Daniel Galera: Hyöky

tmp_5958-ProductRequestServlet725534991

Daniel Galera: Hyöky
Suom. Antero Tiittula
Romaani, 427 s.
Otava, 2014

Hyöky on brasilialaisen kirjailijan Daniel Galeran romaani, joka sijoittuu Brasilian eteläosiin. Tarinan pääosassa on mies, joka kärsii harvinaisesta sairaudesta. Hän ei kykene tunnistamaan ihmisten kasvoja, minkä vuoksi hän on joutunut opettelemaan tunnistamaan ihmiset muilla tavoin. Osan hän tunnistaa äänestä, osan vaatteiden tai kävelytavan perusteella, osan vain hyvin paikkasidonnaisesti. Jos hän näkee kuvan itsestään, hän ei tunnista sitäkään, sillä hän ei pysty muistamaan edes omia kasvojaan, vaikka tuijottaakin niitä säännöllisesti peilistä.

Teoksen tapahtumat saavat alkunsa, kun miehen isä on kuolemaisillaan. Kyse ei ole luonnollisesta kuolemasta, vaan hän aikoo tehdä itsemurhan ja avautuu asiasta pojalleen, koska toivoo tämän hankkiutuvan eroon hänen rakkaasta koirastaan, jotta    koira ei joutuisi kärsimään isäntänsä kuoltua.

Saman keskustelun aikana miehen isä tulee maininneeksi isoisän kuoleman. Miehelle selviää, että hänen isosisänsä kuoli aikoinaan pienessä rannikkokaupungissa kollektiivisen puukotuksen seurauksena. Merkillinen tapaus jäi aikanaan selvittämättä, eikä kukaan joutunut vastuuseen puukotuksesta.

Kun isä sitten toteuttaa itsemurhasuunnitelmansa, mies päättää lähteä tuohon rantakaupunkiin, jossa hänen isoisänsä tiettävästi puukotettiin kuoliaaksi. Isänsä toivetta toteuttamatta hän ottaa koiran mukaansa ja pitää siitä huolta. Miehen ja koiran välille syntyy lopulta suhde, jossa mies osoittaa uskollisuuutta koiraa kohtaan ehkä enemmän kuin koira miestä kohtaan.

Mies pestautuu uimaohjaajaksi ja alkaa vähitellen kysellä paikallisilta isoisästään ja pääsee kuin pääseekin lopulta tämän kohtalon jäljille. Ongelmia tuottavat sekä se, että mies on kuin ilmetty isoisänsa, että hänen sairautensa aiheuttama kasvosokeus.

Asetelma on kiinnostava myös lukijan kannalta. Galeran tekstiä voisi fyysisyydessään ja ruumiillisuudessaan verrata esimerkiksi Cormac McGarthyn väkivaltaiseen romaaniin Veren ääriin, jossa samalla tavoin tekstin materiaalisuus varastaa huomion. Kun teoksen kertojalta on niin sanotusti kasvonäkö poissa pelistä, hänen on kohdattava ihmiset eri tavalla.

Hyöky salaperäinen ja kiinnostavalla tavalla kauniisti kirjoitettu romaani. Loppua kohden tapahtumat alkavat saada yllättäviä käänteitä ja tunnelma muuttuu trillerimäisen ahdistavaksi, jännitteiseksi ja raa’an väkivaltaiseksi.

Hyvin moni asia teoksessa saa teemallisia ulottuvuuksia. Ensisijaisesti teos kuitenkin käsittelee sukupolvien välistä suhdetta ja identiteetin rakentumista ruumiillisen tunnistamisen ja yhdennäköisyyden avulla.

Maailmankirjat: Daniel Galera: Hyöky
Helsingin Sanomat: Vain kuolema synnyttää elävän myytin yhteisölle

Mainokset

Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä

tmp_24946-95103285101678770603

Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
Romaani, 518 s.
WSOY, 2007

Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä julkaistiin vuonna 1941 keskellä toista maailmansotaa. Suomi eli tuolloin jatkosodan kynnyksellä. Samana vuonna ilmestyi suomeksi muun muassa Adolf Hitlerin Taisteluni-teoksen ensimmäinen osa. Elokuvateattereissa Tauno Palon ja Ansa Ikosen tähdittämä Kulkurin valssi löi katsojalukuja.

Säädyllistä murhenäytelmää sensuroitiin aikanaan, koska teoksen nähtiin kritisoivan Hitleriä ja kansallissosialismia. Myös viittaukset homoseksuaalisuuteen olivat liikaa aikalaisyleisölle. Sensuroimaton versio ilmestyi vasta vuonna 1995.

Hitleriä vastaan osoitetut lauseet ovat hyvin pieni osa teoksen kokonaisuutta. Ne kuitenkin muistuttavat terävästi teoksen aikalaisvastaanottajista, yhteiskunnallisesta tilanteesta sekä siitä historiallisesta aikakaudesta, johon tarina sijoittuu.

Nykylukijalle Hitlerin ja Danzigin mainitseminen kesken intensiivistä ihmissuhdedraamaa on hätkähdyttävän suorasukaista, jotakin, joka ei vain kummittele taustalla vaan tunkeutuu ajatuksiin väkipakolla.

Ensisijaisesti Säädyllinen murhenäytelmä on kuitenkin sitä, mitä otsikkonsa lupaa: ylemmän luokan ongelmia kriittisesti ja pirullisesti kuvattuna.

”Säädyllinen” on jo itsessään tulkinnanvarainen ilmaisu. Se viittaa samaan aikaan johonkin säädylle ominaiseen sekä säätyyn itseensä. Säädyllinen eli säädynmukainen on myös synonyymi sovinnaiselle ja kunnialliselle.

Teos kertoo helsinkiläisen porvaristoperheen isän, arkeologian tohtori Tauno Saarisen kiusallisesta syrjähypystä, joka asettaa hänen perheensä säädyllisyyden koetukselle. Etenkin kun tuosta syrjähypystä koituu perheen elätettäväksi äitinsä menettänyt tyttölapsi. Toisaalla tohtorin sisar Naima elää omaa murhenäytelmäänsä alistavan aviomiehensä Arturin ja tämän äidin nöyryyttävien ja valvovien silmien alla.

Yksinkertaisesti sanottuna teos kuvaa vuosisadan alun aviorikoksia ja niistä aiheutuneita julkisia skandaaleja. Teoksessa ei kuitenkaan esitellä hävyttömyyksiä vaan henkilöhahmojen sukupuolielämää käsitellään ironisesti ja juhlavan esteettisesti.

Teoksen näkökulmahenkilöiksi nostetaan tohtorin ja Naiman lisäksi tohtorin vaimo Elisabet ja Naiman mies Artur sekä tämän äiti, jota koko teoksen ajan nimitetään osoittavasti vain vanhukseksi. Ohimennen sivutaan myös nuoremman sukupolven kiemuroita, kun näkökulma kohdistuu tohtorisperheen vanhempaan poikaan, joka äitinsä mukaan alkaa olla ”vaikeassa” iässä.

Kullakin teoksen näkökulmahenkilöllä on omat mielioikkunsa. Hahmot tunnustavat kiintymystä kauneuden palvontaan mutta myös kulttuurin ja sivistyksen ihannointiin, yläluokan imagoon.

Erityistä huomiota teoksessa herättää henkilökuvaus. Kertoja kuvailee henkilöitä hyvin yksityiskohtaisesti viivytellen arkisissa äänenpainoissa, joihin kätkeytyy piikikkäitä huomioita hahmojen luonteenpiirteistä.

Taidekriitikkona työskentelevä Naima kuvataan henkevänä ja sivistyneenä henkilönä, jonka eräänlaisena attribuuttina käytetään sinistä väriä. Sininen väri toimii motiivina, johon liitetään syvällisiä ja taiteellisia piirteitä. Kylmä väri sopii kuvaamaan myös Naiman surullista olemusta ja avioelämän jälkeensä jättämiä sinelmiä hänen ihollaan.

Elisabet puolestaan kuvataan konkretianläheisenä ja käytännöllisenä ihmisenä, jota määrittäväksi tekijäksi nousee perheen huvilan puutarha luumupuineen. Elisabetin käytännöllisyydentaju ja hyötyajattelu ilmenevät perheen kulissien ylläpidossa, jossa hän toimii kärsivällisesti ja ennen kaikkea tahdikkaasti.

Henkilökuvaukseen yhdistyy tarkka miljöönkuvaus. Jo heti ensimmäisessä luvussa lukija johdatellaan 1930-luvun Helsinkiin ja kaupungin modernien arkkitehtonisten saavutusten pariin. Kuvauksellisuuden osalta teos jättää lukijan kylläiseksi.

20170927_120847
En ole vielä kyllästynyt espanjankielisen kirjallisuuden lukemiseen, mutta olipa mukava lukea välissä yksi suomalainenkin klassikko. Terveisiä Argentiinasta, joka parhaillaan valmistautuu alkavaan kevääseen (ja kuumuuteen)!

Säädyllinen murhenäytelmä on sävyiltään pirullinen romaani. Teoksessa on runsaasti ironisia sävyjä, joita lisäksi korostetaan liioittelun avulla. Kulttuurielämän kuohujen ei niin vain anneta latistua.

Liioittelun vuoksi henkilöhahmot saattavat tuntua paikoin myös epäuskottavilta, mutta juuri näiden epäuskottavien tekojen ja ajatusten kohdalla lukijan tulisi kysyä, miksi hahmot toimivat niin kuin toimivat. Eikö säädyllisessä murhenäytelmässä olekin kyse kulttuuri-intellektuellien kapinoinnista omaa säädyllisyyttään ja omia sovinnaisuuksiaan vastaan?

Kysymys porvariston kunniasta tuntuu absurdilta ja naurettavalta suhteutettuna maailmaan, jossa kirjan henkilöhahmot elävät. Säädyllinen murhenäytelmä onkin hyvin kontekstisidonnainen teos, jota lukiessa ei pidä unohtaa sitä historiallista aikaa ja paikkaa, johon teksti sijoittuu. Teoksen moraalinen painolasti onneksi rikkoutuu miellyttäväksi lukukokemukseksi piikikkään ironian myötä.

Säädyllinen murhenäytelmä on kirjoitettu dekadenssin hengessä. Se kuvaa porvariston rappiota avio- ja perhe-elämän näkökulmasta ja naisen aseman huomioiden. Maailmanlaajuinen sotatila luo oivan näyttämön kertomukselle kärsivällisestä kunnian menetyksestä.

tmp_24946-kirjablogit_vaaka.pienennetty-jpg262971124

Blogipostaus on osa Ylen Kirjojen Suomi -hanketta, jonka 101 kirjan listaus esittelee kotimaisia kaunokirjallisia teoksia, yhden jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta.

Yle Areena: 101 kirjaa: 1941 Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
Yle: Hetkonen, Säädyllinen murhenäytelmähän on kostopornoa
Kiiltomato: Kesäklassikko: Epäihmiset suviyössä

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

ProductRequestServlet
Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Suom. Sari Karhulahti
Romaani, 373 s.
Otava, 2017

Matkalla kotiin (Homegoing, 2016) on ghanalais-amerikkalaisen kirjailijan Yaa Gyasin esikoisteos. Romaani punoo yhteen vuosisatoja jatkuneen rotusorron kaaren.

Kertomalla yhden suvun tarinan 1700-luvulta nykypäivään Gyasi kertoo samalla toisenlaisen näkemyksen historiasta. Gyasin teoksessa vallitsee musta näkökulma.

Aivan teoksen alussa on sukupuu, jonka avulla voi hahmottaa kertomuksen hahmojen sukulaisuussuhteita. Kaikki saavat oman lukussa ja äänensä kuuluville. Gyasi kirjoittaa vaiennettujen tarinaa ja historiaa.

Teos alkaa 1700-luvulta taustoittaen suvun esiäidin tarinaa valkoisen miehen vaimoksi. Suvun tarinassa tapahtuu vuosisatojen varrella monenlaisia koukeroita, mutta tavalla tai toisella kaikki liittyy nykyisen Ghanan alueella sijaitsevan Cape Coast -nimisen satamakaupungin orjakauppaan.

Orjuus lyö leimansa jokaiseen, vielä vuosisatojen päästäkin eläviin sukulaisiin. Jotkut joutuvat kokemaan riiston omilta asuinsijoiltaan. Jotkut myydään orjiksi, toiset syntyvät orjiksi. Osa syntyy vasta myöhemmin mutta kokee silti syrjintää ihonvärinsä vuoksi.

Teoksen lähtökohdat ja aihe ovat tuttuja esimerkiksi Toni Morrisonin romaaneista. Kenties uutena seikkana orjuudesta ja mustien rotusorrosta kertovaan kirjoitukseen, Gyasi tuo  tavan, jolla hän korostaa ihonvärin merkitystä (tai pitäisi pikemminkin sanoa merkityksettömyyttä).

Gyasi ihailee sanoillaan mustaa ihoa. Sen sijaan, että hän puhuisi vain mustasta, hän puhuu ihonväristä vertailemalla sitä luonnonväreihin, puihin ja kasveihin tai ruokaan, kuten maitokahviin tai -teehen.

Gyasi korostaa, että vaikka kaikki mustat kärsivät ihonvärinsä vuoksi, ovat he silti kaikki erivärisiä. Musta on valkoisen ihmisen määrite. Valkoinen ei erota sävyjä muussa kuin itsessään.

Gyasin kieli on upean tasaista ja mehevää. Sitä on pääasiassa mukava lukea, vaikka teoksen sisältö onkin hyvin verinen ja kammottava.

Eräs teoksen henkilöhahmoista tiivistää teoksen teemat yhteen romaanin loppupuolella: mustien on kirjoitettava oma historiansa.

Historiankirjoituksen ongelma on se, että on luotettava sanoihin. On luotettava siihen, mitä eri ihmiset kertovat tapahtuneen. Mutta entä sitten, kun kertomukset poikkeavat toisistaan tai ovat täysin vastakkaisia, mistä silloin voimme tietää, mikä on totta?

Espanjan kielessä sana historia tarkoittaa samaan aikaan sekä historiaa että tarinaa tai kertomusta. Minusta se on oikein kuvaavaa. Luulen, että Gyasi olisi tyytyväinen espanjan kielen kompromissiin, sillä on hyvä tiedostaa, että historiankirjoitus on sekin tarinointia.

Historiankirjoituksen ja tarinoinnin raja on häilyvä. Ja sittenkin jokainen tarina on arvokas. Yhdessä tarinat rakentavat kokonaiskuvaa ja luovat eheämmän maailman.

Matkalla kotiin etenee episodimaisesti. Kustakin hahmosta kerrotaan vuoron perään anekdootinomaisesti elämän kohtalokkaimmat hetket. On helppo huomata, että vaikka nykypäivään tultaessa mustien asema onkin muuttunut, se on silti nimenomaan muuttunut, ei välttämättä parantunut. Orjuuden jälkeenkin mustien asema on valkoisia heikompi.

Matkalla kotiin on huolellisesti kirjoitettu teos. Langanpäät pysyvät Gyasin näppysissä loppuun asti. Näin suurella henkilömäärällä on ihme, että teos on kuin onkin helposti seurattava. Hahmojen elämäntarinat ovat vaikuttavia ja mieleenpainuvia. Ne eivät herkästi katoa mielestä.

Helsingin Sanomat: Loistavasti kirjoitettu teos orjista ja orjakauppiaista sopii myös Väinö Linnan ystäville

 

 

 

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja

9789513181352_frontcover_final_medium

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja
Suom. Tarja Härkönen
Romaani, 602 s.
Tammi, 2015

Vuosisadan matkustaja (El viajero del siglo, 2009) on saksalaista epookkidraamaa parhaimmillaan, vaikka sen kirjoittaja onkin argentiinalaissyntyinen ja espanjalaistunut kirjailija Andrés Neuman.

Neuman on rakentanut 600-sivuisesta järkäleestä postmodernistisen laatuyksilön, jota myös kulttimaineisen kirjailijan Roberto Bolañon tiedetään fanittaneen.

Tarinan päähenkilö on Hans, maailman mantuja kolunnut kaunokirjallisuuden kääntäjä, joka saapuu kuvitteelliseen Wandernburgin saksalaiskylään eikä pääse enää lähtemään sieltä pois.

Kylässä hän kohtaa muun muassa luokkatietoisen majatalon omistajan ja sivuteiden posetiivarin. Kaikkien hänen tapaamiensa henkilöiden ylle kaartuu jokin salaperäinen varjo. Teoksen alussa voisi sanoa olevan jopa jotain kafkamaista – Saksassa kun kerran ollaan.

Tarina sijoittuu 1800-luvulle ja valottaa ihailtavan yksityiskohtaisesti paikallista ajankuvaa. Vähitellen tarinan keskiöön nousee kielletty rakkaus, kun Hans tapaa ylhäisen Sophien.

Sophien järjestämissä perjantai-iltojen salongeissa kaupungin älymystö kokoontuu yhteen väittelemään ja keskustelemaan aikansa filosofiasta, taiteista ja etenkin romantiikan ajan kuuluisimpien kirjailijoiden teoksista.

Etenkin kääntämisen teoria on useasti esille kohoava aihe henkilöhahmojen välisissä keskusteluissa. Erityiseksi keskustelun aiheeksi kohoaa myös monikulttuurisuus, joka voidaan nähdä yhtenä teoksen läpi kantavana teemana. 1800-luvun aatemaailma esitetään rikkaana ja yllättävän poleemisena.

Naisen asema nousee myös hyvin esille. Sophien sivistyneisyys on väheksyttyä, vaikka hänet kuvataan säälimättömän intohimoisena kääntämistä ja kaunokirjallisuutta kohtaan.

Teos on hyvin vahvasti kirjallisuuspainotteinen; intertekstuaalisia viittauksia on viljalti. Aihe kietoutuu myös Hansin ja Sophien väliseen suhteeseen. Lukija jää miettimään, onko kaikki kaunokirjallisuuden kieli lopulta rakkauden kieltä.

Rakkaustarina on kytketty aikakauden kuvaukseen. Sophien ja Hansin suhde on siitä erityinen, ettei se sellaisenaan voisi olla mahdollinen missään muussa ajassa tai paikassa. Kohtalolla ja sääty-yhteiskunnalla on sormensa pelissä.

Tarinaa jännitteistämään on rakkausjuonen lisäksi kudottu rikoskertomus. Kylän naisia ahdistelee kummallinen raiskaaja, josta uhrit muistavat vain karhun ihran hajun. Tapausta selvittämään ryhtyvät paikalliset Glück & Glück, komisariot jo kahdessa polvessa.

Perin traditiotietoinen tyyli vallitsee teoksessa. Romaani on paikoin puettu kirjeiden ja henkilöhahmojen dramatisoimien kohtausten asuun. Länsimaisen kirjallisuuden suurteoksia lainataan jatkuvasti.

Kerronta kuitenkin korostaa teoksen nykypäiväisyyttä. Kun tunnelma tiivistyy, menneen ajan kerronnasta hypätään vaivihkaa preesenssiin. Tämä luo kertomukseen intensiivisiä vaiheita, jotka enteilevät yleensä jotakin epäilyttävää toimintaa tai käännettä.

Vuosisadan matkustaja onnistuu yllättämään. Teoksen pituuden määrittelee kerronnan tyyli, jossa on yhdistelty aikakaudelle leimallisia laveita piirteitä. Niiden vastapainoksi teos on sidottu nykyaikaiseen romaaniperinteeseen. Romaani osoittaa aikakauden kerrontatapojen keinotekoisuuden tuomalla ne näkyviksi.

Helsingin Sanomat: Palkittu Vuosisadan matkustaja on hämmästyttävä laboratorio, jonka teemat koskettavat nykyaikaa
Turun Sanomat: Lumoava suurromaani 1800-luvun Euroopasta

 

 

 

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä

kiintymyksia

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä
Suom. Sari Selander
Romaani, 131 s.
Like, 2017

Kiintymyksiä (Los Afectos, 2015) on ensimmäinen suomennettu teos bolivialaiselta kirjailijalta Rodrigo Hasbúnilta (s. 1981).

Eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Ertlin perhe on juuri muuttanut Münchenistä Boliviaan, La Pazin kaupunkiin. Perheen isä suunnittelee tutkimusmatkaa Amazonian sademetsään. Hänen tavoitteenaan on löytää muinainen inkojen kaupunki Paitití ja kuvata dokumenttielokuva retkikunnan matkasta.

Pakkomielteisen isän seuraksi epäonnisen retkikunnan matkalle osallistuu myös perheen tytär Monika. Romaanin kytkökset todellisuuteen tuntuvat todella vasta teoksen loppupuolella, vuosikymmenien kuluttua, kun pelottoman ja uhmakkaan Monikan tie risteää kuuluisan Che Guevaran tarinan kanssa.

Ertlin perheen Hans-isä on tunnettu natsien propagandafilmien kuvaajana, joten tyttären päätös liittyä vasemmistosissiliikkeeseen, ei tuota onnellista loppua isän ja tyttären väliselle suhteelle.

Hasbún kuvaa tapahtumia hyvin intiimisti vaihtelevin kertojaäänin ja runsain sisäisin monologein. Elämän sattumanvaraisuuden kuvaus on Hasbúnin käsissä taipunut kauniisti kerrotuksi tarinaksi, jonka kaikkein vähiten olettaisi perustuvan tositapahtumiin.

Hasbún kuvailee vaivihkaisin elein koko sisarussarjan kantamaa syyllisyyttä isänsä historiasta. Hansin pakkomielle Paititísta kuvastaa hänen tarvettaa jättää mennyt taakseen.

Vaivihkaa Hasbún myös kuljettelee perhettä kohti eriytymistä omille teilleen, kunnes lopulta tiet eroavat peruuttamattomasti.

Teoksen lukeminen ei ole vaivatonta. Sivuja voi joutua selailemaan taaksepäin, sillä kerronta vaatii lukijalta herpaamatonta huomiota. Jotkin asiat kerrotaan niin näkymättömästi, ettei niiden tunnistaminen välttämättä onnistu ensimmäisellä lukukerralla. Romaanin lukeminen vaatii syventymistä.

Pieneen romaaniin mahtuu suuri tarina. Yli vuosikymmenien jatkuva Ertlin perheen hajaantumisen seuraaminen on luotu eheästi. Erityisesti romaani kuvaa sukupolvien välistä vastakkainasettumista ja tulevaisuususkoa.

Kiintymyksiä voidaan määritellä historialliseksi romaaniksi, siinä missä monet pikkutarkat monisataasivuiset järkäleetkin. Hasbún on taustatyönsä tehnyt, mutta romaani on silti silkkaa fiktiota.

Sitä mukaa kun historiallisen tiedon olemus ymmärretään yhä paremmin epävarmaksi ja näkökulmasidonnaiseksi, Hasbúnin romaania vastaavat teokset tulevat oletettavasti lisääntymään. Ilmiö näkyy vahvasti myös kotimaisessa kirjallisuudessa, jossa kirjailijat ovat jo uskaltautuneet ottamaan luovia vapauksia.

Kauppalehti: Isin tytöt

 

 

Paulo Coelho: Vakooja

Vakoj_7012-1

Paulo Coelho: Vakooja
Suom. Jarna Piippo & Sanna Pernu
Romaani, 190 s.
Bazar, 2016

Paulo Coelhon viimeisimpänä suomennettu teos Vakooja on historiallinen romaani. Voisi kuvitella, että Coelholle tyypillistä tekstin yksinkertaisuutta olisi vaikea pukea historiallisen romaanin muotoon. Historialliset romaanit kun tapaavat olla monta sataa sivua pitkiä ja yksityiskohtiin paneutuvia järkäleitä.

Coelhon historiallinen romaani pohjautuu todellisiin tapahtumiin, mutta tapahtumien kerrontajärjestys ja henkilöiden välinen dialogi ovat kirjailijan omaa käsialaa. Romaani kertoo kuuluisan tanssijan ja vakoojan Mata Harin – oikealta nimeltään Margaretha Zelle – elämäntarinan.

Hollantilaisen isän ja jaavalaisen äidin tyttärestä kasvoi Pariisin elegantin yläluokan suosima esiintyjä, jonka eksoottisten tanssiesitysten pääosassa oli vaatteista riisuutuminen. Mata Haria voidaan pitää stripteasen varhaisena edustajana.

Mata Hari oli myös prostituoitu, joka viihtyi erityisesti upseerien ja diplomaattien seurassa. Romaani kertoo Mata Harin tarinan ylpeästi ja totuutta kaihtamatta aina nuoruudessa koetusta raiskauksesta tanssijan elämän päättäneeseen teloitukseen.

Teos keskittyy erityisesti teloitukseen, joka toimii tarinan nykyhetkenä, josta käsin Mata Hari itse teoksen minäkertojana valottaa menneisyyttään.

Teloitus tapahtui Mata Harin ollessa 41-vuotias. Hänet tuomittiin Ranskassa 1917 vakoilusta saksalaisille.

Teoksesta saa sellaisen kuvan, ettei Mata Hari tosiasiassa ollut kiinnostunut vakoojan roolistaan, vaan hänet vedettiin mukaan ensimmäisen maailmansodan tapahtumiin ilman varsinaista suostumusta.

Coelho kuvaa maailmansodan tapahtumia yksinkertaisesti ja oppikirjamaisesti nostaen esille vain kaikkein tärkeimmät ja tunnetuimmat tapahtumat. Yksinkertaisuus näkyy myös lausetasolla, mikä tosin edistää tekstin luettavuutta.

Valitettavasti tanssijan elämä on tiivistetty lähinnä yleiskatsaukseksi, jotta se on saatu mahtumaan alle kahteensataan sivuun. Lisäksi Paulo Coelho Mata Harin äänen tulkkina tuntuu paikoitellen tuovan vain omaa ääntään kuuluviin päähenkilönsä suulla.

Kritiikki on julkaistu alun perin verkkolehti Sylvissä.

Kauko Röyhkä: Lapinpoika

lapinpoika

Kauko Röyhkä: Lapinpoika
Romaani, 367 s.
Like, 2016

Kauko Röyhkän viime vuonna ilmestynyt romaani Lapinpoika jatkaa pohjoiseen Suomeen sijoittuvien nuoruuskuvausten sarjaa. Vertailukohteita Lapinpojalle löytyy Röyhkän aiemmasta tuotannosta, jossa vastaavia teoksia ovat muun muassa edeltäjät Miss Farkku-Suomi (2003) ja Poika Mancini (2013).

Lapinpojassa kertomuksen puitteet ja tarinan kulku vastaavat melko lailla aiempia romaaneja. Tällä kertaa Röyhkä ei kuitenkaan juutu vain nuoruuskuvaukseen vaan päästää henkilöhahmonsa ikääntymään ja kasvamaan.

Teoksen nimikkohahmo ja pääasiallinen minäkertoja on Simo, lähes erakkona kasvattienonsa kanssa Lapin perukoilla asuva nuori mies. Simon elämä kohtaa käänteen enon kuoltua. Hän muuttaa Helsinkiin opiskelemaan, perustaa perheen ja jää pääkaupunkiseudulle asumaan loppuiäkseen.

Toinen vielä mullistavampi kokemus on rakastuminen, jonka Simo kokee kuin ensisilmäyksellä. Nuorena Lapin poikana hän kohtaa pienen ja hennon kaunottaren erämaajärven rannalla. Muisto painuu syvälle Simon mieleen, eikä hän pysty unohtamaan Sonjaa, vaikka Simo lopulta naikin tämän parhaan ystävän Minnan.

Lapinpoika kertoo saavuttamattoman rakkauden tavoittelusta. Vaikuttaa siltä, että Simo joutuu uhrautumaan perustaessaan perheen Minnan kanssa, todellisen rakkauden puutteessa.

Simo kasvaa aikuiseksi ja vanhenee romaanin aikana; hän muuttuu paljon muuttaessaan etelään, mutta silti hänessä säilyy pysyvästi jonkinlainen ulkopuolisuuden ja irrallisuuden vaikutelma. Simon tarina ei täyty.

Teoksen alku on Röyhkälle tyypillistä verevää kerrontaa. Kenties kirjailija ei ole täysin omalla alueellaan kertoessaan Simon kypsemmistä vuosista. Kenet Simo valitsee ja mitä hänen sydämensä todella halajaa, ovat kysymyksiä, jotka kirjan loppupuolella alkavat muuttua jo puuduttavan jankkaaviksi. Onneksi lopusta löytyy myös yllättävä käänne, joka hetkeksi siirtää ajatukset muualle.

Lapinpojassa on erotettavissa selvä kontrasti Lapin erämaiden ja pääkaupunkiseudun vilinän välillä. Teoksessa näkyy konkreettisella tasolla, miten etelän herrojen päätökset vaikuttavat pohjoisempaan Suomeen.

Röyhkä on rakentanut teoksessa vuorottelevat etelän ja pohjoisen miljööt ja henkilöhahmot huolella. Pohjoisen maisemien ja kielen kuvauksessa hänessä on samanlaista verta kuin Timo K. Mukassa ja Kalervo Palsassa.

Kritiikki on julkaistu myös Suomi lukee -sivustolla.

Savon Sanomat: Kauko Röyhkä: Lapinpoika
Helsingin Sanomat: Riiausreissu saavuttaa legendaariset mittasuhteet