Kauko Röyhkä: Lapinpoika

lapinpoika

Kauko Röyhkä: Lapinpoika
Romaani, 367 s.
Like, 2016

Kauko Röyhkän viime vuonna ilmestynyt romaani Lapinpoika jatkaa pohjoiseen Suomeen sijoittuvien nuoruuskuvausten sarjaa. Vertailukohteita Lapinpojalle löytyy Röyhkän aiemmasta tuotannosta, jossa vastaavia teoksia ovat muun muassa edeltäjät Miss Farkku-Suomi (2003) ja Poika Mancini (2013).

Lapinpojassa kertomuksen puitteet ja tarinan kulku vastaavat melko lailla aiempia romaaneja. Tällä kertaa Röyhkä ei kuitenkaan juutu vain nuoruuskuvaukseen vaan päästää henkilöhahmonsa ikääntymään ja kasvamaan.

Teoksen nimikkohahmo ja pääasiallinen minäkertoja on Simo, lähes erakkona kasvattienonsa kanssa Lapin perukoilla asuva nuori mies. Simon elämä kohtaa käänteen enon kuoltua. Hän muuttaa Helsinkiin opiskelemaan, perustaa perheen ja jää pääkaupunkiseudulle asumaan loppuiäkseen.

Toinen vielä mullistavampi kokemus on rakastuminen, jonka Simo kokee kuin ensisilmäyksellä. Nuorena Lapin poikana hän kohtaa pienen ja hennon kaunottaren erämaajärven rannalla. Muisto painuu syvälle Simon mieleen, eikä hän pysty unohtamaan Sonjaa, vaikka Simo lopulta naikin tämän parhaan ystävän Minnan.

Lapinpoika kertoo saavuttamattoman rakkauden tavoittelusta. Vaikuttaa siltä, että Simo joutuu uhrautumaan perustaessaan perheen Minnan kanssa, todellisen rakkauden puutteessa.

Simo kasvaa aikuiseksi ja vanhenee romaanin aikana; hän muuttuu paljon muuttaessaan etelään, mutta silti hänessä säilyy pysyvästi jonkinlainen ulkopuolisuuden ja irrallisuuden vaikutelma. Simon tarina ei täyty.

Teoksen alku on Röyhkälle tyypillistä verevää kerrontaa. Kenties kirjailija ei ole täysin omalla alueellaan kertoessaan Simon kypsemmistä vuosista. Kenet Simo valitsee ja mitä hänen sydämensä todella halajaa, ovat kysymyksiä, jotka kirjan loppupuolella alkavat muuttua jo puuduttavan jankkaaviksi. Onneksi lopusta löytyy myös yllättävä käänne, joka hetkeksi siirtää ajatukset muualle.

Lapinpojassa on erotettavissa selvä kontrasti Lapin erämaiden ja pääkaupunkiseudun vilinän välillä. Teoksessa näkyy konkreettisella tasolla, miten etelän herrojen päätökset vaikuttavat pohjoisempaan Suomeen.

Röyhkä on rakentanut teoksessa vuorottelevat etelän ja pohjoisen miljööt ja henkilöhahmot huolella. Pohjoisen maisemien ja kielen kuvauksessa hänessä on samanlaista verta kuin Timo K. Mukassa ja Kalervo Palsassa.

Kritiikki on julkaistu myös Suomi lukee -sivustolla.

Savon Sanomat: Kauko Röyhkä: Lapinpoika
Helsingin Sanomat: Riiausreissu saavuttaa legendaariset mittasuhteet

Mainokset

Heidi Herala: Peilinpitelijä

peilinpitelij_press_3_heini_inkeri
Kuva: Heini Inkeri

Heidi Herala: Peilinpitelijä
Teatteri Jurkan vierailunäytös
Turun kaupunginteatterissa 24.2.2017
Ohjaus ja lavastus: Heidi Herala & Heidi Räsänen
Maalaukset: Markus Jäntti
Äänisuunnittelu: Tuomas Fränti
Rooleissa: Heidi Herala

Heidi Heralan monologiesitys Peilinpitelijä perustuu Marja-Liisa Vartion 1950-luvulla julkaistuihin runoihin. Heralan yhden naisen esitys käsittelee (tietenkin) naiseutta.

Naisen ruumis, äitiys ja vanheneminen ovat tämänkaltaisissa esityksissä jo jokseenkin kulutettuja teemoja, mutta Vartion runojen kautta tarkasteltuna aiheet saavat kiinnostavia myyttisiä piirteitä.

Lavalla töpöttelee aluksi muistisairas vanhus, joka istuskelee puutarhapaviljongissa juoden mehua nokkamukista ja höpisten omiaan. Äkkiä vanhuksen ilme muuttuu, silmiin tulee uutta elämänsäihkettä ja vanhuksesta kuoriutuu vankkasieluinen luonnonlapsi.

Peilinpitelijässä on pitkälti kyse dramatisoidusta runonlausunnasta, sillä teksti koostuu pääasiassa Vartion muuntelemattomasta lyriikasta. Herala tulkitsee runoja syvällä näyttelijän äänellä tuoden teksteihin väistämättä myös omaa naiseuttaan.

Teoksen nimellä viitataan Vartion ehkä tunnetuimpaan runoon ”Nainen ja maisema” esikoiskokoelmasta Häät (1952). Samaista runoa on lainannut myös Vilja-Tuulia Huotarinen koulutyttöjen aikuistumisesta kertovassa runokokoelmassaan Sakset kädessä ei saa juosta (WSOY, 2004).

”Nainen ja maisema” -runo kertoo naisesta, joka katsoessaan peiliin näkee vain selkänsä takana lepäävän maiseman. Runon puhuja kutsuu itseään peilinpitelijäksi ja hiustensuorijaksi. Tulkitsen runon kertovan luonnon ja naiseuden yhteensulautumisesta, mikä on teemana myyttisesti läsnä myös muissa Vartion tuotoksissa.

Esityksen lavastukseen kuuluu runsaasti Vartion runouteen kytkeytyviä motiiveja. On peilejä, morsiuspitsejä, kuusen havuja ja lintuhäkki. Peilit, pitsit ja häkki esiintyvät eräänlaisina vapauden riiston merkitsijöinä.

Lintuhäkillä ja havuilla viitataan myös Vartion runouden luontokuviin: ”[v]aan metsänä minä nousen / tasankona minä aukean” (”Nainen ja maisema”) ja ”[m]illoin erkanin sisaristani puista, / milloin vihreä sukuni / työnsi minut joukostansa” (”Vihreää sukua”).

Siinä missä Vartion runous on modernistiseen tapaan hyvin kuvallista, sisältyy Heralankin esitykseen kuvia ja kuvien maalaamista. Esityksen taustana toimivat Markus Jäntin kankaille maalaamat abstraktit (mielen)maisemat. Samalla esitys itsessään rakentaa tietynlaista naiskuvaa.

Jää kuitenkin ristiriitaiseksi, miten katsojan odotetaan tulkitsevan esityksen sanomaa. Onko peileihin kirjaimellisesti tunkeutuva nainen lopulta sinut ruumiinsa kanssa, vai maalataanko esityksessä kuvaa, jossa naiseus katoaa vanhenemisen ja ryppyyntymisen myötä?

Kun esityksen sanotaan kertovan naiseudesta, se kertoo silloin elämästä. Vanheneminen välttämättömänä osana elämää nousee lopulta esityksen keskiöön: ”ei tämä tanssi muuten lopu kuin / tanssimalla, tanssimalla” (”Tanssi”).

Puhuttelevaa-blogi: Nainen maailman peilissä

Gran Hotel (2011-2013)

58-1
Julion ja Alician ensikohtaaminen

Gran Hotel (2011-2013)
Espanja, tv-sarja (3 tuotantokautta), rikos/draama
Pääosassa: Adriana Ozores, Amaia Salamanca, Yon González, Pedro Alonso, Llorenç González & Concha Velasco

Gran Hotel on espanjalainen draamasarja, jota voisi kutsua Espanjan Downton Abbeyksi. Sarja sijoittuu 1900-luvun alun Espanjaan ja säätyläissuvun omistamaan Gran Hotel -nimiseen ylhäisön suosimaan hotelliin. Hotelli sijaitsee kuvitteellisen Cantaloan kylän läheisyydessä.

Gran Hotel on vahvaa pukudraamaa, jossa mysteerit, murhat ja petokset seuraavat toisiaan. Sarjan keskiössä on säätyrajat ylittävä rakkaustarina, jota seurataan kolmen tuotantokauden ajan. Kyse on ikivanhasta hyvän ja pahan, rakkauden ja rahan välisestä taistosta.

Sarjan ensimmäinen tuotantokausi alkaa, kun nuori Julio Olmedo (Yon González) pestautuu salanimellä hotelliin palvelijaksi. Hänen hotellissa työskennellyt siskonsa on kadonnut epämääräisissä olosuhteissa jättäen jälkeensä vain salaperäisten johtolankojen vyyhdin.

Alkaa mutkikas ihmissuhteiden, henkilöhistorioiden ja taustojen selvittely. Mainion etsivä Ayalan (Pep Antón Muñoz) ilmestyessä kuvioihin sarja saa Hercule Poirot’n kaltaisia salapoliisikertomuksen piirteitä.

Rakkaustarina saa alkunsa, kun hurmaava Julio iskee silmänsä hotellin omistajattaren doña Teresan (Adriana Ozores) ihastuttavaan nuorimpaan tyttäreen Alicia Alarcóniin (Amaia Salamanca).

Valitettavasti Alicia on jo luvattu hotellin epäilyttävälle ja kiivaalle johtajalle Diego Murquíalle (Pedro Alonso), jonka kylmää katsetta Alicia alkaa vähitellen pelätä.

Näin alkaa Julion ja Alician salasuhde, joka jatkuu pitkin sarjaa välillä dramaattisia kolhuja ja paljastumisen riskejä kokien mutta aina uskollisesti säätyrajoja rikkoen.

Gran Hotel on tyylikkäästi lavastettu ja puvustettu. Pukudraama on iloa silmälle.

Sarjan kuvaustapaan kuuluu omalaatuisia takaumia. Ne esitetään ristiriitaisesti siten, että kun henkilö kertoo valheellisesti tapahtumien kulkua, katsoja näkee edessään tapahtumien todellisen laidan. Näin valehtelijat ja petkuttajat paljastuvat katsojalle, mutta jäävät pimentoon muilta henkilöhahmoilta.

Sarjan juoni on mutkikkuudessaan mehukas ja yllätyksiä täynnä. Yksikään henkilöhahmo ei ilmesty sarjaan vailla merkitystä. Lähes jokaisesta hahmosta paljastuu ajan mittaan jokin synkkä salaisuus. Petoksia ja uhkauksia tapahtuu siellä sun täällä tasaisin väliajoin.

Gran Hotel on pyörinyt Yle Teemalla ja se on ollut katsottavissa pitkään myös Yle Areenassa. Tällä hetkellä sarjan kaikki kolme tuotantokautta ovat katsottavissa Netflixistä.

Neruda (2016)

nerudajuliste-1

Neruda (Neruda, 2016)
Chile/Argentiina/Ranska/Espanja/USA
107 min, elämäkerta/rikos/draama/historia
Ohjaus: Pablo Larraín
Käsikirjoitus: Guillermo Calderón
Pääosassa: Gael García Bernal, Luis Gnecco & Mercedes Morán

Chileläisen nobelistirunoilijan Pablo Nerudan elämästä voisi kirjoittaa monesta eri näkökulmasta. Pablo Larraínin ohjaamassa ja Guillermo Calderónin käsikirjoittamassa chileläisessä elokuvassa Neruda (2016) keskiöön nousevat etenkin Nerudan poliittinen aktiivisuus, naiset ja taitelijaelämä sekä tietenkin runous – ainakin jossain määrin.

Vaikka Neruda tunnetaan ennen kaikkea runoiljiana, taiteilijan tekstit ja kirjoittaminen ovat vähäisesti läsnä elokuvassa. Sen sijaan korostetaan Nerudan mainetta vaikutusvaltaisena poliittisena runoilijana. Taitelijasta onnistutaan antamaan samaan aikaan kuva boheemina kosmopoliittina ja vakaana vasemmistolaisena poliitikkona.

Elokuva sijoittuu Chileen, 1940- ja 1950-lukujen vaihteeseen, jolloin vallassa ollut presidentti Gabriel González Videla (elokuvassa Alfredo Castro) kielsi Chilen Kommunistisen puolueen. Neruda vastusti jyrkästi González Videlaa, ja kommunistipuolueen jäsenyytensä vuoksi hänkin joutui puolueen mukana painumaan maan alle.

Elokuvassa Neruda (Luis Gnecco) esitetään puolueen maanalaisena äänenä, selkärankana, joka vahvistaa tovereiden keskinäistä luottamusta poliittisen vainon aikana. Kuitenkin samaan aikaan kun Chilen kommunisteja ajetaan vankileireille keskelle aavikkoa, Neruda itse pysyttelee piilossa nauttien vasemmistoeliitin mukavuuksista.

Nerudasta jää ensisijaisesti mieleen kuva itsetietoisena ja vähään tyytymättömänä miehenä, jolle piilottelu tuntuu olevan silkkaa leikkiä. Neruda on surullisen näköinen, muttei kovin vakava mies.

Rikoselokuvaksi luokitellussa filmissä juoni muuntuu nopeasti takaa-ajoksi kissan ja hiiren välillä. Omituisen vaisu viiksiniekka, Chilen tutkivan poliisin johtaja, Oscar Peluchonneau (Gael García Bernal) jahtaa Nerudaa Santiagosta Vaparaíson kautta Andien vuoristoon, jonka yli runoilijan on kuljettava päästäkseen maanpakoon.

Nerudalle on tärkeää olla esillä. Hän käy ulkona ja liikkuu valeasussa läheistensä kielloista piittaamatta ja valittelee piilopaikkaansa, joka on hänestä ”liian hyvä”. Hän on aina poliisia askeleen edellä, ja helpottaakseen Peluchonneaun työtä hän jättää  tälle jälkeensä kaunokirjallisia vihjeitä.

Nerudaa voikin suositella kirjallisuuden ystäville, sillä aiheeltaan, päähenkilöltään ja juonen kehittelyltään se on hyvin kirjallinen elokuva.

dgtx3625

Larraínille todellisuuden ja fiktion rajojen käsittely elämäkerrallisessa elokuvassa vaikuttaa olevan jatkuva teema. Larraínilta nähtiin jo vuoden alussa elokuvateattereissa Jackie (2016), Jacqueline Kennedystä kertova elämäkerrallinen elokuva, joka oli ohjaajaltaan ensikosketus englanninkielisen elokuvan yleisömassoihin.

Myös Neruda on todellisuuden rajoja räikeästi koetteleva elokuva. Calderónin käsikirjoitus muuntuu loppua kohden metafiktiiviseksi pohdinnaksi elämäkerran tarinallisuudesta ja henkilöhahmojen olemassaolosta. Fantastisia piirteitä sisältävä elokuva herättelee itsetietoisesti pohtimaan kerrottujen henkilöhahmojen totuudellisuutta.

Fantastiseksi elementiksi voisi kuvailla elokuvassa käytettyä menetelmää kuvata henkilöhahmojen välistä keskustelua eri paikoissa siten, että henkilöt jatkavat tauotta samaa keskustelua, vaikka heidän sijaintinsa vaihtelee paikasta toiseen. Se luo elokuvaan toisteisuutta ja kiinnittyy vahvasti edellä mainittuun teemaan.

Vastaavasti Nerudaa on hyödynnetty henkilöhahmona myös chileläisessä kaunokirjallisuudessa. Neruda esiintyy esimerkiksi chileläissyntyisen Roberto Bolañon lyhytromaanissa Chileläinen yösoitto (Nocturno de Chile, 2000) sekä Roberto Ampueron rikosromaanissa El caso Neruda (2008), jota ei valitettavasti ole vielä käännetty suomeksi.

Helsingin Sanomat: Pablo Nerudaa vedetään jalustaltaan – esitetään bileporukan keskipisteenä
Episodi: Neruda – arvostelu

Turun Nuori Teatteri: Peppi Pitkätossu

img_9608_www
Kuva: Mikko Vihervaara. Vas. Herra Tossavainen (Pyry Pöyry), Tommi (Rasmus Hakala), Annikka (Lilli Laurikainen), Peppi Pitkätossu (Hanna Lindqvist), Hevonen (Helka Karhu & Iida Arki)

Turun Nuori Teatteri: Peppi Pitkätossu
Esitykset: 12.2.–29.4.2017.
Ohjaus: Sofia Laurikainen
Alkuperäisteksti: Astrid Lindgren
Dramatisointi: Staffan Götestam
Sirkusopetus ja -ohjaus: Maija Jormakka
Äänisuunnittelu: Juha Antikainen
Valot: Antti Niitemaa
Lavastus: HJ Diamanten
Puvustus: Tytti Mulo
Pääosissa: Hanna Lindqvist, Lilli Laurikainen, Rasmus Hakala, Emilia Sallinen, Jenna Kangasniemi, Jasmin Mehtälä, Roosa Kuosmanen, Heta Karhu, Saana Saapunki, Eemeli Väisänen, Iida Arki, Pyry Pöyry, Helmi Henell, Rasmus Hirvonen

Turun Nuori Teatteri täyttää tänä vuonna 45 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi teatterin keväässä esitetään vanhaa mutta tunnettua ja taattua lastennäytelmää. Peppi Pitkätossu on kaikille varmasti jollain tavalla entuudestaan tuttu.

Ohjaaja Sofia Laurikainen on luottanut alkuperäisyyteen. Esitys pohjautuu ruotsalaisen Staffan Götestamin suosittuun musikaalidramatisointiin. Siihen kuuluu paljon pieniä ja hauskoja musiikki- ja tanssikohtauksia. Myös esityksessä käytetty musiikki sisältää Georg Riedelin, Anders Berglundin ja Jan Johanssonin alkuperäisiä sävellyksiä.

Tekstin suomennos on Liisa Ryömän käsialaa. Esitystä ei ole lähdetty kummemmin nykyaikaistamaan saati kotouttamaan, vaan kieli on säilytetty vanhan kuuloisena. Hienot rouvat saattavat sanoa sanan ruotsia siellä täällä ja Pepin ystävät Tommi (Rasmus Hakala) ja Annikka (Lilli Laurikainen) pukeutuvat kuin 1940-luvun lapset konsanaan.

Astrid Lindgrenin (1907–2002) Peppi oli aikanaan radikaali hahmo lastenkirjallisuudessa. Pepin anarkistisuus on saattanut 2010-luvulle tultaessa laimentua, mutta edelleen tuo punatukkainen saparopää jaksaa riemastuttaa katsojia omapäisyydellään ja vilpittömällä sydämellisyydellään.

Hanna Lindqvist näyttelee Peppi Pitkätossua upean ilmeikkäästi ja persoonallisesti. Jonkinlainen negatiivinen tunne välinpitämättömyydestä ja itsekkyydestä, mikä minulle on alkuperäisestä Pepistä aikoinaan välittynyt, on Lindqvistin ja Laurikaisen käsittelyssä vaihtunut päinvastoin riemukkuudeksi ja hyväsydämisyydeksi.

img_0057_www
Kuva: Mikko Vihervaara. Takana Tommin ja Annikkan äiti (Helmi Henell), edessä rouvat kahvikutsuilla (Sara Fabricius, Jenna Kangasniemi, Emilia Sallinen, Inka Virtanen ja Kaisla Silfver)

Esityksessä meno on hurjaa ja näyttämötila on otettu käyttöön kauttaaltaan. Turun Nuoren Teatterin katsomo on hyvin leveä, mutta onneksi näyttämötilan akustiikka toimii ja lapsinäyttelijöiden suusta lähtee erinomaisesti ääntä.

Katsomon leveys on otettu huomioon levittämällä tapahtumia ympäri näyttämöä. Esimerkiksi sirkuskohtauksessa koko lava muuttuu suureksi sirkusteltaksi. Kohtauksessa on oivallisesti hyödynnetty sirkus- ja trapetsitaiteen osaajia.

Esitys on kaikin puolin värikäs ja monipuolinen. On merirosvoja, varkaita ja poliiseja, huolestuneita sosiaalitanttoja, sirkustemppuja ja matematiikkaa. Ensi-illassa lavasteet ja rekvisiitat pettävät huolestuttavasti alta pariin kertaan, mutta siitä huolimatta esitys jatkuu sujuvasti eteenpäin ja pysyy kuin pysyykin kasassa.

Nuorimmille katsojille esitys on varmasti huima kokemus. Tahattomista naurunpyrskähdyksistä ja väliaplodeista päätellen esitys viihdyttää kaikenikäisiä. Peppi Pitkätossua voisi suositella 4-vuotiaasta ylöspäin.

Turun Sanomat: Teatteriarvio: Värikäs ja energinen Peppi
Kuperkeikkaseikka-blogi: Taitava Peppi loistaa Nuoren Teatterin lavalla

Paulo Lins: Jumalan kaupunki

jumalan-kaupunki

Paulo Lins: Jumalan kaupunki
Suom. Tarja Härkönen
Romaani, 491 s.
Aviador, 2016

Paulo Linsin Jumalan kaupunki (Cidade de Deus, 1997) ennätti Suomeen elokuva-adaptaationa jo 2000-luvun alussa, kun Fernando Meirelles ohjasi romaanin pohjalta samannimisen elokuvan (City of God, 2002). Romaanin käännöstä suomeksi saatiin odottaa lähes kaksikymmentä vuotta.

Jumalan kaupunki on historiallinen romaani, sillä se perustuu Rio de Janeiron faveloissa elettyyn elämään 1960-luvulta 1980-luvulle. Teos ei silti missään nimessä ole menettänyt ajankohtaisuuttaan.Faveloiden asukkaat kokevat edelleen sosiaalista syrjintää.

Faveloiden eli slummienkaltaisten köyhäinasuinalueiden monitahoiset ongelmat ovat yhä Brasilian häpeäpilkku, mikä nousi uutisotsikoihin erityisesti viime kesän Rion olympialaisten aikaan. .

Toinenkin tunnettu brasilialaiskirjailija, Luiz Ruffato, otti tuolloin kantaa kotimaansa ongelmiin. Helsingin Sanomien haastattelussa hän kertoo sosiaalisen liikkuvuuden olevan Brasiliassa yhä vähäistä.

Paulo Lins vieraili Suomessa Helsingin kirjamessujen aikaan. Hänen näkemyksensä faveloista on omakohtainen. Helsingin Sanomien haastattelussa kirjailija esittää kuvauksen nuoruuden elämästään Cidade de Deusin favelassa, mikä vastaa pitkälti Jumalan kaupunki -romaanista välittyvää kuvaa.

Lins puhuu erityisesti valkoisten ja mustien välisestä perustavanlaatuisesta yhteiskunnallisesta erottelusta, mikä näkyy nykypäivän Brasiliassa. Samaan asiaan voi kiinnittää huomiota romaania lukiessa. Jumalan kaupunki on köyhien ja etenkin mustien asuttama loukko.

Jumalan kaupunki ei ole kovin miellyttävää luettavaa. En missään nimessä suosittelisi teosta heikkohermoisille. Väkivallankuvaukset ovat halki teoksen toistuvia ja julmia. Siinä vaiheessa, kun teoksessa kuvataan lapsen paloittelusurmaa, tekisi kovia kokeneen arvostelijankin mieli laittaa kirja hetkeksi pakastimeen lepäämään.

Lins kuvaa favelan elämää kaikessa raadollisuudessaan. Teokseen sisältyy kolme toisiinsa limittyvää tarinalinjaa. Vuorotellen seurataan kolmen keskushahmon elämää, selviytymistä ja vääjäämätöntä kuolemaa vastaan takeltelevaa kamppailua.

Lisäksi teokseen sisältyy runsas määrä lyhyitä sivujuonteita, joista suurin osa päättyy ryöstöön, ampumavälikohtaukseen, raiskaukseen, sivullisiin uhreihin, jengitappeluun, kostoon, huumekauppaan, kuolemaan johtavaan onnettomuuteen tai murhaan.

Vain harvat selviävät favelan koetteluista. Linsin tarkoituksena on kai ollut kuvata Jumalan kaupungin ennalta-arvaamatonta luonnetta. Koskaan ei voi tietää, milloin harhaluoti kimpoaa kenenkin rintaan.

Kertomuksen alussa kyse on lopputulokseen nähden harmittomasta pikkupoikien uhittelusta ja ryöstelystä ilman suunniteltuja kuolonuhreja. Ryöstely kuitenkin riistäytyy vähitellen käsistä, huumekauppa lisääntyy ja sen myötä rikollisuus, korruptio ja raskaat aseet asettautuvat pysyvästi Jumalan kaupunkiin.

Teoksen tapahtumat eskaloituvat loppua kohden. Lopulta jengit takertuvat koko kaupungin turvallisuutta uhkaavaan kostonkierteeseen, jonka alkupistettä kukaan tuskin enää muistaa.

Teos sisältää paljon puhekielistä dialogia, jossa vilisee erityisesti nuorisoslangille ominaisia ilmauksia. Sitä lukiessa käsittää, että teoksen henkilöhahmot ovat tosiaan vasta lapsia ja nuoria.

Nuorisokulttuuri on läsnä muutenkin tarinan taustalla. Erityisesti brasilialainen samba pauhaa faveloissa, joissa ovat myös maan suosituimpien sambakoulujen juuret.

Jumalan kaupunki on kokonaisuudessaan ennen kaikkea vaikuttava, vaikka samalla myös lukijaansa hylkivä teos. Teoksen kieli ja rakenne onneksi takaavat eheän ja kiinnostavan lukukokemuksen, vaikka teemojensa puolesta teos olisikin vaikeasti lähestyttävä.

Romaanin pohjalta kuvattu elokuva-adaptaatio ei sekään ole helpoimmasta päästä. Romaani avaa Jumalan kaupungin tapahtumia runsaammin ja yksityiskohtaisemmin, mikä tekee siitä kiinnostavaa luettavaa myös niille, joille elokuvan tarjoama kuva favelasta on jo ennestään tuttu.

Kansan Uutiset: Jumalan kaupungin kirjoittaja Paulo Lins: ”Brasilian ongelma on rasismi”