korostuu etenkin teoksen ensimmäisessä herkkäpiirteisessä osiossa, jonka aiheena on perinteikäs kolmiodraama.

Nykyaikaan sijoittuvassa osiossa päähahmona on itsenäinen ja menestynyt naishahmo Sara. Tarinan lähtökohtana on pettäminen. Kaakaokannu särkyy, kun selviää, että Saran mies on koko ajan ollut tietoinen siitä, että vaimo on pettänyt häntä miehen parhaan ystävän kanssa. Kaakaokannulla on myös ominaisuus heijastella tarinan saamia sävyjä ja tunnelmia.

Toisessa osiossa eletään 1800-luvun espanjalaisessa sääty-yhteiskunnassa. Huomio kiinnittyy naisten asemaan eri aikakausilla. Osion päähahmona on palvelustytöstä lääkärinrouvaksi loikannut Aurora, jonka toiseutta korostetaan kerronnallisin keinoin. Tekstissä on käytetty yksikön toista persoonaa, jolloin teksti puhuttelee lukijaa; ikään kuin lukija asetettaisiin Auroran rooliin. Tehokeino on toki perusteltu, mutta se vaikuttaa jokseenkin päälle liimatulta ja häiritsee lukemista.

Sen sijaan rakenteesta tekevät mielenkiintoisen viittaukset oopperaan ja teatteriin. Teoksen osiot on nimetty näytöksiksi ja yhdessä osiossa teksti on kirjattu näytelmädialogiksi.

Viimeisessä osiossa selviää tietenkin kaakaokannun huikea syntytarina. Vaikka kirjan päätös on ennalta arvattavissa, teoksen kokonaisuutta osaa arvostaa vasta lopuksi, kun näkee, miten kirjoittaja on liittänyt teokseensa useita historiallisia henkilöitä – sekä tuntemattomia että tunnettuja – ja rakentanut uskottavan draamankaaren yhden ikivanhan kaakaokannun ympärille.

Kritiikki on julkaistu alun perin verkkolehti Sylvissä 8.9.2016.

Helsingin Sanomat: Barcelona, historia, suklaa ja romantiikka – katalaanikirjailija Care Santos luottaa suosittuun reseptiin

Albert Sánchez Piñol: Voitetun kaupungin tarina

voiteun_kapgr_wb72d_6974

Albert Sánchez Piñol: Voitetun kaupungin tarina
Suom. Satu Ekman
Romaani, 686 s.
Bazar, 2016

Voitetun kaupungin tarina (Victus, 2012) on järkälemäinen historiallinen romaani, joka sijoittuu Espanjan perimyssodan aikaan, 1700-luvun kahdelle ensimmäiselle vuosikymmenelle. Tapahtumat sijoittuvat ensisijaisesti Barcelonaan, jossa käytiin sodan ratkaisevimmat taistelut. Romaani käsittelee ennen kaikkea Espanjan sotahistoriaa.

Espanjan perimyssodan kannalta hallitsijoiden asemaa on kenties yleensä pidetty merkittävänä, mutta Albert Sánchez Piñol kertoo Barcelonan piirityksen tarinan sodassa palvelleiden upseerien ja heidän avustajiensa näkökulmasta. Teoksen päähenkilönä toimii veijarimainen Zuvi Pitkäkoipi eli sotainsinööri Martí Zuviría, joka sanelee tarinaansa vuosia jälkeenpäin, 98-vuotiaana.

Martí Zuviría oli todellinen historiallinen henkilö, joka toimi perimyssodassa espanjalaisen sotilaan, Antonio de Villarroelin adjutanttina. Sáncez Piñol on antanut Zuviríalle merkittävämmän roolin kuin mitä historiankirjat kertovat. Romaanissa Zuviría kuvataan ilmiömäisenä insinöörinä sekä pienenä mutta tärkeänä tekijänä Barcelonan taistelussa vuonna 1714.

Kertomus alkaa Zuvirían nuoruusvuosista. Teoksen kiinnostavin osuus on seurata nuoren insinöörin koulutusta kuuluisan ranskalaisen sotainsinöörin, Vaubanin opetuksessa Bazochesissa. Koulutus on rankka, ja päivät kestävät aamuvarhaisesta iltamyöhään. Jo nuorena Zuviríasta paljastuu veijarimainen olento, joka lannistumatta pärjää ankarien kouluttajiensa laatimista haasteista.

Sotainsinöörin työtä ja koulutusta kuvataan salaperäisenä taiteenlajina, jonka taitaminen vaatii yli-inhimillisiä voimia. Insinöörit ovat kuin pieni salaseura koodikielineen ja tatuointeineen. 98-vuotiaana Zuvirían käsivarteen on tatuoitu yhdeksän kymmenestä ansioituneisuutta merkitsevästä pisteestä. Kymmenen pisteen insinöörejä ei hänen mukaansa ole olemassakaan.

Lähdettyään Bazochesista omille teilleen, Zuviría päätyy perimyssodan pyörteisiin, milloin kapinallisten, milloin ranskalaisten tai liittoutuneiden riepoteltavaksi. Barcelonasta kotoisin olevalla Zuviríalla ei ole kotia, eikä liioin isänmaata. Sotainsinöörinä hän voi taistella kenen joukoissa mielii.

Zuviría voidaan hyvin nähdä Espanjan kirjallisuushistorialle tyypillisen picaro-hahmon perillisenä. Voitetun kaupungin tarinassa on muitakin veijariromaanille tyypillisiä piirteitä, kuten ajan yhteiskunnallisen järjestyksen kritisointia. Huikentelevaisuudessaan Zuviría on selvä vastine entisajan pikareskihahmoille.

Zuviría ei kuitenkaan ole täysin pahansuopa tai moraaliton. Hän välittää läheisistään, ja hän välittää Barcelonan kohtalosta sekä insinööritaidon merkityksestä. Teos jakaantuu kolmeen osaan ”Veni”, ”Vidi” ja ”Victus”, joista viimeisin keskittyy tapahtumien huipentumaan eli Barcelonan taisteluun 1714. Zuviría loikkii taistelussa puolelta toiselle, mutta koko ajan hän toimii linnoittautuneen kaupungin puolustajana.

Teos sisältää runsaasti sotaisia taistelutilanteiden kuvauksia, pommituksia ja lähitaisteluja. Reilussa 600 sivussa kaikki mahdollinen tulee sanotuksi jokaista yksityiskohtaa myöten. Teos ei kuitenkaan sisällä puuduttavaa aseiden yksityiskohtaista kuvausta vaan syventyy enemmänkin henkilöhahmojen kuvailuun.

Romaani sisältää useita keskeisiksi kehittyviä henkilöhahmoja, joista suurin osa edustaa todellisia historiallisia henkilöitä autenttisine tarinoineen. Heitä kuvataan historiankirjojen ja kronikoitsijoiden jälkeen jättämien tietojen mukaan. Lisäksi Sánchez Piñol on syventänyt henkilöhahmoja ja antanut heille tunnistettavia, inhimillisiä piirteitä, vahvuuksia ja heikkouksia.

Zuvirían jutusteleva minäkerronta tekee järkäleen kahlaamisesta eloisan lukukokemuksen. Teoksen luettuaan ymmärtää taatusti paremmin Barcelonan kaupungin ja sen arkkitehtuurin historiaa. Lisäksi teos antaa kattavan kuvauksen Espanjan perimyssodan vaiheista. Kirjoittajan voi todella nähdä perehtyneen aiheeseensa.

Satu Ekmanin käännös säilyy rakenteellisesti ja sisällöllisesti hallittuna loppuun saakka. Teoksen kääntäminen on vaatinut jonkin verran harvinaisen erikoissanaston tuntemusta. Teoksessa esiintyvät ranskankieliset termit ja lausahdukset on tavan mukaan jätetty suomentamatta. Teoksen kiinnostavuutta lisäävät tekstin oheen liitetyt piirustukset linnoituksista ja henkilöiden muotokuvat.