David Mitchell: Jacob de Zoetin tuhat syksyä

Jacob de Joetin tuhat syksyä kansikuva

David Mitchell: Jacob de Zoetin tuhat syksyä
Romaani, 560 s.
Suom. Tuukka Toppari & Erkki Värrälä
Sammakko, 2014

Jacob de Zoetin tuhat syksyä on taatusti yksi merkittävimmistä Sammakon julkaisuista viime vuodelta. Teos on omalaatuinen, mutta liittyy samalla kiinteästi tämän päivän kirjallisuusilmiöihin.

Jacob de Zoetin tuhat syksyä on jo sivumääränsä puolesta lajinsa edustajakseen hyvin tyypillinen järkäle. Teos edustaa historiallista romaanikirjallisuutta, eikä poikkea siinä suhteessa tämän hetken trendeistä. Varmasti moni on jo huomioinut romaanien hurahtaneen pituuskasvun ja historiallisten aiheiden valtasuosion kotimaisessa kirjallisuudessa. Samat tekijät toistuvat käännöskirjallisuuden puolella.

Mitchellin romaani yhdistää suuren seikkailukertomuksen viehkeään rakkaustarinaan. Romaanissa seurataan hollantilaisen Jacob de Zoetin uran kehitystä vähäpätöisestä virkailijasta arvostetuksi virkamieheksi Hollannin kauppakomppanian kauppa-asemalla Dejimalla, Nagasakin edustalla. Tarina sijoittuu 1700- ja 1800-lukujen vaihteeseen. De Zoet edustaa tarinassa kunniallista ja rehellistä kristittyä, ulkomaalaista, joka kykenee sopeutumaan eristettyyn eloonsa vieraassa maassa ja vieraassa kulttuurissa.

Erilaisten kansojen ja kulttuurien väliset yhteentörmäykset liittyvät teoksen näkyvimpiin teemoihin. Hollantilaiset ja japanilaiset kommunikoivat keskenään ja ovat vuorovaikutussuhteessa toisiinsa miltei poikkeuksetta tulkkien välityksellä. Tulkeilla on arvaamattoman suuri valta ja merkitys valtioiden välisen kaupankäynnin mahdollistajina ja edistäjinä. Kahden kielen taito on jopa niin arvostettu ominaisuus, ettei tulkkien sallita opettaa japania hollantilaisille kauppamiehille.

Varsinkin eri uskontojen harjoittamistapojen erot tähdentävät kulttuurien eroavaisuuksia. Vastaavaa uskonnollista sanastoa ei aina löydy molemmista kielistä ja omia ajatuksiaan on toisinaan hankala selvittää, kun on kyse täysin erilaisista perinteistä ja ajattelutavoista.

     ”Mitä nuo valorykelmät ovat”, hän [de Zoet] osoittaa, ”tuolla kaupungin yläpuolella?”
     ”Lisää O-bon juhlia… miten sanotaan? Paikoissa, jonne haudataan ruumiita.”
”Hautausmailla? Ette ikinä pidä juhlia hautausmailla?” Jacob ajattelee gavotteja Domburgin hautausmaalla ja melkein nauraa.
     ”Hautausmaa on kuolleiden portti”, Ogawa sanoo. ”joten hyvä paikka kutsua sieluja elämän maailmaan. Huomisiltana pienet tuliveneet ajelehtivat meressä ohjaamassa sieluja kotiin.”
[…] ”Uskotteko todella”, Jacob kysyy, ”että sielut muuttavat tuohon tapaan?”
     ”Herra de Zoet ei usko, mitä hänelle kerrotaan, kun hän on poika?”
     Mutta minun uskoni on oikeaoppista, Jacob säälii Ogawaa, kun teidän taas on epäjumalanpalvontaa. […] Olen Kauppakomppanian työntekijä, Jacob muistuttaa itselleen, en lähetyssaarnaaja.

Japanilaiset on kuvattu teoksessa länsimaisiin verrattuna monesti luonnonläheisimpinä ja taikauskoisempina . Hollantilaiset puolestaan edustavat kehittynyttä kulttuuria, länsimaista tiedettä ja yhtenäistä uskontoa. Näin räikeä jaottelu pistää herkästi lukijan silmään ja mietityttää, onko kumpikaan lopulta toista parempi. Millainen on hyvä kansa tai hyvä yhteiskunta? Pitääkö olla edistynyt vai puhdas ja originelli? Ja ennen kaikkea, miksi näitä vastakkainasetteluja luodaan ylipäänsä?

Kun lähtökohtana on raju dikotominen asetelma, yhteentörmäyksiä muodustuu sekä kulttuurien että yksilöiden välille. Se mitä romaanilla myös ajetaan takaa, liittynee yksilön ja yhteiskunnan väliseen suhteeseen ja leimaavien karakterisointien purkamiseen. Suurimmat yksilötason kiistat käydään pääosin länsimaiden edustajien keskuudessa. Japanilaiset eivät ota osaa länsimaisten riitoihin. Molemmilla on omat tapansa selvittää välinsä, eivätkä hollantilaiset kykene puuttumaan Japanin asioihin.

Tässä kohtaa Jacob de Zoet edustaa poikkeustapausta. Hän on sulautuja, joka rajoituksista huolimatta opettelee vieraan kielen ja puuttuu Dejiman ja koko Nagasakin asioihin. De Zoetista muodostuu kertomuksen myötä käytännön linkki kahden kulttuurin välille. De Zoet ei pelkää asettua edes omiaan vastaan vaan pyrkii käyttäytymään mahdollisimman epäitsekkäästi ja oikeudenmukaisesti jokaisessa tilanteessa.

De Zoetin motivaattorina toimii tietysti nainen – orientalismin osoittaman romantisoidun yhtenäiskulttuurin päähahmo, eksoottinen itämainen nainen, joka sekoittaa länsimaisen miehen pään. Jottei tässäkään kohtaa tarina menisi turhan kliseiseksi, nainen onkin länsimaisen lääketieteen opiskelija ja ammatiltaan kätilö, eikä siis edusta tuon ajan tyypillistä naiskohtaloa.

De Zoet seikkailee pääosassa myös teoksen toisessa pääjuonteessa eli suuressa ja kauniissa rakkaustarinassa, jonka toisena osapuolena on edellä mainittu kätilö Aibagawa Orito. Tähänkin rakkaustarinaan on tyypillisesti liitetty kolmiodraama. Epätyypillistä tälle kolmiodraamalle on se, ettei se sisällä ollenkaan draamaa, ei kilpakosimista, eikä kaksintaisteluita. Osapuolet vaikuttavat kaikki turhan järkeviltä ja hyväntahtoisilta sekä arvostavat toisiaan liian paljon hankaloittaakseen tilannetta entisestään.

Mitchell avaa lukijalle stereotypioihin ja ennalta-arvattavuuteen nojaavan maailman, mutta tekee sen sittenkin pilke silmäkulmassa, uudella ja odottomattomalla tavalla. Kirjoittajaa ei ehdi edes syyttää siitä, että hän tukee yhtenäistäviä ajatusmalleja, kun tämä jo tarjoaa lukijalle uuden näkökulman ja värittää mustavalkoisen tekstin.

Jacob de Zoetin tuhat syksyä on kieleltään ja kerronnaltaan hyvin runollinen romaani. Tekisi mieli sanoa, että teoksessa kaikella on jokin tarkkaan hiottu merkityksensä. Henkilöhahmojen kursivoidut ajatukset ovat kuin äänettömiä kuiskauksia, hyvin tiedostettuja ja usein lakonisia. Ne edustavat ikään kuin teoksen erillistä tasoa.

Toinen taso on omistettu luonnolle ja eläinkunnalle. Vesirajassa lentävät linnut pysäyttävät hetken, viivästyttävät tapahtumien kulkua ja hiljentävät maalatun maiseman: ”Töyhtöhyypät lentävät kivikkoisen lahden yli: niiden siipien kärjet koskettavat pintaa, tippuvat vettä ja väreilevät.”

Pysäyttäviä saattavat olla myös yksittäiset virkkeet, jotka katkovat soljuvaa kerrontaa tai päättävät jonkin mystisen hetken: ”Nuotit ovat seittimäisiä ja tähtikirkkaita ja lasista kudottuja.” tai ”Musiikki herättää äkillisen kaipauksen, jonka musiikki lauhduttaa.

Jos lukisin tänä vuonna vain yhden järkälemäisen historiallisen romaanin, ei harmittaisi ollenkaan, että se olisi nyt tässä ja jo luettu.

Helsingin Sanomat: Historiallinen romaani ja paljon enemmän
Turun Sanomat: Historiallisen romaanin aatelia

Mainokset

Jack Kerouac: Satori Pariisissa

Satori Pariisissa kansi

Jack Kerouac: Satori Pariisissa
Lyhytromaani, 183 s.
Suom. Jarkko S. Tuusvuori
Sammakko, 2014

Satori Pariisissa on omaelämäkerrallinen teos. Sen pääosassa on kirjailija Jack Kerouac. Kuinka paljon tarinasta on totta, kuinka paljon keksittyä, sitä ei varmasti osaisi arvioida kukaan. Tuotantonsa (ja elämänsä) loppuvaiheilla Kerouac on matkalla taas, tällä kertaa Ranskassa etsimässä juuriaan.

Satori Pariisissa sisältää Kerouacille ominaista hyvin spontaania tekstiä. Lukuisten viittausten lisäksi teokseen kuuluu myös melkoisen epäilyttävää kerrontaa, paljon ranskankielisiä lainauksia ja lyhykäisiä lukuja eli maanista etenemistä paikasta toiseen.

Kerouacin viimeisimpien julkaisujen joukossa ilmestynyt pienoisromaani on huuruinen teos, siinä missä Kerouacin aiempikin tuotanto. Kerouac ei kai jaksa olla muuta kuin oma itsensä. Tällä kertaa ollaan vähän maltillisemmalla linjalla. Olutta vahvempaa ei pahemmin nautiskella, vaivaiset pari konjamiinia riittää pahimpaan janoon. (Mutta miksi ihmeessä juoda viinimaassa olutta?)

Teoksen loppu yllättää perinteisemmässä beat-tyylissään. Viimeisessä luvussa päästään viimein vauhtiin, kaahaillaan taksilla ja juodaan vähän reilummin sitä olutta:

[…] me säntäämme taksiin kuin pankkirosvot ja ZÄM!, huoumme sataaneljääviittä sateen liukastamalla moottoritiellä kohti Orlya, hän [taksikuski] ilmoittaa nopeudun kilometreinä tunnissa, minä katson ikkunasta ja tuumaan, että tätä vauhtia meilläkin päin Teksasissa hinaudutaan baarista toiseen.

Kerouac tuntuu seurustelevan Ranskassa tottuneesti. Ainakin bretagnelaiset ymmärtävät häntä ja puhuvat itsekin ymmärrettävää kieltä. Lukija saattaa silti aistia kertojan läpi ja tunnistaa pienoista kaipuuta kotimaahan.

Epätietoisuudessaan Kerouac jatkaa etsintöjään, koska tyhjyys pitää täyttää jollain. Kerouac metsästää ranskalaisia sukujuuriaan vimmatusti kuin graalin maljaa. Hän matkustaa ja etsii, vaikkei taida edes tietää, mitä oikeastaan on etsimässä.

Kerouac muistetaan muun muassa buddhalaisesta oppineisuudestaan. Satori Pariisissa sisältää palan Kerouacin uskoa: ”satori – japaninkielinen sana kuuluu zen-buddhalaisuuden termeihin. Se määritellään usein äkilliseksi, järjenkäyttöä tarvitsemattomaksi tai ylintä järjenkäyttöä edustavaksi valaistumiseksi.” (Suomentajan selitykset)

Romaani kiertää kehänsä ympäri ja loppuu siihen mistä alkoikin – ”satoriin”. Yksi matka päättyy, mutta onko etsintä ollut turhaa? Kerouac vaikuttaa löytäneen sen, mitä on koko ajan etsinyt. Mikä olisikaan herättävämpi kokemus kuin iskeä jalanpohjat tiukasti maahan vauhdikkaan reissun jälkeen ja tuntea jalkansa paikoillaan maan kamaralla. Kerouac kokee satorinsa eli saa ”potkun silmäänsä”, kun hän viimein lopettaa etsimisen. Lopulta Kerouac taitaa ymmärtää, ettei se päämäärä vaan se matka.

Teos herättää myös ajatuksia siitä, mitä merkitystä on historialla ihmisen taustalla. Kerouacin ranskalaiset sukujuuret ovat varmasti jossain mielessä tehneet Jack Kerouacista Jack Kerouacin, mutta ei kai ihminen hyödy siitä, että pitää ajatuksensa menneessä. Ja ei kai Kerouac niin tehnytkään. Ainakin beat-legendan romaanien pohjalta voisi väittää, että Kerouac jos kuka osasi elää ja hengittää.

Suomentaja Jarkko S. Tuusvuori on tehnyt käännöksessään viisaan valinnan ja jättänyt Kerouacin tekstin lukijan tulkittavaksi. Tuusvuori ei esitä suoria kommentteja tekstistä, vaan johtaa lukijan tulkinnan pariin kirjan loppuun listattujen selitysten avulla.

Suomentajan selitykset tulevat monesti tarpeen romaania lukiessa. Kerouacilla on tapana viitata anteeksipyytelemättömästi esimerkiksi aiempiin kirjoituksiinsa, yksityisiin tuttaviinsa sekä muihin mitä eriskummallisempiin henkilöihin tai tapahtumiin, mitä odottamattomimmissa tilanteissa.

Kerouac onnistuu jälleen raahaamaan lukijan mukaan matkaansa. Ensimmäisessä luvussa vihjaillaan ja vasta viimeisessä vastaillaan. Odottavan aika on pitkä, muttei pitkäveteinen.

Keskisuomalainen: Jack Kerouac: Satori Pariisissa

Suomen Kuvalehti: Beat-tähti Jack Kerouac onnistui säväyttämään vielä kuolemaisillaan

Fernando Pessoa: Anarkistipankkiiri

978-952-260-303-6

Fernando Pessoa: Anarkistipankkiiri
Novelli, 71 s.
Suom. Sanna Pernu
Basam Books, 2014

Fernando Pessoa oli portugalilainen kirjallisuuden monialainen ammattilainen. Hän on yhä yksi Portugalin arvostetuimmista, jollei jopa arvostetuin runoilija. Pessoan satiirinen novelli Anarkistipankkiiri on yksi harvoja häneltä suomennettuja tekstejä.

Novellissa kahvittelevat ja keskustelevat kaksi henkilöä. Toinen henkilöistä on pankkiiri. Hämmennystä aiheutuu siitä, että hän väittää olevansa myös anarkisti. Henkilö alkaa selittää toiselle osapuolelle opettavaiseen sävyyn, miksi juuri hän on ollut ja on yhä anarkisti huolimatta siitä, että hänestä on samalla tullut varakas pankkiiri, oikea rahaherra.

Pessoa lainaa novellissaan Platonilta kuuluisaa dialogia. Tekstistä puuttuu paljon perinteiselle novellille ominaisia piirteitä. Dialogimuotonsa vuoksi tekstiä voisi nimittää myös esseeksi, epäsuoraksi pamfletiksi tai jopa manifestiksi. Teoksen informatiivinen puoli on hyvin korostetussa asemassa. Kaunokirjalliset ainekset toimivat vain apuvälineinä, joiden avulla Pessoa nostaa esille ajatuksia maailmasta ja yhteiskunnasta.

Näennäisesti Anarkistipankkiiri vaikuttaa satiirilta ja poliittiselta kannanotolta. Mielestäni teoksesta on kaivettavissa pinnan alta esille muita Pessoalle tärkeämpiä ja tutumpia aiheita, kuten taidetta, luovuutta ja taiteilijuutta käsitteleviä ajatuksia. Näitä teemoja Pessoa on käsitellyt pitkin laajaa tuotantoaan.

Pessoa tunnetaan lukuisista pseudonyymeistään, joilla hän kirjoitti ja julkaisi erilaisia tekstejä. Pessoan luomat valehenkilöllisyydet olivat pikemminkin heteronyymejä, sillä niillä kaikilla oli oma persoonansa, historiansa, kirjoitustyylinsä ja aiheensa, mistä kirjoittaa.

Vuonna 1922 ilmestyneessä Anarkistipankkiirissa Pessoa puhuu mielestäni pankkiirin suun kautta omasta kirjailijuudestaan sekä siitä kirjallisuuden monimuotoisuudesta, jota yhden ainokaisen kirjoittajankin on mahdollista luoda ja kehittää.

Pessoa itse on jo olemassa oleva todiste tästä mahdollisuudesta.

Lukuisilla heteronyymeillään Pessoa on luonut oman kirjallisen valtakuntansa, jossa hän on kumonnut kirjallisuuden lait ja normit. Pessoa on tuotannollaan osoittanut, kuinka yhdellä vaivaisella kirjailijalla on mahdollisuus irroitella teksteissään ja selättää yksipuoliset ja rutiininomaiset kirjoitustavat.

Pessoa on taistellut tuotannollaan kaunokirjallisen kentän odotuksia vastaan ja ehkäpä juuri siksi hän on ansainnut klassikkokirjailijan asemansa.

Mielestäni teoksen uusi painos olisi kaivannut ajankohtaisemman ja novellin sisältöä pohdiskelevan esipuheen. Antti Lindqvistin kirjoittama ensimmäisen suomennoksen aikainen esipuhe vuodelta 1992 ei enää palvele tarkoitustaan. Lindqvist avaa pääasiassa (suurelle lukijakunnalle todennäköisesti tuntemattoman) Pessoan elämää, ei niinkään tämän teoksia. Samat biografiset faktat voi yhtä hyvin lukea suoraan englanninkielisestä Wikipedia-artikkelista.

Helsingin Sanomat: Miksi pankkiiri oli anarkisti?

 

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse

haudatkaa

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse
Romaani, 205 s.
Suom. Kirsti Era
Into, 2014

Haudatkaa minut jalkalistan taakse on moskovalaisena elokuvaohjaajana aiemmin tunnetun Pavel Sanajevin kirjoittama esikoisromaani nuoresta Saša-pojasta ja tämän kurjuuteen taipuvasta elämästä isovanhempiensa holhouksessa.

”Elävän äidin orpo lapsi” – sellainen on romaanin kertoja ja päähenkilö 8-vuotias Saša Saveljev. Romaani käsittelee samaan aikaan humoristisesti sekä vakavasti Sašan ja tämän huoltajien välisiä suhteita. Saša asuu isovanhempiensa luona. Mummon mukaan Sašan äiti, eli tämän tytär, ei kykene huolehtimaan pojastaan.

Saša sairastelee paljon, minkä vuoksi mummo joutuu ahertamaan erilaisten lääkkeitten ja homeopaattisten hoitojen parissa. Sanatorioreissullekin pitää muistaa ottaa mukaan omat rohdot: koniumit, kollargolit, albucidit ja oliiviöljyt, Zvjagintsevan pulverit ja yömyssyt.

Mummon omat hermot reistailevat milloin mistäkin syystä. Yleensä syynä on Saša, joka tunnetaan perheessä paremmin nimellä Idiootti, tai Sašan vaari, liikanimeltään ”kirottu rankkuri”. Kirjan parasta antia ovat ehdottomasti mummon kirouslitaniat. Ne alkavat aina hyytävästi yhtäkkiä ja hiipuvat lähes yhtä pian tai vaihtoehtoisesti jatkuvat ikuisuuksia tuskaisen pitkinä monologeina.

Kun Saša menee mummonsa kanssa huvipuistoon, Saša ei pääse maailmanpyörään, ei vuoristorataan, ei edes ketjukaruselliin. Saša joutuu sairastamisensa vuoksi elämään hyvin rajoitettua elämää. Hän asuu isovanhempiensa luona, eikä käy koulussakaan kuin vain silloin harvoin, kun sairastamiseltaan ehtii.

Saša tuntuu sairastelevan herkästi, aina vain uudestaan, mutta onko kyse sittenkin vain mummon vainoharhaisuudesta ja tämän tarpeesta päteä tyttärensä edessä ja toimia marttyyrina vaiko rehellisestä velvollisuudentunnosta nuorta lapsenlastaan kohtaan. Tieto siitä, kuinka sairas Saša lopulta onkaan, jää lukijan arvailujen varaan.

Sašan äidin elämässä olosuhteiden luomat pakotteet menevät vanhemmuuden velvoitteiden ja äitiyden edelle. Tästä hyvästä äiti saa jatkuvasti mummon syyllistykset ja kiroukset päällensä. Romaanissa käsitellään muun muassa sitä, onko lapsen oma vanhempi aina paras huoltaja ja kenellä lopulta on oikeus päättää lapsen elämästä, tulevaisuudesta ja hyvinvoinnista. Onko se oikeus vainoharhaisilla ja seniileillä vanhuksilla, lapsella itsellään vai tämän omalla äidillä vaiko jollain perheen ulkopuolisella viranomaisella?

Kertojaäänenä toimiva nuori Saša antaa mummostaan hyvin helvetillisen kuvan. Saša vaikuttaa ajattelevan kovin mustavalkoisesti. Nuorta poikaa kiinnostavat luonnollisesti enemmän äidin tuomat halvat lelut kuin mummon kustantamat ja alati vaalimat peräruiskeet.

Saša kuvailee romaanin henkilöitä hyvin perusteellisesti, vaikkakin epäsuorasti. Aikuinen lukija saattaa kokea 8-vuotiaan pojan kertoman tarinan paikoin hyvin huvittavaksi paikoin taas traagisen ahdistavaksi. Lukija tuntee ymmärtävänsä paljon enemmän kuin kertoja itse. Mummo ei välttämättä olekaan täysi hirviö.

Sanajevin aiempi työ elokuva-alalla käy esille muun muassa romaanin etenemistavassa. Romaani rakentuu pitkitettyjen kohtauksien varaan. Toisin kuin elokuvissa (yleensä), proosassa on varaa venytellä kohtauksia. Elokuvalla on käytössään monia erilaisia keinoja, joilla se voi kertoa ja välittää tietoa yhden ainoan kohtauksen aikana. Kirjallisuus sen sijaan kertoo lähinnä pelkän kielen avulla. Kirjallisuudelle kuuluu hallittu pitkittyneisyys, jota Sanajev käyttää hyväkseen luomalla elokuvamaista kirjallisuutta. Sanajev hallitsee kohtauksien koukut ja yksityiskohtien helmet.

Haudatkaa minut jalkalistan taakse on juuri sellainen teos, jonka voisi hyvin kuvitella elokuvaversiona. (Teoksesta onkin ilmestynyt Sergei Snežkinin filmatisointi vuonna 2009.) Vähäisestä suorasta kuvauksesta huolimatta teos on hyvin visuaalinen. Kirjan hahmot piirtyvät lukijan mieleen välittömästi. Erityisesti Sašan persoonallista mummoa on vaikea olla kuvittelematta justiinamaisena pirttihirmuna, kaulin kädessä, läksyttämässä talon miesväkeä.

Kirsti Era on tehnyt mielestäni onnistuneita käännösvalintoja. Era on yhdistellyt käännöksessään kotouttavia ja vieraannuttavia elementtejä, mikä käy ilmi esimerkiksi mummon manauksista. Käännöksessä on viljelty runsaasti suomalaisille tutumpaa ”paskaa”, mutta Era on säilyttänyt myös oudompia ilmauksia, kuten vaarille osoitetut korvissa kaikuvat huudot: ”Senkin kirottu rankkuri, yököttävä tattari!”.

Kiiltomato: Kuinka sielu nujerretaan
Helsingin Sanomat: Pirullinen baabuska pieksee pojua