Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja

9789510407189_frontcover_final_medium

Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja
Romaani, 332 s.
Johnny Kniga, 2015

Raumalainen Tapio Koivukari tunnetaan yhtenä Lounais-Suomen historian aidoimmista kuvaajista. Koivukarin fiktion purevuus piilee asiatietojen ja murreilmaisujen hallinnassa ja niiden tasaisessa ripottelussa. Unissasaarnaaja sijoittuu sotienjälkeiseen aikaan lounais-suomalaisessa Nihtamon kylässä.

Teoksen nimikkohenkilö on lapsisaarnaaja Tuulikki Heinonen, jonka järjestämät saarnaillat saavat väen koolle niin omasta kylästä kuin kylän rajojen ulkopuoleltakin. Tuulikin horrossaarnoja ja ennustuksia saavutaan ihmettelemään aina pääkaupunkia myöten. Pian ihmettelyn taika kuitenkin hälvenee ja monet paikalliset ja ulkopaikkakuntalaiset alkavat nähdä Tuulikissa mahdollisuuksia ja keinoja maallisen onnen haalintaan.

Teos jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa juonta on tuskin nimeksikään. Jälkimmäinen osa keskittyy kertomaan saarnaretkestä pohjoiseen. Siinä Tuulikki seuraajineen matkustaa Satakunnan ja Pohjanmaan rannikon halki aina Lappiin saakka levittämään Jumalan sanaa.

Juonen ja tapahtumisen sijaan teos keskittyy rakentamaan kokonaiskuvaa Tuulikin tapauksesta. Teoksen kerronta siirtyy rohkeasti ulkopuolisesta kertojasta suoraan vaihteleviin minämuotoisiin kertojiin ja äänensä saavat myös käytännössä sivulliset henkilöhahmot.

Vaikka Tuulikki onkin saarnaajana teoksen nimikkohahmo, hänen oma äänensä jää vaiteliaaksi. Tuulikin saarnoja kuunnellaan vakavasti hiljentyen, mutta kun saarnaaja muuttuu takaisin pikkutytöksi, hänen äänensä jää vaille huomiota.

Teos kertookin enemmän ihmisistä Tuulikin ympärillä kuin hänestä itsestään. Se kertoo vanhempien toivosta, mutta samalla välinpitämättömyydestä. Samoin se kertoo ihmisten uskosta, muttei hurskaudesta. Lyhyessä ajassa nuoren tytön hyväksikäyttö muuttuu yhä röyhkeämmäksi, lopulta jopa laittomaksi.

Unissasaarnaajassa kirjoitetaan Lounais-Suomen mikrohistoriaa. Sotienjälkeisessä maailmassa ihmiset kaipasivat ennustuksia tulevasta ja uskoa kaupattiin erilaisten herätysliikkeitten voimin ympäri kaventunutta valtakuntaa. Länsi-Suomessa lapsisaarnaajat yleistyivät etenkin Satakunnan kartanolaisuudeksi nimetyn, huonomaineisen uskonlahkon myötä.

Sotien vaikutuksia sivutaan teoksessa laajalti. Erityisen huomionarvoisia ovat Karjalasta paenneet evakot, joille on jaettava maata ja löydettävä uusi asuinsija läntisestä Suomesta. Teos kuvaa karjalaisten sopeutumista uuteen ympäristöön ja yhteisöön, jonka kokemus sodasta on täysin erilainen.

Sivujuonteet on sidottu vahvasti unissasaarnaajan tarinaan. Tuulikin saarnojen väkevyys saa itarimmatkin maanomistajat jakamaan omastansa.

Sotien vaikutuksia kuvataan etenkin yksilötasolla ja päänsisäisesti. Tuulikin isä, Heinosen Jussi palaa sodasta hengeltään ja mieleltään uupuneena, eikä sekään tunnu riittävän: ”Kaikki he saivat kantaa sanatonta huonommuutta ja syyllisyyttä, kuten rintamalla olleet kantoivat sanatonta syyllisyyttä henkiinjäämisestään.” Sodan tuottaman syyllisyyden kuvauksessa kuultaa läpi myös kriittisyys sotimista kohtaan.

Koivukari on rakentanut romaanista salaperäisen ja yllättävän uskaliaasti jaksottuvalla rakenteella. Näkökulmien moninaisuus vähentää henkilöhahmojen syvyyttä mutta jättää hahmoihin enemmän tulkinnanvaraisuutta.

Teoksen kieleen luo eloisuutta sinne tänne ripotellut vanhahtavat sekä paikalliset ilmaisut, jotka myös lisäävät henkilöhahmojen uskottavuutta ja tunnistettavia piirteitä. Muutoin hahmojen karakterisointi on maltillista. Joissain tapauksissa vaiteliaisuudessa on etunsa.

Kritiikki on julkaistu alun perin kirjallisuuslehti Lumoojan numerossa 1/2016.

Helsingin Sanomat: Unissasaarnaaja herää raskaana
Kiiltomato: Maalaiskylän enkelit ja veijarit

Roald Dahl: Iso kiltti jätti

9789518840346

Roald Dahl: Iso kiltti jätti
Suom. Tuomas Nevanlinna
Kuv. Quentin Blake
Lastenromaani, 231 s.
Art House, 2016

Roald Dahlin syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta, minkä johdosta Art House -kustantamo on julkaissut joitain Dahlin teoksia uusintapainoksina. Samasta syystä on jo aiemmin kesällä saatu elokuvateattereihin filmatisointi Dahlin lastenromaanista Iso kiltti jätti (The BFG, 1982).

Uusi elokuva ja uusintapainokset kirjoista toimivat hyvänä muistutuksena Dahlin kattavasta tuotannosta, joka ei ole ajan kulumisesta kärsinyt. Iso kiltti jätti hykerryttää edelleen.

Iso kiltti jätti alkaa hirviöhetkestä eli hetkestä ”tiettyyn aikaan keskellä yöllä, jolloin kaikki lapset ja aikuiset ovat syvässä, syvässä unessa ja kaikki mustat otukset tulevat ulos piiloistaan ja saavat tehdä mitä mielivät.”

Aloitustilanne olisi otollinen kaameuksille, mutta hirviöhetken aikaan orpokodin ikkunasta ulos kurkistava Sohvi ei tapaakaan ilkeää petoa vaan kiltin jättiläisen. Isolla kiltillä jätillä eli IKJ:llä on salaisuus, jonka vuoksi ei sovi paljastua ihmisille. Sohvin maailman mullistava seikkailu alkaa, kun IKJ:n on otettava hänet mukaansa jättiläisten maahan ikuisiksi ajoiksi.

Elämä muiden jättiläisten keskuudessa ei ole helppoa Sohvin kaltaiselle ihmisparsalle, kuten IKJ häntä nimittää. Muut jätit nimittäin haukkaavat säälittä ravinnokseen näitä ihmisparsoja.

Vaikka Dahlin kertomus on tuttuun tapaan karu ja ankara, sille ei siltikään malta olla nauramatta. Teoksen hykerryttävä osuus piilee IKJ:n käyttämässä kielessä, joka on hassun nurinkurista ja paikoin hieman alkeellista: ”Tässä laskipotta Jättiläismaassa hyvät syömelöt niin kuin ananas ja persia ei kerta kaikkiaan kasva. Mikään ei kasva paitsi yksi erityisen öklö vihannes. Sen nimi on perskurkkana.”

Jättiläismaassa muutkin asiat ovat hieman nurin kurin. IKJ:n herkkujuoman, Poplimon, kuplat poreilevatkin alaspäin, mikä tietenkin aiheuttaa ennennäkemättömiä poksutuhnuja. Olin katsomassa kirjan elokuvaversiota dubattuna päivänäytöksessä, jossa sali oli tupaten täynnä lapsiperheitä. Voi sitä salissa yltynyttä riemua, kun IKJ päästi elokuvassa ensimmäiset poksutuhnunsa. Dahl todella tietää, mistä lapsille kannattaa kirjoittaa.

Iso kiltti jätti ei kovasti eroa Dahlin muista tunnetuimmista teoksista. Asetelma on samankaltainen kuin esimerkiksi Matildassa ja Jali ja suklaatehdas -kirjassa. Pahikset (tässä jättiläiset) ovat todella iljettäviä ja vastenmielisiä hahmoja, jotka ylittävät ilkeydessään kaikki rajat. Hyvikset (kuten Sohvi ja IKJ) taas ovat surkeita, hieman väärinymmärrettyjä ja syrjittyjä hahmoja, jotka kokevat köyhyyttä, kurjuutta tai väkivaltaa ja elävät raskasta elämää.

Tarinan edetessä asetelma kuitenkin kääntyy aina nurin. Lopulta paha saa palkkansa ja hyvien hahmojen elämä kääntyy parempaan suuntaan. Tarina on tuttu, mutta Dahl vie sen joka kerta kärjistyksillään täysin uudelle tasolle.

Dahl-filmatisoinneista Matilda ja lasten kapina (1996, ohj. Danny DeVito) jatkaa suosikkinani edelleen. Matildassa on tavoitettu Dahlin karu tyyli, eikä sitä ole pyritty pehmittelemään.

Iso kiltti jätti -elokuva (2016, ohj. Steven Spielberg) tuntui hieman laimennetulta versiolta Dahlin tekstistä. Toisaalta alkuperäistarinan muokkaaminen on katsottava elokuvan eduksi. Elokuvaan on ilmestynyt uusia kohtauksia, jotka toimivat uskottavasti suhteessa alkuperäistekstiin ja tarjoavat kirjansa lukeneelle virkistävän lisän tuttuun tarinaan. Lisäksi elokuva oli visuaalisesti huikea, kuten Spielbergilta saattaa olettaa.

Elokuvaversio eroaa muutenkin suomennetusta kirjasta. Tuomas Nevanlinna on hyödyntänyt käännöksessään kotoutustekniikkaa. Kirjan lopussa ei matkata Lontooseen tapaamaan Englannin kuningatarta ja pyytämään apua tämän armeijalta, kuten elokuvassa tapahtuu. Kirjassa IKJ ja Sohvi pyytävät apua Suomen dresipentiltä.

Myös muita kirjan kohtauksia ja yksityiskohtia on paikannettu Suomeen. IKJ esimerkiksi yrittää selittää Sohville, että jättiläisten mukaan ihmisparsat eri puolilla maailmaa maistuvat erilaisilta:

”Ihmisparsat Hampurista maistuu sämpylöiltä”, Jättiläinen jatkoi.

”Tottakai”, Sohvi sanoi. ”He maistuvat hampurilaisilta.”

”Väärin!” huusi jättiläinen ja hakkasi käsillä reisiään. ”Hampurilaiset Hampurista maistuvat sämpylöiltä koska ne maistuu porilaisilta.”

”Miltä Porin asukkaat sitten maistuvat?” Sohvi kysyi.

”Hampurilaisilta”, jättiläinen huusi voitonriemuisena. ”Meheviltä hampurilaisilta”

Nevanlinnan käännös on ällistyttävän hyvin tehty. Tarinan siirtäminen Suomen maaperälle ja Presidentinlinnaan on taatusti ollut vaativa työ.

Käännös ei mene pilalle sittenkään, vaikka kirja sisältää Quentin Blaken alkuperäiskuvituksen. Kuvat myötäilevät tarinaa ja varastavat huomion vain sopivilla hetkillä.

Lukutoukan kulttuuriblogi: Roald Dahl: Iso kiltti jätti
Episodi: Elokuva-arvio: Iso kiltti jätti

Alexandra Salmela: Antisankari

1131

Alexandra Salmela: Antisankari
Romaani, 445 s.
Teos, 2015

Slovakialaissyntyisen Alexandra Salmelan toinen romaani Antisankari ei tottele totunnaisuuksia. Edeltäjänsä tavoin teos koettelee vastaanottajan ymmärrystä ja hermoja eikä säästele lukijaansa. Romaani on moniääninen sekoitus erilaisia tekstikatkelmia ja kaikkitietävää kerrontaa.

Romaanissa asettuvat vastakkain kaksi täysin vastakohtaista miljöötä, Utopia ja KoroNovo. Utopia on ekoutooppinen propagandavaltio, jossa raha ja omistaminen ovat täysin tuntemattomia käsitteitä. KoroNovo puolestaan edustaa liki dystooppista riistokapitalistista kulutusyhteiskuntaa, jossa ihmiset juhlivat uuden ostoskeskuksen avajaisia kuin Kristuksen syntymää.

Näiden valtioiden välille lähetetään matkalle Utopian oma Odysseus, nimeltään Antti Sankari, camera obscura -menetelmään taantunut lehtikuvaaja. Lapsena orvoksi jäänyt Sankari on perinyt kunniakkaan nimensä urheilta vanhemmiltaan. Hänen mukanaan harharetkillä matkaavat hyllytetty toimittaja L.I.Airiainck sekä tämän nuori maaemonpentu ja planeettamme uskollisin puolustaja Meteora.

KoroNovossa mediaguru Michele Po, toiselta nimeltään Tzal, toivoo suuresti tapaavansa Sankarin, mutta Antti Sankari ei osoittaudu odotusten kaltaiseksi. Hän onnistuu väistelemään kaikkia tapaamisia ja haastatteluja. Antti Sankari paljastuu kyyniseksi ja karskiksi vätykseksi, joka ei tunnu välittävän maailmanmenosta tippaakaan.

Vaikka Antti Sankari on teoksen päähenkilö, hänelle ei niinkään anneta omaa ääntä. Sankari on tarkkailun kohde, jonka menoja seurataan valvontakameroilla ja kellokorteilla. Sankaria voi yrittää ymmärtää vain hänen tekojensa kautta. Sankarin hiljaisuutta lisäävät hänen ajoittaiset katoamisensa. Sankarin mielenmaisemaa kuvataan myös sekaisin lojuvilla revityillä kirjeillä, joiden salaperäinen lähettäjä on yrittänyt tavoittaa Sankarin persoonassa edes pientä yhteyttä tämän nimeen.

Katkelmalliseen kerrontaan sisältyy lisäksi eräänlainen valmiiksi luettu taso. Paikoitellen lauseet ja sanat loppuvat kesken, aivan kuin kerronnassa pyrittäisiin jäljittelemään ajallemme tyypillistä, katkelmallista vilkaisulukutapaa, jossa otsikot luetaan juuri ja juuri loppuun asti, eikä teksteihin paneuduta, ellei jo otsikosta löydy jotain erityisen nasevaa ja huomiota herättävää.

Juuri rakenteensa puolesta teos onkin mielenkiintoinen. Se haastaa totuttuja lukutapoja typografisin keinoin. Esimerkiksi rivien alkuja on sijoiteltu epätavallisiin kohtiin pitkien sisennysten avulla. Fonttikokoa on pienennetty ja taas suurennettu kuvauksen vaatimalla tavalla. Teos sisältää myös otteita Meteoran päiväkirjasta, lyhyitä artikkeleita Utopian propagandalehdestä Faktasta, mytologisia kertomuksia Suuresta Suunnanantajasta eli Utopian entisestä hallitsijasta sekä kerronnan sisään tiputeltuja mainoslauseita, jotka lukija voi kuvitella vilkkumaan eteensä värivaloin ostoskeskuksen ulkoseinästä.

Teoksen yllä hiipii alati kontrolloidun valvontayhteiskunnan haamu. Ihmisiä tarkkaillaan koko ajan. Joku valvoo kiinteästi valvontakameroiden tuottamia näytöksiä ruutujen toisella puolen. Joku tietää koko ajan missä olet ja mitä teet. Kaiken yllä leijuu salaperäinen ja jumalankaltainen Hän, teoksen kaikkitietävä kertoja, jolla tuntuu olevan suora näkyvyys aina ja kaikkialle.

Lopulta selviää, että Utopian ja KoroNovon täysin vastakohtaiset valtiot rakentuvat yhteisen historian varaan. Salmela onnistuu teoksellaan hämmentämään utopian ja dystopian välistä vastakkainasettelua. Raja ekoutooppisen ja ekodystooppisen valtion välillä voi olla vähintäänkin häilyvä. Teos kertoo etenkin moraalista ja ratkaisuista, joita on välttämättä tehtävä. Lieventääkseen omantuntonsa kolkutuksia jotkut kutsuvat niitä kompromisseiksi.

Kritiikki on julkaistu alun perin kirjallisuuslehti Lumoojan numerossa 3-4/2015.

Helsingin Sanomat: Antisankari julistaa irvileukaiset madonluvut ihmiskunnalle
Kiiltomato: Kaksi dystopiaa

 

Andrus Kivirähk: Koiranne alkaa kohta kukkia

Koiranne-alkaa-kohta-kukkia-–-Andrus-Kivirähk-217x350

Andrus Kivirähk: Koiranne alkaa kohta kukkia
Suom. Heli Laaksonen
Kuv. Joel Melasniemi
Lastenkertomuksia, 79 s.
Otava, 2016

Virolaisen Andrus Kivirähkin lyhyet lastenkertomukset ovat hauskinta luettavaa hetkeen aikaan. Kokoelman on suomentanut sanamaija Heli Laaksonen ja kuvituksesta vastaa muusikkonakin tunnettu Joel Melasniemi. Teos jakaantuu vuodenaikojen mukaan neljään osaan ja sisältää yhteensä 21 parin sivun mittaista kaskua.

Kivirähkin laji on absurdi komiikka, joka kukkii arkisesta maaperästä ammentaen. Kertomusten hahmot ovat useimmiten (lemmikki)eläimiä ja lapsia, mutta myös kalamiehen kinnas, hirmuinen purukumi ja keväinen koirankakka heräävät henkiin omissa tarinoissaan.

Kertomusten absurdi hauskuus piilee yllättävissä tilanteissa ja hupsuissa hahmoissa. Koiranne alkaa kohta kukkia on kaunis nimi kirjalle, mutta myös suora käännös alkuperäisestä nimestä Kaka ja kevad olisi selventänyt Kivirähkin kertomusten tyyliä.

Kirjan aloittava kertomus ”Kakka ja kevät” kertoo tarinan koirankakasta, joka elää eläin- ja ihmisvilinässä keskellä puistoa mutta tuntee itsensä kovin yksinäiseksi ilman ystävää. Lopulta kakka löytää elämänsä rakkauden voikukasta. Kertomus on huvittava, etenkin, kun lukija huomaa tuntevansa empatiaa lohdutonta koirankakkaa kohtaan. Lopuksi on mahdotonta olla iloitsematta, kun kakka ja kukka viimein löytävät toisensa.

Teoksen nimi juontuu ”Kirjava koira” -nimisestä tarinasta, jossa koiran turkki elää vuodenaikojen mukaan ja alkaa kukkia keväisin. Tarina alkaa huolestuttavasta tilanteesta, kun Valtteri huomaa koiransa vatsan muuttuneen keltaiseksi. Koira kiikutetaan eläinlääkärille, joka toteaa tilanteen normaaliksi: ”Nyt on syksy. Ruska-aikaan luonto kellastuu ja lakastuu. Sellaista elämä on.” Eläinlääkärin toteamus vaikuttaa niin loogiselta, että sen voisi ottaa jopa todesta, jollei se samalla olisi niin hullunkurinen.

”Pikku paukku” -tarinassa taas selitetään ilmavaivat uusiksi. Päiväkodin lapset käyvät vakavaa keskustelua paukkujen vapauttamisesta kuuhun, sillä Mikko on kuullut, että paukut ovat kosmonautteja. Pieruhuumoria hyödyntävä tarina on vakavasta tyylistään johtuen suorastaan hervoton malliesimerkki Kivirähkin omaperäisestä huumorista.

Teokseen on panostettu maineikkailla tekijöillä. Heli Laaksosen suomennos vaikuttaa hyvin toimivalta, sillä tekstiä ei edes huomaa käännetyksi. Yleiskielelle suomentaminen on tainnut olla Laaksoselle erikoinen tehtävä.

Joel Melasniemen kuvitus on pääosin onnistunutta, vaikka välillä kuvat paljastavat etukäteen seuraavan sivun tapahtumia. Kuvituksen sijaintia olisi voinut harkita uudemman kerran. Parhaimmillaan Melasniemen kuvitus toimii mielikuvituksen tukena.

Tuglas-seura: Kirjahylly: Andrus Kivirähk: Koiranne alkaa kohta kukkia
Nousu: Koiranne alkaa kohta kukkia – Andrus Kivirähk

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

1156

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Romaani, 334 s.
Teos, 2016

Säädyllinen ainesosa kertoo ennen kaikkea vakoilusta, ruoasta ja naisten välisestä rakkaudesta. Yhdistelmä on yllättävä ja vakuuttava.

Erinäiset ruokaan, sen valmistamiseen ja siitä täysin rinnoin nauttimiseen liittyvät asiat, kohtaukset ja muistot toimivat teoksen läpi kantavana voimana. Ruoka tuo teoksessa yhteen kaksi naista, Saaran ja Elisabethin. He molemmat kertaavat menneisyyttään ja nykyisyyttään suhteessa ruokaan.

Tapahtumat sijoittuvat 1940-1950-luvuille. Kerronnan keskiössä on Saara, aviomiehensä ja poikansa kanssa Helsinkiin muuttanut nuori kotiäiti, joka ystävystyy pian naapurissa asuvan Elisabethin kanssa. Saara ja Elisabeth tuntuvat aluksi toistensa vastakohdilta. Saara on pidättyväinen ja vaatimaton. Elisabeth taas kulkee aina punatuissa huulissa ja korkokengissä. Saara viettää paljon aikaa huolehtien lapsestaan ja turhautuen yksin kotona, kun taas Elisabeth juhlii ja järjestää illalliskutsuja harva se ilta kaupungin nuorehkolle taiteilijaluonteille.

Vähitellen naiset alkavat vetää toisiaan puoleensa ja heidän välillä kehkeytyy rakkaussuhde. Paljastuu, ettei se ole kummallekaan ensimmäinen epäsäädyllisenä pidetty suhde. Saaran ja Elisabethin menneisyydessä on yllättävän paljon yhteneväisyyksiä, vaikka he ovat joutuneet kehittymään eri tavoin elämässään.

Teos kertoo myös vakoilusta, johon Saara ja Elisabeth kumpainenkin lopulta sekaantuvat. Kenties juuri vakoilun ilmapiiri tuo teokseen salamyhkäisyyttä ja aukkokohtia, jotka taas luovat teokseen etäännyttävän vaikutelman. Vaikka tarinaan on helppo uppoutua, sen ilmeisen arvoituksellinen kerronta jättää lukijan välimatkojen päähän henkilöhahmojen todellisista aikeista. Pidän ratkaisua sopivana, sillä teoksesta löytyy jo tarpeeksi tarttumispintaa muutenkin. Etenkin 1950-luvun ruoanvalmistusta ja tarjoiluja kuvaavat hetket ovat jo kulttuurihistoriallisesti niin kiinnostavia, ettei kirjaa malta laskea käsistään.

Lukija pidetään mukana tekstin parissa yksityiskohtiin tukeutumalla, mutta laajempiin kerronnan kaariin jää väliin hämäriä loikkia ja arvoituksellisuutta. Pieni pintajännite lisää teoksen kiinnostavuutta.

Kaiken edellä mainitun lisäksi Säädyllinen ainesosa kertoo myös kustannusmaailmasta ja etenkin kustantamoiden kytköksistä politiikkaan ja kansainväliseen vakoiluun. Yhtäläisyysmerkkejä todellisten kustantamojen välille ei tehdä suoraan, mutta vertailukohteita ei ole vaikeita löytää todellisesta kustannusmaailmalsta. Teos tekee selväksi, että kirjankustantajien yhteydet poliittisiin liikkeisiin ja vakoiluun ovat olleet läheisempiä, kuin mitä pelkän sensuurin ja propagandan harjoittamisesta voidaan päätellä.

Leena Parkkinen on taitava ja usealla aihealueella osaava kirjoittaja. Säädyllinen ainesosa on viihdyttävä teos, jonka ruoka-aiheiset kuriositeetit ihastuttavat erikoisuudellaan. Samaan aikaan kerronta tuottaa hankaluuksia samastua henkilöhahmoihin ja ymmärtää heidän ajatuksiaan. Kerronnan kannalta ratkaiseva tekijä on etäännyttävyys, joka syntyy salapuheista ja koodikielestä, jonka pinnan alla kaikki vaikuttaa hyrskyvän. Teos kertoo näennäisesti paljon mutta jättää samalla vielä enemmän pimentoon.

Helsingin Sanomat: Leena Parkkinen kuvaa kauniisti naisten ruumiin ikävää toistensa luokse
Turun Sanomat: Kiehtovaa kaksoielämää 50-luvun Töölössä
Täysien sivujen nautinto -blogi: Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

5586776

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin
Romaani, 112 s.
Otava, 2016

Siri Kolun nuorille suunnattua Kesän jälkeen kaikki on toisin -romaania voisi toivoa luettavan kouluissa niin sanottuna pakollisena, yleissivistystä kartuttavana oppimateriaalina. Teos kertoo sukupuoltaan korjaavan Peetun tarinan yhden kesän ajalta. Ennen korjausleikkausta Peetu käy isänsä kanssa lentämässä kymmenen kertaa purjelentokoneella. Hyvänlaatuista itsetuntemusta ja varmuutta huokuva Peetu oppii samalla tuntemaan uudestaan vanhempansa.

Peetu on kuvattu teoksessa inhimillisesti hyvin järkeväksi olennoksi, mikä tekee lukijaan vaikutuksen. Peetun osoittama rakkaus tyttöystäväänsä Aamua kohtaan on myös syvällisen vilpitöntä. Peetu on itsetuntemuksen malliesimerkki, ihminen, joka tietää, mitä tahtoo. Ehkä juuri siksi, Peetun on hankala ymmärtää, miksei hänen äitinsä hyväksy täysin Peetun aikomaa sukupuolenkorjausta.

Peetun äiti elää niin sanotusti hallitussa kaaostilassa. Hän on samaan aikaan hysteerinen sekä hillitty. Harkitsemattomat sanat ja ajatukset kuitenkin satuttavat Peetua. Miksi äiti on niin takertunut lapsensa sukupuoleen? Teoksessa herätellään muun muassa kysymystä siitä, millainen on vanhempien suhde lastensa sukupuoli-identiteettiin ja miten vanhempien tulisi suhtautua sukupuolenkorjaukseen ylipäätään.

Peetu ei ole ainut, jolla tuntuu olevan vaikeuksia äitinsä kanssa. Perhesuhteet rakoilevat muuallakin, sillä samaan aikaan Peetun vanhemmat harkitsevat eroa. Peetun vanhemmat on kuvattu teoksessa täysin vastakohtina toisilleen. Peetun isä on kotioloissa hyvin vaisu ja rauhallinen, mutta ylhäällä ilmalennolla hän avautuu Peetulle suorin sanoin. On vain yksi ehto: mitä lennon aikana on toiselle jaettu, säilyy salaisuutena muille.

Peetun elämänmuutostarina kytkeytyy hänen vanhempiensa kokemaan elämänmuutokseen. Vanhemmat joutuvat irrottautumaan toisistaan elääkseen onnellisina omaa elämäänsä. Yhtä lailla Peetun on irrottauduttava entisestä sukupuolestaan tullakseen oikeaksi, omaksi itsekseen. Luopuminen toisesta ihmisestä tai toisesta sukupuolesta on raskas ja kivulias operaatio, eikä siihen auta muu kuin hyväksyntä.

Kolun nuortenkirja on kaikin puolin hyvin kirjoitettu, viisas ja syvällinenkin teos. Se on ainutlaatuinen kurkistus transsukupuolisen elämään ja vaikeuksiin nyky-yhteiskunnassa. Kaikista ongelmista huolimatta, teoksessa vallitsee rento tunnelma, joka jättää hyvän lukumielen.

Savon Sanomat: Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin
Ibby Finland: Arvio: Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja

9789510409466_frontcover_final_medium

Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja
Suom. Kyllikki Härkäpää
Romaani, 224 s.
WSOY, 2014

Alun perin vuonna 1982 ilmestynyt Den ärliga bedragaren on eräänlainen hyvän mielen kertomus muttei aivan kepeä sellainen. Teos jää mietityttämään lukijaansa pitkäksi aikaa. Mitä siinä oikeastaan tapahtuikaan?

Uusi painos, vähän yli 200-sivuinen pokkari, on lukuisista kirjoitusvirheistä huolimatta oikein mukavaa ja lempeää luettavaa, mutta tekstin taustalla häilyy samalla haileapiirteinen raskasmielisyys, joka korostuu teoksen mutkikkaissa henkilöhahmoissa.

Tapahtumat sijoittuvat saariston suljettuun ja eristyneeseen ympäristöön. Katri Kling on kaikin puolin rationaalinen ihminen, joka ymmärtää numeroitten päälle. Hän työskentelee kirjanpitäjänä ja asuu kaupan yläkerrassa veljensä Matsin ja nimettömän koiransa kanssa. Anna Aemelin taas on iäkäs kuvittaja, joka asuttaa yksin vanhempiensa vanhaa huvilaa. Keväisin Anna kaivaa sudit ja pensselinsä esiin ja käyttää koko kesän lastenkirjojen kuvittamiseen. Talviaikaan hän keskittyy pääasiassa lukemaan seikkailuromaaneja ja vastaamaan ihailijapostiinsa.

Katri Kling ja Anna Aemelin kuvataan hyvin vastakohtaisina persoonina, joiden välille syntyy välittömän jännitteinen suhde. Tämä eräänlainen hyötysuhde saa alkunsa, kun Katri ja Mats muuttavat Annan huvilaan, jotta Katri voisi huolehtia Annan raha-asioista ja tekijänoikeuksista. Katrin motiivina on rahoittaa veljelleen oma vene tämän itse tekemien piirustusten mukaan. Niinpä hän ryhtyy veloittamaan Annan valtavista tekijänoikeuskorvauksista prosentin Matsin hyväksi.

Katri Kling voidaan nähdä teoksen nimikkohenkilönä, siis kunniallisena petkuttajana. Hän on huolissaan siitä, että Anna Aemelin, jolla on suuri omaisuus, ei osaa pitää huolta rahoistaan, eikä ymmärrä niiden arvoa samalla tavalla kuin Katri, joka on aina joutunut tulemaan toimeen vähin ansioin. Katri käyttää Annan huolettomuutta hyväkseen siirtäessään osuuksia Matsin nimiin. Hän käytännössä kavaltaa prosenttiosuuden Annan omaisuudesta, mikä tuntuu naurettavalta, sillä yhtä hyvin Katri voisi pyytää tuota summaa Annalta suoraan.

Katrin rationaalisuus on kuin suoraan yhteiskunnan sääntöjen tuottamaa normikäytäntöä. Hänen käytökseensä liittyy myös ylpeyttä. Katri ei voi pyytää rahaa suoraan vaan hän tahtoo ansaita rahansa ”rehellisellä” työllä. Jokin pieni vinksahdus saa Katrin kiertämään vakaumuksensa, kun hän päätyy kavaltamaan rahat. Katrille tärkeintä on päästä osoittamaan välittämistään Matsia kohtaan, mitä hän pyrkii osoittamaan anteliaisuudella, johon hän ei ole koskaan aiemmin kyennyt.

Samaan aikaan, kun Katri luisuu petkuttajan rooliin, hänen nimeä vaille jäänyt koiransa villiintyy ja karkaa ihmisten luota. Jokin koiran käytöksen muutoksessa heijastelee Katrissa tapahtunutta muutosta.

Lopulta kirjan päätös jättää hämilleen. Kuka petkuttikaan ja ketä? Jokin Anna Aemelin passiivisessa ja välinpitämättömässä käytöksessä tuntuu turhauttavan Katria. Kuin Katri sortuisi rehellisyyden polulta Annan vaikuttamana. Syntyy vaikutelma, ettei Anna olisikaan niin välinpitämätön ja vilpitön, kuin annetaan olettaa. Mielikuvat henkilöhahmoista jäävät solmuun ja arveluttavat vielä pitkään kirjan päätyttyä.

Teoksen pohjalta on vuonna 1985 valmistunut samanniminen TV-elokuva, jonka katsomista voi hyvin suositella. Ritva Nuutisen ohjaama elokuva on pitkälti uskollinen alkuperäistekstille ja Kyllikki Härkäpään suomennokselle. Elokuvassa esitetty miljöö vastaa hyvin kirjan tuottamia mielikuvia ja erityisesti Soli Labbartin roolisuoritus Anna Aemelinin roolissa on sympaattisuudessaan hurmaava.