Virginia Vallejo: Rakastin Pabloa, vihasin Escobaria

escobar

Virginia Vallejo: Rakastin Pabloa, vihasin Escobaria
Suom. Sari Selander
Muistelmat, 461 s.
Like, 2017

Kolumbialainen toimittaja, malli ja uutisankkuri Virginia Vallejo kirjoittaa muistelmillaan läpivalaisun tunnetun rakastajansa Pablo Escobarin elämään.

Virginia Vallejon muistelmat ovat kirjoittajansa itsensä näköiset, vaikka kertovatkin lopulta enemmän hänen entisestä kumppanistaan. Viihdearvolla ratsastava teos sortuu välistä ylilyönteihin, mikä syö teoksen uskottavuutta.

Maineikas kokaiinin salakuljettaja varastaa valtavan tilan Vallejon elämästä, vaikka pari on yhdessä vain muutaman vuoden. Vallejon muistelmista paljastuu, miten Escobar seuraa hänen tekemisiään vielä vuosia sen jälkeen, kun suhde on jo laantunut.

Vallejon tapa kirjoittaa jakaa taatusti mielipiteitä. Toisaalta teksti on napakkaa ja tiedon välittämisen kannalta korkealaatuista, kuten toimittajalta saattaa olettaa.

Paikoin tekstiä kuitenkin värittävät turhamaisuudet ja oman julkisuuskuvan pönkittäminen. Tämä ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti huono asia, vaan se on myös hyvin paljastavaa ja kertoo paljon kirjoittajastaan.

Vallejo on itsevarma kirjoittaja ja syystäkin. Kuten hän teoksessaan kertoo, joutui hän monien eri tahojen mustamaalaamaksi ja herjaamaksi ollessaan suhteessa Pabloon ja erityisesti suhteen jälkeen, vaikka tieto heidän suhteestaan ei koskaan ollutkaan virallisesti julkista.

Vallejo tarvitsi itsevarmuutta ja ennen kaikkea rohkeutta selvitäkseen hengissä. Tätä ei voi kukaan kieltää, mutta ajoittainen namedroppailu ja oman lukeneisuuden turha korostaminen tekevät vain hallaa Vallejon itsevarmuudelle. Kirjoittajan älykkyys käy lukijalle riittävästi ilmi muillakin tavoin.

Muistelmissaan Vallejo ei niinkään keskity oman uransa valottamiseen, vaikka sitäkin toki sivutaan. Kirjoittaahan hän joka tapauksessa omasta näkökulmastaan. Erityisesti Vallejo toimii kuitenkin Pablo Escobarin elämän sivustakatsojana ja lopulta tämän elämäkerturina.

Jo teoksen aloituskappale, jossa Vallejo vasta tapaa ensimmäisen kerran Escobarin kuvaa ihmeen osuvasti, mitä Vallejon elämään on luvassa: vaaraa, viettelyä, äkkipikaisuutta ja kieroutunutta huumoria. Vallejo kirjoittaa ensimmäisestä tapaamisestaan Escobarin kanssa:

”Singahdamme matkaan Escobar veneen ratissa. Kuin vauhdin hurman hypnotisoimana hän kiitää joen pintaa väistellen eteen osuvia esteitä, aivan kuin tuntisi ennestään joka ikisen mutkan, kiven ja pyörteen, veteen kaatuneen puun ja pinnalla kelluvan tukin. Ikään kuin hän haluaisi tehdä meihin vaikutuksen ja näyttää kykenevänsä pelastamaan meidät ties mistä vaaroista, jotka ehdimme siinä vauhdissa hädin tuskin edes rekisteröidä, kun ne jo katoavat näköpiiristä ja saavat meidät epäilemään niitä mielikuvituksemme tuotteiksi. Pyörryttävä matka kestää melkein tunnin, ja perille päästyämme meistä tuntuu kuin olisimme tulleet suin päin alas Niagaran putouksia. Olen vaikuttunut. Tajuan että edellisen tunnin aikana joka ikinen sekunti henkemme oli kuskimme hiuksenhienojen laskelmien varassa – tuon meihen, joka näyttää syntyneen paitsi rikkomaan omia rajojaan myös pelastamaan muiden henkiä, mistä hän saa vastineeksi ihailua, kiitollisuutta, ja vuolaita kehuja.”

Vallejon tekstissä on tiettyjä teatraalisia aineksia. Hän onnistuu monesti glorifioimaan mitä ahdistavimpia ja pelottavimpia hetkiä elämästään.

Vallejo kirjoittaa hyvin omaäänisesti ja tuo ääni kuuluu selvästi kolumbialaiselle diivalle, jonka maineen hän on onnistunut säilyttämään kovista kokemuksistaan huolimatta. Vallejon diivan olemus käy teoksesta selvästi ilmi välillä holtittomanakin turhamaisuutena.

Kenties juuri kirjoittajan turhamaisuuden vuoksi teos kärsii paikoin uskottavuudesta. Yltiödramaattiset kuvaukset nuoren parin salaisista kohtaamisista tuovat lukijan mieleen lähinnä rikos- ja toimintaelokuvat. Teokseen on yritetty ladata ehkä turhan paljon viihdearvoa, jolloin sen kiinnostavuus kärsii.

Uskottavuutta syövät myös sellaiset yksityiskohdat kuin pitkät suorat lainaukset vuosikymmenten takaisista keskusteluista. Tuntuu jopa arveluttavalta, että Vallejo esittää joitain asioita suorina lainauksina sen sijaan, että referoisi käytyjä keskusteluja. Yllättävän monissa yhteyksissä teokseen onkin viitattu virheellisesti romaanina.

Pablo Escobarista, Kolumbian huumesodista ja huumeiden salakuljetuksesta ylipäätään on viime vuosina kirjoitettu ja filmattu huomattava määrä teoksia, mikä onkin herättänyt kritiikkiä. Miksi viihdeteollisuus ratsastaa aina muiden kärsimyksen kustannuksella?

Teoksen pohjalta on vuonna 2017 kuvattu espanjalaisen Fernando León de Aranoan ohjaama samanniminen elokuva, jonka pääosassa Vallejoa ja Escobaria näyttelevät Penélope Cruz ja Javier Bardem.

Katso myös: Thierry Noël: Hopeaa vai lyijyä? Kokaiinikuningas Pablo Escobarin elämä

Mainokset

Cristovão Tezza: Professori

professori

Cristovão Tezza: Professori
Suom. Tarja Härkönen
Romaani, 272 s.
Aviador, 2018

Professori (O prefossor, 2014) on brasilialaisen kirjallisuuden professorinakin työskennelleen kirjailijan Cristovão Tezzan romaani akateemisen miehen kunniasta ja katumuksesta.

Professorin päähenkilö on iäkäs kielitieteen professori, joka on tehnyt pitkän ja kunniakkaan uran akateemisessa maailmassa. Nyt häntä ollaan palkitsemassa urastaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat lyhyeen muutaman tunnin mittaiseen jaksoon eräänä aamuna, kun professori valmistautuu kotonaan pitämään kiitospuheen palkintoseremoniassa.

Teos kaivautuu professorin mieleen ja muistoihin. Kirjan takakannessa puhutaan Marcel Proustin hengestä, eikä luonnehdinta mene metsään. Menneen elämän ja uran reflektoinnin hetkellä professori päätyy hallitsemattomaan muisteloon, joka johtaa hänet sekä haluttujen että epämieluisten ja haudattujen muistojen äärelle.

Vähitellen professorin menneisyydestä avautuu haurauden hetkiä ja itsepetoksen juopa sen kuin kasvaa ja syvenee. Syrjähypyt, etäisyys jälkikasvuun ja vaimon kuolema nousevat lopulta alitajunnasta professorin tietoisuuteen häiritsemään uran huippuhetkeä.

Professori on kiinnostavalla tavalla kirjoitettu romaani, jossa vuorottelee lähes limittäin kaksi kertojaa, joita on vaikea erottaa toisistaan. Romaanissa on erillinen hän-kertoja, mutta hän-kertojaa ei ole erityisesti korostettu tai eristetty professorin omasta äänestä siten, että teksti vaikuttaa enemmän minä-kertojan suoralta vuodatukselta.

Tajunnanvirtamainen monologi soljuu eteenpäin rauhallisesti. Tarja Härkönen on jälleen onnistunut suomentamaan monimutkaisen tekstin selkeästi ja tasapainoisesti niin, että lauseet etenevät juuri sopivassa rytmissä suomenkielistä lukijaa ajatellen.

Cristovão Tezza vieraili Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumassa tänä keväänä. Tezzan ja toimittaja-tietokirjailija Maria Mannerin välinen keskustelu on katsottavissa Yle Areenassa.

Le Monde Diplomatique: Professori

Samanta Schweblin: Houreuni

houreuni-768x1096

Samanta Schweblin: Houreuni
Suom. Einari Aaltonen
Pienoisromaani, 144 s.
Like, 2018

Houreuni (Distancia de rescate, 2014) on argentiinalaisen kirjailijan Samanta Schweblinin (s. 1978) intensiivinen ja salaperäinen pienoisromaani, johon kytkeytyy ekologinen huoli maailman tilasta.

Houreuni koostuu tarinallisesta dialogista Amanda-nimisen naisen David-nimisen pojan välillä.

Tapahtumat alkavat hämyisestä sairaalahuoneesta. Amanda tietää jostakin selittämättömästä syystä tekevänsä kuolemaa. David tiedustelee häneltä lähiaikojen tapahtumia ja yrittää ilmeisesti selvittää, mikä on johtanut Amandan tähän tilaan.

Amanda kertaa menneitä tapahtumia ääneen. Miten hän on muun muassa istunut ottamassa aurinkoa Davidin äidin Carlan kanssa ja käynyt ostoksilla tyttärensä Ninan kanssa.

Amandan kertomusta varjostavat epämääräiset sivuhuomiot ulkonäöltään muuttuneista kylän lapsista. Lukijalle herää monenlaisia epäilyksiä siitä, mitä on käynnissä. Onko kyse myrkytyksistä, mutaatioista, madoista vai mistä?

Vähitellen kertomus etenee yliluonnollisen puolelle, kun Amanda kertoo, että Carla on yrittänyt väittää hänelle, että Davidin sielu olisi vaihtanut ruumista.

Houreuni on painostavatunnelmainen psykologinen romaani, mutta yhtä hyvin sitä voisi kuvailla ekotrilleriksi. Tapahtumat nimittäin sijoittuvat Argentiinan pampalle, maaseudulle.

Argentiinassa geenimanipulaatio on arkipäivää, ja viljelyksillä käytetään yhä torjunta-aineita, jotka muualla maailmassa on arvioitu terveydelle vaarallisiksi ja sen perusteella kielletty.

Romaanin sivuilla vilahtaa  muutamia viittauksia soijantuotantoon, minkä perusteella voisi sanoa teoksen painostavan tunnelman olevan osittain myös verrannollinen monien argentiinalaisten huoleen oman terveytensä puolesta.

Teoksen painostava jännite kasautuu epätietoisuuden pohjalle. Emme tiedä tarkalleen, mitä on tapahtunut tai mitä tulee tapahtumaan. Teoksen ilmapiiri on suorastaan kihelmöivällä tavalla häiritsevä.

Ekologisiin aiheisiin paneutuva pienoisromaani on lajinsa edustajana mielenkiintoinen ja omaperäinen tapaus. Pienoisromaanin muoto avaa myös tarinankerronnalle täysin uudenlaisia mahdollisuuksia.

Teoksen alkuperäisnimestä muotoutunut käsite distancia de rescate esiintyy tekstissä paikoitellen Einari Aaltosen suomentamana pelastusetäisyytenä.

Sanalla viitataan esimerkiksi vanhempien tapaan laskea jatkuvasti päässään, kuinka pitkä matka heillä olisi pelastaa lapsensa milloin missäkin tilanteessa.

Pelastusetäisyyden voi nähdä kuin konkreettisena nauhana tai napanuorana, joka kiristyy äidin ja lapsen välillä sitä mukaa, kun etäisyys suurenee.

Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalilla vieraillut Schweblin kertoi Hannele Mikaela Taivassalon haastattelemana tarkemmin keksimästään käsitteestä ja siitä, kuinka se mielenkiintoisesti vertautuu tarinankerrontaan ja jännitteen toimintaperiaatteeseen.

Schweblinin ja Taivassalon käymä keskustelu on katsottavissa Yle Areenassa.

Carlos Ruiz Zafón: Henkien labyrintti

9789511304401

Carlos Ruiz Zafón: Henkien labyrintti
Suom. Antero Tiittula
Romaani, 956 s.
Otava, 2017

Henkien labyrintti (El laberinto de los espíritus, 2016) on yritys sanoa kaikki, mikä jäi sanomatta Unohdettujen kirjojen hautausmaa -saagan kolmessa ensimmäisessä osassa Tuulen varjo (Otava, 2016), Enkelipeli (Otava, 2016) ja Taivasten vanki (Otava, 2012).

Carlos Ruiz Zafónilla (s. 1964) on ollut kova työ punoa yhteen kirjasarjan aiemmissa osissa esiin työntyneet langanpäät.

Henkien labyrintti sijoittuu 1960-luvun synkkään Barcelonaan, jossa edelleen ratkotaan ja peitellään sisällissodan aikaisia vilpillisiä tekoja ja raakoja vääryyksiä.

Elokuvakäsikirjoittajana työskentelevä Ruiz Zafón taitaa tarinankerronnan lait ja osaa pitää jännitettä yllä äärimmillään jopa kymmenien sivujen ajan, mutta hänen saagansa päätösosa kärsii lopulta ylitsepursuavasta sisällöstä ja monimutkaisista sivupoluista.

Kaikki pienimmätkin kivet on käännetty, jotta lukijalle ei varmasti jäisi epäselväksi, mistä tarinassa on kyse. Vähemmälläkin rautalangan väännöllä olisi selvitty.

Ruiz Zafón ei taida tuntea hemingwayläistä kirjoitusohjetta, vaan on päättänyt vyöryttää lukijalle koko jäävuoren.

Kuten aiemmissakin osissa, myös Henkien labyrintissä tapahtumat keskittyvät kiinteästi Barcelonaan ja maalaavat kaupungista goottilaisen synkän ja nuhjuisen kuvan varjojen ja unohdusten kaupunkina.

Ankeus ja kuolema ovat läsnä, ei vain kaupungin kuvauksessa, mutta myös henkilöhahmojen ajatusmaailmassa. Viiltävä ironia on täynnä tietoutta ihmiselämän lyhyydestä ja katoavaisuudesta.

Henkien labyrintti kurkottaa takaisin 1930-luvulle Espanjan sisällissodan melskeisiin.

Muun muassa Enkelipeli-teoksesta tuttu David Martín ja monet muut haudatut hahmot kaivetaan esiin, kun teoksessa kelataan aikaan, jonka Martín ja monet muut kohtalokkaat hahmot viettivät Montjuicin vankilassa.

Vankilan pahamaineinen johtaja Mauricio Valls päätyykin koko teoksen suurimmaksi syntipukiksi ja pahantekijäksi.

Teoksen tarinaa motivoi Daniel Semperen äidin epämääräisissä olosuhteissa tapahtunut kuolema, jonka salaisuutta ratkotaan hiljalleen.

Miehisten pääosan esittäjien lisäksi Ruiz Zafón passittaa päätösosassa näyttämölle vaihteeksi myös yhden aktiivisen naishenkilön. Alicia Grisin, kuoleman enkelin, tehtävänä on selvittää Mauricio Vallsin outo katoamistemppu.

Vähitellen Alicia kietoutuu yhä syvemmälle tapaukseen, jonka taustalta paljastuu erinäisiä sisällissodan aikaisia vehkeilyjä ja suurempia petoskuvioita.

Apujoukoikseen Alicia värvää tietenkin Semperen kirjakaupan avuliaan joukon, Daniel Semperen ja Fermín Romero de Torresin.

Romaanin päätösosa pyrkii erottelemaan hyvikset ja pahikset toisistaan. Korruptoituneet vallanpitäjät saavat lopulta oikeanmukaisen tuomion ja kirjallisuuden pariin vihkiytyneet Semperet tovereineen pääsevät viettämään loppuelämäänsä vähemmillä tunnontuskilla.

Saagan lähes tuhat sivua käsittävä päätösosa on täynnä toimintaa ja monipolvisia juonikuvioita, käänteitä, petoksia, valheita, rakkautta ja yllättävien sukulaisuussuhteiden paljastumisia: kaikkea mitä hyvältä juonivetoiselta jännäriltä saattaa odottaa.

Kokonaisuudessaan Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarja on vielä enemmän kuin jännitystä. Se on korkeakirjallisilla viittauksilla ryyditettyä terävää dialogia ja iskevää tarinankerrontaa.

Kaiken lisäksi se on osoitus rakkaudesta kirjallisuuteen, mikä käy lukijalle hyvin ilmi jo sarjan ensimmäisessä osassa.

Monet kaunokirjallisista viittauksista menevät lukijalta kuitenkin sivu suun, johtuen siitä valitettavasta totuudesta, että Espanjan kirjallisuuden klassikoita on julkaistu suomennoksina täysin mitätön määrä verrattuna muihin läntisen Euroopan maihin.

Ruiz Zafón taitaa nokkelan veijarimaisen dialogin, jolle hän on varmasti löytänyt monta esikuvaa espanjalaisesta pikareskikirjallisuudesta.

Etenkin vanha Fermín on sanankäänteissään sen verran pedantti, että lukijalle on silkkaa nautintoa lukea tämän ironiantäyteisiä kommentteja.

Suomentaja Antero Tiittulaa tekee mieli ylistää Ruiz Zafónin nokkelan kielen hallinnasta ja taivuttamisesta suomeksi.

Kohtalokkaaksi koituu kirjailijan tapa viljellä samanlaista kielenkäyttöä niin viljalti, että karikatyyrimäinen puheenparsi menettää merkityksensä. Lopulta kaikki henkilöt puhuvat samalla tavalla ja yhtä nokkelasti.

Lisäksi mainittakoon, että Fermínin seksistinen kielenkäyttö tuntuu päätösosassa vain yltyvän, mikä on nähdäkseni täysin tarpeetonta. Mauton kielenkäyttö syö kosketuspintaa muuten sympaattisilta hahmoilta.

Henkien labyrintillä on kompastuskivensä, mutta intensiivinen tarinankerronta pelastaa lukukokemuksen ja tuo siihen mielenkiintoa.

Espanjankielisten maiden elokuvia

ElGuardianInvisible-thumb-430xauto-62759

Näkymätön vartija (El guardián invisible, 2017)

Dolores Redondon Baskimaan murhat -kirjasarjan ensimmäisen osan pohjalta kuvattu elokuva yhdistelee dekkaria ja mytologiaa. Elokuvassa Baskimaan mytologiset hahmot, loitsut ja ennustukset tuodaan nykypäivään.

Elokuvan pääosassa on baskilainen komisario Amaia Salazar (Marta Etura), joka palaa kotikyläänsä Navarraan selvittämään kummallisia nuoriin tyttöihin kohdistuneita rituaalimurhia. Pala palalta murhien selvittely johtaa Salazarin kohtaamaan myös oman historiansa ja lapsuuden painajaiset.

Elokuva on toteutettu vähäeleisesti. Fantastisista aineksista huolimatta elokuva on pääosin realistinen. Myyttiset piirteet korostuvat salaperäisessä tunnelmassa. Elokuva on synkkä ja varjoisa, mutta kauniisti toteutettu. Salazarin hahmossa ovat pinnalla samanaikaisesti heikkous ja vahvuus.

La_Llamada_film_poster

La llamada (2017)

Espanjalainen musiikkielokuva La llamada (engl. Holy Camp!) ei ole aivan perinteikäs teinikomedia, vaikka nuoret aluksi vaikuttavat juuri niin kapinallisilta kuin genrelle on tyypillistä. Katolisilla nunnilla riittää työsarkaa pitää biletykseen viehättyneet nuoret naiset aisoissa uskonnollisella kesäleirillä.

Yllättäen elokuva muuttuu sanomaltaan erityisen suvaitsevaiseksi. Elokuvan hulvattomat musiikkiesitykset, joissa esimerkiksi Jumala ilmestyy yhdelle teinille laulaen tälle Whitney Houstonia, tekevät elokuvasta suorastaan pähkähullun.

Kaiken takana on kuitenkin selvä sanoma: ole oma itsesi ja olet sellaisena arvokas. Yksi epäuskoinen teinityttö löytää paikkansa taivaasta, toinen nunnan kainalosta.

Elokuva voitti Goya-palkinnon parhaasta alkuperäismusiikkikappaleesta.

index

We Are Not Alone (No estamos solos, 2016)

Perulainen kauhuelokuva No estamos solos hyödyntää genrensä perusaineksia. On vanha talo, johon uusi ongelmainen perhe on juuri muuttanut. Vähitellen talossa alkaa tapahtua kummia: lelut liikkuvat itsestään ja seiniin ilmestyy raapimisjälkiä.

Talosta paljastuu suljettu kellari, jossa riivatut henget elävät. Perheenjäsenet joutuvat pitämään yhtä selvitäkseen yhteisen vihollisen kynsistä.

Elokuvan juoni on valitettavan ennalta-arvattava, eikä elokuva muutenkaan tuo genreen mitään uutta. Yliluonnollisen kauhun ystäville No estamos solos voi kuitenkin olla ihan mukavaa ajanvietettä.

AMAZONA_CARTEL_02-1

Amazona (2016)

Clare Weiskopfin ohjaama dokumenttielokuva Amazona kertoo ohjaajan omasta äidistä Valerie Meiklestä sekä ohjaajan suhteesta häneen.

Erään traagisen tapauksen johdosta Valerie päätti aikoinaan hylätä perheensä ja muutti asumaan yksin Kolumbiaan keskelle viidakkoa. Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin ollessaan itse raskaana Clare haluaa ymmärtää oman äitinsä tekoa.

Dokumentti kuvaa mielenkiintoisen ja erikoisen elämäntarinan läpi äitiyttä, naiseutta ja vapautta. Amazona on huomioitu muun muassa Goya-ehdokkuudella.

images

Palmuja lumessa (Palmeras en la nieve, 2015)

Pohjois-Espanjan Huescassa asuva Clarence (Adriana Ugarte) löytää setänsä vanhojen kirjeiden joukosta viitteitä siitä, että tällä saattaisi olla sukulaisia myös kaukana Päiväntasaajan Guineassa, jossa Clarencen isä ja setä elivät espanjalaisen kolonisaation aikaan. Setä kärsii alzheimerin taudista, eikä siksi ole kovin läsnä nykyhetkessä.

Samalla kun Clarence lentää Afrikkaan, Päiväntasaajan Guineaan, elokuva ottaa harpauksen menneisyyteen ja kolonisaation aikaan Espanjan Guineassa.

Elokuva paljastaa menneisyyden valta-asetelmia ja veritekoja, epätasa-arvoisuuden ja sorron, mutta samalla se nostaa esille koskettavan rakkaustarinan espanjalaisen miehen ja espanjanguinealaisen naisen välillä.

Menneisyydestä paljastuu Clarencelle asioita, joita hän ei osannut odottaa ja asioita, joita hän ei olisi välttämättä tahtonut edes tietää. Mutta kun haavat ovat kerran auenneet, veri valuu vuolaana. Clarence tekee kuitenkin palveluksen sedälleen, joka kaiken muun unohtaneena tunnistaa vielä nuoruudenrakkautensa kielen.

Un-tango-mas

Viimeinen tango (Un tango más, 2015)

María Nieves Rego ja Juan Carlos Copes ovat nyt jo kahdeksankymppisiä, mutta hieman nuorempina he olivat vielä kuuluisia tanssilavojen tähtiä ja tanssivat yhdessä tangoa. Nyttemmin tanssijat eivät voi enää sietää toisiaan.

Viimeinen tango on Argentiinaan sijoittuva, mutta pitkälti saksalaisella kokoonpanolla tuotettu dokumentti tangon intiimistä ja julmasta maailmasta, jossa tanssi menee rakkauden edelle.

Dokumentti on tunteikas ja jopa kivulias kuvaus tanssijoiden tulehtuneista väleistä, jotka eivät enää koskaan palaa ennalleen. Legendaarinen tanssipari elää enää vain historiassa.

 

Osa elokuvista on katsottavissa tälläkin hetkellä Yle Areenassa tai Netflix-suoratoistopalvelussa.

Fantastinen nainen (2017)

fantastinen_fi_web_large

Fantastinen nainen (2017)
Chile/Saksa/Espanja/USA, elokuva, 100 min, draama
Ohjaus: Sebastián Lelio
Käsikirjoitus: Sebastián Lelio & Gonzalo Maza
Pääosissa: Daniela Vega & Francisco Reyes

Chileen sijoittuva elokuva Fantastinen nainen (Una mujer fantástica, 2017) kertoo todellisen rakkaustarinan.

Kaikki alkaa liiankin hyvin. Marina on laulaja, jonka miesystävä hemmottelee häntä ostamalla syntymäpäivälahjaksi lentoliput Chilestä Iguassun vesiputouksille. Pariskunnan onni kääntyy, kun mies saa yöllä äkillisen sairaskohtauksen. Nainen ajaa hänet nopeasti klinikalle, mutta on jo myöhäistä. Hetken päästä lääkäri kertoo miehen menehtyneen.

Alkaa syöksykierre, kun sekä lääkärit, viranomaiset että miehen sukulaiset heittäytyvät hankaliksi Marinan oikeuksien edessä. Toiset yrittävät käyttäytyä kunnioittavasti Marinaa kohtaan, mutta omivat surun itselleen.

Marina saa nähdä ihmisten todelliset kasvot ja kokea heidän ennakkoluulonsa. Lääkärit ja rikospoliisit kyykyttävät Marinaa, ja lopulta hän on se, jota kohtaan käyttäydytään väkivaltaisesti. Transsukupuolisuus tuntuu olevan ainoa syy tähän kaikkeen.

Kuten sanottua, kyseessä on kuitenkin rakkaustarina. Rakkaus kantaa Marinan miesystävänsä vaikeiden sukulaisten sekä kaikkien henkisten ja fyysisten kärsimysten yli. Se tosiasia, että hänen rakastamansa mies on kuollut, ei tee hänen elämästään helpompaa.

Vaikka konservatiivisessa Chilessä transsukupuolisten oikeudet ovat suhteellisen tunnustettuja esimerkiksi joihinkin muihin Latinalaisen Amerikan maihin verrattuna, liittyy viranomaiskäytäntöihin yhä turhanpäiväistä byrokratiaa. Ennakkoluulot loukkaavat edelleen kaikkia Chilen sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä.

Elokuva onkin selvästi tavoitteellinen tukiessaan transsukupuolisten oikeutta omaan identiteettiinsä. Chilessä kampanjoidaan parhaillaan lakialoitetta uuden sukupuoli-identiteettilain säätämiseksi.

Tavoitteellisuudestaan huolimatta elokuva välttyy lokeroitumasta: raikkaan ja omaperäisen toteutuksensa ansiosta se seisoo omilla jaloillaan.

Karusta tarinastaan huolimatta Fantastinen nainen on siitä erityisen ilahduttava tapaus, että Marinan rooliin on valittu transnainen Daniela Vega.

Valitettavaa on toki edelleen, että transhenkilöiden on näyteltävä transhenkilöitä. Eikö olisi jo aika elokuville, joissa transhenkilökin voi edustaa ihmisyyttä eikä aina vain omaa transsukupuolisuuttaan?

Elokuva on ohjaaja Sebastián Lelion viides kokopitkä elokuva. Leliolta on aiemmin nähty Suomessa Gloria-nimisestä naisesta kertova samanniminen elokuva, josta hän paraikaa työstää Yhdysvaltoihin lokalisoitua versiota.

Kritiikki on julkaistu alunperin verkkolehti Sylvissä 9.2.2018.

Coco (2017)

coco_intl_payoff_finland

Coco (2017)
USA, elokuva, 105 min, koko perheen animaatio/seikkailu/komedia
Ohjaus: Lee Unkrich & Adrian Molina
Käsikirjoitus: Lee Unkrich, Jason Katz, Matthew Aldrich & Adrian Molina
Pääosissa: Anthony Gonzalez, Gael García Bernal, Benjamin Bratt / Luca Elshout, Markus Niemi & Waltteri Torikka

Pixarin uusin animaatio, Meksikoon sijoittuva Coco on saanut Latinalaisen Amerikan maissa osakseen tunnustusta. Ohjaaja Lee Unkrich onkin kertonut, että elokuvan tekijät ovat nähneet vaivaa taustatietojen keräämisessä. Unkrich ei halunnut tulla syytetyksi kulttuurisesta omimisesta. Meksikon ja sen asukkaiden tavoista ja perinteistä on otettu selvää kyselemällä heiltä itseltään.

Elokuvan espanjan- ja englanninkielisissä versioissa myös ääninäyttelijöinä on syntyperältään meksikolaisia näyttelijöitä. Suomenkielisessäkin versiossa kuullaan merkittävän paljon espanjankielisiä lausahduksia. Animaatiosta on tehty tarkoitushakoisesti vieraannuttava. Nyt tutustutaan vieraaseen kulttuuriin.

Ei ihme, että suosio lattarimaissa on ollut suurta. Niin argentiinalaiset kun chileläisetkin voivat samastua Cocossa kuvatun meksikolaisperheen arkeen, jossa läheisillä perhesuhteilla ja musiikilla on suuri merkitys ihmisille. Coco onnistuu kuvaamaan meksikolaista perhettä sortumatta tavanomaisiin stereotyyppeihin.

Kaiken lisäksi Coco on todella hyvä elokuva.

Pääosassa seikkailee nuori poika Miguel Rivera (Luca Elshout & Anthony Gonzalez), joka pyhäinpäivänä eli meksikolaisen Día de los Muertos -juhlan aikana katoaa eräänlaiseen rinnakkaistodellisuuteen, kuolleiden valtakuntaan.

Uskollisena apurinaan Miguelilla on mukana mikäs muukaan kuin Dante-niminen koira tai tarkemmin ottaen xoloitzcuintle, Meksikon alkukantainen koirarotu, jonka aikoinaan uskottiin toimivan kuolleiden sielujen oppaana tuonpuoleiseen. Yksityiskohtiin on elokuvassa panostettu. Danten hahmossa länsimainen kulttuuriperinne yhdistyy asteekkien perintöön.

Elokuvassa vaalitaan perinteitä muillakin tavoin. Tarinan mukaan kuolleet vierailevat elävien maailmassa vain yhtenä päivänä vuodessa, mutta vain ystävät ja sukulaiset, joiden kuva on asetettu alttarille, eli he, joita vielä muistetaan, pystyvät ylittämään rajan kuolleiden ja elävien maailman välillä.

Kuolleiden maailmassa Miguelin tarkoituksena on löytää mies, jonka hän uskoo olevan hänen isänsä, kuuluisa lauluja ja säveltäjä Ernesto de la Cruz (Waltteri Torikka & Benjamin Bratt). Vain sukulaisen siunauksella Miguel voi palata takaisin elävien pariin. Mikäli siunausta ei kuulu auringonnousuun mennessä, Miguel jää ikuisiksi ajoiksi kuolleiden maailmaan ja muuttuu itsekin luurangoksi.

Ristiriitoja ja kahnauksia syntyy, kun Miguelin ja hänen elossa olevien sukulaistensa tiet eivät kohtaa. Miguelin perheen matriarkka Mamá Imelda oli kerran sanonut hyvästit muusikkomiehelleen, joka halusi valloittaa maailman kitaransoitollaan ja oli siksi jättänyt perheensä.

Sinä päivänä kun mies lähti, Imelda pyyhki musiikin omasta ja tulevien sukulaistensa elämästä. Hän päätti keskittyä vain kenkien tekoon ja niinpä koko Riveran suvusta tuli suutareita, eikä muusikoita sen koommin suvaittu perheessä. Lopuksi Miguel joutuu tekemään ratkaisevan päätöksen perheen ja musiikin välillä.

Coco sisältää yllättävän paljon mustaa huumoria ollakseen koko perheen animaatioelokuva. Musiikkiaiheiseksi elokuvaksi siinä on myös yllättävän vähän musiikkia. Cocosta puuttuu hieman sitä hulvattomuutta, jota Disneyn ja Pixarin elokuvissa on yleensä totuttu kuulemaan ja näkemään.

Sen sijaan Coco on kunnianosoitus. Kuolemaa käsitellään samaan aikaan kunnioittavasti ja mustalla huumorilla kyllästettynä. Lopputulos toimii. Jälki ei ole ratkiriemukasta, mutta niin ei pidäkään olla. Elokuva on levollinen ja koskettava sekä ennen kaikkea mielenkiintoinen.

Juoni kannattelee viime hetkeen saakka, ja kyyneliltä on vaikea välttyä, mutta lopulta elokuvateatterista kävelee varmasti ulos joukko liikuttuneita lapsia ja aikuisia.

Kritiikki on julkaistu alun perin verkkolehti Sylvissä 15.2.2018.