Velvet – muotitalon tarina (2013–2016)

MV5BMTQ0NDA4NjE5MV5BMl5BanBnXkFtZTgwMTkzNTA5MzE@._V1_SY1000_CR0,0,707,1000_AL_

Velvet – muotitalon tarina (2013–2016)
Tv-sarja, 4 tuotantokautta, draama, Espanja
Ohjaus: David Pinillos, Carlos Sedes, Manuel Goméz Pereira, Jorge Sánchez-Cabezudo & Sílvia Quer
Käsikirjoitus: mm. Jaime Vaca, Ramón Campos, Teresa Fernández-Valdés & Gema R. Neira
Pääosissa: Paula Echevarría, Miguel Ángel Silvestre, Manuela Velasco, José Sacristán, Cecilia Freyre, Marta Hazas, Javier Rey, Adrián Lastra & Miriam Giovanelli

Velvet – muotitalon tarina on nelikautinen tv-sarja espanjalaisesta muotitalosta. Sarja sijoittuu 1950- ja 1960-luvuille. Sarjan keskiössä seurataan kiellettyä rakkaustarinaa varakkaan muotitalon omistajasuvun pojan ja köyhän ompelijattaren välillä.

Velvet tuntuu alkuun puuduttavalta. Jaksot ovat pitkiä ja pitenevät entisestään siinä vaiheessa, kun tarina juonenkäänteineen pääsee vauhtiin. Lopulta yksi jakso saattaa kestää jopa puolitoista tuntia. Katsomista piisaa pitkäksi aikaa.

Anan (Paula Echevarría) ja Alberton (Miguel Ángel Silvestre) välinen rakaustarina saa alkunsa, kun molemmat ovat vasta pieniä lapsia. Ana menettää nuorena vanhempansa ja hänet lähetetään Madridiin setänsä (José Sacristán) hoiviin. Anan setä työskentelee muotiliikkeen myyjien päällikköna ja Ana muuttaa hänen kanssaan asumaan Velvetin  työntekijöille tarkoitettuun asuntolaan.

Muotitalossa Ana kohtaa samanikäisen Alberton, jolle Velvet on myös koti, vaikka Alberton tausta onkin aivan erilainen. Anan kasvaessa hänet palkataan ompelijaksi Velvettiin, ja Anan ja Alberton suhde syventyy nuoruuden rakkaudeksi.

Alberton  isä, muotitalon omistaja Don Rafael Márquez, ei katso nuorten suhdetta hyvällä. Rakkaus yli luokkarajojen ei sovi suvun maineeseen. Niinpä isä lähettää Alberton vuosiksi opiskelemaan muotialaa Lontooseen ajatellen etäisyyden viilentävän tunteet parin välillä.

Sarja alkaa siitä, kun Alberto palaa nuorena miehenä takaisin Lontoosta Madridiin. Isän oletus ei ole toteutunut, vaan Ana ja Alberto ovat suunnitelleet karkaavansa saman tien naimisiin.

Pakomatka keskeytyy yllättäen, ja muotitalon valtaa suru-uutinen, kun Alberton isä tekee samana iltana itsemurhan. Hän jättää käytännössä vararikon partaalla olevan yrityksen poikansa vastuulle.

Pelastaakseen Velvetin nuori pari joutuu tekemään uhrauksia. Kuvioihin astuu Cristina Otegui (Manuela Velasco), jonka varakas isä lupaa rahoittaa Velvetin uuden malliston, mikäli Alberto nai hänen tyttärensä.

On ilmiselvää koko sarjan ajan, ettei tarina voi päättyä muuten kuin Anan ja Alberton häihin, huolimatta siitäkin, että molemmat ehtivät suunnitella häitä toisen kumppanin kanssa ja ehditäänpä toinen hahmoista jopa julistaa kuolleeksi sarjan aikana.

Ihmeellisen ovelasti Anan ja Alberton kamppailua toisistaan on onnistuttu venyttämään neljään tuotantokauteen. Helppoa se ei ole ollut; sarjan tekemiseen on vaadittu yhteensä viisi ohjaajaa ja 17 käsikirjoittajaa.

Ideapula näkyy silti sarjan alusta alkaen. Ongelmat ja niiden ratkaisut toistuvat ja tuntuu usein siltä, etteivät tekijät ole edes hävenneet mennä sieltä, missä aita on matalin.

Kaikesta huolimatta Velvet on silti koukuttava. Katsoja tietää jo miten tarina tulee päättymään, joten kiinnostavaa onkin seurata miten lopputulokseen päädytään. Erityisen kiinnostavaksi juonenkuljetuksen tekee se, ettei Anan ja Alberton rakkaustarinan ylistämiseltä vältellä muiden hahmojen epäonnea. Itsekäs rakkaus menee ylitse kaiken muun.

Kaikkein kärjistetyimmin tämä ilmenee Cristinan hahmossa, joka aluksi esitetään vilpittömästi Albertoon rakastuneena lapsuudenystävänä. Kun pariskunnan avio-onni sitten alkaa rakoilla ja Cristina ymmärtää Alberton rakastavan vain Anaa, hänestä kuoriutuu mustasukkaisuuden ja pakkomielteisyyden riivaama hirviö, jonka syöksykierrettä vitkutetaan piinaavan kauan aina järjettömiin tekoihin asti.

Eikä tamä riitä, Cristina kaivetaan vielä lopuksi takaisin sarjan viimeistä ikävää loppukohtausta varten, jotta katsoja varmasti pääsisi ottamaan kaiken irti tämän kurjan antagonistin tappiosta. Sitä tuntee itsensä väistämättä huonoksi ihmiseksi nauttiessaan Cristinan kärsimyksistä ja Anan ja Alberton onnesta. Sarja on rakennettu hyvin laskelmoidusti, eikä katsojalle jää epäselväksi kenen puolelle hänen tulisi asettua.

Sen lisäksi, että sarja pyörii tiettyjen hahmojen aina uudelleen ja uudelleen uusiutuvien ongelmien ympärillä, jotkin piirteet, kuten tietyt toistuvat kappaleet sarjan ääniraidalla alkavat kyllästyttää vähitellen. Miksi sama funk soi aina, kun tiedossa on seksikohtaus tai sama melankolinen balladi, kun musiikin on tarkoitus heijastella surua?

Suurin pettymys ovat sarjan viimeisen kauden viimeiset jaksot. Taitavasti, jos näin voi sanoa, pitkitetty juonivyyhti puretaan kahden viimeisen jakson aikana sellaisella vauhdilla, ettei katsoja ehdi saada sitä tyydytystä, mitä on koko ajan odottanut. Moni huolella  valmisteltu paljastus lysähtää kasaan ja kysymykset jäävät oudosti avoimeksi. Tuntuu kuin tekijöille olisi tullut hirmuinen kiire saattaa sarja nopeasti päätökseen.

Joka tapauksessa Velvet voittaa aina Kauniit ja rohkeat, ja on sarjassa jotain hyvääkin, kuten tyylikkäästi toteutettu puvustus ja aikakauden tunnelman tavoittava lavastus. Espanjalaiseksi sarjaksi sarjassa on paljon amerikkalaisia tuotteita, musiikkia ja muitakin piirteitä, jotka kertovat 1960-luvun amerikkalaisvaikutteista Euroopassa.

Sarja jää kuitenkin roimasti jälkeen tekijöidensä aiemmasta tuotoksesta, Gran Hotel -sarjasta, jossa juoni on rakennettu huomattavasti monipolvisemmin, eikä niin ennalta-arvattavasti kuin Velvetin kohdalla.

Velvet – muotitalon tarina -sarjaa on esitetty Yle Teema -kanavalla ja se on tälläkin hetkellä katsottavissa Yle Areenassa. Sarja löytyy kokonaisuudessaan myös Netflixistä.

Yle Teema: Velvet – muotitalon tarina

Mainokset

TkuÖpenMic // Uusi alku

TkuÖpenMic (säännöllinen lavarunotapahtuma)
Järjestäjänä Turun lavatauti
Uusi alku, 11.1.2018, Bar Ö

Nihil Interitin, Kirjan talon, Kolera-kustannuksen ja Runoviikon yhdessä perustama uusi lavarunouden äänenkannattaja Turun lavatauti aloitti eilen torstaina uuden säännöllisen lavarunotapahtuman Turussa.

Aiempien jo manan majoille vaipuneiden tapahtumien, Turku OpenMicin ja Runöklubin jälkeensä jättämää aukkoa paikatakseen, yhteisö aikoo järjestelmällisellä työllä tuoda lavarunouden takaisin Turkuun, josta perinteen nähdään vuosikymmeniä sitten alun perin alkaneen Suomessa.

TkuÖpenMic-tilaisuudessa nimensämukaisesti keskiössä ovat avomikittäjät, mutta lavan lämmittelijöinä kuullaan myös kutsuvierasesiintyjiä. Ensimmäisessä, Uusi alku -teemalla toteutetussa tapahtumassa lämppäreinä esiintyivät Kalle Kinnunen ja Nihkee Akka.

Ilta oli tavallaan myös kunnianosoitus vasta edesmenneelle Markku Innolle, jota muun muassa Kinnunen muisti pitämässään puheessa Turun lavarunouden historiasta. Kinnusen runoesitykset olivat vastaavia kuin aiemmatkin. Roisi kielenkäyttö, pauhaava puheanti ja runojen äkkiväärät lopetukset upposivat yleisöön.

Nihkeen Akan kaksikielinen (suomi ja englanti) esitys aiheutti yleisössä hilpeyttä ja kunnioitusta. Tunnustukselliset ja feministiset riimit irtaantuivat häpeilemättä rohkean ja kokeneen lavarunoilijan suusta. Jotain esiintyjän vakuuttavuudesta kertoo se, että Nihkee Akka huudettiin vielä loppuillasta takaisin lavalle.

Avomikittäjiä kuultiin noin kymmenisen kappaletta. Huomiota herätti muun muassa Elina Sallinen kielellisesti tarkkasävyisillä runoillaan. Myös Sallisen huomautus illan esiintyjäkaartin miespainotteisuudesta osui ja upposi. Ensi kerraksi toivonkin henkilökohtaisesti, että lavalla nähtäisiin enemmän naisia. Aion itse näyttää esimerkkiä ja lupautua avomikkiin, kun ÖpenMic järjestetään seuraavan kerran 8. helmikuuta.

Illan juonsi aiemmista Turku OpenMic -tilaisuuksista tuttu Kalle Talonen, jonka tuttavallinen olemus onnistui madaltamaan osallistumiskynnystä ja lämmittämään tapahtuman tunnelmaa. Piskuisessa Bar Ö:ssä toteutettu lavarunoilta oli ainakin näin alkuun mukavan pienimuotoinen ja lämminhenkinen tilaisuus.

Turun lavatauti Facebookissa

 

Thierry Noël: Hopeaa vai lyijyä? Kokaiinikuningas Pablo Escobarin elämä

9789518846263_m

Thierry Noël: Hopeaa vai lyijyä? Kokaiinikuningas Pablo Escobarin elämä
Suom. Pirjo Thorel
Elämäkerta, 334 s.
Art House, 2017

Pablo Escobarin nimi on ollut viime vuosina esillä runsaasti, vaikka kolumbialaisen huumeparonin kuolemasta on kulunut jo lähes 25 vuotta. Escobarista haetaan edelleen kasvoja käsistä räjähtäneelle huumekaupalle.

Escobarin elämää ovat tarinallistaneet sekä tietokirjailijat että käsikirjoittajat. Elämäkertojen lisäksi Escobarin ajasta on tehty niin tv-sarjoja (Narcos) kuin elokuvia (Escobar: Paradise Lost, Loving Pablo).

Kolumbialaisen toimittajan Virginia Vallejon muistelmien Rakastin Pabloa, vihasin Escobaria (Like, 2017) lisäksi tänä vuonna julkaistiin suomennos ranskalaisen historioitsijan Thierry Noëlin kirjoittamasta elämäkerrasta Hopeaa vai lyijyä? Pablo Escobarin elämä (Pablo Escobar, trafiquant de cocaïne, 2015).

Noël kelaa auki kokaiinikaupan historiaa. Escobarin aikaan kauppaa käytiin Etelä-Amerikan maista kohti Yhdysvaltoja. Olennainen osa kaupantekoa oli tietenkin tavarantoimitus eli salakuljetus. Moni huumeiden salakuljettaja mielsi itsensä Karibian merirosvojen perinteen jatkajaksi.

Escobarin kokaiinikuninkuus oli mahdollista aikana, jolloin salakuljetus menetelmineen ja välineineen oli vasta lapsenkengissä. Escobar tunnettiin luovista ja eriskummallisista keinoista huumeiden kuljettamiseksi. Hän myös vaihtoi reittejä tarpeeksi usein ennen kuin poliisit ehtivät päästä salakuljettajien jäljille. Escobar oli aina askeleen edellä.

Escobar tunnettiin muutenkin varovaisena miehenä, minkä vuoksi hän ehti monesti pakoon poliisien piirityksiä. Kun Escobar lopulta kuoli pidätyksen yhteydessä, esitettiin olettamuksia, että hän olisi tahallisesti laskenut puolustustaan ja päästänyt poliisin selville piilopaikastaan. Miksi näin olisi käynyt, siihen ei tiedetä järkevää syytä.

Noël kuvaa teoksessaan hyvin laajasti huumekaupan kytköksiä eri maiden ja tekijöiden välillä. Perusasiat, kuten kokaiinin valmistusprosessi, on lukijan hyvä tuntea, mutta välillä taustoitus leviää niin kauas sivullisiin henkilöihin, että itse Escobar jää lopulta syrjään.

Teoksessa on akateemiselle kirjoittajalle tyypillinen ote. Kirjoittalle on ollut tärkeää tuoda taustatiedot ja lähteet selvästi lukijan nähtäville, mutta lukukokemusta se ei helpota. Runsas henkilöiden ja erilaisten järjestöjen luettelointi tekee lukemisesta raskasta ja hitaasti etenevää.

Noël rakentaa Escobarista ristivetoista kuvaa vaikka tekeekin niin puolueettomuuttaan vakuutellen. Yhtäällä kirjoittaja kuvaa Escobaria häikäilettömäksi rikolliseksi ja tappajaksi, toisaalla taas köyhien kyläläisten hyväntekijäksi.

Herää kysymys, jota kirjassa ei nosteta esille, oliko Escobarin hyväntekeväisyys sittenkään täysin vilpitöntä. Tukemalla (tai lahjomalla) kyläläisiä taloudellisesti hän sai puolelleen vankan joukon kannattajia. Pakomatkojen aikana monet tavalliset ihmiset tarjosivat Escobarille ruokaa ja yösijan.

Kuten teoksen alkusanoissakin todetaan, Pablo Escobarin elämää ja huumeteollisuutta käsittelevissä populaarikulttuurin tuotteissa on se vaara, että teokset tulevat tarkoituksella ta tahattomasti leimanneeksi Etelä- ja Väli-Amerikan valtiot huumemaiksi ja yksipuolistavat näin tehdessään kuvaa valtioista ja niiden asukkaista. Noëlin tavoitteena on tuoda esille huumebisneksen avaintekijät vastustajia unohtamatta.

Thierry Noëlin elämäkerta ei ole ehkä se kaikkein mukaansatempaavin vaihtoehto Escobaria käsittelevässä kirjallisuudessa, mutta ainakin kirjoittaja on sanoissaan tarkka ja perusteellinen.

Miksi kustantaja on valinnut käännettäväksi ranskalaisen eikä esimerkiksi kolumbialaisen kirjoittajan elämäkerran, on sekin kiinnostava kysymys. Onko kirjoittajan oltava ulkomaalainen ollakseen luotettava ja puolueeton?

Pirjo Thorelin käännös on kieltämättä asiantunteva, mutta valitettavasti se on jäänyt vain käännökseksi. Käännös olisi kaivannut vielä asteen suomennetumman asun ja yhtenevyyttä esimerkiksi henkilöiden nimiin ja verbien aikamuotoihin.

Teoksen aikamuotona hallitseva preesens kuulostaa muutenkin kömpelöltä, kun tapahtumat sijoittuvat menneisyyteen. Kääntäjällä olisi ollut mahdollisuus irrottautua tekstin raskaslukuisuudesta ja tehdä tekstistä lukijalle ymmärrettävämpää.

Agricola: Pablo Escobar ja Kolumbian kokaiinikaupan verinen historia

Daniel Galera: Hyöky

tmp_5958-ProductRequestServlet725534991

Daniel Galera: Hyöky
Suom. Antero Tiittula
Romaani, 427 s.
Otava, 2014

Hyöky on brasilialaisen kirjailijan Daniel Galeran romaani, joka sijoittuu Brasilian eteläosiin. Tarinan pääosassa on mies, joka kärsii harvinaisesta sairaudesta. Hän ei kykene tunnistamaan ihmisten kasvoja, minkä vuoksi hän on joutunut opettelemaan tunnistamaan ihmiset muilla tavoin.

Osan hän tunnistaa äänestä, osan vaatteiden tai kävelytavan perusteella, osan vain hyvin paikkasidonnaisesti. Jos hän näkee kuvan itsestään, hän ei tunnista sitäkään, sillä hän ei pysty muistamaan edes omia kasvojaan, vaikka tuijottaakin niitä säännöllisesti peilistä.

Teoksen tapahtumat saavat alkunsa, kun miehen isä on kuolemaisillaan. Kyse ei ole luonnollisesta kuolemasta, vaan isä aikoo tehdä itsemurhan ja avautuu asiasta pojalleen, koska toivoo tämän hankkiutuvan eroon hänen rakkaasta koirastaan, jotta koira ei joutuisi kärsimään isäntänsä kuoltua.

Saman keskustelun aikana miehen isä tulee maininneeksi isoisän kuoleman. Miehelle selviää, että hänen isoisänsä kuoli aikoinaan pienessä rannikkokaupungissa kollektiivisen puukotuksen seurauksena. Merkillinen tapaus jäi aikanaan selvittämättä, eikä kukaan joutunut vastuuseen puukotuksesta.

Kun isä sitten toteuttaa itsemurhasuunnitelmansa, mies päättää lähteä tuohon rantakaupunkiin, jossa hänen isoisänsä tiettävästi puukotettiin kuoliaaksi. Isänsä toivetta toteuttamatta hän ottaa koiran mukaansa ja pitää siitä huolta. Miehen ja koiran välille syntyy lopulta suhde, jossa mies osoittaa uskollisuuutta koiraa kohtaan ehkä enemmän kuin koira miestä kohtaan.

Mies pestautuu uimaohjaajaksi ja alkaa vähitellen kysellä paikallisilta isoisästään ja pääsee kuin pääseekin lopulta tämän kohtalon jäljille. Ongelmia tuottavat sekä se, että mies on kuin ilmetty isoisänsa, että hänen sairautensa aiheuttama kasvosokeus.

Asetelma on kiinnostava myös lukijan kannalta. Galeran tekstiä voisi fyysisyydessään ja ruumiillisuudessaan verrata esimerkiksi Cormac McGarthyn väkivaltaiseen romaaniin Veren ääriin, jossa samalla tavoin tekstin materiaalisuus varastaa huomion. Kun teoksen kertojalta on niin sanotusti kasvonäkö poissa pelistä, lukijankin on kohdattava ihmiset eri tavalla.

Hyöky on salaperäinen ja kiinnostavalla tavalla kauniisti kirjoitettu romaani. Loppua kohden tapahtumat alkavat saada yllättäviä käänteitä ja tunnelma muuttuu trillerimäisen ahdistavaksi, jännitteiseksi ja raa’an väkivaltaiseksi.

Hyvin moni asia teoksessa saa teemallisia ulottuvuuksia. Ensisijaisesti teos kuitenkin käsittelee sukupolvien välistä suhdetta ja identiteetin rakentumista ruumiillisen tunnistamisen ja yhdennäköisyyden avulla.

Maailmankirjat: Daniel Galera: Hyöky
Helsingin Sanomat: Vain kuolema synnyttää elävän myytin yhteisölle

Misiones

20171127_152345

Miltä näyttää Argentiinan pohjoisosassa, Misionesin maakunnassa? Maa on raudanpunaista ja teistä irtoaa punaista pölyä kengänpohjiin ja auton renkaisiin. Maisemat ovat vehreitä ja kumpuilevia. Sembramäntyjä, erilaisia lehtipuita ja bambuja kasvaa vieri vieressä, niin että metsät näyttävät äärettömiltä. Huomaa olevansa subtrooppisella vyöhykkeellä, kun lämpötilat pysyttelevät korkealla. Yöllä on pidettävä ilmastointi päällä ja päivisin aurinko polttaa päänahan hölmöltä matkailijalta, joka ei ymmärrä suojautua voimakkailta säteiltä.

20171127_114334

Misiones näyttää vanhanaikaiselta. Rakennuskanta vaikuttaa iäkkäältä mutta hyvin hoidetulta. Talot ja kaupat on värjätty rohkeasti pirtein värein. Vanhoja lava-autoja on parkissa maantien varsilla. Autojen lavoilta, suurista hedelmälasteista myydään suoraan valtavan kokoisia vesimeloneja, joita paikalliset kauhovat lusikoilla nestehukkaansa.

20171127_172937

Maakunnan nimi ei johda harhaan, vaan Misionesin historiaan on todella kuulunut erilaisia lähestysseuroja. Erityisesti jesuiitat ovat jättäneet Misionesiin jälkeensä laajan perinnön, mikä näkyy myös paikannimissä. Vierailimme matkan aikana muun muassa San Ignacio ja Apóstoles -nimisissä pikkukaupungeissa. Niin Argentiinan, Brasilian kuin Paraguayn puolella on mahdollista vierailla jesuiitta- ja guarani-yhteisöjen raunioilla, jotka ovat säilyneet 1600–1700-luvuilta nykypäivään yllättävän loisteliaina.

20171129_131058

Misionesin historiaa ja elämää viidakossa on kuvannut kaunokirjallisesti teoksissaan esimerkiksi Horacio Quiroga, joka rakensi talonsa keskelle viidakkoa San Ignacion kaupungin laitamille. Kuvittelimme Rosan kanssa, että pääsisimme todistamaan taiteilijakodin luovaa ja esteettistä ilmapiiriä, mutta kotimuseo olikin kiinni ja pääsimme vain kurkkimaan ikkunoista sisään.

20171128_085004

20171128_090302

Lisäksi selvisi, etteivät rakennuksetkaan olleet alkuperäisiä, vaan elokuvan kuvauksia varten uudelleen rakennutettuja. Pystyimme silti eläytymään paikan nostalgiseen tunnelmaan ja kuvittelemaan Quirogan polkemassa itse rakentamallaan pyörällä kaupunkiin kahville tai kiikkumaan korituolissaan tuijotellen kaukaisuudessa häämöttävää Paraguayn rantaviidakkoa.

20171128_085708

Misiones on tunnettu myös maten viljelystä. Kun kuumana päivänä istuu ikkunat auki mateviljelysten vierestä ajavassa taksissa, voi jopa haistaa sen saman tuoksun, joka nousee tulikuumasta matejuomasta. Jäimme Rosan kanssa miettimään, pystyisikö matea kasvattamaan Suomessa.

20171201_133847
Kuvassa erilaisia vanhoja matenpakkauskoneita

Vierailimme yhdellä Argentiinan tunnetuimmista matetehtaista. Katsoessani viljelyn tehokkuutta ja mateyrtin kuivattamisprosessia sekä sen pakkaamisen täysautomatisointia ylistävää esittelyfilmiä, tulin siihen tulokseen, että jatkossa ostan mateni aina luomuna.

IMG_0918
Kyllä, Argetiina voi näyttää myös tältä.

Aivan Misionesin pohjoisosasta, Puerto Iguazún kaupungista löytyy yksi maailman seitsemästä luonnonihmeestä. Iguazún putoukset ovat niin laajat, että ne ulottuvat myös Brasilian puolelle. Valtavat vesimassat vyöryvät alas kohisten rauhoittavasti. Sitä tuli taas huomanneeksi oman pienuutensa.

IMG_0758
Brasilian puoli

Putoukset ovat keskellä sademetsäympäristöä, jossa hyvällä tuurilla voisi törmätä vaikka tapiiriin, puumaan tai jaguaariin. Huono-onnisina saimme vain tyytyä ihastelemaan matkailijoiden eväitä varastelevia punanenäkarhuja eli koateja.

IMG_0818
Opimme, että koatit ovat puolikarhuja.

Misionesin pääkaupungissa Posadasissa on kaksi hyvin samantapaista arkeologista museota, joihin eksyimme lähes vahingossa sadepäivän ajamina. Museoiden työntekijät opastivat meidät perusteellisesti kokoelmiinsa. Tunsin entuudestaan vain alueella nykyäänkin elävän guarani-alkuperäisväestön historiaa, mutta museokäynti opasti myös paljon varhaisempien alkuperäiskansojen tapoihin ja kulttuuriin.

Ehkä parasta museokäynneissä oli huomata työntekijöiden innostus omaan työhönsä ja työnsä arvon tiedostaminen. Toisessa museossa opas jäi jopa tunniksi ylitöihin, koska olimme myöhään liikenteessä ja hän halusi välttämättä kierrättää meidät koko talossa sekä maistattaa museon työpajassa valmistettua, alkuperäiskansan reseptillä valmistettua maapähkinäherkkua. Kotiinviemisiksi saimme vihkosen reseptejä.

IMG_0905

Lue myös Rosan matkakertomus ja ihastele lisää kuvia täältä!

Loppukiri

20170813_140643
Santa Fen kävelykatu oli hiljainen lauantaiaamuna.

Vaihtoaikaa on enää alle pari kuukautta jäljellä ja tässä vaiheessa tuntuu siltä, että on tullut aika aloittaa loppukiri.

Voin jo helposti todeta, että aika on mennyt hurjan nopeasti ja jäisin mielelläni Argentiinaan vielä toiseksi lukukaudeksi. Oikeastaan tuntuu siltä, että alan vasta päästä vauhtiin nyt, kun ymmärrän opetusta ja lukemiani tekstejä paremmin.

Aluksi epäröin avata suutani tunneilla ja odotin kauhulla välikokeita, joissa tuli kirjoittaa monta sivua espanjankielistä tekstiä ja pitää suullinen esitelmä. Esitelmiltä vaadittiin vielä kaiken lisäksi akateemista sisältöä. Huh!

Nyt kun nämä kauheat koettelemukset ovat ainakin suurimmalta osin takana päin, ei ajatus suullisista loppukokeista tunnu enää niin pelottavalta.

Päinvastoin olen huomattavasti levollisempi nyt kun tiedän, ettei siihen kuole, vaikka taivuttaisikin jonkun verbin ihan mönkään tai adjektiivien suvut eivät joka kerta osuisikaan kohdalleen. Aina voi vedota siihen, että on ulkomaalainen ja vasta oppimassa kieltä.

IMG_0685
Argentiinan kansalliskukka ceibo eli kukonkorallipuu.

Aluksi ihmettelin, miksi tällä puolen palloa lukukausi aloitetaan niin aikaisin elokuun alussa. Odotin kauhulla raskasta lukukautta, joka kestäisi ikuisuuden, mutta aika onkin kulunut älyttömän nopeasti ja yhtäkkiä loppu alkaa jo häämöttää.

Syy miksi lukukausi alkaa niin aikaisin johtuu tietenkin siitä, että täällä eletään kevätlukukautta. Marraskuun alusta alkaen päivät ovat olleet läkähdyttävän kuumia, eikä opiskelua jaksaisi enää kauan näillä helteillä. Kauhulla odotan huomista, jolle ennuste lupaa 38 astetta.

Olen iloinen siitä, että ymmärsin käyttää alkukevään tiiviiseen opiskeluun, sillä muuten en olisi mitenkään pysynyt kurssien kelkassa, vaikka ihan aina ei siltä tunnu vieläkään. Opetuksen laatu ja arvosanojen kriteerit voivat vaihdella huimasti jopa saman kurssin eri opettajien välillä, joten tarkkana saa olla edelleen.

Kunhan jaksan valmistella vielä kaksi suullista esitelmää ja kirjoittaa uusiksi yhden välikokeen, voin sen jälkeen vain nauttia lämmöstä ja auringosta (ja ehkä myös vähän paikallisesta oluesta).

Juana Inés (2016)

tmp_24583-Juana_Inés-1360883820

Juana Inés (2016)
Meksiko, lyhytsarja, draama
Ohjaus: Emilio Maillé, Patricia Arriaga-Jordán & Julián de Tavira
Käsikirjoitus: Monika Revilla, Mara Vaegas, Patricia Arriaga-Jordán & Javier Peñalosa
Pääosissa: Arcelia Ramírez, Arantza Ruiz, Hernan Del Riego & Margarita Sanz

Juana Inés on meksikolainen Netflix-sarja, joka kertoo 1600-luvulla Uudessa Espanjassa eläneen nunnan ja barokkikirjailijan Juana Inés de la Cruzin elämästä.

Seitsemänosainen lyhytsarja on vahvasti dramatisoitu kuvaus historiallisesta henkilöstä. Tekijät ovat inspiroituneet Juana Inésin tarinasta, mutta kertovat sen faktoja värittäen ja aukkoja paikkaillen.

Juana Inés oli itseoppinut älykkö, joka teki älykkäällä huumorillaan vaikutuksen Uuden Espanjan varakuninkaallisiin. Hovi toimi tärkeänä mesenaattina Juana Inésin uralle.

Netflix-sarjassa kuvataan muun muassa kuinka Juana Inés aluksi viihtyy hovissa, missä hänelle jää aikaa tehdä sitä, mikä häntä eniten kiinnostaa: opiskella, lukea ja kirjoittaa. Lopulta liian läheiset välit varakuningattareen saavat Juana Inésin pakenemaan luostariin.

Katolinen kirkko ei ollut suopea Juana Inésiä kohtaan. Oli ennenkuulumatonta, että nainen päästettäisiin kirjastoon lukemaan ja opiskelemaan.

Kirkon patriarkaatti ei ollut ainot taho, joka sai osakseen kolhuja. Nikolaus Kopernikuksen tieteelliset tutkimukset puhuttivat samaan aikaan. Tieteestä kiinnostuneet uskon miehet joutuivat punnitsemaan omaa uskoaan, kun uskonkappaleet asetettiin yhtäkkiä vaakalaudalle.

Juana Inés ei ollut ainoastaan älykäs vaan myös taitava kirjoittaja. Sarjassa annetaan ymmärtää, että myös Juana Inésin opettaja, isä Antonio Núñez de Miranda (Hernan del Riego) olisi nähnyt Juana Inésin lahjat, mutta joko omaa katkeruuttaan tai katsomuksensa vuoksi päättänyt tuhota tämän kirjallisen uran.

Maallisen vallan edustajat kuitenkin tukivat Juana Inésin kirjallisia pyrkimyksiä ja lopulta tämän säkeet näkivät päivänvalon Iberian niemimaalla.

Sarjassa Juana Inésin tarinaa kuljetetaan kahden aikatason läpi. Samalla kun nuori Juana Inés (Arantza Ruiz) vasta tutustuu hovin ja luostarin maailmaan, vilautellaan välissä kohtauksia alle 50-vuotiaan nunnan (Arcelia Ramírez) kuolinkamppailusta ruttoa vastaan.

Juana Inésin elämää kuvataan vaivalloisena tienä. Hän eli aikana, jolloin tiede ja uskonto kulkivat käsi kädessä. Luostari oli Juana Inésille ilmiselvä valinta.

Kaikki eivät kuitenkaan hyväksyneet hänen kirjoittamistaan ja jopa nunnat itse kangistuivat niihin kirkon asettamiin normeihin, joiden mukaan uskon ihmisen, eikä etenkään naisen, ollut soveliasta kuluttaa aikaansa kirjojen parissa.

Juana Inés on hyvin dramaattisesti toteutettu aina musiikkia ja kuvausta myöten. Tuntuu kuin tyyli olisi jotenkin ominainen katolisen kirkon likaisten salaisuuksien selvittelystä kertoville filmatisoinneille. Da Vinci -koodi -vaikutelmilta on vaikea välttyä.

Paikoitellen sarja etenee epätasaisesti ja joidenkin tapahtumien ymmärtämiseen vaaditaan tuntemusta katolisen kirkon ja Espanjan vallan asemasta Etelä-Amerikassa. Muuten sarja on kiinnostava tulkinta ajalleen epätavallisen historiallisen henkilön elämästä.