Patrick Ness: Hirviön kutsu

9789513187644_frontcover_final

Patrick Ness: Hirviön kutsu
Alkuperäisidea Siobhan Dowd
Suom. Kaisa Kattelus
Kuvitus Jim Kay
Nuortenromaani, 215 s.
Tammi, 2016

Tänä syksynä valkokankaillakin nähty Hirviön kutsu perustuu Siobhan Dowdin ideoimaan ja Patrick Nessin toteuttamaan nuortenkirjaan.

Dowd oli palkittu brittiläinen lastenkirjailija, jonka teos jäi kesken kirjailijan ennenaikaisen kuoleman vuoksi. Dowd kuoli syöpään vuonna 2007. Amerikkalaissyntyinen Ness tarttui keskenjääneeseen romaaniaihioon ja toteutti tarinan omalla omaperäisellä tyylillään.

Ilmestyessään vuonna 2011 alkuperäisteos palkittiin Iso-Britannian vanhimmalla lastenkirjallisuuspalkinnolla, jonka ovat aiemmin voittaneet muun muassa C. S. Lewis ja Terry Pratchett.

Hirviön kutsu on eräänlainen kauhutarina, nykyajan Britteihin sijoittuva kertomus, johon sekoittuu yksi kaamea hirviö. Hirviö ilmestyy keskiyön jälkeisillä minuutteilla tapaamaan 13-vuotiasta Conoria. Pihan marjakuusesta henkiin herännyt hirviö tuntuu valvovan Conoria jossain unen ja valveen rajamailla.

Hirviö ei vaikuta uhkaavalta, vaan päinvastoin Conor onnistuu uhkaamaan hirviön auktoriteettiä. Tavalliseksi koulupojaksi kuvatusta Conorista paljastuu vähitellen rajoja koetteleva ja kapinoiva nuori. Vaikka Conor tekisi mitä pahaa, hän saa silti kaiken anteeksi, sillä kaikkihan nyt säälivät kolmetoistavuotiasta poikaa, jonka yksinhuoltajaäiti on jo pitkään sairastanut vakavaa syöpää.

Luentatavasta riippuen hirviön voi joko tulkita fantastiseksi olennoksi tai Conorin mielikuvituksen tuotteeksi. Tärkeintä on kai se, että hirviö saapuu paikalle vain kutsuttaessa eli silloin, kun sen apua tarvitaan kipeimmin.

Teos käsittelee karulla ja riipaisevalla tavalla elämän epäoikeudenmukaisuutta. Conor ei voi ikuisesti vältellä raskasta totuutta, joten hirviö antaa hänelle aikaa valmistautua todellisuuden kohtaamiseen kolmen tarinan verran.

Siinä mielessä teoksen rakenne on lastenkirjoille tyypillinen, että se toistaa jo Tuhannen ja yhden yön tarinoista tuttua kaavaa, tosin sillä erotuksella, että tällä kertaa tarinaa on mahdotonta pitkittää.

Muun muassa Conorin perusteettomalta vaikuttavan väkivaltaisen käyttäytymisen vuoksi teos tuntuu paikoitellen jopa ahdistavalta. Mitä vaivaantuneemmaksi lukija tuntee itsensä, sitä varmemmin hän kykenee asettumaan Conorin asemaan, kun tämän on sanottava hyvästit äidilleen.

Teoksessa ei ole kyse vain kuoleman hyväksymisestä ja läheisestä ihmisestä luopumisesta vaan siitä, että hyväksyy myös omat tunteensa ja ajatuksensa vaikeiden asioiden äärellä. Kyse on totuuden ja oman itsensä kohtaamisesta, mitä Ness onnistuu kuvaamaan romaanissa äärimmäisen koskettavasti.

Hirviön kutsua voidaan pitää hyvin perinteisenä lastenkirjallisuutena. Matalaksi fantasiaksi luokiteltavat elementit, upotetut tarinat ja opettavaisuus ovat niin perinteisiä aineksia lastenkirjallisuudelle, että Hirviön kutsua tekisi mieli kutsua saduksi. Teoksessa on tunnustettavissa klassikkoainesta.

Vaikka teos käsittelee ikuisuuskysymyksiä, teksti on kuitenkin pyritty ajoittamaan tarkasti nyky-Britanniaan. EastEnders-sarjan katseleminen tv:stä toimii merkkinä Conorin perheen ”tavallisuudesta”.

Arkisen elämän vastapainona toimii muun muassa Jim Kayn satumainen kuvitus. Mustavalkokuvituksessa on leikitelty varjoista esiin raaputetuilla pinnoilla. Musteläiskiltä vaikuttavista kuvista voi tarkalla katseella kaivaa esiin taidokkaita yksityiskohtia, jotka avautuvat pimeästä taso kerrallaan, aivan kuten ihmissilmä toimii totuttautuessaan hämärään.

Tähtivaeltaja-blogi: Kirjat – Patrick Ness & Siobhan Dowd: Hirviön kutsu

 

Antti Arvaja & Tuomas Mustikainen: Topi Sorsakoski – Viimeiseen korttiin

9789510419434_frontcover_final

Antti Arvaja & Tuomas Mustikainen: Topi Sorsakoski – Viimeiseen korttiin
Elämäkerta, 363 s.
Johnny Kniga, 2016

Antti Arvajan ja Tuomas Mustikaisen kirjoittama elämäkerta Topi Sorsakoski – Viimeiseen korttiin luo ennen kaikkea näkemyksen Topi Sorsakosken muusikonurasta. Teos eteneekin diskografisesti levy kerrallaan. Välissä väläytellään kuvia myös aidosta Pekka Tammilehdosta, ihmisestä Sorsakosken muusikon roolin takana.

Tammilehto syntyi vuonna 1952 eteläpohjanmaalaiseen Ähtärin kaupunkiin. Tammilehdon kerrotaan olleen musikaalinen jo nuoresta saakka. Isä Ylli, taitelijanimeltään Tapio Tammilehto oli poikansa tapaan muusikko ja tangolaulaja. Isässä ja pojassa oli paljon samaa. Pekkakin valitsi taiteilijanimekseen tavallisen ja omansa kaltaisen nimen. Pekka Tammilehdosta tuli pohjoissavolaisen teollisuustaajaman mukaan nimettynä Topi Sorsakoski.

Artistin lapsuuden kuvaus jää teoksessa vähälle osalle. Sorsakoski aloitti kuitenkin musiikillisen uransa jo nuorena. Hän soitti kitaraa erilaisissa kokoonpanoissa ja nimekkäiden artistien taustabändeissä ennen läpimurtoaan. Härskistä humoristista ja viinaan menevästä rentusta paljastui kaikkien hämmästykseksi Olavi Virran veroinen kultakurkku kuin vahingossa.

Topi Sorsakoski & Agents -yhtyeen ensimmäinen levy Hurmio ilmestyi vuonna 1985 Sorsakosken ollessa 33-vuotias. Yhtye syöksyi huimaan nousukiitoon tyylikkään rosoisella rautalankaiskelmällä. Sorsakosken herkkä ääni yhdistettynä nukkavieruun olemukseen ja runsaaseen päihteidenkäyttöön loi kuvan iskelmäyhtyeestä, joka ylitti genrerajoja ja sai hyväksynnän myös rockkluibeilla.

Agentsista Sorsakoski siirty soolouralle 1990-luvun alussa ja jatkoi musiikin tekemistä omia unelmiaan toteuttaen. Samalla Sorsakoski tuli toteuttaneeksi renttumuusikon mainettaan, mikä kenties myös vahvisti kulttimaineen syntyä. Kirjassa Sorsakosken sekavaa käyttäytymistä tai päihteidenkäyttöä ei kaunistella muttei myöskään moralisoida.

Elämäkerta on moniäänisesti toteutettu. Sukulaisten sekä muusikko- ja aikalaiskollegoiden äänet tuodaan esiin pitkinä suorina sitaatteina, jotka paikoitellen myös keskustelevat keskenään. Tavallisesti tällainen keino ilmentäisi toimittajien laiskuutta, mutta Arvajan & Mustikaisen elämäkerrassa ei pyritä luomaan yhteinäistä kertomusta Sorsakosken elämästä. Moniäänisyys toimii näin näkökulmatekniikkana, jonka avulla Sorsakosken elämää päästään tarkastelemaan usealta eri kantilta.

Vaikka teos on ennen kaikkea muusikkoelämäkerta, se valottaa myös joitain ennennäkemättömiä puolia Sorsakosken persoonasta, joka jäi julkisuudessa muusikkoroolin varjoon. Sorsakoskea kuvaillaan muun muassa laajasti sivistyneeksi ja lukeneeksi ihmiseksi. Lisäksi hän oli etevä elektroniikka-asentaja, joka rakensi muun muassa omat soittimensa.

Sorsakosken tarina on omalaatuinen menestystarina, joka lopulta sai surullisen lopun, kun laulaja menehtyi ennenaikaisesti vuonna 2011 sairastuttuaan keuhkosyöpään. Vaikka Sorsakoski osasi elämänsä aikana räyhäten ja rienaten koetella ystäviensa hermoja, kaikki läheiset ja vanhat tuttavat muistelevat Sorsakoskea lämmöllä. Taiteilijaluonteelle sallittiin monenmoiset tempaukset. Jokin kontrasti Sorsakosken persoonan, äänen ja musiikin välillä vetosi ihmisiin voimakkaasti.

Arvostelu on julkaistu myös Suomi lukee -sivustolla.

Merkintöjä-blogi: Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen: Topi Sorsakoski – Viimeiseen korttiin

TEHDAS Teatteri: Tähkäpää – Tornin diiva

tahkapaa-6_kuva_jussivirkkumaa
Kuva: Jussi Virkkumaa

TEHDAS Teatteri: Tähkäpää – Tornin diiva
Esitykset: 25.11. – 10.12.
Ohjaus: Alma Rajala
Musiikki: Lau Nau
Lavastus: Johanna Latvala
Valot: Jarkko Forsman
Äänet: Arttu Aarnio
Koreografia: Lee Lahikainen
Esiintyjät: Mickaël Stoeckel & Riina Tikkanen

Tähkäpää – Tornin diiva -esitys pohjautuu Pipsa Longan runokokoelmaan Pimeän nimi (Books North, 2014). Runokokoelman alaotsikon mukaan teos sisältää 12 transetydiä, jotka Lonka on kirjoittanut Gustav Nyströmin sävellyksen Transetyder (2011) pohjalta.

Pimeän nimi on lisäksi alun perin kirjoitettu kuunnelmaksi. Teoksen perustassa on havaittavissa kaikuja myös Monika Fagerholmin romaanista Diiva (Otava, 2000), puhumattakaan Grimmin veljesten perinteisestä Tähkäpää-sadusta.

Jo pelkästään esityksen taustojen avaamisesta käy ilmi itse Tähkäpään esityksessäkin korostuva kerrostuneisuus. Alma Rajalan ohjaama Tähkäpää – Tornin diiva on jälleen yksi, aiempien päälle palimpsestinomaisesti kirjoitettu uusi teksti.

Pimeän nimi -runokokoelman kuudes etydi on omistettu Tähkäpäälle, tornin tytölle. Esityksessäkin hyödynnetty Longan teksti on monologinkaltaista proosarunoa.

Teksti käydään käytännössä läpi heti esityksen alussa, mutta jotkin lauseet, kuten, ”…sillä ei noita-akka ole Tähkäpäätä torniin lukinnut, vaan ihan itse tyttö on itsensä eristänyt […]” (lihavoinnit alkuperäistekstistä), toistuvat esityksen aikana.

Teksti jää kaikumaan suureen tehdashalliin. Esitys ikään kuin kerii uusia kerroksia tekstin ympärille ja kasvattaa siitä vähitellen huokoista kerää, jossa merkitykset kerrostuvat ja limittyvät. Tähän tarkoitukseen Alfa Centerin vanha budohalli on täydellisen avara, rosoinen ja mahtipontinen.

Ilmestyessään Longan runokokoelma sai kritiikkiä näytelmällisestä ja juonellisesta muodosta. Esimerkiksi Tuli&Savu-lehdessä teoksen arvioinut Anna Tomi kirjoitti, että teoksen (tosin onnistuneeksikin mainittu) dramaturgisuus yksinkertaistaa tekstin valmiiksi pureskeltuun muotoon.

Kenties Longan teksti toimiikin paremmin esitettynä ja suhteessa näyttämöön. Tähkäpää-esitystä ei runokokoelman tapaan voida syyttää helposta tai yksinkertaisesta toteutuksesta. Päinvastoin esitys on hyvin abstrakti. Se saa tekstin juonellisuuden häivyttymään lähes totaalisesti, joksikin taustalla valaisevaksi, kaukaiseksi maisemaksi.

Esitys hyödyntää runsaasti visuaalisia keinoja. Siihen sisältyy  muun muassa Lee Lahikaisen suunnittelemia laajoja tanssikoreografioita, jotka avaavat esitystilalle ja lavastukselle uudenlaisia merkitysiä. Tilan avaruus heijastelee esityksen kaikuja.

Kerroksellisuutta on lisäksi luotu peilien ja valojen avulla. Jarkko Forsmanin valosuunnittelu on erityisen huomiota kiinnittävää ja ansaitsee kiitoksen. Peilit toimivat esityksessä myös eräänlaisena motiivina ja yhdistyvät tekstin tematiikkaan.

Katsojien rooli esityksessä on toimia nimenomaan yleisönä ja huomionosoittajina Tornin diivalle. Kuten Longan tekstikin antaa ymmärtää, esitys pohtii erilaisia vallankäytön tapoja, kun se kuvaa tornin eristyksissä elävää Tähkäpää-diivaa.

tahkapaa-60_kuva_jussivirkkumaa
Kuva: Jussi Virkkumaa

Grimmin sadussa paha noita-akka on teljennyt Tähkäpään korkeaan ovettomaan torniin, josta ei ole ulospääsyä. Torniin voi kiivetä vain Tähkäpään luonnottoman pitkiä, kullanvalkeita hiuksia pitkin. Longan tekstissä ja teatteriesityksessä Tähkäpää onkin itse vastuussa omasta eristäytyneisyydestään, ja hänellä on kaikki vapaus ja valta poistua välillä tornista.

Edellä mainitut peilit toimivat esityksessä myös diivan yleisönä. Peilit ovat monistavia ja heijastavia pintoja, jotka rakentavat (peili)kuvan niihin katsovasta. Eristäytyneisyys taas on tila, jossa ihminen voi saada havaintoja ja muodostaa kuvan itsestään vain peilien avulla, jolloin kuvasta voi tulla vääristynyt, vino tai päinvastainen. Ihmisellä kun on tapana muodostaa kuva itsestään muiden ihmisten ilmeiden, reaktioiden ja havaintojen pohjalta.

Muut ihmiset ovat peilejä itselle. Niinpä Tähkäpääkin tarvitsee ihmisiä, yleisöä ympärilleen. Vaikka Longan tekstistä on hahmotettavissa selkeä puhuja, esityksessä puhujat ja äänet jäävät hämäriksi. Näyttämöllä nähdään vain kaksi esiintyjää (Mickaël Stoeckel & Riina Tikkanen), kuva ja peilikuva, jotka koreografisestikin tukevat toisiaan.

Tähkäpää – Tornin diiva hakee muotonsa jostain tarinallisuuden välimaastosta. Kuin kaalinkerä, se kasvattaa uuden pinnan sen alla sykkiville teksteille. Runon ja draaman kohtaaminen on selityksiä pakoileva pinta, joka tässä tapauksessa heijastelee molempien parhaita puolia. Esityksessä runo on läsnä kaikkialla kuin valoilla ja äänillä kyllästetty ilma, joka täyttää tilan.

Tuli&Savu: Tähtikuvioita pimeällä taivaalla
Aamuset: Tähkäpää rikkoo perinteisiä kaavoja esitysmuotoja yhdistellen
Puhuttelevaa: Räjähtävä naiseus ja ne kirotut hiukset

Tero Tähtinen: Kuunkulkema yö

978-952-260-378-4

Tero Tähtinen: Kuunkulkema yö
Runoja, 68 s.
Viisas elämä, 2016

Tero Tähtisen tuorein julkaisu Kuunkulkema yö on yhteensä 108 runoa kattava haikukokoelma. Haikuperinnettä kunnioittaen Tähtinen on kirjoittanut tunteita pursuavia, pieniä tuokiokuvauksia. Hän on hyödyntänyt haikuissaan itämaista ajattelua ja vanginnut katoavien hetkien viehättävyyden tarkkaan rajattuun kaavaan.

Runomitoista japanilainen haiku on kaikkein väljimmästä päästä, sillä se edellyttää käytännössä vain tavumäärien (5-7-5) osumista kohdalleen. Toisaalta haikun kirjoittamista rajaava metodi lisää sen yllättävyyttä. Yksinkertaiset ja lyhyet runot kääntyvät herkästi aforistiikan suuntaan. Haikussa arkinen sanotaan kauniissa mutta ytimekkäässä muodossa.

Kuunkulkema yö jaksottuu neljään erikseen nimettyyn osioon sekä haikumittaiseen epilogiin. Ensimmäinen osio ”Pieniä lauluja Gaialle” sisältää nimensä mukaisesti äiti maan ylistystä ja luontorunoiksi leimattavia haikuja. Osion tekstit edustavat aihepiirinsä ja kielensä perusteella kokoelman perinteisintä haikua. Luonnon ilmiöistä päällimmäisenä on läsnä vuodenkierto, jonka avulla Tähtinen ilmentää elämän kiertokulkua, hetken katoavaisuutta ja uudelleensyntyä.

Luonnon harmonia näyttäytyy haikuissa tavoitteellisena tilana. Viittaukset meditaatioon ja mielen tyhjentämiseen tuodaan myös selvästi esiin:

Kuu yllä, alla

maa. Talo täysin tyhjä:

 mitään ei puutu.

Tähtisen haikut ovat viisauden kyllästämiä ja levollisia. Ne paljastavat yksinkertaisia totuuksia elämästä. Niin yksinkertaisia, että niitä pidetään tiedostamatta itsestäänselvyyksinä. Vaikka haikun muoto on lyhyt, se laajenee lukijan mielessä tuottaen ajatuksia ja kuvia sekä tuoden lohtua suurten kysymysten äärellä.

Erityisen selvästi Tähtisen zen-buddhalaisuudesta ammentamat viisaudet käyvät esiin myöhemmissä osioissa. Tähtinen viittaa useisiin suuntaukseen liittyviin tunnusmerkkeihin, kuten meditaatiotila zendoon, Manjushrin viisauden miekkaan sekä ympyränmuotoiseen symboliin, enzoon:

Ikkunalla kuu.

Paperille sivellin

piirtää ympyrän.

Ympyrä, kehä ja kierros toistuvat useiden haikujen aiheissa ja sanastossa kiinnittyen vuodenaikojen pyörteeseen. Samalla teos itsessään toteuttaa harmonista muotoa. Kokoelma jakautuu vuodenaikojen mukaisesti neljään osaan, ja haikuissa tasapainoa toteuttaa tarkasti rajattu muoto.

Toisessa osassa nimeltä ”Zenin löyhkää” Tähtinen tasapainoilee kirjallisuuden merkityksellisyyden äärellä:

Buddha hyllyllä

naureskelee kirjoille

yläpuolellaan.

Sama osio alkaa haastavasti Cicerolta lainatulla motolla: ”Jos sinulla on puutarha ja kirjasto, sinulla on kaikki, mitä tarvitset.”

Kokoelman kolmas osio sisältää ”Reissuhaikuja”, neljäs taas ”Kiinalaisia unia”. Osan aikaa Kiinassa asuva Tähtinen on kirjoittanut haikujaan myös tien päällä, missä tilanteiden ja maisemien ohimenevyys ja virtaavuus jäävät mieleen korostuneesti. Tähtinen on onnistunut tallentamaan sekä arkisista kuvauksistaan tunnistettavia että yleismaailmallisiksi ajatuksiksi laajenevia haikuja kaupungeista, joissa hän on reissuillaan vieraillut.

Kokoelma etenee arkisesta erityiseen suuntaan. Arjen ympäristön havainnoista siirrytään vähitellen kohti Tähtisen yksityisempää ja omakohtaisempaa havainnointia vierailta mailta. Teos etenee kuin opastaen kädestä pitäen, kuinka kuljetaan tiellä viisauteen. Tähtinen esittää sen tapahtuvan hitaasti ja keskittyneesti tarkkailemalla pieniä palasia, joista suuri maailma rakentuu.

On onni, että Viisas elämä -nimen omaksunut entinen Basam Books jatkaa edelleen myös runokokoelmien kustantamista tietokirjapainotteisuutensa ohella. Hyvinvointikirjallisuuden julkaisijaksi itseään tituleeraava kustantamo on harvoja, jotka näkevät kaunokirjallisuuden ja etenkin runouden lukemisessa suoria mahdollisuuksia henkisen hyvinvoinnin kehittämiseen.

Kritiikki on julkaistu alun perin kirjallisuuslehti Lumoojan numerossa 2/2016.

Albert Sánchez Piñol: Voitetun kaupungin tarina

voiteun_kapgr_wb72d_6974

Albert Sánchez Piñol: Voitetun kaupungin tarina
Suom. Satu Ekman
Romaani, 686 s.
Bazar, 2016

Voitetun kaupungin tarina (Victus, 2012) on järkälemäinen historiallinen romaani, joka sijoittuu Espanjan perimyssodan aikaan, 1700-luvun kahdelle ensimmäiselle vuosikymmenelle. Tapahtumat sijoittuvat ensisijaisesti Barcelonaan, jossa käytiin sodan ratkaisevimmat taistelut. Romaani käsittelee ennen kaikkea Espanjan sotahistoriaa.

Espanjan perimyssodan kannalta hallitsijoiden asemaa on kenties yleensä pidetty merkittävänä, mutta Albert Sánchez Piñol kertoo Barcelonan piirityksen tarinan sodassa palvelleiden upseerien ja heidän avustajiensa näkökulmasta. Teoksen päähenkilönä toimii veijarimainen Zuvi Pitkäkoipi eli sotainsinööri Martí Zuviría, joka sanelee tarinaansa vuosia jälkeenpäin, 98-vuotiaana.

Martí Zuviría oli todellinen historiallinen henkilö, joka toimi perimyssodassa espanjalaisen sotilaan, Antonio de Villarroelin adjutanttina. Sáncez Piñol on antanut Zuviríalle merkittävämmän roolin kuin mitä historiankirjat kertovat. Romaanissa Zuviría kuvataan ilmiömäisenä insinöörinä sekä pienenä mutta tärkeänä tekijänä Barcelonan taistelussa vuonna 1914.

Kertomus alkaa Zuvirían nuoruusvuosista. Teoksen kiinnostavin osuus on seurata nuoren insinöörin koulutusta kuuluisan ranskalaisen sotainsinöörin, Vaubanin opetuksessa Bazochesissa. Koulutus on rankka, ja päivät kestävät aamuvarhaisesta iltamyöhään. Jo nuorena Zuviríasta paljastuu veijarimainen olento, joka lannistumatta pärjää ankarien kouluttajiensa laatimista haasteista.

Sotainsinöörin työtä ja koulutusta kuvataan salaperäisenä taiteenlajina, jonka taitaminen vaatii yli-inhimillisiä voimia. Insinöörit ovat kuin pieni salaseura koodikielineen ja tatuointeineen. 98-vuotiaana Zuvirían käsivarteen on tatuoitu yhdeksän kymmenestä ansioituneisuutta merkitsevästä pisteestä. Kymmenen pisteen insinöörejä ei hänen mukaansa ole olemassakaan.

Lähdettyään Bazochesista omille teilleen, Zuviría päätyy perimyssodan pyörteisiin, milloin kapinallisten, milloin ranskalaisten tai liittoutuneiden riepoteltavaksi. Barcelonasta kotoisin olevalla Zuviríalla ei ole kotia, eikä liioin isänmaata. Sotainsinöörinä hän voi taistella kenen joukoissa mielii.

Zuviría voidaan hyvin nähdä Espanjan kirjallisuushistorialle tyypillisen picaro-hahmon perillisenä. Voitetun kaupungin tarinassa on muitakin veijariromaanille tyypillisiä piirteitä, kuten ajan yhteiskunnallisen järjestyksen kritisointia. Huikentelevaisuudessaan Zuviría on selvä vastine entisajan pikareskihahmoille.

Zuviría ei kuitenkaan ole täysin pahansuopa tai moraaliton. Hän välittää läheisistään, ja hän välittää Barcelonan kohtalosta sekä insinööritaidon merkityksestä. Teos jakaantuu kolmeen osaan ”Veni”, ”Vidi” ja ”Victus”, joista viimeisin keskittyy tapahtumien huipentumaan eli Barcelonan taisteluun 1914. Zuviría loikkii taistelussa puolelta toiselle, mutta koko ajan hän toimii linnoittautuneen kaupungin puolustajana.

Teos sisältää runsaasti sotaisia taistelutilanteiden kuvauksia, pommituksia ja lähitaisteluja. Reilussa 600 sivussa kaikki mahdollinen tulee sanotuksi jokaista yksityiskohtaa myöten. Teos ei kuitenkaan sisällä puuduttavaa aseiden yksityiskohtaista kuvausta vaan syventyy enemmänkin henkilöhahmojen kuvailuun.

Romaani sisältää useita keskeisiksi kehittyviä henkilöhahmoja, joista suurin osa edustaa todellisia historiallisia henkilöitä autenttisine tarinoineen. Heitä kuvataan historiankirjojen ja kronikoitsijoiden jälkeen jättämien tietojen mukaan. Lisäksi Sánchez Piñol on syventänyt henkilöhahmoja ja antanut heille tunnistettavia, inhimillisiä piirteitä, vahvuuksia ja heikkouksia.

Zuvirían jutusteleva minäkerronta tekee järkäleen kahlaamisesta eloisan lukukokemuksen. Teoksen luettuaan ymmärtää taatusti paremmin Barcelonan kaupungin ja sen arkkitehtuurin historiaa. Lisäksi teos antaa kattavan kuvauksen Espanjan perimyssodan vaiheista. Kirjoittajan voi todella nähdä perehtyneen aiheeseensa.

Satu Ekmanin käännös säilyy rakenteellisesti ja sisällöllisesti hallittuna loppuun saakka. Teoksen kääntäminen on vaatinut jonkin verran harvinaisen erikoissanaston tuntemusta. Teoksessa esiintyvät ranskankieliset termit ja lausahdukset on tavan mukaan jätetty suomentamatta. Teoksen kiinnostavuutta lisäävät tekstin oheen liitetyt piirustukset linnoituksista ja henkilöiden muotokuvat.

 

TIP-Fest 2016: Räähkän luku

ra%c2%a4a%c2%a4hka%c2%a4nluku_virkkumaa_4-890x590
Kuva: Jussi Virkkumaa

TIP-Fest 2016: Räähkän luku
Esitykset: 12.11.
Ohjaus: Alma Rajala
Dramaturgia: Pekko Käppi, Alma Rajala & Nadja Räikkä
Musiikki: Pekko Käppi
Valot ja lavastus: Nadja Räikkä
Nukke: Heini Maaranen
Näyttelijät: Pekko Käppi & Alma Rajala

TIP-Fest on nukketeatterijuhla, joka järjestettiin Turussa, Manillan tehtaalla nyt seitsemättä kertaa. Tämän vuoden juhlan teemana oli esineteatteri.

Tapahtuman suojelijan, teatterin ja esittävien taiteiden läänintaiteilijan Kati Andrianovin mukaan esineteatteri mielletään usein nukketeatterin alakäsitteeksi, vaikka tosiasiassahan nukketeatterissa on kyse yhdestä esineteatterin alalajista.

Alma Rajalan, Pekko Käpin ja Nadja Räikän yhdessä dramatisoima Räähkän luku oli yksi festivaalin vierailevista esityksistä. Näytelmä esitettiin TEHDAS Teatterilla. Sen esiintyjinä toimivat Rajala ja Käppi itse.

Räähkän luvun alaotsikko on ”kauhunukkemystikaali” ja esitystä suositellaankin yli 18 vuotiaille. Esitys on varoitusten mukaisesti synkkä kauhutarina, mutta samaan aikaan visuaalisesti ja äänimaailmaltaan kaunis teos. Pääosassa on kaksi elävää henkilöhahmoa, riivatun noitamainen naishahmo (Rajala) ja vimmattu jouhikonsoittaja (Käppi) sekä yksi eloton hahmo, noiduttu nukke.

Esityksen juonenkulku on jätetty tarkoituksellisen epäselväksi, joten kukin katsoja voi itse tulkita näkemänsä ja kuulemansa oman mielensä mukaan. Visuaalisia, esityksen tunnelman kannalta merkityksellisiä elementtejä on runsaasti. Samoin äänimaisemasta voi ammentaa erilaisia sävyjä, jotka heijastelevat tapahtumien vyöryvää kiivautta.

Minusta esitys vaikutti kertovan pakkomielteistä. Naishahmolla on pakkomielle manata eloon kuollut nukke, mutta nukke paljastuukin pahantahtoiseksi. Mieshahmon suhde jouhikkoonsa vaikuttaa sekin ongelmalliselta. Soitin on kuin elävä osa häntä. Mies kuolee, kun soitin riistetään hänen käsistään.

Esitys yhdistelee roisia nukketeatteria ja äänitaidetta. Noiduttu, kuollut nukke on taitavasti tehty – karmivan ilmeikäs ja koskettavalla tavalla synkkä. Nukkea ohjailevan Rajalan koreografiassa kuvastuu hienosti naisen ja nuken erottamaton suhde, jota määritellään henkiinjäämiskamppailun varassa.

Jouhikko ja muut ”esinesoittimet” tuovat esitykseen musiikillisuutta välttelevän kalseankaikuisen äänimaailman. Elektroniset äänet, joilla yleensä on tapana toimia vain taustahälynä, on tuotu esityksen etualalle korostamalla äänilähteen materiaalisuutta. Jouhikon osalta esitys lähentelee esineteatteria, sillä jouhikolla, ei vain äänensä puolesta, vaan myös konkreettisena esineenä on oma itsenäinen roolinsa esityksessä.

Räähkän luku ammentaa muinaisesta kansanperinteestä, ja esitys on omalla mystisellä tavallaan karmivan todentuntuinen. Taitavasti toteutettu lavastus ja esiintyminen tekevät lyhyehköstä 45 minuutin esityksestä vahvasti toteutetun ja runsaan kokemuksen katsojalle.

Esitys on tilattavissa tekijöiltä.

Facebook: Räähkän luku

Paras ystäväni Truman (2015)

paras_ystavani_truman_juliste

Paras ystäväni Truman (Truman, 2015)
Espanja/Argentiina, 109 min, draama/komedia
Ohjaus: Cesc Gay
Käsikirjoitus: Tomàs Aragay & Cesc Gay
Pääosassa: Ricardo Darin, Javier Cámara & Dolores Fonzi

Paras ystäväni Truman on mustalla huumorilla kuorrutettu elokuva syöpää sairastavasta miehestä, joka ennen kuolemaansa haluaa löytää koiralleen uuden hyvän kodin. On jotenkin ongelmallista määritellä Trumania hyvänmielenelokuvaksi, kun tarinassa on kyse omanlaisestaan saattohoidosta, vääjäämättömään kuolemaan valmistautumisesta. Onkin jännittävää huomata, miten toisinaan mustakin huumori voi olla lempeää ja lämminhenkistä.

Syöpää sairastavaa Juliánia esittää Argentiinan elokuvataivaan johtavana tähtenä tunnettu Ricardo Darín, joka ei taatusti ole aiemmin näyttäytynyt kameran edessä yhtä huonovointisen näköisenä. Julián on kyynisenrohkea ja hävyttömän vilpitön hahmo, joka ei vaikuta lannistuvan kuoleman edessä. Suurimman osan ajasta katsojan on todella pinnisteltävä, jotta hän muistaisi Juliánin kuoleman olevan kiinni korkeintaan kuukausista, ehkä viikoista.

Kyynisyydestään sekä määrätietoisesta ja rationaalisesta ajattelustaan huolimatta, Julián ei ole sellainen hahmo, jota tekisi mieli läpsäistä kasvoille ja vaatia näyttämään todelliset tunteensa. Julián on ilmeettömyydessään todella vakuuttava; pintapuolisesti tunteeton, mutta sisältä silkkaa lämpöä ja uskollisuutta. Ja se uskollisuus, vaikkei se välittyisi puheesta tai näkyisi päälle päin, niin silmistä sille voi löytää todisteen, siitä, miten hän katsoo rakasta ystäväänsä Trumania.

Tässä vaiheessa on hyvä tietää, että Truman on Juliánin koira, jolle hän on päättänyt etsiä uuden rakastavan kodin ennen kuolemaansa. Julián ei paljon varjele muiden (harvojen) läheistensä tunteita, ei edes Kanadasta asti lentäneen ystävänsä Tomásin (Javier Cámara), tai ylipäätään heitä, jotka jäävät häntä suremaan, mutta koiransa reaktiosta hän on erityisen huolissaan. Juliánin syvä välittävyys koiraansa kohtaan on jotain, mitä hän ei kykene osoittamaan muille läheisilleen. Se, että läheiset ymmärtävät asian, tekee elokuvasta mieltä lämmittävän.

Paras ystäväni Truman kuvaa näkökulmanvaihdoksia ja lähtökohtien muutoksia, sitä, miten asenteet muuttuvat, kun elinaikaa on rajoitetusti jäljellä. Toisille tulee sanotuksi suorat sanat, toisilta pyydettyä anteeksi vanhoja virheitä. Toiset tulevat pyytämään anteeksi virheitään, toiset käyttäytyvät vaivaantuneesti ja esittävät, etteivät muka tunnista.

On niin erilaisia tapoja suhtautua kuolemaan, että harva uskaltaa lähteä kirjoittamaan aiheesta käsikirjoitusta. Tomàs Aragayn ja ohjaaja Cesc Gayn yhdessä laatima teksti on vivahteikkuudessaan oivaltava ja hauskasti esitetty kertomus ”viimeisestä toiveesta”. Elokuva on rakennettu yksinkertaisten kuvien varaan, eikä hieno teksti ole vaatinut elokuvallisia tehokeinoja. Herkkäpiirteisen Madridin kapeat kadut tuovat kuvaan juuri sopivasti eteläeurooppalaista tunnelmallisuutta.

Episodi: Paras ystäväni Truman
Film-O-Holic.com: Paras ystäväni Truman -arvostelu: Sanaton sopimus