Juuli Niemi: Et kävele yksin

9789510414606_frontcover_final

Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nuortenromaani, 362 s.
WSOY, 2016

Juuli Niemi tunnetaan entuudestaan elokuvakäsikirjoittajana ja runoilijana. Et kävele yksin -nuortenromaanista onkin tunnistettavista sekä draamallisia ja kohtauksenomaisia elementtejä että herkkävireisiä lyyrisiä piirteitä. Niemen lause on kaunis ja hiottu.

Teosta ei ole valmiiksi pureskeltu, vaan se vaatii lukijalta myös rohkeaa tulkintaa. Tulkinnanvaraisuus tuntuu yhä olevan nuortenromaaneille valitettavan tuntematon käsite, mutta Niemi ei missään vaiheessa aliarvioi lukijaansa. Ehkä juuri siksi teoksen tarina onkin niin tavoittava.

Minusta kirja ei voi olla kovin huono, jos sen nimi viittaa Dave Lindholmin kappaleeseen. Daven biisit eivät soi teoksen pääosassa, mutta ne resonoivat koko ajan tarinan taustalla. Kappaleet ikään kuin kokoavat kirjan teemoja yhteen ja ohjailevat tapahtumia.

Teos jakautuu rakenteellisesti erilaisiin lukuihin, jotka vuorottelevat tasaisin väliajoin. Suurin osa teoksesta on tavanomaista kerrontaa, jossa näkökulma on kohdistettu teoksen 15-vuotiaisiin päähenkilöihin joko Adaan tai Egzoniin.

Ennen jokaista fokalisaation vaihdosta lukujen väliin jää eräänlainen kertojan kommentti, noin sivun mittainen evaluaatio edellä kerrotuista tapahtumista. Kertojan kommentissa ääneen pääsee tarinan ulkopuolinen kertoja, sisäistekijä, joka muuten pysyttelee näkymättömissä. Kertojan kommentin lisäksi mukana on vielä kolmannenlaisia ”ylimääräisiä lukuja”, jotka valottavat kirjan tapahtumia toisen näkökulmahenkilön perspektiivistä.

Et kävele yksin on siis todella monitahoinen romaani, jossa lukija tuodaan vuorotellen kahden eri henkilön pään sisälle. Näin korostuu myös kommukoinnin vaikeus ja valheellisuus henkilöhahmojen välillä.

Ada on boheemin yksinhuoltajaäidin ainut tytär, Egzon taas kosovolaisen perheen keskimmäinen lapsi. Ada ja Egzon ovat molemmat olleet toisilleen aiemmin näkymättömiä, kunnes heidän välilleen yllättäen ilmestyy yhdistävä tekijä. Teoksessa on tietenkin kyse rakkaustarinasta ja poikkeuksellisen monimutkaisesta sellaisesta. Adan ja Egzonin välille kasaantuu valheita suhteen alusta alkaen, eikä erehdysten korjaaminen jälkikäteen ole niin helppoa kuin voisi kuvitella.

Monien nuortenkirjojen tavasta poiketen Adan ja Egzonin tarina ei lähde käyntiin täysillä vaan valuu eteenpäin hiljalleen notkuen. Vähitellen teksti etenee kohti syvempiä konflikteja.

Et kävele yksin on ennen kaikkea kuvaus murroksista. Se kuvaa sitä, kuinka murrokset syntyvät eri tavalla eri ihmisten kohdalla ja miten jotkut käsittelevät murrostilojaan eri tavoin kuin toiset. Murros sisältää kasvua ja kypsymistä. Se on eräänlainen välttämätön paha, josta kukin suoriutuu tavallaan.

Nuorten läpikäymään murrokseen liittyvät olennaisesti myös fyysiset murrosiän tuomat muutokset, mutta niitä ei ole ensisijaisesti teoksessa korostettu. Adan ja Egzonin ruumiillisuutta on kuvattu teoksessa kursailematta ja ilman kiusallista häveliäisyyttä, mutta päärooli on jätetty päänsisäiselle murrostilalle.

Teos tuntuu muistuttavan lukijaansa siitä, että nuorten kokemat ongelmat ovat aina erilaisia mutta aina samanlaisia, eikä kukaan ole niiden kanssa yksin, vaikkei kukaan voikaan ymmärtää toista. Kaikki kuitenkin osaavat kuvitella, miltä tuntuu astua uudenlaiseen arkeen, kun ei voi olla varma siitä, onko saanut itse valita kohtalonsa, tai miltä tuntuu, kun yhtäkkiä maailma onkin liian suuri ja avoinna, eikä enää riitä ”pieni taivas”.

Et kävele yksin on esimerkillinen teos, ei vain nuortenromaanina, vaan romaanina ylipäätään. Minusta on hienoa, että se on kuitenkin kirjoitettu nimenomaan nuorille. Teoksen rakenne palvelee suunnitelmallisesti sisältöä – ja toisinpäin – muodostaen syvästi vaikuttavan kokonaisuuden.

Pettymyksen aiheuttivat ainoastaan teoksen kannet, jotka vaaleanpunaisilla värisävyillään tulevat mitä ilmeisimmin hätistämään kaikki pojat kirjan parista. Se on sääli, sillä kyse on nimenomaan nuortenromaanista, ei tyttöromaanista.

Arvostelu on julkaistu myös Suomi lukee -sivustolla.

Lukufiilis: Et kävele yksin

Mamen Sánchez: On ilo juoda teetä kanssasi

onilojudatetaksi_wb72p_6861

Mamen Sánchez: On ilo juoda teetä kanssasi
Suom. Satu Ekman
Romaani, 305 s.
Bazar, 2015

Mamen Sánchezin viime vuonna suomennettuna ilmestynyt On ilo juoda teetä kanssasi (La felicidad es un té contigo, 2013) ei ole mikään suuri kaunokirjallinen saavutus. Rakkaus kirjallisuutta kohtaan on kuitenkin asia, joka todennäköisesti yhdistää sekä lukijaa että teoksen henkilöhahmoja, joten jollekulle romaani voi hyvinkin tarjota mielekkään lukukokemuksen.

Teoksen päähenkilö on Atticus Craftsman, englantilaisen Craftsman-kustantamon nuoremman polven edustaja, joka isänsä pyynnöstä lentää Espanjaan lakkauttamaan tuottamatonta Librarte-lehteä. Kirjallisuuslehden toimituksen viisi toimeliasta naista ehtivät punoa juonen Atticusin pään menoksi ennen kuin tämä ehtii edes saapua Madridiin. Lopulta paljastuu, ettei lehti sittenkään ole taloudellisissa vaikeuksissa.

Edellä kerrottu on kuitenkin vain taustatarinaa. Teoksessa avaintapahtumat avautuvat vasta vähitellen, kun Atticusin isä Marlow Craftsman yksinkertaisen konstaapeli Manchegon kanssa alkaa selvittää poikansa katoamista Espanjassa. Dekkarimainen sivujuoni kehkeytyy lopulta farssinomaiseksi kaaokseksi.

On ilo juoda teetä kanssasi on kirja kirjallisuudesta ja siihen liittyvästä rakkaudesta, johon jokainen lukemista harrastava varmaankin osaa samastua. Rakkaus hyvää kirjallisuutta kohtaan onkin se syy, mikä saa Atticusin keskeyttämään toimeksiantonsa Librarten osalta ja katoamaan Madridista. Atticus häipyy kuukausiksi Granadaan saadakseen käsiinsä Federico García Lorcan aiemmin julkaisemattomat kirjoitelmat.

Teoksen tarina on loppujen lopuksi hyvin mahtipontinen mutta yllättävän kepeästi kerrottu. Vasta lopussa juonikuvio muuttuu mukaansa tempaavaksi ja ylipäätään kiinnostavaksi.

Historiallisesti tarinan loppu on mielenkiintoisesti taustoitettu. Kirjallisuushistoria tuodaan osaksi teoksen juonta. Valitettavasti Sánchez on jättänyt kakun kirsikan aivan viimeisille sivuille, joten lukijan on ensin kahlattava läpi turhamaisilta vaikuttavat pari sataa sivua ennen kuin teoksen todellinen ilme paljastuu.

Satu Ekman on tehnyt aiemmin useita hyviä käännöksiä espanjasta, mutta tämän romaanin käännösjälki ei ole täysin moitteetonta.

Kääntäjää ei kuitenkaan voida syyttää tekstin tuottamasta teennäisestä vaikutelmasta. Ekman on alkutekstille uskollisesti kääntänyt romaanin, jonka suurin kompastuskivi valitettavasti on väkinäisyys.

Siri Kolu: Me Rosvolat: Karkkikumous!

9789511304289

Siri Kolu: Me Rosvolat: Karkkikumous!
Lastenromaani, 176 s.
Otava, 2016

Siri Kolun Me Rosvolat -kirjasarja on edennyt jo kuudenteen osaan, jossa rosvomaailman nuoret tulevaisuuden toivot pääsevät suorittamaan ensimmäisen oman keikkansa.

Lasten lauantaipäivien suurinta ilonaihetta uhkaa karkkitehtailija Jyrängin viheliäs lisäaine, joka pistää makuaistin täysin sekaisin. On koittanut operaatio Karkkimyrskyn aika.

Samoin kuin aivan kirjasarjan alussa, jossa 10-vuotias Vilja Vainisto napattiin mukaan rosvoarkeen, on tämänkin teoksen keskiössä eräänlainen kidnappaus. Hele Rosvolan johtama Pikipiraattien rosvoryhmä päättää auttaa Helen pikkuveljen uutta upporikasta koulutoveria Julius Jyränkiä, jonka isä havittelee karamellimarkkinoiden yksinvaltiutta. Oikeamielisenä Julius kääntyy isäänsä vastaan, kun tämä ryhtyy äärimmäisiin keinoihin voittaakseen karkinsyöjien jakamattoman huomion makeistuotteilleen. Pikipiraatit lavastavat Juliuksen kidnappauksen ja vaativat tämän isää luopumaan suunnitelmistaan. Rosvolamaisesti keikka etenee kommelluksien kautta maaliin.

Karkkikumous! -kirjassa tärkeintä ei tällä kertaa ole keikka ja siitä onnistuneesti suoriutuminen. Kolu on syventänyt tarinaa siten, että tosiasiassa kirja käsittelee enemmänkin rosvojen välisiä valta- ja ystävyyssuhteita sekä nuorten rosvojen itsenäistymistä. Kidnappauskeikka sujuu Pikipiraateilta niin rutiininomaisesti, etteivät he itsekään tajua sitä ensimmäisekseen.

Teoksen kertojana toimii edelleen Vilja Vainisto, jonka ajatuksia rosvomaailman ja tavisarjen välillä käsitellään myös aiempaa syvällisemmin. Vilja joutuu vaikeiden kysymysten ääreen. Hänen tulee pohtia muun muassa omaa moraalikäsitystään, ystävyyssuhteitaan ja tulevaisuuttaan. Kirjan lopetus jää avoimeksi, mikä viittaa siihen, että sarjassa tullaan näkemään vielä ainakin seitsemäs osa.

Me Rosvolat -kirjoissa parasta on niiden ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita heijastelevat piirteensä. Jyrängin karkkien lisäaineet ovat taatusti saaneet vaikutteita natriumglutamaatti-kohusta.

Me Rosvolat on kirjasarjana muutenkin hyvin sympaattinen teossarja. Rosvoloiden Robin Hood -tyylinen ryöväily vain PuPo:ilta (puoliporvareilta) tai KoPo:ilta (kokoporvareilta) tuntuu heti paljon hyväksyttävämmältä ja oikeudenmukaisemmalta, kuin pienituloisten ahdistelu. Rosvoloita ei edes paperiraha (tai Hiirenpierut, kuten he itse sitä kutsuvat) kiinnosta, vaan tärkeämpää on kunnon herkkusaalis, kuten leivonnaiset ja tietenkin ne karkit.

Arvostelu on julkaistu myös Suomi lukee -sivustolla.

Savon Sanomat: Siri Kolu: Me Rosvolat – Karkkikumous!

Jo-Jo Teatteri: Sinun kanssasi

sinunkanssasi-kuvat-0013

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Jo-Jo Teatteri: Sinun kanssasi
Esitykset 18.9. – 8.10.
Teksti ja ohjaus: Tuulia Lindholm
Valo- ja äänisuunnittelu: Paul Damade
Lavastus: Tuulia Lindholm & Tito Tuononen
Puvustus: Minea Lehtinen
Maskeeraus: Pinja Junninen
Näyttelijät: Anneli Larkia, Maija Nyström, Päivi Sippola, Vilma Laurila, Olga Rantalaiho

Jo-Jo Teatterin esitys Sinun kanssasi ei edusta kovin syvällistä draamaa, eikä sitä sellaisena tulisikaan arvostella. Sinun kanssasi on kaunis esitys, todellinen nostalgiapläjäys, joka saa katsojan kaihoamaan vanhojen hyvien aikojen perään, vaikkei olisi vielä kultaisella 50-luvulla syntynytkään.

Kellohameet liehuvat, on lavatansseja ja kujeilevia katseita. Taustalla soi Olavi Virta ja Laila Kinnunen. Esityksessä on päästy tunnelman ytimeen. Tarinan pääosassa on Hilma, höperöiän saavuttanut mummi, jota näyttelee sympaattinen Anneli Larkia. Näytelmäteksti koostuu pääosin Hilman nuoruuden muisteloista.

sinunkanssasi-kuvat-0010

Hilmasta luodaan kuvaa nykypäivälle tyypillisenä yksinäisenä vanhuksena, jolle jälkeläisillä ei työelämän kiireiden jälkeen jää enää aikaa. Lapsenlapsi Eva (Vilma Laurila) käy kyllä tunnollisesti muistuttamassa mummiaan lääkkeiden syönnistä ja riittävästä levosta, mutta kunnon juttutuokioille ei riitä aikaa. Esityksessä korostetaan, että vanhukset tarvitsisivat ennen kaikkea kuuntelijaa, jotakuta, joka jaksaisi kuunnella tarinoita ”ajalta, jolloin kaikki oli vielä hyvin”.

Nuoruuden kuohuviin tunteisiin ja tyrskyävään rakkauteen ei dementiakaan pysty kajoamaan. Muistisairaalle Hilmalle nuoruus on kuin eilinen päivä, johon on autuasta palata, kun nykyelämä tuntuu paikallaan junnaavalta.

Esityksessä on omaperäisesti käytetty hyväksi pantomiimia ja näin tuotu lavalle lisää henkilöhahmoja, mielikuvia ja tapahtumapaikkoja. Esityksen näyttelijäkaarti koostuu vain naisista, mutta henkareiden ja puvuntakkien kekseliäällä hyödyntämisellä lavalle saadaan piipahtamaan useampikin enemmän tai vähemmän herrasmieheltä vaikuttava mieshahmo.

Tanssi- ja musiikkikohtaukset tuovat muuten turhan suurelta ja tyhjältä vaikuttavaan näyttämötilaan täytettä. Tunnelmoinniltaan tiiviit kohtaukset jäävät aluksi hieman vaisuiksi mutta paranevat ja monipuolistuvat loppua kohden. Henkilöhahmoista Päivi Sippolan esittämä Heli loistaa eloisuudellaan yli muiden ja saa parhaiten kontaktin yleisöön.

Sinun kanssasi on viehkeä esitys täynnä punattujen huulten ja hulmuavien helmojen ylistystä. Vaikka sanotaan, että aika kultaa muistot, miksei niihin silti voisi heittäytyä huoletta.

 

Milena Busquets: Tämäkin menee ohi

9789511289890_thumb

Milena Busquets: Tämäkin menee ohi
Suom. Tarja Härkönen
Romaani, 196 s.
Otava, 2016

Milena Busquetsin romaani Tämäkin menee ohi on kirja, joka ei aiheuta lukijassaan juurikaan suuria tunteita lukemisen aikana. Sen sijaan teos jää vainoamaan mielen perukoille ja sen teemat aukeavat vasta pienoisen sulattelun jälkeen.

Teoksen tunnelma on jollain tapaa muka-kepeä. Mukana on seksiä, rantalomaa ja drinkkejä. Kepeys johtuu myös kertojaäänestä, minäkertojasta, joka estää teoksen tarkastelun ulkopuolelta ja objektiivisesti lukemisen aikana. Lukuhetkellä teosta on hankala käsittää kokonaisuudessaan.

Vasta kun lukija pystyy irrottautumaan kertojan kyynisestä äänestä, hän pystyy näkemään äänen taakse ja kirjan tapahtumien taustalle. Kirjan kertoja yrittää johtaa lukijaansa harhaan esittämällä välinpitämätöntä, vaikka todella hänen sydämessään myrskyää.

Teoksen päähenkilö on nimeltään Blanca. Hän on juuri saattanut äitinsa haudan lepoon ja käy nyt läpi menneisyyttään, nykyisyyttään, ex-aviomiehiä, rakastajia ja perhe-elämäänsä. Tapahtumat sijoittuvat pitkälti perheen merenrantahuville.

Koko teos on oikeastaan Blancan tunteiden sulattelua ja äidin kuoleman hyväksymistä. Blancan mielessä pyörivät äidin sanat, äidin antamat elämänohjeet. Jo teoksen ensisivuilta huomaa, ettei Blancalla ole kaikki hyvin. Hänen elämästään puuttuu jokin koossapitävä voima, joka on tähän asti pitänyt kaiken kasassa ja ehyenä.

Ehkä mielenkiintoista teoksessa ovat sen psykologiset ulottuvuudet. Hyväksymisestä ja luopumisesta haaveilevan voi olla kannattavaa lukea tämä teos ja pysähtyä sen ääreen.

Teosta on vaikea lukea hosuen. Se ei anna mahdollisuutta kiirehtimiseen, vaan kaiken on tapahduttava ajallaan, aivan kuin elämässäkin.

Kirjassa on myös paljon raskautta ja laahaavuutta, epämääräisyyttä vastapainona kaikelle sille irrottelun tuomalle kepeydelle. Teos kertoo myös kypsymisestä ja tiettyyn ikään tulemisesta. Lukijan ei välttämättä tarvitse olla nelikymppinen naisihminen voidakseen samastua Blancan läpikäymiin ajatuksiin:

”Täytyy olla tietyssä iässä, jotta voi alkaa tuntea hellyyttä kaupunkia kohtaan, jossa on syntynyt tai viettänyt lapsuutensa, jotta ei kulje siellä silmät kiinni siksi että kaikki on niin tuttua ja jotta ei halua paeta joka aamu seikkailemaan muualle.”

Kertoja osaa olla myös uhmakas ja provosoiva. On suuri riski kirjoittaa heti kirjan alussa:

”Olen ollut aina sitä mieltä että ne jotka sanovat ’rakastan sinua niin paljon’ rakastavat vähän, tai lisäävät ehkä sanat ’niin paljon’, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa ’niin vähän’, joko ujouttaan tai pelosta että pelkkä ’rakastan sinua’ kuulostaa liian painokkaalta, vaikka se on ainoa tapa sanoa ’ rakastan sinua’.”

Joissain teoksissa sillä ei ole merkitystä, onko lukija samaa mieltä päähenkilön kanssa. Lukija voi silti ymmärtää ja nauttia henkilön tarinasta.

Tämäkin menee ohi -romaanin päähenkilö vaatii lukijaltaan hyvin paljon ymmärrystä. Voin kuvitella kertojan äänen kuulostavan monen lukijan korvaan turhan täydellisyyteen hiotulta. Kertojan haastava ääni saattaa karkottaa joitain lukijoita jo ensimetreillä, vaikka paras osuus alkaa vasta kirjan lukemisen jälkeen.

Juan Manuel: Kreivi Lucanor ja Patronio

9789525710281

Juan Manuel: Kreivi Lucanor ja Patronio
Suom. Arto Rintala
Novelleja, 303 s.
Faros, 2014

Juan Manuelin opettavaisia tarinoita sisältävä teos Kreivi Lucanor ja Patronio (Libro de los exiemplos del Conde Lucanor e de Patronio) ilmestyi jo keskiajalla, joten sitä voidaan pitää yhtenä novelliperinteen varhaisimmista teoksista. Tarkalleen ottaen teos on vuodelta 1335, joten se on Bocaccion nykynovelliperinteen esi-isänä pidettyä Decameronea varhaisempi teos.

Decameronen tapaan Kreivi Lucanor ja Patronio koostuu kehyskertomuksesta ja siihen upotetuista opettavaisista tarinoista. Rakenne on tyypillisen keinotekoinen ja toistuu samankaltaisena joka luvussa.

Jokaisen luvun aluksi Kreivi Lucanor kääntyy neuvonantajansa Patronion puoleen, joka opastaa kreiviä hankalissa tilanteissa esimerkkikertomusten avulla. Kreivi hyväksyy Patronion neuvot oikeamielisinä ja toimii niiden mukaisesti.

Lukujen lopuksi kirjan kirjoittaja don Juan tuo itsensä esille ja sepittää kertomuksista tiivistetyt säkeet, kuten: ”Älä julmin lyönnein lasta opasta – on opin sanat turhia vailla iloa” tai  ”Jos Herralta saat kamppailussa taivaallisen suojan, jatka kunnes taisto johtaa sinut luokse Luojan”.

Kirjan lopusta löytyy lisäksi osioita, jotka koostuvat pitkälti yksittäisistä sananparsista ja mietelauseista.

Teoksen esipuheessa espanjan keskiaikaista kirjallisuutta tutkinut suomentaja Arto Rintala selvittää hyvin seikkaperäisesti kirjailija don Juanin elämää ja teoksia. Esipuheesta selviää myös teoksen syntykonteksti ja merkitys länsimaisen kirjallisuuden historialle.

Rintalan mukaan don Juanin teos on jatkoa keskiaikaiselle exempla-perinteelle eli esimerkkikertomuksille. Kreivi Lucanor ja Patronio -teoksen tyyli on  opettavainen ja kertomusten opetukset noudattavat kristillistä ajattelua. Tarinoiden keskiössä vaihtelevat ihmisluontoon olennaisesti kuuluvat erilaiset synnit ja rikkomukset Jumalaa kohtaan.

Don Juan ei keksinyt kaikkia kirjan kertomuksia suoraan omasta päästään. Kokoelmassa on hyödynnetty laajasti vaikutteita esimerkiksi itämaisista tarina-aiheista, raamatullisista kertomuksista sekä arabialaisesta ja juutalaisesta kulttuurista.

Kreivi Lucanor ja Patronio -teoksen vaikutus myöhemmälle kirjallisuudelle on ollut yllätävän suorasukainen. Esimerkiksi H. C. Andersenin satuna tunnettu Keisarin uudet vaatteet ja Shakespearen tunnetuksi tekemä Kuinka äkäpussi kesytetään ovat alkujaan ilmestyneet don Juanin nimissä.

Nykylukijalle monet teoksen opetuksista vaikuttavat itsestäänselviltä. Historian saatossa opetukset ovat yleistyneet normeiksi. Toisaalta keskiaikainen sotaisa ajattelumaailma tuntuu nykylukijasta vieraalta ja luotaantyöntävältä.

Kokonaisuudessaan teos on mielenkiintoinen katsaus keskiaikaiseen todellisuuteen ja aatemaailmaan sekä Iberian niemimaan (nyk. Espanjan) uudelleenvalloituksen historiaan.

Kiiltomato: Esimerkillisten tarinoiden kirja

Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet

9789515239907

Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet
Nuortenromaani, 203 s.
S&S, 2016

Nuortenkirjojen kirjoittaminen ei ole helppo laji. Harri Veistinen suoriutuu haasteesta kuitenkin kiitettävästi. Kotitekoisen poikabändin alkeet on jo ensi sivuilta saakka mukaansatempaava nuortenromaani. Kirjan hahmot ovat yllättävän tunnistettavia omilta yläkouluajoilta. Lukijan on helppo heittäytyä kirjan vietäväksi. Lukija saa todistaa henkilöhahmojen noloimpia kommelluksia, riemuisimpia onnenhetkeä kuin myös syvimpiä suruja.

Kirjan päähahmo ja kertojaääni Rene Kolppanen on isoveljensä neuvoja noudattaen pyrkinyt pysymään mahdollisimman näkymättömänä koko yläkouluikänsä. Kun peruskoulua on jäljellä enää kolme kuukautta, Renen päässä sumenee. On päästävä esille ja tuotava Kiukaisten periferia maailmankartalle! Renen tragikoominen idea on perustaa poikabändi, jonka jäseniksi hän värvää koulun surkeimmat ja näkymättömimmät tyypit, syrjityt ja kiusatut pojat.

Poikabändin tie ensimmäisistä tanssiharjoituksista ensimmäiseen julkiseen esiintymiseen Kiukaisten yläkoulun ystävyyskoulupäivänä on täynnä katastrofaalisia aineksia ja seikkailun tuntua. Lukijan on helppo myötäelää poikien haaveet kuuluisuudesta ja mahalaskut epäonnistumisten seurauksena.

Veistisen kirjoitustyyli on humoristinen. Renen kertojaäänestä hän on luonut sarkastisen ja nokkelan. Kirjan sivuilta löytyy kertojan jälkeensä jättämiä alaviitteitä, joissa hän täsmentää tai selittää tekstissä kerrottua asiaa tai kommentoi omia kerronnallisia ratkaisujaan: “En ole tyytyväinen ensimmäisen luvun lopetukseen. Pitäisi olla enemmän koukkua. Mutta tehän tiedätte jo koukun! Jos otitte luettavaksenne tarinan “Kotitekoisen poikabändin alkeet”, ei tarvitse olla mikään nero, jotta arvaisi, mikä ideani oli.”

Vaikka teos sivuaa koulukiusaamista, mukaan on ujutettu myös toinenkin vakava aihe: läheisen kuolema. Tarina saa kirjan loppupuolella täysin uudenlaisen merkityksen, kun selviää, mistä Renen innostus poikabändin perustamiseen on todella peräisin. Ja tottakai, löytyyhän sieltä motiiveista myös yksi ihastuminen.

Harjavaltalaislähtöisenä oli jännittävää lukea entisen naapurikunnan teinien seikkailuista. Veistinen on todella osannut tavoittaa Kiukaisten käpykylän nuorten ahdingon ja eristäytyneisyyden.

Arvostelu on julkaistu myös Suomi lukee -sivustolla.