Opiskelu alkaa, ei ala

 

20170813_124323
Costanera eli paikallinen rantakatu, jonka vieressä järven ja joen välimalli nimeltään Laguna Setúbal.

Jo yli viikko on kulunut siitä, kun saavuin Santa Fehen. Olen ehtinyt jo hyvin tutustua kaupunkiin, ihmisiin ja ruuhkabusseihin. Käveltyä on tullut päivittäin yli 8 kilometriä ja pikakahvia juotua litroittain. Olen aloittanut myös täydellisen mate-kupin metsästyksen, jotta voisin opetella maan tavoille.

Ei tullut kovin suurena yllätyksenä, että opintojeni alku ei sujunut täysin ongelmitta. Lukukausi alkoi maanantaina, jolloin kävin tutustumassa tiedekunnan tiloihin (huhutuista uima-altaista en tosin nähnyt vilaustakaan) ja kuuntelemassa tervetuliaispuheita.

20170811_122318
Museo de Rosa Galisteon tämänhetkinen näyttely on täynnä jännittäviä installaatioita. Lisäksi vierailin toisessa näyttelyssä, joka esitteli paikallisen kirjailijan Juan José Saerin elämää ja teoksia.

Niin sanottuun learning agreementtiin kirjaamistani kursseista osa ei ole suoritettavissa tämän lukukauden aikana, joten joudun vielä sopimaan muutoksista yliopistojen kanssa.

Lisäksi jostakin syystä en ole vieläkään saanut opiskelijatunnuksiani, joilla pystyisin kirjautumaan yliopiston sähköiseen järjestelmään, jossa ilmoittaudutaan valituille kursseille. Siitä huolimatta opetus on kuitenkin jo alkanut tällä viikolla, joten pian pitäisi asioiden alkaa edetä.

Oppiaineen henkilökunta naureskeli tervetuliaistilaisuudessa osuvasti, että argentiinalaisille tapaa tulla aina tällaisia odottamattomia ongelmia, mutta että kaikki kuitenkin selviää aina loppujen lopuksi.

20170813_124310
Puente colgante eli vanha riippusilta on kaupungin symboli, joka ei jää turisteilta huomaamatta. Silta on valmistunut jo 1920-luvulla, mutta se on kokonaan peruskorjattu 2000-luvulla. Sen toisella puolella kulkee toinen, uudempi silta, jota pitkin esimerkiksi paikallisbussit paahtavat kohti yliopistoa ja takaisin.

Noh, eilen olin jo menossa ensimmäiselle tunnille (siitä huolimatta, etten voinut ilmoittautua kurssille), mutta tuntia ei jostain tuntemattomaksi jääneestä syystä pidettykään.

Kiertelin vartin ajan ympäri tiedekuntaa ihmetellen, missä minun pitäisi olla, kun ilmoitetussa luentosalissa järjestettiinkin arkkitehtuurin tunti. Törmäsin aulassa tuutoriini ja sitten kiertelimme toisen varttitunnin ympäriinsä, ja hän yritti selvittää asiaa toimistossa, jossa valitettavasti ei kuitenkaan tiedetty sen enempää. Ilmeisesti opettaja oli vain päättänyt jättää tunnin pitämättä ilmoittamatta asiasta kenellekään.

Sen sijaan tiedekunnan toimistosta selvisi sellaista, että mahdollisesti argentiinalaisen kirjallisuuden kurssia ei järjestetäkään tänä lukukautena.

Olisin nimenomaan halunnut opiskella täällä paikallista kirjallisuutta ja suorittaa sekä latinalaisamerikkalaisen että argentiinalaisen kirjallisuuden kurssit. Jouduin jo jättämään lattarikurssin siitä syystä, että siitä varoteltiin liian vaikeana.

Nyt jos argentiinalaisen kirjallisuuden kurssikin perutaan, pystyn suorittamaan etukäteen suunnittelemistani kursseista vain espanjalaisen kirjallisuuden kurssin.

Tarjolla olisi myös esim. ranskalaista ja italialaista kirjallisuutta, mutta niiden opiskelu Argentiinassa ja vieläpä espanjaksi käännettynä tuntuu jotenkin hölmöltä. Jotain on kuitenkin opiskeltava, joten ehkä valitsen jonkin teoriakursseista.

En vielä eilen päässyt ottamaan osaa opetukseen, mutta sen verran sain aikaan, että kävin suorittamassa espanjan kielikokeen, jonka tarkoituksena on testata opiskelijoiden kielitaidon tasoa.

20170815_100518
Harjoittelin kielikokeeseen lukemalla kämppikseni lainaamaa Mafaldaa. En tiedä, olisiko kokeesta saanut lisäpisteitä huutamalla: ¡Huelga!

Koe koostui kahdesta osasta: kirjallisesta ja suullisesta. Kirjallinen osuus oli huomattavasti helpompi kuin esimerkiksi espanjan sivuainepääsykoe Turussa. Suullisesta osuudesta taas selvisin muutaman minuutin rupattelulla opettajien kanssa, jotka pyysivät minua kertomaan opinnoistani.

En sitten tiedä, kuinka tarkkaan tuollaisen kokeen on tarkoitus mitata kielitaitoa. On silti hauska saada tietää (edes neuvoa-antavasti) arvosana omasta kielitaidosta, sillä en ole vastaavanlaista tasokoetta koskaan suorittanut.

Saa nähdä minkälaisia ongelmia päivä tuo vielä tullessaan. Seuraavaksi lähden taas yliopistolle tarkistamaan, josko tällä kertaa opettaja olisi suvainnut saapua paikalle tunnilleen.

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

ProductRequestServlet
Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Suom. Sari Karhulahti
Romaani, 373 s.
Otava, 2017

Matkalla kotiin (Homegoing, 2016) on ghanalais-amerikkalaisen kirjailijan Yaa Gyasin esikoisteos. Romaani punoo yhteen vuosisatoja jatkuneen rotusorron kaaren.

Kertomalla yhden suvun tarinan 1700-luvulta nykypäivään Gyasi kertoo samalla toisenlaisen näkemyksen historiasta. Gyasin teoksessa vallitsee musta näkökulma.

Aivan teoksen alussa on sukupuu, jonka avulla voi hahmottaa kertomuksen hahmojen sukulaisuussuhteita. Kaikki saavat oman lukussa ja äänensä kuuluville. Gyasi kirjoittaa vaiennettujen tarinaa ja historiaa.

Teos alkaa 1700-luvulta taustoittaen suvun esiäidin tarinaa valkoisen miehen vaimoksi. Suvun tarinassa tapahtuu vuosisatojen varrella monenlaisia koukeroita, mutta tavalla tai toisella kaikki liittyy nykyisen Ghanan alueella sijaitsevan Cape Coast -nimisen satamakaupungin orjakauppaan.

Orjuus lyö leimansa jokaiseen, vielä vuosisatojen päästäkin eläviin sukulaisiin. Jotkut joutuvat kokemaan riiston omilta asuinsijoiltaan. Jotkut myydään orjiksi, toiset syntyvät orjiksi. Osa syntyy vasta myöhemmin mutta kokee silti syrjintää ihonvärinsä vuoksi.

Teoksen lähtökohdat ja aihe ovat tuttuja esimerkiksi Toni Morrisonin romaaneista. Kenties uutena seikkana orjuudesta ja mustien rotusorrosta kertovaan kirjoitukseen, Gyasi tuo  tavan, jolla hän korostaa ihonvärin merkitystä (tai pitäisi pikemminkin sanoa merkityksettömyyttä).

Gyasi ihailee sanoillaan mustaa ihoa. Sen sijaan, että hän puhuisi vain mustasta, hän puhuu ihonväristä vertailemalla sitä luonnonväreihin, puihin ja kasveihin tai ruokaan, kuten maitokahviin tai -teehen.

Gyasi korostaa, että vaikka kaikki mustat kärsivät ihonvärinsä vuoksi, ovat he silti kaikki erivärisiä. Musta on valkoisen ihmisen määrite. Valkoinen ei erota sävyjä muussa kuin itsessään.

Gyasin kieli on upean tasaista ja mehevää. Sitä on pääasiassa mukava lukea, vaikka teoksen sisältö onkin hyvin verinen ja kammottava.

Eräs teoksen henkilöhahmoista tiivistää teoksen teemat yhteen romaanin loppupuolella: mustien on kirjoitettava oma historiansa.

Historiankirjoituksen ongelma on se, että on luotettava sanoihin. On luotettava siihen, mitä eri ihmiset kertovat tapahtuneen. Mutta entä sitten, kun kertomukset poikkeavat toisistaan tai ovat täysin vastakkaisia, mistä silloin voimme tietää, mikä on totta?

Espanjan kielessä sana historia tarkoittaa samaan aikaan sekä historiaa että tarinaa tai kertomusta. Minusta se on oikein kuvaavaa. Luulen, että Gyasi olisi tyytyväinen espanjan kielen kompromissiin, sillä on hyvä tiedostaa, että historiankirjoitus on sekin tarinointia.

Historiankirjoituksen ja tarinoinnin raja on häilyvä. Ja sittenkin jokainen tarina on arvokas. Yhdessä tarinat rakentavat kokonaiskuvaa ja luovat eheämmän maailman.

Matkalla kotiin etenee episodimaisesti. Kustakin hahmosta kerrotaan vuoron perään anekdootinomaisesti elämän kohtalokkaimmat hetket. On helppo huomata, että vaikka nykypäivään tultaessa mustien asema onkin muuttunut, se on silti nimenomaan muuttunut, ei välttämättä parantunut. Orjuuden jälkeenkin mustien asema on valkoisia heikompi.

Matkalla kotiin on huolellisesti kirjoitettu teos. Langanpäät pysyvät Gyasin näppysissä loppuun asti. Näin suurella henkilömäärällä on ihme, että teos on kuin onkin helposti seurattava. Hahmojen elämäntarinat ovat vaikuttavia ja mieleenpainuvia. Ne eivät herkästi katoa mielestä.

Helsingin Sanomat: Loistavasti kirjoitettu teos orjista ja orjakauppiaista sopii myös Väinö Linnan ystäville

 

 

 

Perillä

Turusta Helsinkiin, Helsingistä Chicagon kautta Dallasiin ja sieltä Buenos Airesiin ja lopulta perille Santa Fehen. Matka on ollut pitkä ja kestänyt kauan. Lähdin klo 11.45 torstaina kotoa Turusta bussipysäkille ja noin puoli neljän aikaan pääsin perille uuteen kotiini Crespolle, Santa Fen keskustaan.

Pitkien lentojen ja lentokenttäodottelujen jälkeen tuntui ihanalta päästä hetkeksi hengähtämään Rosan luo Buenos Airesiin. Buenos Aires -visiittini alkoi perinteikkäästi Rosan tarjoamalla matella.

20170805_112607

Vietimme Rosan kanssa hyvin tehokkaan päivän ja kuin aito porteña ikään Rosa esitteli kaupungin näyttävimmät monumentit ja historiallisesti merkittävät rakennukset. Kirjallisuusihmisenä innostuin tietenkin Don Quijotea ja Mafaldaa esittävistä veistoksista.

20170805_181620

Lisäksi kävelimme Jorge Luis Borgesin mukaan nimettyä katua ja joimme paikallista Quilmes-olutta Macondo-nimisen baarin terassilla. Rosa kertoi, että täällä olutta on tapana juoda litran pulloista. Kaikki on tehty jaettavaksi, kuten matekin.

20170805_200750

Toisena Buenos Aires -päivänä ehdimme vielä tutustua latinalaisamerikkalaisen taiteen museoon Malbaan. Malba oli silmiä avaava kokemus. Tunsin syvää noloutta, kun tajusin, että tunnen latinalaisamerikkalaisen taiteen kokoelmanäyttelystä vain kaksi taiteilijaa: Frida Kahlon ja Diego Riveran. Näyttely oli täynnä kiinnostavia töitä ja taiteilijoita, joista aion varmasti ottaa selvää. Olisi hauska saada latinalaisamerikkalaista taidetta useammin myös Suomeen esille.

Jouduimme juoksemaan museon toisen näyttelytilan halki ja sittenkin ehdimme nähdä vain osan. Kyse oli Diane Arbusin valokuvanäyttelystä, joka esitteli taiteilijan tuotantoa 1950-1960-luvuilta. Valokuvat olivat arkisuudessaan hyvin koskettavia. Suurinta osaa en ole nähnyt koskaan aiemmin. Vasta näyttelyn viimeiseltä seinustalta löytyi kaksi ikonisempaa kuvaa Arbusilta.

20170806_142635

Bussi Santa Fehen lähti neljän aikoihin ja oli perillä noin yhdeltätoista. Tuutorini Maira ja Leticia olivat onneksi vastassa. Santa Fessä ei ole suositeltavaa liikkua yksin pimeällä. Puolen kilometrin matkaa varten otimme taksin. Koska kello oli niin paljon, Maira halusi majoittaa minut omaan kotiinsa yöksi. Nukuin siis ensimmäisen yöni parin korttelin päässä omasta osoitteestani. Aamulla pääsin lämpimään suihkuun, söimme tuoretta leipää aamupalaksi ja päivällä kokkasimme yhdessä lounasta. Onni on, että tuutorini on kasvissyöjä.

Tuutorini ovat molemmat minua jonkin verran nuorempia, 20-vuotiaita. He puhuvat paljon ja nopeasti ja käyttävät paljon lyhenteitä ja paikallista slangia. Kämppikseni ovat heihin verrattuna ihanan rauhallisia ja hitaita. Kaikki ovat olleet tähän mennessä niin kamalan ystävällisiä, että tuntuu ihan pahalta, kun tällaisena jurona suomalaisena tuskin osaan tuoda kiitollisuuttani tarpeeksi esille. Se ei tosin tunnu paikallisia haittaavan (lasken Rosan myös paikalliseksi). Ihmisten ystävällisyys Argentiinassa on pyyteetöntä.

Nyt olen saanut rinkkani purettua ja seuraavaksi lähden tuutoreitteni kanssa ostoksille. He auttavat minua hankkimaan paikallisen prepaid-liittymän, jotta älyelämäni kaupungilla helpottuisi. Lisäksi tarvitsen sisätossut, koska Argentiinassa eletään kuin ala-asteella. Sisällä ei voi olla sukkasillaan saati paljain jaloin.

Nokka kohti Argentiinaa

Kiitos Turku, teit kesästäni huikean! Sain viettää kesäkuukaudet työskennellen assarina Aboa Vetus & Ars Nova -museossa. Ennen kesän alkua, huhtikuussa sain tietää, että pääsen syksyllä vaihto-opiskelemaan Santa Fehen, Argentiinaan. Siinä sitten mukavasti tuli sovittua, että kesätyöni museolla alkaisi jo toukokuun alusta ja kestäisi elokuun alkuun.

Nyt, 3. päivä elokuuta, istun bussissa matkalla kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää, ja kaikki tuntuu hyvin kummalliselta. Kuin jokin suurempi taho olisi jo pidemmän aikaa suunnitellut tätä matkaa minua varten.

Matkajärjestelyt ja ylipäätään elämän järjestely ja -hallinta ovat sujuneet lähes ongelmitta. Viimeisen viikon sisällä olen toki ehtinyt kokemaan muutaman pienen hermoromahduksen, mutta näin jälkikäteen nekin vain naurattavat.

Nyt olo on samaan aikaan levollinen ja jännittynyt. Pidän itse matkustamisesta. Paras osuus alkaa, kun voi istahtaa kulkuvälineeseen ja vain nauttia paikallaan olosta. Lennon aikana voi pitää lukumaratonin tai vahdata Netflix-sarjoja.

Mutta se matkustamisesta, suurin koitos odottaa vasta matkanpäässä. Lentäminen päättyy lauantaiaamuna Buenos Airesiin. Pääsen viettämään siellä yhden päivän argentiinalaistuneen koulukaverini Rosan kanssa (kantsii vilkuilla myös Rosan vaihtoblogia).

Sunnuntaina matkaan vielä bussilla kuuden tunnin matkan lopulliseen määränpäähän eli Santa Fen kaupunkiin.
Perillä tulee olemaan noin viikko aikaa tutustua kaupunkiin, yliopistoon ja ihmisiin. Lukukausi yliopistossa alkaa jo elokuun puolivälissä. Opiskelen Universidad Nacional del Litoral -nimisessä yliopistossa paikallista kirjallisuutta syyslukukauden verran.

Latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden opiskelusta paikan päällä tulee varmasti olemaan hyötyä, mikäli jonain päivänä vielä valmistun espanjankielisen kirjallisuuden kääntäjäksi. Tärkein tavoitteeni tulevan viiden kuukauden aikana onkin tulla varmaksi kielenkäyttäjäksi ja oppia puhumaan espanjaa sujuvasti.

Ennakkotietoni Argentiinasta ja argentiinalaisista perustuvat lähinnä Rosan blogista lukemiini kertomuksiin ja vaihtoyliopistoni lähettämiin infopaketteihin. Olen lukenut jonkin verran argentiinalaista kirjallisuutta, kuten Jorge Luis Borgesia, Cesar Airaa ja Julio Cortazaria, jo ennestään, mutta näiden kirjoittajien teoksissa ei niinkään korostu argentiinalaisuus vaan pikemminkin universaalisuus ja perusihmisyys.

Vaikka blogini muuttuu nyt vaihtoblogiksi ja aion jatkossa kirjoittaa enemmän myös opiskeluun ja elämään liittyvistä asioista, pidän blogin jatkossakin kulttuuripainotteisena. Yritän blogata mahdollisimman paljon lukemistani kirjoista, näkemistäni elokuvista ja kokemistani teatteriesityksistä.

Matkan varrelle mahtuu varmasti vielä paljon yllätyksiä, eksymisiä ja erehtymisiä. Onneksi kaikesta voi oppia. Kaikkein eniten haluaisin tämän matkan myötä oppia sietämään ja ymmärtämään omaa keskeneräisyyttäni. Aina sitä on jokin kirja kesken.

 

Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia

9789513193805_frontcover_final_medium-183x300

Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia
Suom. Sirke Happonen
Lyhytproosakokoelma, 288 s.
Tammi, 2017

Juuri kun ehdin kuvitella, ettei Tove Janssonilta enää olisi julkaisematta teoksia, ilmestyy uusi suomennosvalikoima. Bulevardi ja muita kirjoituksia sisältää Janssonilta aiemmin suomentamattomia tekstejä. Kokoelmaa voisi yhdellä sanalla kuvailla lyhytproosaksi. Novellien lisäksi teoksesta löytyy myös esseenkaltaisia lyhyitä kirjoitelmia.

Niin sanottuna Muumi-tutkijana eli Tove Janssonin tuotantoon laajasti perehtyneenä tutkijana tunnettu Sirke Happonen vastaa teoksen suomennoksesta ja jälkisanoista. Muumi-teoksia käsittelevän väitöskirjan Vilijonkka ikkunassa (WSOY, 2007) lisäksi Happonen on julkaissut aiemmin Muumioppaan (SKS, 2016) sekä suomentanut Janssonin esikoiskirjan Seikkailu merenpohjassa (WSOY, 2014).

Bulevardi-kokoelman novellit ja esseet ovat peräisin 1930-luvulta alkaen. Kokoelman nimikkoteksti julkaistiin jo vuonna 1934 Janssonin ollessa vasta 20-vuotias. Tekstit etenevät aikajärjestyksessä julkaisuajankohdan mukaan. Tuorein teksti on vuodelta 1995. Tekstejä on aiemmin julkaistu ruotsinkielisissä sanomalehdissä, minkä vuoksi ne ovat jääneet kirjailijan muun tuotannon varjoon.

Kansainvälisyys ja taiteilijuus huokuvat Bulevardin teksteistä. Jansson kirjoittaa muun muassa Pariisista ja Caprista, taideopinnoista ulkomailla sekä lastenkirjailijan työstä. Hän käsittelee novelleissaan ensisijaisesti ihmissuhteita. Eurooppalaiset maisemat langettavat romanttisen varjon novellien ylle. Janssonin ihmistuntemus ja karikatyyrien hallinta ilmenevät jo varhaisissa novelleissa.

Esimerkiksi novellissa ”Laiturielämää” Jansson kuvaa laivan odotusta saaren laiturilla. Novellissa on nokkelasti kuvattu paikallisia asukkaita, jotka väheksyvät saaren kesävieraita. Heidän mielestään vieraiden käytöksestä puuttuu vaadittua hienovaraisuutta ja tahdikkuutta:

”Herrasväen laiturielämä on rehottanut eläväisenä jo kaksi kuukautta. Pelkkä heidän pukeutumisensa on oma lukunsa. Yhtä aikaa primitiivisenä ja hienostuneena, toisaalta tietoisen huolimattomana ja toisaalta harkiten kokoonpantuna se synnyttää sekä hilpeyttä että häpeää.”

Kesävieraat ovat auttamatta tuomittuja paikallisten silmissä. Tekivät he mitä tahansa, on se aina joko väärin tai omituista.

Novellissa ”Parta” puolestaan kerrotaan Ranskaan matkustavasta Kristina Blomqvistista, joka kohtaa kaupungilla parrakkaan maalarinuorukaisen. Miehen parta kiehtoo Kristinaa vielä enemmän kuin tämän muut boheemit piirteet: ”Kristina oli rakastunut. Hän oli rakastunut rakkauteen tai ehkä pikemminkin romantiikkaan, mutta sitä hän ei tiennyt.” Rakkaus ei kestä pitkään. Kun mies ajaa partansa, Kristina alkaa nähdä tämän uusin silmin: ”Täällä on sottaista, hän ajatteli. Ja hänen tupakkalakkinsa näyttää idioottimaiselta. Kristina tunsi olonsa pettyneeksi ja levottomaksi.”

Kun puhun Janssonista hyvänä ihmistuntijana, tarkoitan, että hän osaa teksteissään tuoda ilmi ihmisten inhimillisimmät piirteet. Hänen luomat hahmonsa esitetään lukijalle kaikkine virheineen ja epätäydellisyyksineen. Ihmiset ovat itsekkäitä, erehtyväisiä ja pöyhkeileviä – juuri sellaisia kuin todellisuudessakin. Bulevardi-kokoelmassa Jansson ei kuitenkaan piikittele, hän vain osoittaa ihmisluonteen inhimilliset puolet.

Teoksen lopusta löytyy novellien sijaan hieman tuoreampia esseemuotoisia kirjoituksia. Esimerkiksi tekstissä nimeltä ”Saari” kuvaillaan unelmaa saaresta, saaren omistamista ja siitä huolehtimista. Jansson kuvailee eloa saarella eläväisesti ja koskettavasti: ”Kun on ollut yksin hyvin kauan, alkaa kuunnella eri lailla, tajuaa miten elävää ja arvaamatonta ympärillä on ja pysähtelee koskettamaan kaikenlaista käsittämättömän kaunista.” Janssonilla itsellään oli kokemusta Klovharun karusta saaresta Pellingin edustalla.

”Kavala lastenkirjailija” on yksi teoksen loppupuolen teksteistä. Se pyrkii vastaamaan kysymykseen, miksi kirjoittaa lastenkirjoja. Janssonin johtopäätös tuntuu olevan, että lastenkirjailija kirjoittaa omasta halustaan ja oman lapsellisuutensa tähden. Jansson kuvailee lastenkirjailijan työtä ”huomaamattomaksi todellisuuspaoksi”. Hänen mukaansa lastenkirjailija on aina jossain määrin itsekäs. Hän ikään kuin käyttää lukevaa yleisöä hyväkseen voidakseen purkaa omaa soveltumattomuuttaan aikuisten yhteiskuntaan.

Sirke Happonen taustoittaa jälkisanoissa jokaista tekstiä huolella. Happosen perehtyneisyyttä Janssonin laajaan tuotantoon – niin kirjalliseen kuin kuvalliseen – on innoittavaa seurata. Kontekstointien avulla lukija saa muuten hankalasti avautuvista ja osin salaperäisistäkin teksteistä enemmän irti.

Tekstien ohella kokoelma koostuu runsaasta kuvituksesta. Kuvituksessa on hyödynnetty Tove Janssonin sanoma- ja aikakauslehtiin tekemää alkuperäiskuvitusta. Osa kuvituksista on kuulunut Janssonin omiin, osa muiden kirjailijoiden teksteihin.

Bulevardi ja muita kirjoituksia esittelee Tove Janssonia lehtikirjoitusten ja -kuvitusten laatijana. Janssonista jää lukijalle kuva nuorena lahjakkuutena, joka asteli kuvittajan uralle suoraan äitinsä Signe ”Ham” Hammarsten-Janssonin jalanjäljissä. Kokoelma ei välttämättä sisällä Janssonin kiinnostavimpia tekstejä, mutta se täydentää mukavasti kokonaiskuvaa Janssonin kirjallisesta tuotannosta.

Kritiikki on ilmestynyt myös Suomi lukee -sivustolla.

Katariina Heilala (toim.): Tove Jansson – Sanojen lahja. Valitut sitaatit

9789510423837_frontcover_final_medium

Katariina Heilala (toim.): Tove Jansson – Sanojen lahja. Valitut sitaatit
Kuvitus: Tove Jansson
Sitaattikokoelma, 540 s.
WSOY, 2017

Tove Janssonin perintöä vaalitaan yhä edelleen. Vastikään julkaistiin Janssonilta myös eräs aiemmin suomentamaton tekstikokoelma Bulevardi ja muita kirjoituksia (Tammi, 2017). Tove Jansson – Sanojen lahja. Valitut sitaatit sen sijaan sisältää parhaimpia paloja Tove Janssonin koko tuotannosta.

Sitaatit on koonnut yksiin kansiin ja toimittanut Katariina Heilala, joka myös vastaa sitaattikokoelman jälkisanoista. Sitaatit on jaettu yli viiteenkymmeneen eri kategoriaan, jotka enemmän tai vähemmän limittyvät ja leikkaavat toisiaan.

Sanojen lahja on Janssonin viisaimmista ja oivaltavimmista ajatuksista koottu tuhti paketti. Toimittajan työ on varmasti ollut työläs ja haastava. Yksistään kaikki Muumi-kirjojen repliikit toimisivat kelpo sitaatteina.

Heilalan ei ole onneksi tarvinnut jättää paljon pois. Kokoelmassa on sivuja yli viitisen sataa, ja vannoutuneet lukijat ovat varmasti tyytyväisiä kattavaan pakettiin.

Sanojen lahjaan on kerätty otteita vain Tove Janssonin julkaistuista teoksista, joista viimeisimpänä on käännetty suomeksi jo aiemmin mainittu Bulevardi-kirjoituskokoelma. Mukana on runsaasti otteita niin Muumi-kirjoista kuin muustakin Janssonin laajasta tuotannosta.

Varhaisimmat otteet ovat alun perin vuonna 1933 salanimellä Vera Haij julkaistusta teoksesta, jonka Jansson kirjoitti jo vuonna 1928 ollessaan vasta 13-vuotias. Teoksesta on vuonna 2014 ilmestynyt Sirke Happosen toimittama uusi suomennos Seikkailu merenpohjassa (WSOY).

Kun sitaatteja silmäilee suhteessa niiden kategorioihin, ei voi välttyä ajattelemasta, kuinka samoista aiheista Jansson kirjoittikaan vuodesta toiseen. Jansson kätki samat teemat loistaviin sanankäänteisiin, vaikka luottikin aina mahdollisimman simppeliin ilmaisuun. Omaisuudesta ja omistamisesta hän on muun muassa kirjoittanut:

”Muumipeikko oli hetken hiljaa.
Sitten hän sanoi: – Joku kantaa pois tavaroita isän talosta.
– Sehän on vain hyvä, sanoi Tuu-tikki iloisesti. – Sinulla on aivan liian paljon tavaroita ympärilläsi. Ja asioita, joita muistat ja joista uneksit.”
Taikatalvi

”Perhe tarvitsee kauhean paljon tavaraa voidakseen nauttia yhdestä ainoasta päivästäkin oikealla tavalla.”
Muumipappa ja meri

”Te keräätte aina. Ihailua ja titteleitä, isompaa palkkaa, tavaroita. Kokolattiamattoja. Kuuluisuutta. Ja koko ajan te vain menetätte aikaa, kauheasti aikaa.”
Aurinkokaupunki

Sitaatit kiteyttävät Janssonin ajattelutapoja ja maailmankuvaa mutta samalla ne tuovat hänestä esiin myös piikittelevän ironisen puolen. Janssonin tekstit vilisevät pakinamaisia olankohautuksia ja suupielten virnistelyä.

Piirteitä, joita ei Janssonin teoksia lukiessa tule välttämättä huomanneeksi, alkaa erottaa selkeämmin, kun ne kasaantuvat ja kun ne tuodaan yhteen.

Uskon, että sitaatit kertovat myös Janssonista itsestään, hänen arvoistaan ja asenteistaan, mutta toisaalta niissä esitetyt mielipiteet kertovat eritoten hyvästä yleissivistyksestä ja arjen viisaudesta.

Mitä yksinkertaisempaan asuun ajatuksensa osaa pukea, sitä oivaltavammalta se lukijasta tuntuu. Silloin siihen herää, se kolahtaa kalloon. Janssonin tuotannosta löytyy yllättävän paljon tällaisia aforismin kaltaisia toteavia lauseita, jotka ovat niin yksinkertaisia ja vilpittömiä, että niihin suorastaan pakahtuu. Sellaiset ajatukset eivät vanhene, vaikka maailma kuinka muuttuisi:

”Hän oli täysin vapaa, mutta mikään ei huvittanut häntä enää.”
Näkymätön lapsi: Hattivattien salaisuus

”Oli harvinaista että he kiinnittivät huomiota musiikkiin ennen kuin hän oli lakannut soittamasta.”
Aurinkokaupunki

”Kummastakin oli tullut aivan mahdoton, he eivät voineet enää olla yhdessä, he riitelivät väärällä tavalla.”
Kesäkirja

Parhaimmillaan sitaattikokoelma kannustaa tarttumaan uudelleen Janssonin tuotantoon ja lukemaan teoksia läpi uusin silmin. Heilalan teemoittain tekemä jaottelu voi ohjata näkemään vanhoja teoksia uusista näkökulmista.

Sitä huomaa, että kesäiseen saaristoon sijoittuva Kesäkirja kertoo myös kiireestä ja väsymyksestä, murheista ja mullistuksista. Vaarallinen juhannus puolestaan käsittelee yllättäen myös perhe-elämää ja sukulaisuutta.

Sanojen lahjaa lukee mieluiten pysähdellen sinne tänne, selaten sitaatteja läpi järjestyksettä. Koko kirjan ahmaiseminen kerralla ei tunnu tarkoitukselliselta.

Paljon lukija joutuukin pysähtymään ja miettimään itse sanojen tarkoitusta. Heilalan jälkisanat kertovat enimmäkseen kokoelman työstämisestä. Olisikin hedelmällisempää toimittaa tämänkaltaisia uudelleenjulkaisuja, kun niihin liittyisi myös uutta ja mielekästä tietoa, jota tarjota lukijalle.

Toki Janssonin sitaatit jo itsessään puhuvat ihmeellisen tyhjentävästi. Tove Jansson – Sanojen lahja. Valitut sitaatit olisi kuitenkin kaivannut esipuheen, jossa Janssonin ajatusmaailmaa ja tekstien syntykontekstia olisi syvällisesti kartoitettu. Lyhyet alustukset kunkin kategorian alussa olisivat myös voineet keventää tekstimassaa.

Kritiikki on julkaistu myös Suomi lukee -sivustolla.

 

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja

9789513181352_frontcover_final_medium

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja
Suom. Tarja Härkönen
Romaani, 602 s.
Tammi, 2015

Vuosisadan matkustaja (El viajero del siglo, 2009) on saksalaista epookkidraamaa parhaimmillaan, vaikka sen kirjoittaja onkin argentiinalaissyntyinen ja espanjalaistunut kirjailija Andrés Neuman.

Neuman on rakentanut 600-sivuisesta järkäleestä postmodernistisen laatuyksilön, jota myös kulttimaineisen kirjailijan Roberto Bolañon tiedetään fanittaneen.

Tarinan päähenkilö on Hans, maailman mantuja kolunnut kaunokirjallisuuden kääntäjä, joka saapuu kuvitteelliseen Wandernburgin saksalaiskylään eikä pääse enää lähtemään sieltä pois.

Kylässä hän kohtaa muun muassa luokkatietoisen majatalon omistajan ja sivuteiden posetiivarin. Kaikkien hänen tapaamiensa henkilöiden ylle kaartuu jokin salaperäinen varjo. Teoksen alussa voisi sanoa olevan jopa jotain kafkamaista – Saksassa kun kerran ollaan.

Tarina sijoittuu 1800-luvulle ja valottaa ihailtavan yksityiskohtaisesti paikallista ajankuvaa. Vähitellen tarinan keskiöön nousee kielletty rakkaus, kun Hans tapaa ylhäisen Sophien.

Sophien järjestämissä perjantai-iltojen salongeissa kaupungin älymystö kokoontuu yhteen väittelemään ja keskustelemaan aikansa filosofiasta, taiteista ja etenkin romantiikan ajan kuuluisimpien kirjailijoiden teoksista.

Etenkin kääntämisen teoria on useasti esille kohoava aihe henkilöhahmojen välisissä keskusteluissa. Erityiseksi keskustelun aiheeksi kohoaa myös monikulttuurisuus, joka voidaan nähdä yhtenä teoksen läpi kantavana teemana. 1800-luvun aatemaailma esitetään rikkaana ja yllättävän poleemisena.

Naisen asema nousee myös hyvin esille. Sophien sivistyneisyys on väheksyttyä, vaikka hänet kuvataan säälimättömän intohimoisena kääntämistä ja kaunokirjallisuutta kohtaan.

Teos on hyvin vahvasti kirjallisuuspainotteinen; intertekstuaalisia viittauksia on viljalti. Aihe kietoutuu myös Hansin ja Sophien väliseen suhteeseen. Lukija jää miettimään, onko kaikki kaunokirjallisuuden kieli lopulta rakkauden kieltä.

Rakkaustarina on kytketty aikakauden kuvaukseen. Sophien ja Hansin suhde on siitä erityinen, ettei se sellaisenaan voisi olla mahdollinen missään muussa ajassa tai paikassa. Kohtalolla ja sääty-yhteiskunnalla on sormensa pelissä.

Tarinaa jännitteistämään on rakkausjuonen lisäksi kudottu rikoskertomus. Kylän naisia ahdistelee kummallinen raiskaaja, josta uhrit muistavat vain karhun ihran hajun. Tapausta selvittämään ryhtyvät paikalliset Glück & Glück, komisariot jo kahdessa polvessa.

Perin traditiotietoinen tyyli vallitsee teoksessa. Romaani on paikoin puettu kirjeiden ja henkilöhahmojen dramatisoimien kohtausten asuun. Länsimaisen kirjallisuuden suurteoksia lainataan jatkuvasti.

Kerronta kuitenkin korostaa teoksen nykypäiväisyyttä. Kun tunnelma tiivistyy, menneen ajan kerronnasta hypätään vaivihkaa preesenssiin. Tämä luo kertomukseen intensiivisiä vaiheita, jotka enteilevät yleensä jotakin epäilyttävää toimintaa tai käännettä.

Vuosisadan matkustaja onnistuu yllättämään. Teoksen pituuden määrittelee kerronnan tyyli, jossa on yhdistelty aikakaudelle leimallisia laveita piirteitä. Niiden vastapainoksi teos on sidottu nykyaikaiseen romaaniperinteeseen. Romaani osoittaa aikakauden kerrontatapojen keinotekoisuuden tuomalla ne näkyviksi.

Helsingin Sanomat: Palkittu Vuosisadan matkustaja on hämmästyttävä laboratorio, jonka teemat koskettavat nykyaikaa
Turun Sanomat: Lumoava suurromaani 1800-luvun Euroopasta