Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nuortenromaani, 362 s.
WSOY, 2016
Juuli Niemi tunnetaan entuudestaan elokuvakäsikirjoittajana ja runoilijana. Et kävele yksin -nuortenromaanista onkin tunnistettavista sekä draamallisia ja kohtauksenomaisia elementtejä että herkkävireisiä lyyrisiä piirteitä. Niemen lause on kaunis ja hiottu.
Teosta ei ole valmiiksi pureskeltu, vaan se vaatii lukijalta myös rohkeaa tulkintaa. Tulkinnanvaraisuus tuntuu yhä olevan nuortenromaaneille valitettavan tuntematon käsite, mutta Niemi ei missään vaiheessa aliarvioi lukijaansa. Ehkä juuri siksi teoksen tarina onkin niin tavoittava.
Minusta kirja ei voi olla kovin huono, jos sen nimi viittaa Dave Lindholmin kappaleeseen. Daven biisit eivät soi teoksen pääosassa, mutta ne resonoivat koko ajan tarinan taustalla. Kappaleet ikään kuin kokoavat kirjan teemoja yhteen ja ohjailevat tapahtumia.
Teos jakautuu rakenteellisesti erilaisiin lukuihin, jotka vuorottelevat tasaisin väliajoin. Suurin osa teoksesta on tavanomaista kerrontaa, jossa näkökulma on kohdistettu teoksen 15-vuotiaisiin päähenkilöihin joko Adaan tai Egzoniin.
Ennen jokaista fokalisaation vaihdosta lukujen väliin jää eräänlainen kertojan kommentti, noin sivun mittainen evaluaatio edellä kerrotuista tapahtumista. Kertojan kommentissa ääneen pääsee tarinan ulkopuolinen kertoja, sisäistekijä, joka muuten pysyttelee näkymättömissä. Kertojan kommentin lisäksi mukana on vielä kolmannenlaisia ”ylimääräisiä lukuja”, jotka valottavat kirjan tapahtumia toisen näkökulmahenkilön perspektiivistä.
Et kävele yksin on siis todella monitahoinen romaani, jossa lukija tuodaan vuorotellen kahden eri henkilön pään sisälle. Näin korostuu myös kommukoinnin vaikeus ja valheellisuus henkilöhahmojen välillä.
Ada on boheemin yksinhuoltajaäidin ainut tytär, Egzon taas kosovolaisen perheen keskimmäinen lapsi. Ada ja Egzon ovat molemmat olleet toisilleen aiemmin näkymättömiä, kunnes heidän välilleen yllättäen ilmestyy yhdistävä tekijä. Teoksessa on tietenkin kyse rakkaustarinasta ja poikkeuksellisen monimutkaisesta sellaisesta. Adan ja Egzonin välille kasaantuu valheita suhteen alusta alkaen, eikä erehdysten korjaaminen jälkikäteen ole niin helppoa kuin voisi kuvitella.
Monien nuortenkirjojen tavasta poiketen Adan ja Egzonin tarina ei lähde käyntiin täysillä vaan valuu eteenpäin hiljalleen notkuen. Vähitellen teksti etenee kohti syvempiä konflikteja.
Et kävele yksin on ennen kaikkea kuvaus murroksista. Se kuvaa sitä, kuinka murrokset syntyvät eri tavalla eri ihmisten kohdalla ja miten jotkut käsittelevät murrostilojaan eri tavoin kuin toiset. Murros sisältää kasvua ja kypsymistä. Se on eräänlainen välttämätön paha, josta kukin suoriutuu tavallaan.
Nuorten läpikäymään murrokseen liittyvät olennaisesti myös fyysiset murrosiän tuomat muutokset, mutta niitä ei ole ensisijaisesti teoksessa korostettu. Adan ja Egzonin ruumiillisuutta on kuvattu teoksessa kursailematta ja ilman kiusallista häveliäisyyttä, mutta päärooli on jätetty päänsisäiselle murrostilalle.
Teos tuntuu muistuttavan lukijaansa siitä, että nuorten kokemat ongelmat ovat aina erilaisia mutta aina samanlaisia, eikä kukaan ole niiden kanssa yksin, vaikkei kukaan voikaan ymmärtää toista. Kaikki kuitenkin osaavat kuvitella, miltä tuntuu astua uudenlaiseen arkeen, kun ei voi olla varma siitä, onko saanut itse valita kohtalonsa, tai miltä tuntuu, kun yhtäkkiä maailma onkin liian suuri ja avoinna, eikä enää riitä ”pieni taivas”.
Et kävele yksin on esimerkillinen teos, ei vain nuortenromaanina, vaan romaanina ylipäätään. Minusta on hienoa, että se on kuitenkin kirjoitettu nimenomaan nuorille. Teoksen rakenne palvelee suunnitelmallisesti sisältöä – ja toisinpäin – muodostaen syvästi vaikuttavan kokonaisuuden.
Pettymyksen aiheuttivat ainoastaan teoksen kannet, jotka vaaleanpunaisilla värisävyillään tulevat mitä ilmeisimmin hätistämään kaikki pojat kirjan parista. Se on sääli, sillä kyse on nimenomaan nuortenromaanista, ei tyttöromaanista.
Arvostelu on julkaistu myös Suomi lukee -sivustolla.
