Espanjankielisten maiden elokuvia

ElGuardianInvisible-thumb-430xauto-62759

Näkymätön vartija (El guardián invisible, 2017)

Dolores Redondon Baskimaan murhat -kirjasarjan ensimmäisen osan pohjalta kuvattu elokuva yhdistelee dekkaria ja mytologiaa. Elokuvassa Baskimaan mytologiset hahmot, loitsut ja ennustukset tuodaan nykypäivään.

Elokuvan pääosassa on baskilainen komisario Amaia Salazar (Marta Etura), joka palaa kotikyläänsä Navarraan selvittämään kummallisia nuoriin tyttöihin kohdistuneita rituaalimurhia. Pala palalta murhien selvittely johtaa Salazarin kohtaamaan myös oman historiansa ja lapsuuden painajaiset.

Elokuva on toteutettu vähäeleisesti. Fantastisista aineksista huolimatta elokuva on pääosin realistinen. Myyttiset piirteet korostuvat salaperäisessä tunnelmassa. Elokuva on synkkä ja varjoisa, mutta kauniisti toteutettu. Salazarin hahmossa ovat pinnalla samanaikaisesti heikkous ja vahvuus.

La_Llamada_film_poster

La llamada (2017)

Espanjalainen musiikkielokuva La llamada (engl. Holy Camp!) ei ole aivan perinteikäs teinikomedia, vaikka nuoret aluksi vaikuttavat juuri niin kapinallisilta kuin genrelle on tyypillistä. Katolisilla nunnilla riittää työsarkaa pitää biletykseen viehättyneet nuoret naiset aisoissa uskonnollisella kesäleirillä.

Yllättäen elokuva muuttuu sanomaltaan erityisen suvaitsevaiseksi. Elokuvan hulvattomat musiikkiesitykset, joissa esimerkiksi Jumala ilmestyy yhdelle teinille laulaen tälle Whitney Houstonia, tekevät elokuvasta suorastaan pähkähullun.

Kaiken takana on kuitenkin selvä sanoma: ole oma itsesi ja olet sellaisena arvokas. Yksi epäuskoinen teinityttö löytää paikkansa taivaasta, toinen nunnan kainalosta.

Elokuva voitti Goya-palkinnon parhaasta alkuperäismusiikkikappaleesta.

index

We Are Not Alone (No estamos solos, 2016)

Perulainen kauhuelokuva No estamos solos hyödyntää genrensä perusaineksia. On vanha talo, johon uusi ongelmainen perhe on juuri muuttanut. Vähitellen talossa alkaa tapahtua kummia: lelut liikkuvat itsestään ja seiniin ilmestyy raapimisjälkiä.

Talosta paljastuu suljettu kellari, jossa riivatut henget elävät. Perheenjäsenet joutuvat pitämään yhtä selvitäkseen yhteisen vihollisen kynsistä.

Elokuvan juoni on valitettavan ennalta-arvattava, eikä elokuva muutenkaan tuo genreen mitään uutta. Yliluonnollisen kauhun ystäville No estamos solos voi kuitenkin olla ihan mukavaa ajanvietettä.

AMAZONA_CARTEL_02-1

Amazona (2016)

Clare Weiskopfin ohjaama dokumenttielokuva Amazona kertoo ohjaajan omasta äidistä Valerie Meiklestä sekä ohjaajan suhteesta häneen.

Erään traagisen tapauksen johdosta Valerie päätti aikoinaan hylätä perheensä ja muutti asumaan yksin Kolumbiaan keskelle viidakkoa. Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin ollessaan itse raskaana Clare haluaa ymmärtää oman äitinsä tekoa.

Dokumentti kuvaa mielenkiintoisen ja erikoisen elämäntarinan läpi äitiyttä, naiseutta ja vapautta. Amazona on huomioitu muun muassa Goya-ehdokkuudella.

images

Palmuja lumessa (Palmeras en la nieve, 2015)

Pohjois-Espanjan Huescassa asuva Clarence (Adriana Ugarte) löytää setänsä vanhojen kirjeiden joukosta viitteitä siitä, että tällä saattaisi olla sukulaisia myös kaukana Päiväntasaajan Guineassa, jossa Clarencen isä ja setä elivät espanjalaisen kolonisaation aikaan. Setä kärsii alzheimerin taudista, eikä siksi ole kovin läsnä nykyhetkessä.

Samalla kun Clarence lentää Afrikkaan, Päiväntasaajan Guineaan, elokuva ottaa harpauksen menneisyyteen ja kolonisaation aikaan Espanjan Guineassa.

Elokuva paljastaa menneisyyden valta-asetelmia ja veritekoja, epätasa-arvoisuuden ja sorron, mutta samalla se nostaa esille koskettavan rakkaustarinan espanjalaisen miehen ja espanjanguinealaisen naisen välillä.

Menneisyydestä paljastuu Clarencelle asioita, joita hän ei osannut odottaa ja asioita, joita hän ei olisi välttämättä tahtonut edes tietää. Mutta kun haavat ovat kerran auenneet, veri valuu vuolaana. Clarence tekee kuitenkin palveluksen sedälleen, joka kaiken muun unohtaneena tunnistaa vielä nuoruudenrakkautensa kielen.

Un-tango-mas

Viimeinen tango (Un tango más, 2015)

María Nieves Rego ja Juan Carlos Copes ovat nyt jo kahdeksankymppisiä, mutta hieman nuorempina he olivat vielä kuuluisia tanssilavojen tähtiä ja tanssivat yhdessä tangoa. Nyttemmin tanssijat eivät voi enää sietää toisiaan.

Viimeinen tango on Argentiinaan sijoittuva, mutta pitkälti saksalaisella kokoonpanolla tuotettu dokumentti tangon intiimistä ja julmasta maailmasta, jossa tanssi menee rakkauden edelle.

Dokumentti on tunteikas ja jopa kivulias kuvaus tanssijoiden tulehtuneista väleistä, jotka eivät enää koskaan palaa ennalleen. Legendaarinen tanssipari elää enää vain historiassa.

 

Osa elokuvista on katsottavissa tälläkin hetkellä Yle Areenassa tai Netflix-suoratoistopalvelussa.

Mainokset

Fantastinen nainen (2017)

fantastinen_fi_web_large

Fantastinen nainen (2017)
Chile/Saksa/Espanja/USA, elokuva, 100 min, draama
Ohjaus: Sebastián Lelio
Käsikirjoitus: Sebastián Lelio & Gonzalo Maza
Pääosissa: Daniela Vega & Francisco Reyes

Chileen sijoittuva elokuva Fantastinen nainen (Una mujer fantástica, 2017) kertoo todellisen rakkaustarinan.

Kaikki alkaa liiankin hyvin. Marina on laulaja, jonka miesystävä hemmottelee häntä ostamalla syntymäpäivälahjaksi lentoliput Chilestä Iguassun vesiputouksille. Pariskunnan onni kääntyy, kun mies saa yöllä äkillisen sairaskohtauksen. Nainen ajaa hänet nopeasti klinikalle, mutta on jo myöhäistä. Hetken päästä lääkäri kertoo miehen menehtyneen.

Alkaa syöksykierre, kun sekä lääkärit, viranomaiset että miehen sukulaiset heittäytyvät hankaliksi Marinan oikeuksien edessä. Toiset yrittävät käyttäytyä kunnioittavasti Marinaa kohtaan, mutta omivat surun itselleen.

Marina saa nähdä ihmisten todelliset kasvot ja kokea heidän ennakkoluulonsa. Lääkärit ja rikospoliisit kyykyttävät Marinaa, ja lopulta hän on se, jota kohtaan käyttäydytään väkivaltaisesti. Transsukupuolisuus tuntuu olevan ainoa syy tähän kaikkeen.

Kuten sanottua, kyseessä on kuitenkin rakkaustarina. Rakkaus kantaa Marinan miesystävänsä vaikeiden sukulaisten sekä kaikkien henkisten ja fyysisten kärsimysten yli. Se tosiasia, että hänen rakastamansa mies on kuollut, ei tee hänen elämästään helpompaa.

Vaikka konservatiivisessa Chilessä transsukupuolisten oikeudet ovat suhteellisen tunnustettuja esimerkiksi joihinkin muihin Latinalaisen Amerikan maihin verrattuna, liittyy viranomaiskäytäntöihin yhä turhanpäiväistä byrokratiaa. Ennakkoluulot loukkaavat edelleen kaikkia Chilen sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä.

Elokuva onkin selvästi tavoitteellinen tukiessaan transsukupuolisten oikeutta omaan identiteettiinsä. Chilessä kampanjoidaan parhaillaan lakialoitetta uuden sukupuoli-identiteettilain säätämiseksi.

Tavoitteellisuudestaan huolimatta elokuva välttyy lokeroitumasta: raikkaan ja omaperäisen toteutuksensa ansiosta se seisoo omilla jaloillaan.

Karusta tarinastaan huolimatta Fantastinen nainen on siitä erityisen ilahduttava tapaus, että Marinan rooliin on valittu transnainen Daniela Vega.

Valitettavaa on toki edelleen, että transhenkilöiden on näyteltävä transhenkilöitä. Eikö olisi jo aika elokuville, joissa transhenkilökin voi edustaa ihmisyyttä eikä aina vain omaa transsukupuolisuuttaan?

Elokuva on ohjaaja Sebastián Lelion viides kokopitkä elokuva. Leliolta on aiemmin nähty Suomessa Gloria-nimisestä naisesta kertova samanniminen elokuva, josta hän paraikaa työstää Yhdysvaltoihin lokalisoitua versiota.

Kritiikki on julkaistu alunperin verkkolehti Sylvissä 9.2.2018.

Coco (2017)

coco_intl_payoff_finland

Coco (2017)
USA, elokuva, 105 min, koko perheen animaatio/seikkailu/komedia
Ohjaus: Lee Unkrich & Adrian Molina
Käsikirjoitus: Lee Unkrich, Jason Katz, Matthew Aldrich & Adrian Molina
Pääosissa: Anthony Gonzalez, Gael García Bernal, Benjamin Bratt / Luca Elshout, Markus Niemi & Waltteri Torikka

Pixarin uusin animaatio, Meksikoon sijoittuva Coco on saanut Latinalaisen Amerikan maissa osakseen tunnustusta. Ohjaaja Lee Unkrich onkin kertonut, että elokuvan tekijät ovat nähneet vaivaa taustatietojen keräämisessä. Unkrich ei halunnut tulla syytetyksi kulttuurisesta omimisesta. Meksikon ja sen asukkaiden tavoista ja perinteistä on otettu selvää kyselemällä heiltä itseltään.

Elokuvan espanjan- ja englanninkielisissä versioissa myös ääninäyttelijöinä on syntyperältään meksikolaisia näyttelijöitä. Suomenkielisessäkin versiossa kuullaan merkittävän paljon espanjankielisiä lausahduksia. Animaatiosta on tehty tarkoitushakoisesti vieraannuttava. Nyt tutustutaan vieraaseen kulttuuriin.

Ei ihme, että suosio lattarimaissa on ollut suurta. Niin argentiinalaiset kun chileläisetkin voivat samastua Cocossa kuvatun meksikolaisperheen arkeen, jossa läheisillä perhesuhteilla ja musiikilla on suuri merkitys ihmisille. Coco onnistuu kuvaamaan meksikolaista perhettä sortumatta tavanomaisiin stereotyyppeihin.

Kaiken lisäksi Coco on todella hyvä elokuva.

Pääosassa seikkailee nuori poika Miguel Rivera (Luca Elshout & Anthony Gonzalez), joka pyhäinpäivänä eli meksikolaisen Día de los Muertos -juhlan aikana katoaa eräänlaiseen rinnakkaistodellisuuteen, kuolleiden valtakuntaan.

Uskollisena apurinaan Miguelilla on mukana mikäs muukaan kuin Dante-niminen koira tai tarkemmin ottaen xoloitzcuintle, Meksikon alkukantainen koirarotu, jonka aikoinaan uskottiin toimivan kuolleiden sielujen oppaana tuonpuoleiseen. Yksityiskohtiin on elokuvassa panostettu. Danten hahmossa länsimainen kulttuuriperinne yhdistyy asteekkien perintöön.

Elokuvassa vaalitaan perinteitä muillakin tavoin. Tarinan mukaan kuolleet vierailevat elävien maailmassa vain yhtenä päivänä vuodessa, mutta vain ystävät ja sukulaiset, joiden kuva on asetettu alttarille, eli he, joita vielä muistetaan, pystyvät ylittämään rajan kuolleiden ja elävien maailman välillä.

Kuolleiden maailmassa Miguelin tarkoituksena on löytää mies, jonka hän uskoo olevan hänen isänsä, kuuluisa lauluja ja säveltäjä Ernesto de la Cruz (Waltteri Torikka & Benjamin Bratt). Vain sukulaisen siunauksella Miguel voi palata takaisin elävien pariin. Mikäli siunausta ei kuulu auringonnousuun mennessä, Miguel jää ikuisiksi ajoiksi kuolleiden maailmaan ja muuttuu itsekin luurangoksi.

Ristiriitoja ja kahnauksia syntyy, kun Miguelin ja hänen elossa olevien sukulaistensa tiet eivät kohtaa. Miguelin perheen matriarkka Mamá Imelda oli kerran sanonut hyvästit muusikkomiehelleen, joka halusi valloittaa maailman kitaransoitollaan ja oli siksi jättänyt perheensä.

Sinä päivänä kun mies lähti, Imelda pyyhki musiikin omasta ja tulevien sukulaistensa elämästä. Hän päätti keskittyä vain kenkien tekoon ja niinpä koko Riveran suvusta tuli suutareita, eikä muusikoita sen koommin suvaittu perheessä. Lopuksi Miguel joutuu tekemään ratkaisevan päätöksen perheen ja musiikin välillä.

Coco sisältää yllättävän paljon mustaa huumoria ollakseen koko perheen animaatioelokuva. Musiikkiaiheiseksi elokuvaksi siinä on myös yllättävän vähän musiikkia. Cocosta puuttuu hieman sitä hulvattomuutta, jota Disneyn ja Pixarin elokuvissa on yleensä totuttu kuulemaan ja näkemään.

Sen sijaan Coco on kunnianosoitus. Kuolemaa käsitellään samaan aikaan kunnioittavasti ja mustalla huumorilla kyllästettynä. Lopputulos toimii. Jälki ei ole ratkiriemukasta, mutta niin ei pidäkään olla. Elokuva on levollinen ja koskettava sekä ennen kaikkea mielenkiintoinen.

Juoni kannattelee viime hetkeen saakka, ja kyyneliltä on vaikea välttyä, mutta lopulta elokuvateatterista kävelee varmasti ulos joukko liikuttuneita lapsia ja aikuisia.

Kritiikki on julkaistu alun perin verkkolehti Sylvissä 15.2.2018.

Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja

1695

Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja
Suom. Tarja Härkönen
Romaani, 178 s.
Teos, 2018

Oppiaika eli Nautintojen kirja (Uma Aprendizagem ou O Livro dos Prazeres, 1969) on viides brasilialaiselta Clarice Lispectorilta (1920–1977) suomennettu teos. Yleisesti ottaen Oppiaikaa pidetään muita kevyempänä teoksena Lispectorin laajassa tuotannossa, mutta väite on tulkittava suhteellisesti. Oppiaika on herkkä rakkausromaani, kyllä, mutta ei lähelläkään romanttista viihdekirjallisuutta.

Kuten muutkin Lispectorin teokset, myös Oppiaika on monitasoinen ja vertauskuvallinen kertomus. Romaani kertoo nuoren naisen kasvutarinan. Lóri tapaa Ulissesin, miehen, joka näkee hänen valmiutensa kukoistavaan nautintoon. Rakastavaisten suhde on pidättäytynyt mutta samalla rehellinen.

Ulisses jää odottamaan, kunnes Lóri on valmis – kypsä naisena kohtaamaan miehen. Alkaa oppiaika, jonka aikana Lórin on opittava rakastamisen taito. Ulisses ei aio tehdä mitään, ei anoa naista luokseen. Lórin on mentävä vapaasti ja omasta halustaan hänen luokseen. Ainoa, mitä Ulisses lupaa, on odottaa valmiina mihin kellonaikaan hyvänsä.

Ensiksi Lórin on opittava itsensä. Hänen on opittava, että suurta nautintoa voi tuntea vain tuntemalla suurta tuskaa. Rakkauden kohtaaminen on samalla oman inhimillisyytensä tunnistamista.

Romaanin mieleenpainuvin kohtaus on se, kun Lóri kahlaa mereen:

”Juuri tätä häneltä puuttui: meri sisällään kuin miehen paksu neste. Nyt hän on täysin yhtä itsensä kanssa. Suola saa ravitun kurkun supistelemaan, silmät punertuvat suolan kuivuessa ja aallot lyövät vartaloa vasten ja vetäytyvät, sillä hän on jo raudanluja laipio. Hän sukeltaa uudestaan ja uudestaan juo vettä, ei enää hörppien, sillä hän tietää jo mitä odottaa ja hänessä on jo meren rytmi. Hän on rakastajatar joka ei pelkää, sillä hän tietää saavansa kaiken uudelleen.”

Lóri tuntee itsensä voimakkaaksi veden painoa vasten. Tuo symbolinen hetki, jossa suolainen vesi ympäröi hänet kauttaaltaan, on hiljainen ja tyynnyttävä riitti opin tiellä.

Romaanin kieli on sanoinkuvaamattoman kaunista, mieltä hyväilevää. Joka lauseelle asettuu painoarvoa siten, että kokonaisuutena teos hallitsee hienovaraisesti tasapainon herkän ja uskaliaan välillä. Pilkusta alkava kertomus päättyy kaksoispisteeseen jättäen kaiken avoimeksi ja tekstin vain irralliseksi kappaleeksi osana suurempaa kokonaisuutta.

Teoksen taitavasta ja harkitusta suomennoksesta kuuluu kiitos Tarja Härköselle, joka on suomentanut myös Lispectorilta aiemmin käännetyt teokset. Tarkkasilmäisessä jälkipuheessaan suomentaja avaa omaa tulkintaansa Lórin uskonnollissävytteiseksi taipuvasta matkasta itseensä.

Kuten Härkönenkin toteaa, Oppiajassa on paljon yhtäläisyyksiä Lispectorin edellisen teoksen Passio – Rakkaus G. H:n mukaan (Teos, 2014) kanssa, mutta Passioon nähden Oppiaika näyttäytyy aavistuksen kauniimpana ja puhtaampana kertomuksena ihmisyydestä ja olemassaolosta.

Kritiikki on julkaistu alun perin verkkolehti Sylvissä 28.2.2018.

Alejo Carpentier: Valtakunta tästä maailmasta

valtakunta-tasta-maailmasta

Alejo Carpentier: Valtakunta tästä maailmasta
Suom. Jyrki Lappi-Seppälä
Romaani, 160 s.
Aviador, 2017

Alejo Carpentierin (1904–1980) pääteoksena pidetty pienoisromaani Valtakunta tästä maailmasta (El reino de este mundo, 1949) on sivumääräänsä suurempi teos. On hienoa saada tämäkin merkittävä historiallinen romaani vihdoin suomeksi.

Carpentierin lukeminen alkukielellä ei ole aivan helppoa. Jyrki Lappi-Seppälälle kuuluu kunnianosoitus upeasta käännöstyöstä. Lappi-Seppälän suomennos huomioitiin vastikään myös Mikael Agricola -palkintoehdokkuudella.

Kielen rikkaus sekä ilmaisun runsaus ja rehevyys tekevät alkukielisestä tekstistä hankalasti ymmärrettävää. Carpentierin tyyliä onkin kutsuttu uusbarokkiseksi.

Teksti on groteskia ja ruumiillista, mikä liikuttaa lukijaa ja saa omankin olon tuntumaan likaiselta. Romaanin synkkä ja likainen maailma ikään kuin valuu kirjan mukana lukijan käsiin.

Pienoisromaanin tapahtumat sijoittuvat 1700- ja 1800-lukujen vaihteen Haitiin, jossa orjuuden ja valtakamppailujen jälkeensä jättämät haavat ovat vielä tuoreet.

Haitin historia on ollut pitkään orjuudelle ja kolonialismille alisteista. Kolumbuksen retkien myötä espanjalaiset valloittivat saaren alkuperäisasukkailta ja pakottivat nämä työskentelemään lähes orjuuden kaltaisissa olosuhteissa.

Kun Espanjan kruunu sitten 1500-luvulla kielsi alkuperäiskansojen kaltoinkohtelun, tilalle tuotiin eurooppalaista työvoimaa ja etenkin afrikkalaisia orjia huolehtimaan suurista sokeriruokoplantaaseista. Osa orjista vapautui 1700-luvun lopun vallankumouksessa, jonka myötä maa julistautui itsenäiseksi vuonna 1804.

Valtakunta tästä maailmasta kertoo mustan orjan silmin Haitin kuninkaan Henri Christophen valtaannoususta ja tuhoon syöksemisestä. Christophen aika koitti maan itsenäisyyteen johtaneen Jean Jacques Dessalinesin jälkeen.

Haiti oli aikoinaan maailman ensimmäinen musta demokratia. Tasavalta ei kuitenkaan riittänyt Henri Christophelle, joka jonkin aikaa hallittuaan presidenttinä maan pohjoisosaa päätyi lopulta julistamaan maansa kuningaskunnaksi ja nimeämään itsensä sen kuninkaaksi, Henri ensimmäiseksi, vuonna 1811.

Kuninkaan kyltymättömyys käy ilmi myös Carpentierin romaanissa, jossa osa tapahtumista sijoittuu yhteen kuninkaan lukuisista palatseista. Kuningas päätyy lopulta itsemurhaan ja kuningasperhe ahdistetaan nurkkaan omassa kodissaan.

Romaani kertoo etenkin vallasta ja sen erilaisista kääntöpuolista, kuten vapaudesta ja väkivallasta. Vallanhimo taipuu kohtalokkaasti ja vastakaikuna kuningas syöstään valtaistuimelta. Henri Christophen aika voidaan nähdä eräänlaisena viimeisenä koettelemuksena ennen maan lopullista tasavaltaistumista.

Carpentieria lukiessa unohtaa helposti lukevansa todellisista historian tapahtumista. Kirjailijan omalaatuinen, synkkä ja maaginen tyyli, real maravilloso, määrittyy kuitenkin historiallisten tapahtumien pohjalta. Kirjailija itse on sanonut kuvanneensa realistisesti Haitin historiaa, joka itsessään on ihmeellistä ja sisältää maagisia elementtejä.

Kuubalaiselta kirjailijalta aiemmin suomennettuihin teoksiin verrattuna Valtakunta tästä maailmasta on kerronnaltaan vangitseva romaani, jonka lauserakenteet eivät ole yhtä monimutkaisia ja tapahtumaketjut yhtä polveilevia kuin esimerkiksi edellisessä suomennoksessa Eroica (Aviador, 2016). Polveilevuuden sijaan kerrontaa hallitsee tällä kertaa ilmaisun rehevyys.

Valtakunta tästä maailmasta johdattaa lukijan mustan Karibian historiaan esittäen tositapahtumat taidokkaasti kaunokirjallisesta vapaudesta tinkimättä.

Kiiltomato: Hetkeä ennen maagista realismia
Marissa Mehr; Café pour les idiots: Alejo Carpentier: Valtakunta tästä maailmasta (Aviador 2017)

Aurinkobaletti & TEHDAS Teatteri: Nooat – sillä hän oli herralle mieluinen

62b5b16a637d366d1e01fd561c8fdebd_f532
Kuvassa Anna-Kaisa Kuisma, Laura Sillanpää, Patrick Di Quirico, Jaakko Lilja, Päivi Kujansuu, Elina Raiskinmäki & Mikko Kaikkonen. Kuva: Jussi Virkkumaa.

Aurinkobaletti & TEHDAS Teatteri: Nooat – sillä hän oli herralle mieluinen
Esitykset: 23.3.–28.4.
Ohjaus & koreografia: Merja Pöyhönen & Urmas Poolamets
Nuket: Laura Hallantie & Jenni Rutanen
Lavastus ja puvustus: Laura Hallantie, Jenni Rutanen & Pia Kalenius
Valosuunnittelu: Marko Kallela
Äänisuunnittelu: Konsta Savolainen
Esiintyjät: Anna-Kaisa Kuisma, Jaakko Lilja, Laura Sillanpää, Mikko Kaikkonen, Päivi Kujansuu, Elina Raiskinmäki & Patrick Di Quirico

Aurinkobaletin ja TEHDAS Teatterin yhteistuotannossa kaksi toisilleen läheistä taiteenalaa, nukketeatteri ja tanssi, on tuotu yhteen samalle näyttämölle. Nooat – sillä hän oli herralle mieluinen -esityksen ovat yhdessä luoneet nukketeatterin taitaja Merja Pöyhönen sekä tanssija-koreografi Urmas Poolamets.

Nooat kertoo uudelleen Raamatun Vanhan testamentin tarinan suuresta vedenpaisumuksesta ja täyteen ihmisiä ja eläimiä lastatusta arkista. Pohjateksti ei kuitenkaan ole hengellinen, vaan Raamatun kertomusta hyödynnetään kuin myyttistä kertomusta ihmiskunnan syntyajoista.

Esityksen voisi olettaa primitiiviseksi, Darwinin evoluutioteorian ja Raamatun välillä kolhuilevaksi apinasirkukseksi, mutta sivilisaation merkit, kuten vaatetus, ovat läsnä heti alusta alkaen. Vaatteet ovat osa ihmisen identiteettiä, ja niiden muuttuminen ajan myötä rinnastetaan myös historian kulkuun ja ajan etenemiseen.

Kaukana evoluutioteoriasta ei kuitenkaan olla, sillä esitys kohdistaa ajatukset juuri ihmislajin jalostukseen. Millä periaatteella ihmiset ja eläimet valitaan arkkiin pelastettavaksi?

Eikö vedenpaisumuksessa olekin kyse suuresta puhdistuksesta, jonka tarkoituksena on kitkeä kaikki pahuus ja irstaus maan päältä, rakentaa maailmasta parempi paikka asua ja turvata ihmiskunnalle parempi kehityssuunta – vaikkakin epämääräisin keinoin?

Esityksen lavasteissa on käytetty runsaasti muovia. Ikään kuin varoittavana esimerkkinä esitys pyrkii kiinnittämään huomiota myös nykyhetkeen ja merten roskatulviin. Eläimet voivat selvitä vedessä, mutteivät aina vain laajenevien muovimantereiden seassa.

Tanssijat ja nukettajat rakentavat yhdessä huumaavan näyn suureen tuhotulvaan ja siitä selviytymiseen. Valojen ja kuultavien muovimateriaalien yhteisleikki on jännittävästi toteutettu. Koreografian vyöryävä eteneminen ja lempeät hidastukset tuottavat esitykseen rytmin, jota on mielyttävä seurata.

Mallinukkien ja niiden raajojen hyödyntäminen tuo esitykseen irvokasta ilmettä, kun kasvottomat ihmiset seisovat avuttomina rivissä ja odottavat jumalallista pelastusta. Kun luonnonvalinta ei enää toteudu, ne jotka miellyttävät, pärjäävät parhaiten.

Nooat yhdistelee kahden lajin parhaimpia puolia. Tanssin ja nukketeatterin yhteispeli on saumatonta. Esiintyjät tuntuvat ylittävän omat rajansa ja tulevat koko ajan lähemmäksi sekä toisiaan että yleisöä. Tila otetaan haltuun monipuolisesti niin kuin kuuluukin.

Turun Sanomat: Teatteriarvio: Nooat-teoksessa ihmiset, nuket ja erilaiset materiaalit ottavat kantaa ilmastonmuutokseen

Turun ylioppilasteatteri: Odottaessa

godota-odottaessa-tyt-esityskuvia-kuvat-jouni-kuru_9
Kuva: Jouni Kuru

Turun ylioppilasteatteri: Odottaessa
Esitykset: 24.3.–7.4.
Ohjaus: Janne Pikka
Käsikirjoitus: Janne Pikka ja näyttelijät
Puvustus: Noora Happonen
Esiintyjät: Nuppu Ervasti, Elisa Kinnunen, Eeva Mäkinen, Mikko Peltotupa & Ennu Leiwo

Turun ylioppilasteatterin Godota odottaessa muuttui viime metreillä Odottaessa -esitykseksi, Samuel Beckettin kuuluisan näytelmän vastaesitykseksi. Odottaessa ei ole silti vaillinainen tai tynkä, siitä ei puutu mitään. Enemmän kuin taiteellisesti kunnianhimoinen esitys, se on kuitenkin kannanotto ja sellaisena taiten kirjoitettu ja esitetty.

Turun ylioppilasteatteri koki ikävän vastoinkäymisen pari viikkoa sitten, kun agentuuri viime tipassa ehti kieltää näytelmän esittämisen vedoten näytelmäkirjailijan vaatimukseen, ettei näytelmässä saisi esiintyä naisnäyttelijöitä.

Godota odottaessa -esitys meni puihin viikkoa ennen ensi-iltaa. Yle uutisoi tapauksesta otsikolla: ”Kaksi suomalaista teatteria joutui perumaan esityksensä vaihdettuaan miehet naisiin: ’Käsittämätöntä, että tällainen rajoittuneisuus on mahdollista'”.

Tapauksesta nousi kohu, jonka aikana kritiikki kohdistui vuoroin sekä näytelmäkirjailijan ahdasmielisyyttä että agentuurin toimintatapoja ja -periaatteita kohtaan.

Nyt esitettävä Odottaessa on alkuperäisestä esityksestä varioitu palimpsesti, jossa hyvin roisisti hyödynnetään viittauksia sekä alkuperäisen esityksen näytelmätekstiin että esityksen peruuntumisesta aiheutuneeseen kohuun.

Mukana ovat edelleen samat Godota odottaessa -esitystä harjoitelleet näyttelijät. Vladimiriin ja Estragoniin vertautuvat ystävykset Voitto (Nuppu Ervasti) ja Taisto (Elisa Kinnunen) jatkavat odottamista, vaikka tietävät, ettei ketään tai mitään tulekaan. Ei ainakaan niin kauan, kun näyttelijät ovat naisia.

Tragikomediaksi luokiteltava esitys höllentää kohun jäljiltä kireytyneitä suupieliä. Nuppu Ervastin ja Elisa Kinnusen näyttelemä parivaljakko on hulvattoman hyvin rakennettu, ja näyttelijäntyötä on ilahduttava seurata. Komiikka on piikikästä ja osuvaa.

Esitys on kirjoitettu ajatuksella. Siinä ei ole lähdetty vain uhoamaan ja haukkumaan teatterimaailman auktoriteetteja, vaan kritiikki on tarkkaan harkittua ja itse näytelmäntekstiin sidottua.

Koko tapaus on kiinnitetty kuin jatkumoksi Beckettin absurdin teatterin perinteelle. Elämän ja teatterimaailman irrationaalisuus on kudottu yhteen. Absurdi teatteri on yllättänyt ja ylittänyt itsensä.

Turun Sanomat: Teatteriarvio: Ylioppilasteatterin Odottaessa-esitys kerrostuu herkulliseksi ja ajatuksia herättäväksi kokonaisuudeksi
Turun ylioppilaslehti: Arvio: Turun ylioppilasteatterin riemukas raakile