Red Nose Company: Punainen viiva

_9310404_orig

Red Nose Company: Punainen viiva
Vierailunäytös Turun kaupunginteatterissa 22.3.
Ohjaus: Otso Kautto
Teksti: Ilmari Kianto ja työryhmä
Näyttelijät: Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen

Kotimaisista klassikkoteoksista on tehty valtavat määrät adaptaatioita niin valkokankaalle kuin näyttämölle. Ilmari Kiannon kanonisoidusta Punaisesta viivasta on Matti Kassila ohjannut ensimmäisen filmatisoinnin jo 1959.

Red Nose Companyn klovnien Zinin (Timo Ruuskanen) ja Miken (Tuukka Vasama) esittämässä ja Teatteri Quo Vadiksen Otso Kauton ohjaamassa Punaisessa viivassa on – enemmän kuin sovituksesta näyttämölle – kyse pikemminkin teoksen ja sen koko syntykontekstin ja tekijän kommentoinnista ja näkyväksi tekemisestä.

Red Nose Companyn klovneriaa hyödyntävä esitys kertoo Kiannon Punaisen viivan tarinan läpikotaisin. Kertomus sijoittuu ensimmäisten eduskuntavaalien aikaan vuonna 1907.

Korpiloukon syrjäiseen metsätupaan, Topi ja Riika Romppasen torppaan asti kantautuu huhu punaisesta viivasta, jonka nyt ensimmäistä kertaa myös köyhä kansa pääsee vaaleissa vetämään. Toivo herää kansassa, mutta kehitys etenee liian hitaasti tuodakseen apua nälästä ja kivusta kärsiville Korpiloukon lapsille.

Yllättävänkin yksityiskohtaisesti Korpiloukon vähäosaisen perheen tarinaan pureutuva esitys ei silti puuduta yleisöä. Siitä pitävät huolen Miken ja Zinin menevä  ja vilpitön esiintyminen.

Esitys perustuu osin improvisaatiolle, mikä tuo lavalle lisäkomiikkaa ja läsnäolon tuntua. Esityksen huumori on samaan aikaan purevaa ja hyväntahtoista. Se osoittaa sormensa ainoastaan kohti ilmiselviä asioita, jotka ansaitsevat tulla esiin nostetuiksi.

Klovnien kommentit Kiantoa ja tämän teosta kohtaan ovat pääosin satiirisia. Muun muassa Kiannon herkkä ja lyyrinen lause saavat sarkastisen osansa kommenteista.

Esityksessä on puututtu myös Kiannon tapaan esittää vähäosaiset henkilöhahmot yksinkertaisina jörriköinä, joille vierasperäisten sanojen lausuminen tuottaa vaikeuksia – esimerkiksi ”sosiaalidemokraatista” tulee Korpiloukon Topin suussa ”soli-sali-ratti”.

_9758383_orig

Kiannon Punainen viiva on loppujen lopuksi suuri tragedia. Miken ja Zinin käsittelyssä teoksesta on tuotu esille uusia puolia, eikä lopun traagisuus välity katsojalle niin vaikuttavana kuin romaanista käsin luettuna.

Parituntista esitystä halkovat musiikkiesitykset, joissa klovnit tippuvat rooleistaan. Ääniraidan kappaleilla, muun muassa Iggy Popin, Lou Reedin ja Manic Street Preachersin biiseillä, klovnit Mike ja Zin tuovat myös koskettavasti itseään osaksi esitystä.

Esitystä suositellaan 14-vuotiaista ylöspäin. Mielestäni esitys sopisi täydellisesti kotimaista klassikkokirjallisuutta vierastaville nuorille. Myös kirjallisuuden klassikoiden syvälukutaitoa ja perusteltua kyseenalaistamista olisi hyvä oppia jo nuorena.

Yle: Näihin kuviin Ilmari Kiannon Punainen viiva tiivistyy klovnien käsissä!
Red Nose Company: Punainen viiva kiertueella 2016-2017

Paulo Coelho: Vakooja

Vakoj_7012-1

Paulo Coelho: Vakooja
Suom. Jarna Piippo & Sanna Pernu
Romaani, 190 s.
Bazar, 2016

Paulo Coelhon viimeisimpänä suomennettu teos Vakooja on historiallinen romaani. Voisi kuvitella, että Coelholle tyypillistä tekstin yksinkertaisuutta olisi vaikea pukea historiallisen romaanin muotoon. Historialliset romaanit kun tapaavat olla monta sataa sivua pitkiä ja yksityiskohtiin paneutuvia järkäleitä.

Coelhon historiallinen romaani pohjautuu todellisiin tapahtumiin, mutta tapahtumien kerrontajärjestys ja henkilöiden välinen dialogi ovat kirjailijan omaa käsialaa. Romaani kertoo kuuluisan tanssijan ja vakoojan Mata Harin – oikealta nimeltään Margaretha Zelle – elämäntarinan.

Hollantilaisen isän ja jaavalaisen äidin tyttärestä kasvoi Pariisin elegantin yläluokan suosima esiintyjä, jonka eksoottisten tanssiesitysten pääosassa oli vaatteista riisuutuminen. Mata Haria voidaan pitää stripteasen varhaisena edustajana.

Mata Hari oli myös prostituoitu, joka viihtyi erityisesti upseerien ja diplomaattien seurassa. Romaani kertoo Mata Harin tarinan ylpeästi ja totuutta kaihtamatta aina nuoruudessa koetusta raiskauksesta tanssijan elämän päättäneeseen teloitukseen.

Teos keskittyy erityisesti teloitukseen, joka toimii tarinan nykyhetkenä, josta käsin Mata Hari itse teoksen minäkertojana valottaa menneisyyttään.

Teloitus tapahtui Mata Harin ollessa 41-vuotias. Hänet tuomittiin Ranskassa 1917 vakoilusta saksalaisille.

Teoksesta saa sellaisen kuvan, ettei Mata Hari tosiasiassa ollut kiinnostunut vakoojan roolistaan, vaan hänet vedettiin mukaan ensimmäisen maailmansodan tapahtumiin ilman varsinaista suostumusta.

Coelho kuvaa maailmansodan tapahtumia yksinkertaisesti ja oppikirjamaisesti nostaen esille vain kaikkein tärkeimmät ja tunnetuimmat tapahtumat. Yksinkertaisuus näkyy myös lausetasolla, mikä tosin edistää tekstin luettavuutta.

Valitettavasti tanssijan elämä on tiivistetty lähinnä yleiskatsaukseksi, jotta se on saatu mahtumaan alle kahteensataan sivuun. Lisäksi Paulo Coelho Mata Harin äänen tulkkina tuntuu paikoitellen tuovan vain omaa ääntään kuuluviin päähenkilönsä suulla.

Kritiikki on julkaistu alun perin verkkolehti Sylvissä.

Sivuvalo: Onko tämä suomalaista kirjallisuutta?

sivubook-invisible

Sivuvalo: Onko tämä suomalaista kirjallisuutta?
Kirjoittajat: Marcel Jaentschke, Diana Mistera, Mohamed Ahmed Haji Omar, David Gambarte, Rosamaría Bolom, Maila-Kaarina Rantanen, Tanya Tynjälä, Polina Kopylova, Roxana Crisólogo & Daniel Malpica
Kääntänyt: Emma Louhivuori, Tommi Parkko, Petri Pokkinen, Johanna Suhonen, Marlon James, Joan Navarro & Aurelio Mexa
Antologia, 104 s.
[Radiador] Magazine, Karu Kartonera & Sivuvalo, 2014

Antologian alussa on osuva varoitus: ”Tämä  kirja on kielenkäytöllisesti monimutkainen tapaus.” Monikielisen Sivuvalo-projektin julkaisemasta teoksesta löytyy kaunokirjallisuutta kuudella eri kielellä: suomeksi, englanniksi, espanjaksi, italiaksi, portugaliksi ja venäjäksi.

Sivuvalo-projektin tavoitteena on edistää Suomessa asuvien ja eri kielillä kirjoittavien kirjailijoiden näkyvyyttä. Kaunokirjallisuuden kirjoittaminen omalla äidinkielellään on tärkeää.

Sivuvalo tarjoaa kirjoittajille myös mahdollisuuden monikielisiin julkaisuihin, jotta erikieliset kirjailijat voisivat julkaista tekstejään Suomessa kirjoituskielestään riippumatta. Tästä syystä teoksen nimikin on jo haastava: Onko tämä suomalaista kirjallisuutta?

Teos sisältää enimmäkseen runoutta, mutta mukana on hyvin erityylisiä tekstejä: meksikolaissyntyisen Daniel Malpican visuaalista runoutta, perulaissyntyisen Roxana Crisólogon keskeislyyristä proosarunoa ja portugaliksi kirjoittavan Maila-Kaarina Rantasen sointuisampaa lyriikkaa.

Crisólogon runojen lisäksi selkeämpää proosaosastoa edustaa perulaissyntyisen Tanya Tynjälän unenomainen novelli ”La Ciudad” (”The City”).

Eniten teoksesta löytyy espanjankielisten kirjoittajien tekstejä. Espanja onkin Sivuvalo-projektissa toistaiseksi hallitseva kieli, sillä monet projektin vaikuttajista ovat kotoisin espanjankielisistä maista. Variaatiota tässäkin kielessä silti näkyy, sillä kirjoittajat ovat kotoisin erilaisilta kielialueilta: Perusta, Meksikosta, Nicaraguasta ja Espanjasta.

Alkukielisiä tekstejä lukiessa tai silmäillessä on helppo huomata, kuinka merkittävä rooli kirjoituskielellä on tekstien rakentumisessa. Lähes jokaiselle tekstille löytyy käännös suomeksi tai englanniksi, joten vertailu käännöksen ja alkukielisen tekstin välillä on mahdollista.

Kirjan ulkoasussa näkyy omaperäisyys ja viitseliäisyys. Jokainen kirja on tehty käsin kierrätysmateriaaleista. Panostus ulkoasuun näkyy myös teoksen tarkoissa ja merkityksistä rikkaissa kuvituksissa. Kotikutoisuus näkyy myös joinain harmittomina kirjoitusvirheinä. Teoksesta onkin toivottu uutta korjattua painosta.

Toivon mukaan teos on vasta alkua Sivuvalo-projektille. Kyse on pintaraapaisusta siihen massiiviseen monikieliseen aineistoon, joka vielä odottaa julkaisuaan.

Suomessa julkaistavaan kirjallisuuteen liittyy olennaisesti haaste siitä, että teksit tulisi kääntää suomeksi, jotta teokset löytäisivät suomenkielisten lukijoiden käsiin.

On ymmärrettävää, että pienin resurssein toimivalla projektilla ei ole mahdollisuuksia ammattimaisiin käännöksiin. Todennäköisesti projekti tulee jatkossakin toimimaan vapaaehtoisvoimin.

Lisäksi Suomessa asuvat ja omalla äidinkielellään kirjoittavat kirjailijat kärsivät siitä, ettei heille suoda samanlaisia oikeuksia kuin suomeksi kirjoittaville kirjailijoille. Erikielisiä syrjitään monin eri tavoin. Tällä hetkellä esimerkiksi vain suomeksi tai ruotsiksi kirjoittavilla kirjailijoilla on oikeus Suomen kirjailijaliiton tai Finlands svenska författareföreningin jäsenyyteen.

Sivuvalo: Onko tämä suomalaista kirjallisuutta? on mielenkiintoinen katsaus siihen monikieliseen ja monikulttuuriseen kirjallisuuteen, joka on poreilemassa pintaan valtavirran alta. Teos pysyy hienosti koossa monipuolisuudestaan huolimatta. Pitää paikkansa, että monikielisyys on rikkautta, jota tulisi vaalia.

Sivuvalo-projektin verkkosivut
Yle: Suomen kirjallisuusliitot hyljeksivät erikielisiä
[Radiador] Magazinen verkkosivut

Siru Kainulainen: Runon tuntu

siru-kainulainen_runon-tuntu_kansi-iso

Siru Kainulainen: Runon tuntu
Tietokirja, 147 s.
Poesia, 2016

Poesian julkaisemassa tietokirjassa Runon tuntu kirjallisuuden dosentti Siru Kainulainen lähestyy runoutta lukemisen kannalta. Kainulainen käsittelee erilaisia tuntutiloja, joita runous lukijalle tarjoaa. Runouden tuntua lähestytään teoksessa rytmin kautta.

Kainulaisen mukaan runon rytmi aktivoi lukijaa ja saa lukijan liikkumaan samassa tahdissa tekstin mukana. Lukemisellakin on rytminsä. Runon tunnusta puhuttaessa olennainen kysymys on, miltä ja miten runo tuntuu. Runossa on kyse fyysisestä vuorovaikutuksesta lukijan ja tekstin välillä.

Kirjoittaja ei halua erottaa rytmiä runon sisällöllisestä merkityksestä. Runo on kokonaisuus, jota on helpompi lähestyä rytmin vaikutuksesta tietoisena.

Teos sisältää runsaasti esimerkkejä sekä modernistisesta että nykyrunoudesta. Runoanalyysillä havainnollistetaan rytmin tuottamaa liiketuntoa.

Nykyrunoudesta ja etenkin kokeellisesta runoudesta puhuttaessa törmätään usein keskusteluun runouden ymmärtämisen vaikeudesta. Monesti lukijat vieroksuvat runouden outoutta. Runon tuntu onkin kaivattu lisä runouden lukemista käsittelevään kirjallisuuteen.

Siinä missä klassista runoutta kirjoitettiin korvalle ja modernistista silmälle, nykyrunous pyrkii miellyttämään molempia. Nykyrunous vaatii lukijalta uudenlaista lähestymistapaa. Tähän tarpeeseen Kainulainen teoksellaan pyrkii vastaamaan.

Teos on tyyliltään akateemista kirjoitusta populaarimpi katsaus runouden tutkimukseen. Valtayleisöä teos ei silti välttämättä puhuttele. Vaikka asian painoa on pyritty keventämään omakohtaisella otteella, teos palvelee sittenkin parhaiten aiheesta ennalta kiinnostuneita.

Kritiikki on kirjoitettu alun perin Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen tietokirjoittamiskurssille.

Turun Sanomat: Luotsin ohje runouden tulvivaan virtaan

 

 

Hieronymus Boschin unten puutarha (2016)

mv5bmtliotbmntctmdvkzc00ntq5ltliztktnzbkytfmyzk4nddlxkeyxkfqcgdeqxvynjczotc2mza-_v1_

Hieronymus Boschin unten puutarha (El Bosco, el jardín de los sueños, 2016)
Espanja, dokumentti, 90 min, taide/historia
Ohjaus: Jóse Luis López-Linares
Käsikirjoitus: Cristina Otero

Maallisten ilojen puutarha on Hieronymus Boschin maalauksista kuuluisimpia ja hämmentävimpiä. Tämä 1500-luvun alulta peräisin oleva surrealistisen maalaustaiteen edelläkävijä sijaitsee nykyisin Madridissa, Prado-museon seinällä.

Flaamilaista Boschia on Espanjassa osattu arvostaa. Hän on saanut espanjalaisten suussa jopa aivan oman nimityksensä, El Bosco. Laaja kokoelma Boschin töitä sijaitsee Espanjassa. Ei siis ihme, että espanjalaiset taidehistorioitsijat ovat Bosch-asiantuntijoita.

Pradossa järjestettiin viime vuonna runsaasti kävijöitä kerännyt näyttely Boschin tuotannosta. Taiteenystävät jonottivat museoon pääsyä kadulle asti. Samaan aikaan valmistui espanjalainen dokumentti El Bosco, el jardín de los sueños (Hieronymus Boschin unten puutarha).

Dokumentissa Maallisten ilojen puutarhaa (esp. Tríptico del jardín de las delicias) avataan katsojalle monipuolisesti erilaisista kuva- ja näkökulmista. Sekä asiantuntijat että muiden alojen ammattilaiset ja taiteilijat kertovat tulkintansa ja mielipiteensä teoksesta.

Aiemmin triptyykkiä pidettiin Pradossa suljettuna. Maalaukseen tutustuminen onkin tarkoitettu aloitettavan siipien haaleasta takaosasta. Vasta sitten siivet avataan ja siirrytään tarkastelemaan niiden takaa paljastuvaa kolmiosaista kokonaisuutta. Nykyään siipien tausta jää kuitenkin peittoon, sillä maalaus on aina esillä aukinaisena.

Asiantuntijoiden puheenvuorot ovat dokumentissa erityisen kiinnostavia. Nykyaikaisten infrapuna- ja röntgen-kuvausten avulla maalausta on päästy tarkastelemaan aivan uudella pinnanalaisella tasolla, siis kirjaimellisesti.

Päällimmäisten maalikerrosten takaa avautuu aavistuksen verran erilainen maailma. Läpivalaisuja katsellessa voi havaita, millaisia muutoksia Bosch on tehnyt teokseensa maalausvaiheessa ja miten hän on muokannut valmista maalausjälkeä.

Taidehistorioitsijat valaisevat myös Boschin henkilöhistoriaa – ainakin niiltä osin kuin tietoa ylipäätään on tarjolla. Boschin henkilöhistoriaa pidetään arvoituksellisena. Hän oli samaan aikaan harras uskovainen sekä sivistynyt taiteentuntija.

Tutkijat aprikoivat, miten aikalaiset ovat mahtaneet suhtautua maalaukseen. Maallisten ilojen puutarha voidaan nähdä myös kristittyjen alttaritaulujen parodiana. Ainakin omiin silmiini välittyy jonkinlaista tyytymättömyyttä, ei vain ihmiseen yleensä, vaan myös uskontoon, maallisen ja pyhän liittoon.

Dokumentissa monet tulkitsevatkin Boschin maalauksen helvetillisenä painajaisunena. Dokumentissa esiintyy muun muassa useita kirjailijoita, kuten Orhan Pamuk, Laura Restrepo ja Salman Rushdie, puhumassa omasta suhteestaan maalaukseen.

Kukin tuo teokseen uudenlaisen näkökannan. Esimerkiksi säveltäjä-pianisti Ludovico Einaudi ja laulaja Renée Fleming lähestyvät teosta musiikin ja sävelen kautta tarkkaillen teoksen rytmiä. Muusikot havaitsevat maalauksessa synestesiaa, kirjailijat hahmottavat teemoja ja tarinallisuutta.

Dokumentti on kokonaisuudessaan hyvin rakennettu, monikerroksinen ja syvällinen. Ainoastaan olisin kaivannut pientä esittelyä juuri edellä mainituille taiteilijoille, miksi juuri heidät on valittu kertomaan suhteestaan tähän unenomaiseen triptyykkiin.

Dokumentti on kevään ajan katsottavissa Yle Areenassa.

Museo del Prado: El Boscon teokset museon kokoelmissa
Yle: Outoja olioita ja huumehoureisia kuvia – Hieronymus Bosch teki surrealismia jo 500 vuotta sitten

Teatteri Vertigo: Orlando

orlando-2
Arkkiherttua Harry (Kati Urho) kosii Orlandoa (Hanna Ojala) Kuva: Ville-Matias Roisko

Teatteri Vertigo: Orlando
Esitykset: 24.2.–9.3.2017
Alkuperäisteksti: Virginia Woolf
Ohjaus: Ishwar Maharaj
Käsikirjoitus: Ishwar Maharaj & Eeva Salonius
Koreografiat: Maija Reeta Raumanni
Lavastus: Marie Antikainen
Valot: Jarkko Forsman
Äänisuunnittelu: Arttu Aarnio
Näyttelijät: Hanna Ojala, Asta Rentola, Alisa Salonen, Kati Urho,  Veera Alaverronen, Eija Talo-Oksala

Teatteri Vertigo perustettiin Turusssa vuonna 2008. Teatteri tunnetaan uteliaisuudestaan esitystilojen suhteen. Vertigon esityksiä on nähty aiemmin muun muassa Brinkhallin kartanossa ja Maistraatin istuntosalissa Vanhalla Suurtorilla – sekä nyt Turun VPK-talolla.

Valitettavasti Orlandon tarinaa ei ole täysin onnistuttu tuomaan tähän päivään. Virginia Woolfin alkuperäiskertomukseen Teatteri Vertigon Orlando ei tuo uusia tai yllättäviä oivalluksia, mutta esitys on kaikesta huolimatta rakennettu kauniisti ja elävästi.

Puitteet ovat kohdillaan. VPK-talon vanha juhlasali kristallikruunuineen ja samettiverhoineen luo esitykselle satumaisen miljöön. Esityksen seuraaminen tapahtuu liikkuen rakennuksessa salista toiseen. Onpa osa kohtauksista sijoitettu jopa portaikkoon.

Yleisö jaetaan pienempiin ryhmiin, jotta kaikki mahtuvat seuraamaan kohtauksia pienemmissäkin tiloissa. Katsojat näkevät kohtaukset eri järjestyksessä. Esityksessä korostuu näin poikkeaminen tapahtumien lineaarisesta aikajärjestyksestä.

Orlando edustaa ennen kaikkea elämyksellistä teatteria. Huomaan odottavani innolla aina seuraavaa kohtausta ja mitä seuraavan oven takaa mahtaakaan löytyä. Katsojien innokkuus on huomioitu. ”Älkää avatko suljettuja ovia”, muistutetaan esityksen ohjeistuksissa.

Orlando sopiikin parhaiten elämyksenjanoisille katsojille. Yli kolme tuntia kestävä esitys on tasaisesti rytmitetty ja se etenee suhteellisen luontevasti. Väliaikamusisointi täydentää esitystä. Sen sijaan esityksen lyyrisesti painava replikointi edellyttää myös kärsivällisyyttä ja aktiivista kuuntelemista.

Orlandon tarinaan aiemmin tutustumattomalle käsiohjelmasta voi olla suuri hyöty. Esityksen seuraaminen ilman käsiohjelmassa esitettyä aikajanaa voi tuntua poukkoilevalta. Tämä selittyy Orlandon alkuperäistekstin, Virginia Woolfin romaanin tunnusomaisilla piirteillä.

Virginia Woolfin Orlando ilmestyi Britanniassa vuonna 1928. Orlandossa Woolf kehitteli jo vastaavia ajatuksia naisen mahdollisuuksista kirjailijuuteen kuin seuraavana vuonna ilmestyneessä esseekokoelmassaan Oma huone (A Room of One’s Own). Woolfin johtopäätös oli, että suurimmalle osalle naisista kirjoittaminen oli 1900-luvun alun brittiläisessä luokkayhteiskunnassa niin käytännössä kuin teoriassakin mahdotonta.

Modernistiselle romaanille tyypillisesti Orlandossa juonen ja kerronnan eteneminen ovat toissijaisia suhteessa henkilöhahmojen sisäisen maailman kuvaukseen. Esityksessäkin heijastellaan useimmiten Orlandon päänsisäisiä liikahduksia.

Esityksen nimikkohahmo, Orlando (Hanna Ojala) on runoilija, joka syntyy mieheksi 1400-luvulla, pääsee kuningatar Elisabet I:n (Eija Talo-Oksala) suosioon 1500-luvulla, rakastuu pikkujääkauden aikaan 1600-luvulla venäläiseen Sashaan (Veera Alaverronen) ja pakenee 1700-luvun kynnyksellä Konstantinopoliin, missä hän kokee muodonmuutoksen.

Orlando kokee yllättäen uudestisyntymän ja herää eloon naisena. Hän saa pian huomata, kuinka kapeaksi elämä käy, kun elää naisena patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Orlandon 1500-luvun lopulta saakka tekeillä ollut runoelma Tammipuu julkaistaan vasta 1900-luvun alussa, kun maailma on viimein naiskirjailijoille suopea.

orlando-3
Orlando tapaa sielunkumppaninsa Shelmerdinen (Alisa Salonen) Kuva: Ville-Matias Roisko

Kysymykset sukupuolesta ja -puolettomuudesta ovat vahvasti läsnä Orlandon tarinassa. Orlando haluaa korostaa, ettei hänen kohdallaan ole kyse sukupuolen korjauksesta, vaan tahattomasta muutoksesta.

Esityksessä päädytään käsittelemään biologisen sukupuolen sijaan ennemmin yhteiskunnallista sukupuolta ja koettua sukupuolta, sukupuoli-identiteetin kysymyksiä.

Aika ja ajallisuus taas ovat toinen keskeinen teema, joka sisällön sijaan käy ilmi esityksen rakenteellisista ja näyttämöllisistä elementeistä.

Arttu Aarnio on suunnitellut näytökselle ajallisen äänimaiseman, jolla esitykseen maalataan näkymättömiä ajan kulkua ja kehitystä osoittavia elementtejä.

Ohjaaja Ishwar Maharajin ja suomentaja Eeva Saloniuksen yhdessä käsikirjoittaman esityksen voi nähdä saaneen ulkonäöllisiä vaikutteita Sally Porterin ohjaamasta samannimisestä elokuva-adaptaatiosta vuodelta 1992. Jonkinlaista omaperäisyyttä esitykseltä jäinkin kaipaamaan.

Turun Sanomat: Teatteriarvio: Orlando jää muotonsa vangiksi
Aamuset: Teatteri Vertigo pureutuu päivänpolttavaan klassikkoon

Kauko Röyhkä: Lapinpoika

lapinpoika

Kauko Röyhkä: Lapinpoika
Romaani, 367 s.
Like, 2016

Kauko Röyhkän viime vuonna ilmestynyt romaani Lapinpoika jatkaa pohjoiseen Suomeen sijoittuvien nuoruuskuvausten sarjaa. Vertailukohteita Lapinpojalle löytyy Röyhkän aiemmasta tuotannosta, jossa vastaavia teoksia ovat muun muassa edeltäjät Miss Farkku-Suomi (2003) ja Poika Mancini (2013).

Lapinpojassa kertomuksen puitteet ja tarinan kulku vastaavat melko lailla aiempia romaaneja. Tällä kertaa Röyhkä ei kuitenkaan juutu vain nuoruuskuvaukseen vaan päästää henkilöhahmonsa ikääntymään ja kasvamaan.

Teoksen nimikkohahmo ja pääasiallinen minäkertoja on Simo, lähes erakkona kasvattienonsa kanssa Lapin perukoilla asuva nuori mies. Simon elämä kohtaa käänteen enon kuoltua. Hän muuttaa Helsinkiin opiskelemaan, perustaa perheen ja jää pääkaupunkiseudulle asumaan loppuiäkseen.

Toinen vielä mullistavampi kokemus on rakastuminen, jonka Simo kokee kuin ensisilmäyksellä. Nuorena Lapin poikana hän kohtaa pienen ja hennon kaunottaren erämaajärven rannalla. Muisto painuu syvälle Simon mieleen, eikä hän pysty unohtamaan Sonjaa, vaikka Simo lopulta naikin tämän parhaan ystävän Minnan.

Lapinpoika kertoo saavuttamattoman rakkauden tavoittelusta. Vaikuttaa siltä, että Simo joutuu uhrautumaan perustaessaan perheen Minnan kanssa, todellisen rakkauden puutteessa.

Simo kasvaa aikuiseksi ja vanhenee romaanin aikana; hän muuttuu paljon muuttaessaan etelään, mutta silti hänessä säilyy pysyvästi jonkinlainen ulkopuolisuuden ja irrallisuuden vaikutelma. Simon tarina ei täyty.

Teoksen alku on Röyhkälle tyypillistä verevää kerrontaa. Kenties kirjailija ei ole täysin omalla alueellaan kertoessaan Simon kypsemmistä vuosista. Kenet Simo valitsee ja mitä hänen sydämensä todella halajaa, ovat kysymyksiä, jotka kirjan loppupuolella alkavat muuttua jo puuduttavan jankkaaviksi. Onneksi lopusta löytyy myös yllättävä käänne, joka hetkeksi siirtää ajatukset muualle.

Lapinpojassa on erotettavissa selvä kontrasti Lapin erämaiden ja pääkaupunkiseudun vilinän välillä. Teoksessa näkyy konkreettisella tasolla, miten etelän herrojen päätökset vaikuttavat pohjoisempaan Suomeen.

Röyhkä on rakentanut teoksessa vuorottelevat etelän ja pohjoisen miljööt ja henkilöhahmot huolella. Pohjoisen maisemien ja kielen kuvauksessa hänessä on samanlaista verta kuin Timo K. Mukassa ja Kalervo Palsassa.

Kritiikki on julkaistu myös Suomi lukee -sivustolla.

Savon Sanomat: Kauko Röyhkä: Lapinpoika
Helsingin Sanomat: Riiausreissu saavuttaa legendaariset mittasuhteet