Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja

9789513181352_frontcover_final_medium

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja
Suom. Tarja Härkönen
Romaani, 602 s.
Tammi, 2015

Vuosisadan matkustaja (El viajero del siglo, 2009) on saksalaista epookkidraamaa parhaimmillaan, vaikka sen kirjoittaja onkin argentiinalaissyntyinen ja espanjalaistunut kirjailija Andrés Neuman.

Neuman on rakentanut 600-sivuisesta järkäleestä postmodernistisen laatuyksilön, jota myös kulttimaineisen kirjailijan Roberto Bolañon tiedetään fanittaneen.

Tarinan päähenkilö on Hans, maailman mantuja kolunnut kaunokirjallisuuden kääntäjä, joka saapuu kuvitteelliseen Wandernburgin saksalaiskylään eikä pääse enää lähtemään sieltä pois.

Kylässä hän kohtaa muun muassa luokkatietoisen majatalon omistajan ja sivuteiden posetiivarin. Kaikkien hänen tapaamiensa henkilöiden ylle kaartuu jokin salaperäinen varjo. Teoksen alussa voisi sanoa olevan jopa jotain kafkamaista – Saksassa kun kerran ollaan.

Tarina sijoittuu 1800-luvulle ja valottaa ihailtavan yksityiskohtaisesti paikallista ajankuvaa. Vähitellen tarinan keskiöön nousee kielletty rakkaus, kun Hans tapaa ylhäisen Sophien.

Sophien järjestämissä perjantai-iltojen salongeissa kaupungin älymystö kokoontuu yhteen väittelemään ja keskustelemaan aikansa filosofiasta, taiteista ja etenkin romantiikan ajan kuuluisimpien kirjailijoiden teoksista.

Etenkin kääntämisen teoria on useasti esille kohoava aihe henkilöhahmojen välisissä keskusteluissa. Erityiseksi keskustelun aiheeksi kohoaa myös monikulttuurisuus, joka voidaan nähdä yhtenä teoksen läpi kantavana teemana. 1800-luvun aatemaailma esitetään rikkaana ja yllättävän poleemisena.

Naisen asema nousee myös hyvin esille. Sophien sivistyneisyys on väheksyttyä, vaikka hänet kuvataan säälimättömän intohimoisena kääntämistä ja kaunokirjallisuutta kohtaan.

Teos on hyvin vahvasti kirjallisuuspainotteinen; intertekstuaalisia viittauksia on viljalti. Aihe kietoutuu myös Hansin ja Sophien väliseen suhteeseen. Lukija jää miettimään, onko kaikki kaunokirjallisuuden kieli lopulta rakkauden kieltä.

Rakkaustarina on kytketty aikakauden kuvaukseen. Sophien ja Hansin suhde on siitä erityinen, ettei se sellaisenaan voisi olla mahdollinen missään muussa ajassa tai paikassa. Kohtalolla ja sääty-yhteiskunnalla on sormensa pelissä.

Tarinaa jännitteistämään on rakkausjuonen lisäksi kudottu rikoskertomus. Kylän naisia ahdistelee kummallinen raiskaaja, josta uhrit muistavat vain karhun ihran hajun. Tapausta selvittämään ryhtyvät paikalliset Glück & Glück, komisariot jo kahdessa polvessa.

Perin traditiotietoinen tyyli vallitsee teoksessa. Romaani on paikoin puettu kirjeiden ja henkilöhahmojen dramatisoimien kohtausten asuun. Länsimaisen kirjallisuuden suurteoksia lainataan jatkuvasti.

Kerronta kuitenkin korostaa teoksen nykypäiväisyyttä. Kun tunnelma tiivistyy, menneen ajan kerronnasta hypätään vaivihkaa preesenssiin. Tämä luo kertomukseen intensiivisiä vaiheita, jotka enteilevät yleensä jotakin epäilyttävää toimintaa tai käännettä.

Vuosisadan matkustaja onnistuu yllättämään. Teoksen pituuden määrittelee kerronnan tyyli, jossa on yhdistelty aikakaudelle leimallisia laveita piirteitä. Niiden vastapainoksi teos on sidottu nykyaikaiseen romaaniperinteeseen. Romaani osoittaa aikakauden kerrontatapojen keinotekoisuuden tuomalla ne näkyviksi.

Helsingin Sanomat: Palkittu Vuosisadan matkustaja on hämmästyttävä laboratorio, jonka teemat koskettavat nykyaikaa
Turun Sanomat: Lumoava suurromaani 1800-luvun Euroopasta

 

 

 

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä

kiintymyksia

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä
Suom. Sari Selander
Romaani, 131 s.
Like, 2017

Kiintymyksiä (Los Afectos, 2015) on ensimmäinen suomennettu teos bolivialaiselta kirjailijalta Rodrigo Hasbúnilta (s. 1981).

Eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Ertlin perhe on juuri muuttanut Münchenistä Boliviaan, La Pazin kaupunkiin. Perheen isä suunnittelee tutkimusmatkaa Amazonian sademetsään. Hänen tavoitteenaan on löytää muinainen inkojen kaupunki Paitití ja kuvata dokumenttielokuva retkikunnan matkasta.

Pakkomielteisen isän seuraksi epäonnisen retkikunnan matkalle osallistuu myös perheen tytär Monika. Romaanin kytkökset todellisuuteen tuntuvat todella vasta teoksen loppupuolella, vuosikymmenien kuluttua, kun pelottoman ja uhmakkaan Monikan tie risteää kuuluisan Che Guevaran tarinan kanssa.

Ertlin perheen Hans-isä on tunnettu natsien propagandafilmien kuvaajana, joten tyttären päätös liittyä vasemmistosissiliikkeeseen, ei tuota onnellista loppua isän ja tyttären väliselle suhteelle.

Hasbún kuvaa tapahtumia hyvin intiimisti vaihtelevin kertojaäänin ja runsain sisäisin monologein. Elämän sattumanvaraisuuden kuvaus on Hasbúnin käsissä taipunut kauniisti kerrotuksi tarinaksi, jonka kaikkein vähiten olettaisi perustuvan tositapahtumiin.

Hasbún kuvailee vaivihkaisin elein koko sisarussarjan kantamaa syyllisyyttä isänsä historiasta. Hansin pakkomielle Paititísta kuvastaa hänen tarvettaa jättää mennyt taakseen.

Vaivihkaa Hasbún myös kuljettelee perhettä kohti eriytymistä omille teilleen, kunnes lopulta tiet eroavat peruuttamattomasti.

Teoksen lukeminen ei ole vaivatonta. Sivuja voi joutua selailemaan taaksepäin, sillä kerronta vaatii lukijalta herpaamatonta huomiota. Jotkin asiat kerrotaan niin näkymättömästi, ettei niiden tunnistaminen välttämättä onnistu ensimmäisellä lukukerralla. Romaanin lukeminen vaatii syventymistä.

Pieneen romaaniin mahtuu suuri tarina. Yli vuosikymmenien jatkuva Ertlin perheen hajaantumisen seuraaminen on luotu eheästi. Erityisesti romaani kuvaa sukupolvien välistä vastakkainasettumista ja tulevaisuususkoa.

Kiintymyksiä voidaan määritellä historialliseksi romaaniksi, siinä missä monet pikkutarkat monisataasivuiset järkäleetkin. Hasbún on taustatyönsä tehnyt, mutta romaani on silti silkkaa fiktiota.

Sitä mukaa kun historiallisen tiedon olemus ymmärretään yhä paremmin epävarmaksi ja näkökulmasidonnaiseksi, Hasbúnin romaania vastaavat teokset tulevat oletettavasti lisääntymään. Ilmiö näkyy vahvasti myös kotimaisessa kirjallisuudessa, jossa kirjailijat ovat jo uskaltautuneet ottamaan luovia vapauksia.

Kauppalehti: Isin tytöt

 

 

Paulo Coelho: Vakooja

Vakoj_7012-1

Paulo Coelho: Vakooja
Suom. Jarna Piippo & Sanna Pernu
Romaani, 190 s.
Bazar, 2016

Paulo Coelhon viimeisimpänä suomennettu teos Vakooja on historiallinen romaani. Voisi kuvitella, että Coelholle tyypillistä tekstin yksinkertaisuutta olisi vaikea pukea historiallisen romaanin muotoon. Historialliset romaanit kun tapaavat olla monta sataa sivua pitkiä ja yksityiskohtiin paneutuvia järkäleitä.

Coelhon historiallinen romaani pohjautuu todellisiin tapahtumiin, mutta tapahtumien kerrontajärjestys ja henkilöiden välinen dialogi ovat kirjailijan omaa käsialaa. Romaani kertoo kuuluisan tanssijan ja vakoojan Mata Harin – oikealta nimeltään Margaretha Zelle – elämäntarinan.

Hollantilaisen isän ja jaavalaisen äidin tyttärestä kasvoi Pariisin elegantin yläluokan suosima esiintyjä, jonka eksoottisten tanssiesitysten pääosassa oli vaatteista riisuutuminen. Mata Haria voidaan pitää stripteasen varhaisena edustajana.

Mata Hari oli myös prostituoitu, joka viihtyi erityisesti upseerien ja diplomaattien seurassa. Romaani kertoo Mata Harin tarinan ylpeästi ja totuutta kaihtamatta aina nuoruudessa koetusta raiskauksesta tanssijan elämän päättäneeseen teloitukseen.

Teos keskittyy erityisesti teloitukseen, joka toimii tarinan nykyhetkenä, josta käsin Mata Hari itse teoksen minäkertojana valottaa menneisyyttään.

Teloitus tapahtui Mata Harin ollessa 41-vuotias. Hänet tuomittiin Ranskassa 1917 vakoilusta saksalaisille.

Teoksesta saa sellaisen kuvan, ettei Mata Hari tosiasiassa ollut kiinnostunut vakoojan roolistaan, vaan hänet vedettiin mukaan ensimmäisen maailmansodan tapahtumiin ilman varsinaista suostumusta.

Coelho kuvaa maailmansodan tapahtumia yksinkertaisesti ja oppikirjamaisesti nostaen esille vain kaikkein tärkeimmät ja tunnetuimmat tapahtumat. Yksinkertaisuus näkyy myös lausetasolla, mikä tosin edistää tekstin luettavuutta.

Valitettavasti tanssijan elämä on tiivistetty lähinnä yleiskatsaukseksi, jotta se on saatu mahtumaan alle kahteensataan sivuun. Lisäksi Paulo Coelho Mata Harin äänen tulkkina tuntuu paikoitellen tuovan vain omaa ääntään kuuluviin päähenkilönsä suulla.

Kritiikki on julkaistu alun perin verkkolehti Sylvissä.

Kauko Röyhkä: Lapinpoika

lapinpoika

Kauko Röyhkä: Lapinpoika
Romaani, 367 s.
Like, 2016

Kauko Röyhkän viime vuonna ilmestynyt romaani Lapinpoika jatkaa pohjoiseen Suomeen sijoittuvien nuoruuskuvausten sarjaa. Vertailukohteita Lapinpojalle löytyy Röyhkän aiemmasta tuotannosta, jossa vastaavia teoksia ovat muun muassa edeltäjät Miss Farkku-Suomi (2003) ja Poika Mancini (2013).

Lapinpojassa kertomuksen puitteet ja tarinan kulku vastaavat melko lailla aiempia romaaneja. Tällä kertaa Röyhkä ei kuitenkaan juutu vain nuoruuskuvaukseen vaan päästää henkilöhahmonsa ikääntymään ja kasvamaan.

Teoksen nimikkohahmo ja pääasiallinen minäkertoja on Simo, lähes erakkona kasvattienonsa kanssa Lapin perukoilla asuva nuori mies. Simon elämä kohtaa käänteen enon kuoltua. Hän muuttaa Helsinkiin opiskelemaan, perustaa perheen ja jää pääkaupunkiseudulle asumaan loppuiäkseen.

Toinen vielä mullistavampi kokemus on rakastuminen, jonka Simo kokee kuin ensisilmäyksellä. Nuorena Lapin poikana hän kohtaa pienen ja hennon kaunottaren erämaajärven rannalla. Muisto painuu syvälle Simon mieleen, eikä hän pysty unohtamaan Sonjaa, vaikka Simo lopulta naikin tämän parhaan ystävän Minnan.

Lapinpoika kertoo saavuttamattoman rakkauden tavoittelusta. Vaikuttaa siltä, että Simo joutuu uhrautumaan perustaessaan perheen Minnan kanssa, todellisen rakkauden puutteessa.

Simo kasvaa aikuiseksi ja vanhenee romaanin aikana; hän muuttuu paljon muuttaessaan etelään, mutta silti hänessä säilyy pysyvästi jonkinlainen ulkopuolisuuden ja irrallisuuden vaikutelma. Simon tarina ei täyty.

Teoksen alku on Röyhkälle tyypillistä verevää kerrontaa. Kenties kirjailija ei ole täysin omalla alueellaan kertoessaan Simon kypsemmistä vuosista. Kenet Simo valitsee ja mitä hänen sydämensä todella halajaa, ovat kysymyksiä, jotka kirjan loppupuolella alkavat muuttua jo puuduttavan jankkaaviksi. Onneksi lopusta löytyy myös yllättävä käänne, joka hetkeksi siirtää ajatukset muualle.

Lapinpojassa on erotettavissa selvä kontrasti Lapin erämaiden ja pääkaupunkiseudun vilinän välillä. Teoksessa näkyy konkreettisella tasolla, miten etelän herrojen päätökset vaikuttavat pohjoisempaan Suomeen.

Röyhkä on rakentanut teoksessa vuorottelevat etelän ja pohjoisen miljööt ja henkilöhahmot huolella. Pohjoisen maisemien ja kielen kuvauksessa hänessä on samanlaista verta kuin Timo K. Mukassa ja Kalervo Palsassa.

Kritiikki on julkaistu myös Suomi lukee -sivustolla.

Savon Sanomat: Kauko Röyhkä: Lapinpoika
Helsingin Sanomat: Riiausreissu saavuttaa legendaariset mittasuhteet

Paulo Lins: Jumalan kaupunki

jumalan-kaupunki

Paulo Lins: Jumalan kaupunki
Suom. Tarja Härkönen
Romaani, 491 s.
Aviador, 2016

Paulo Linsin Jumalan kaupunki (Cidade de Deus, 1997) ennätti Suomeen elokuva-adaptaationa jo 2000-luvun alussa, kun Fernando Meirelles ohjasi romaanin pohjalta samannimisen elokuvan (City of God, 2002). Romaanin käännöstä suomeksi saatiin odottaa lähes kaksikymmentä vuotta.

Jumalan kaupunki on historiallinen romaani, sillä se perustuu Rio de Janeiron faveloissa elettyyn elämään 1960-luvulta 1980-luvulle. Teos ei silti missään nimessä ole menettänyt ajankohtaisuuttaan.Faveloiden asukkaat kokevat edelleen sosiaalista syrjintää.

Faveloiden eli slummienkaltaisten köyhäinasuinalueiden monitahoiset ongelmat ovat yhä Brasilian häpeäpilkku, mikä nousi uutisotsikoihin erityisesti viime kesän Rion olympialaisten aikaan. .

Toinenkin tunnettu brasilialaiskirjailija, Luiz Ruffato, otti tuolloin kantaa kotimaansa ongelmiin. Helsingin Sanomien haastattelussa hän kertoo sosiaalisen liikkuvuuden olevan Brasiliassa yhä vähäistä.

Paulo Lins vieraili Suomessa Helsingin kirjamessujen aikaan. Hänen näkemyksensä faveloista on omakohtainen. Helsingin Sanomien haastattelussa kirjailija esittää kuvauksen nuoruuden elämästään Cidade de Deusin favelassa, mikä vastaa pitkälti Jumalan kaupunki -romaanista välittyvää kuvaa.

Lins puhuu erityisesti valkoisten ja mustien välisestä perustavanlaatuisesta yhteiskunnallisesta erottelusta, mikä näkyy nykypäivän Brasiliassa. Samaan asiaan voi kiinnittää huomiota romaania lukiessa. Jumalan kaupunki on köyhien ja etenkin mustien asuttama loukko.

Jumalan kaupunki ei ole kovin miellyttävää luettavaa. En missään nimessä suosittelisi teosta heikkohermoisille. Väkivallankuvaukset ovat halki teoksen toistuvia ja julmia. Siinä vaiheessa, kun teoksessa kuvataan lapsen paloittelusurmaa, tekisi kovia kokeneen arvostelijankin mieli laittaa kirja hetkeksi pakastimeen lepäämään.

Lins kuvaa favelan elämää kaikessa raadollisuudessaan. Teokseen sisältyy kolme toisiinsa limittyvää tarinalinjaa. Vuorotellen seurataan kolmen keskushahmon elämää, selviytymistä ja vääjäämätöntä kuolemaa vastaan takeltelevaa kamppailua.

Lisäksi teokseen sisältyy runsas määrä lyhyitä sivujuonteita, joista suurin osa päättyy ryöstöön, ampumavälikohtaukseen, raiskaukseen, sivullisiin uhreihin, jengitappeluun, kostoon, huumekauppaan, kuolemaan johtavaan onnettomuuteen tai murhaan.

Vain harvat selviävät favelan koetteluista. Linsin tarkoituksena on kai ollut kuvata Jumalan kaupungin ennalta-arvaamatonta luonnetta. Koskaan ei voi tietää, milloin harhaluoti kimpoaa kenenkin rintaan.

Kertomuksen alussa kyse on lopputulokseen nähden harmittomasta pikkupoikien uhittelusta ja ryöstelystä ilman suunniteltuja kuolonuhreja. Ryöstely kuitenkin riistäytyy vähitellen käsistä, huumekauppa lisääntyy ja sen myötä rikollisuus, korruptio ja raskaat aseet asettautuvat pysyvästi Jumalan kaupunkiin.

Teoksen tapahtumat eskaloituvat loppua kohden. Lopulta jengit takertuvat koko kaupungin turvallisuutta uhkaavaan kostonkierteeseen, jonka alkupistettä kukaan tuskin enää muistaa.

Teos sisältää paljon puhekielistä dialogia, jossa vilisee erityisesti nuorisoslangille ominaisia ilmauksia. Sitä lukiessa käsittää, että teoksen henkilöhahmot ovat tosiaan vasta lapsia ja nuoria.

Nuorisokulttuuri on läsnä muutenkin tarinan taustalla. Erityisesti brasilialainen samba pauhaa faveloissa, joissa ovat myös maan suosituimpien sambakoulujen juuret.

Jumalan kaupunki on kokonaisuudessaan ennen kaikkea vaikuttava, vaikka samalla myös lukijaansa hylkivä teos. Teoksen kieli ja rakenne onneksi takaavat eheän ja kiinnostavan lukukokemuksen, vaikka teemojensa puolesta teos olisikin vaikeasti lähestyttävä.

Romaanin pohjalta kuvattu elokuva-adaptaatio ei sekään ole helpoimmasta päästä. Romaani avaa Jumalan kaupungin tapahtumia runsaammin ja yksityiskohtaisemmin, mikä tekee siitä kiinnostavaa luettavaa myös niille, joille elokuvan tarjoama kuva favelasta on jo ennestään tuttu.

Kansan Uutiset: Jumalan kaupungin kirjoittaja Paulo Lins: ”Brasilian ongelma on rasismi”

Emma Cline: Tytöt

9789511289852

Emma Cline: Tytöt
Suom. Kaijamari Sivill
Romaani, 304 s.
Otava, 2016

Emma Cline (s. 1989) on amerikkalainen kirjailija, jonka esikoisromaania Tytöt (The Girls, 2016) pidettiin bestsellerinä jo syntyessään. Teoksen käännösoikeudet on myyty yli 30 maahan ja kirjan pohjalta suunnitellaan elokuvakäsikirjoitusta.

Tytöt sijoittuu kuivaan ja hehkeään Kalifornian kesään. Romaani sommittelee monitahoisen ja kauniin kuvauksen 1960-luvun nuorten vapautuneesta elämästä, jota johdatellaan vähitellen kohti karmivia veritekoja. Tytöt kertoo Charles Mansonin kultista, yhteisöllisestä kommuunista, eräänlaisesta perheestä, joka varoittamatta syyllistyy raakoihin murhiin Kalifornian paahtavan auringon alla.

Vuoden 1969 kesän tapahtumia kuvataan sivustakatsojan, 14-vuotiaan Evien näkökulmasta. Evie on hurmioitunut elämästä ranchilla, jossa nuoret saavat elää vapaasti yhteiskunnan vaatimuksista eristyksissä – vapaana oman egonsa painavuudesta, vapaana oman ruumiinsa häpeästä. Elämä ranchilla on kiusoittelevan houkuttelevaa teini-ikäiselle Evielle, joka haluaisi ”kuulua joukkoon”.

Romaani kertoo kiehtovalla tavalla kultin kehitysvaiheista – uskollisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunteiden syntymisestä. Menneisyyttä kelataan auki Evien reflektoidessa tapahtumia nykyhetkestä käsin. Aluksi Evien kertojaääni on peittelevä ja salaileva mutta lopuksi hän vilpittömästi vuodattaa omat syyllisyyden ja pelon tunteensa:

”Suzanne sai tuomion tuoman vapahduksen, vankilan raamattupiirit ja tv-haastattelut ja kirjekursseina suoritetun tutkinnon. Minä sain sivustakatsojan tukahdutetun tarinan, olin karkulainen vailla rikosta, elin puolittain siinä toivossa ja puolittain siinä pelossa, ettei kukaan koskaan tulisi minua hakemaan.”

Evietä ei koskaan otettu mukaan teloitukseen; hän jäi kultin väkivaltaisuuksien ulkopuolelle. Evien kokema pelko ei ole vain syyllisyyttä sivustakatsomisesta. Hänellä on aavistus siitä, että hän olisi itse kyennyt tappamaan ihmisen, jos hänet vain olisi huolittu mukaan teurastusretkelle. Spekulointi yllyttää nykyhetken Evien kokemaa syyllisyyttä entisestään.

Romaani tuskin auttaa ymmärtämään Kalifornian 1960-luvun tapahtumia kokonaisuudessaan, mutta se hahmottelee kuvaa siitä, miten tapahtumat olisivat voineet kehittyä. Romaanissa annetaan ymmärtää, että kultti syntyy estottomasta rakkaudesta, johon nuoret tytöt huijataan hyväksikäytöllä ja manipuloinnilla. Väkivaltaisuudet taas saavat alkunsa, kun toisilleen uskollisten ihmisten välillä nostatetaan vihaa ulkomaailmaa ja ulkopuolista vihollista kohtaan.

Romaanin vaikuttavuus piilee Clinen tunnistettavassa mutta omaperäisesti sanallistetussa kuvauksessa. Teoksen kieli on rikasta ja myös suomennoksen voi sanoa onnistuneen etenkin siltä osalta. Kaijamari Sivillin käännöksessä välittyy Clinen tapa sanoa asiat arvoituksellisesti mutta ymmärrettävästi samassa lauseessa.

Helsingin Sanomat: Emma Clinen hittiromaani mukailee tarinaa Amerikan kuuluisimmista kulttimurhista – ja on samalla loistava tyttöyden kuvaus

Kritiikki on julkaistu myös Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen oppiaineen ainejärjestön virallisessa julkaisussa, Ekhossa, joulukuussa 2016.

Nadja Sumanen: Rambo

9789511292029

Nadja Sumanen: Rambo
Nuortenromaani, 238 s.
Otava, 2015

Nadja Sumasen nuortenromaani Rambo julkaistiin Otavalta vuonna 2015 nuortenromaanikilpailun voittajana, minkä jälkeen teos voitti vuoden 2015 Finlandia Junior -palkinnon. Samana vuonna romaanin pohjalta valmistui vielä Elina Kilkun dramatisoima ja ohjaama näytelmä, jonka ensi-ilta nähtiin vuoden lopussa Kansallisteatterin Omapohjassa.

Rambo on kaiken huomionsa ansainnut. Kyse on kerrassaan loistavasta (nuorten)romaanista. Teoksen henkilöhahmot ovat nuortenkirjallisuudelle epätyypillisiä ja siksi kiinnostavia. Teos on myös äärimmäisen hyvin kirjoitettu ja onnistuu säilyttämään lukijan mielenkiinnon alusta loppuun.

Romaanissa menestyvät ja silotellut hahmot loistavat poissaolollaan. Jokaiselta hahmolta tuntuu löytyvän jonkin sortin ongelma tai muu elämää varjostava puoli. Henkilöhahmoja kuvataan raikkaan realistisesti. Teoksen nimikkohenkilö Rambo on keskittymishäiriöstä kärsivä yksinhuoltajaäidin poika. Rambon äiti taas on maanis-depressiivinen ja taipuvainen masennukseen. Isäänsä Rambo ei tunne ollenkaan.

Romaani kertoo Rambon elämästä yhden kesän ajalta, jonka voisi sanoa muuttavan hänen elämänsä suunnan. Tuon kesän Rambo viettää äitinsä uuden poikaystävän, Riston, vanhempien mökillä. Rambo, joka on jäänyt nuoruudessaan vähälle huomiolle, löytää Riston vanhemmista itselleen esimerkilliset isovanhemmat. Pidättyväinen ja hiljainen Erkki sekä tomera ja sydämellinen Annikki tuovat lämpöä ja turvaa Rambon aiemmin hajallaan olleeseen elämään.

Vaikka Erkki vaikuttaa jokseenkin traumatisoituneelta rauhanturvaajaveteraanilta ja Annikki taas ei saa öitään nukutuksi ilman lääkkeitä, edustavat he silti Rambolle tasaista ja tavallista elämää, josta hän ei ole äitinsä kanssa eläessään päässyt osalliseksi. Esimerkiksi mökillä ollessaan Rambo saa kerrankin syödäkseen kunnon kotiruokaa, eikä vain pelkkää makaronia ketsupilla, jota hän on itselleen tottunut valmistamaan.

Jokaisella henkilöhahmolla on tarinassa omat heikkoutensa, mutta he kaikki ovat silti tärkeitä ja hyviä ihmisiä. Rambo esittää katsauksen heikko-osaisen nuoren elämään, jonka heikkous ei ole kiinni nuoresta itsestään. Vaikka Rambo kärsii keskittymishäiriöstä ja tekee sen vuoksi usein hulluja asioita, hän on silti viisas ja älykäs 14-vuotias, jonka päässä pyörii suunnitelmia kestävästä energiantuotannosta ja masentuneen äitinsä huolehtimisesta.

Sumasen teksti on huoliteltua, ja se sisältää tunnistettavaa mökkielämän kuvausta, mikä tekee tekstin lukemisesta mielekästä. Rambo teoksen minäkertojana on hyvin sympaattinen hahmo ja hänen asenteensa elämään  on kadehdittavan kypsä. Teos osaa olla samaan aikaan sekä viihdyttävä että koskettava.

Arvostelu on julkaistu myös Suomi lukee -sivustolla.

Helsingin Sanomat: Kun normaalius on vain käsite
Kulttuuricocktail: Finlandia Junior -voittaja Nadja Sumanen: Rambo on rakkaudentunnustus levottomia poikia kohtaan