Aurinkobaletti & TEHDAS Teatteri: Nooat – sillä hän oli herralle mieluinen

62b5b16a637d366d1e01fd561c8fdebd_f532
Kuvassa Anna-Kaisa Kuisma, Laura Sillanpää, Patrick Di Quirico, Jaakko Lilja, Päivi Kujansuu, Elina Raiskinmäki & Mikko Kaikkonen. Kuva: Jussi Virkkumaa.

Aurinkobaletti & TEHDAS Teatteri: Nooat – sillä hän oli herralle mieluinen
Esitykset: 23.3.–28.4.
Ohjaus & koreografia: Merja Pöyhönen & Urmas Poolamets
Nuket: Laura Hallantie & Jenni Rutanen
Lavastus ja puvustus: Laura Hallantie, Jenni Rutanen & Pia Kalenius
Valosuunnittelu: Marko Kallela
Äänisuunnittelu: Konsta Savolainen
Esiintyjät: Anna-Kaisa Kuisma, Jaakko Lilja, Laura Sillanpää, Mikko Kaikkonen, Päivi Kujansuu, Elina Raiskinmäki & Patrick Di Quirico

Aurinkobaletin ja TEHDAS Teatterin yhteistuotannossa kaksi toisilleen läheistä taiteenalaa, nukketeatteri ja tanssi, on tuotu yhteen samalle näyttämölle. Nooat – sillä hän oli herralle mieluinen -esityksen ovat yhdessä luoneet nukketeatterin taitaja Merja Pöyhönen sekä tanssija-koreografi Urmas Poolamets.

Nooat kertoo uudelleen Raamatun Vanhan testamentin tarinan suuresta vedenpaisumuksesta ja täyteen ihmisiä ja eläimiä lastatusta arkista. Pohjateksti ei kuitenkaan ole hengellinen, vaan Raamatun kertomusta hyödynnetään kuin myyttistä kertomusta ihmiskunnan syntyajoista.

Esityksen voisi olettaa primitiiviseksi, Darwinin evoluutioteorian ja Raamatun välillä kolhuilevaksi apinasirkukseksi, mutta sivilisaation merkit, kuten vaatetus, ovat läsnä heti alusta alkaen. Vaatteet ovat osa ihmisen identiteettiä, ja niiden muuttuminen ajan myötä rinnastetaan myös historian kulkuun ja ajan etenemiseen.

Kaukana evoluutioteoriasta ei kuitenkaan olla, sillä esitys kohdistaa ajatukset juuri ihmislajin jalostukseen. Millä periaatteella ihmiset ja eläimet valitaan arkkiin pelastettavaksi?

Eikö vedenpaisumuksessa olekin kyse suuresta puhdistuksesta, jonka tarkoituksena on kitkeä kaikki pahuus ja irstaus maan päältä, rakentaa maailmasta parempi paikka asua ja turvata ihmiskunnalle parempi kehityssuunta – vaikkakin epämääräisin keinoin?

Esityksen lavasteissa on käytetty runsaasti muovia. Ikään kuin varoittavana esimerkkinä esitys pyrkii kiinnittämään huomiota myös nykyhetkeen ja merten roskatulviin. Eläimet voivat selvitä vedessä, mutteivät aina vain laajenevien muovimantereiden seassa.

Tanssijat ja nukettajat rakentavat yhdessä huumaavan näyn suureen tuhotulvaan ja siitä selviytymiseen. Valojen ja kuultavien muovimateriaalien yhteisleikki on jännittävästi toteutettu. Koreografian vyöryävä eteneminen ja lempeät hidastukset tuottavat esitykseen rytmin, jota on mielyttävä seurata.

Mallinukkien ja niiden raajojen hyödyntäminen tuo esitykseen irvokasta ilmettä, kun kasvottomat ihmiset seisovat avuttomina rivissä ja odottavat jumalallista pelastusta. Kun luonnonvalinta ei enää toteudu, ne jotka miellyttävät, pärjäävät parhaiten.

Nooat yhdistelee kahden lajin parhaimpia puolia. Tanssin ja nukketeatterin yhteispeli on saumatonta. Esiintyjät tuntuvat ylittävän omat rajansa ja tulevat koko ajan lähemmäksi sekä toisiaan että yleisöä. Tila otetaan haltuun monipuolisesti niin kuin kuuluukin.

Turun Sanomat: Teatteriarvio: Nooat-teoksessa ihmiset, nuket ja erilaiset materiaalit ottavat kantaa ilmastonmuutokseen

Mainokset

Turun ylioppilasteatteri: Odottaessa

godota-odottaessa-tyt-esityskuvia-kuvat-jouni-kuru_9
Kuva: Jouni Kuru

Turun ylioppilasteatteri: Odottaessa
Esitykset: 24.3.–7.4.
Ohjaus: Janne Pikka
Käsikirjoitus: Janne Pikka ja näyttelijät
Puvustus: Noora Happonen
Esiintyjät: Nuppu Ervasti, Elisa Kinnunen, Eeva Mäkinen, Mikko Peltotupa & Ennu Leiwo

Turun ylioppilasteatterin Godota odottaessa muuttui viime metreillä Odottaessa -esitykseksi, Samuel Beckettin kuuluisan näytelmän vastaesitykseksi. Odottaessa ei ole silti vaillinainen tai tynkä, siitä ei puutu mitään. Enemmän kuin taiteellisesti kunnianhimoinen esitys, se on kuitenkin kannanotto ja sellaisena taiten kirjoitettu ja esitetty.

Turun ylioppilasteatteri koki ikävän vastoinkäymisen pari viikkoa sitten, kun agentuuri viime tipassa ehti kieltää näytelmän esittämisen vedoten näytelmäkirjailijan vaatimukseen, ettei näytelmässä saisi esiintyä naisnäyttelijöitä.

Godota odottaessa -esitys meni puihin viikkoa ennen ensi-iltaa. Yle uutisoi tapauksesta otsikolla: ”Kaksi suomalaista teatteria joutui perumaan esityksensä vaihdettuaan miehet naisiin: ’Käsittämätöntä, että tällainen rajoittuneisuus on mahdollista'”.

Tapauksesta nousi kohu, jonka aikana kritiikki kohdistui vuoroin sekä näytelmäkirjailijan ahdasmielisyyttä että agentuurin toimintatapoja ja -periaatteita kohtaan.

Nyt esitettävä Odottaessa on alkuperäisestä esityksestä varioitu palimpsesti, jossa hyvin roisisti hyödynnetään viittauksia sekä alkuperäisen esityksen näytelmätekstiin että esityksen peruuntumisesta aiheutuneeseen kohuun.

Mukana ovat edelleen samat Godota odottaessa -esitystä harjoitelleet näyttelijät. Vladimiriin ja Estragoniin vertautuvat ystävykset Voitto (Nuppu Ervasti) ja Taisto (Elisa Kinnunen) jatkavat odottamista, vaikka tietävät, ettei ketään tai mitään tulekaan. Ei ainakaan niin kauan, kun näyttelijät ovat naisia.

Tragikomediaksi luokiteltava esitys höllentää kohun jäljiltä kireytyneitä suupieliä. Nuppu Ervastin ja Elisa Kinnusen näyttelemä parivaljakko on hulvattoman hyvin rakennettu, ja näyttelijäntyötä on ilahduttava seurata. Komiikka on piikikästä ja osuvaa.

Esitys on kirjoitettu ajatuksella. Siinä ei ole lähdetty vain uhoamaan ja haukkumaan teatterimaailman auktoriteetteja, vaan kritiikki on tarkkaan harkittua ja itse näytelmäntekstiin sidottua.

Koko tapaus on kiinnitetty kuin jatkumoksi Beckettin absurdin teatterin perinteelle. Elämän ja teatterimaailman irrationaalisuus on kudottu yhteen. Absurdi teatteri on yllättänyt ja ylittänyt itsensä.

Turun Sanomat: Teatteriarvio: Ylioppilasteatterin Odottaessa-esitys kerrostuu herkulliseksi ja ajatuksia herättäväksi kokonaisuudeksi
Turun ylioppilaslehti: Arvio: Turun ylioppilasteatterin riemukas raakile

TEHDAS Teatteri: Rauhanneuvottelija

RN-web-3
Kuvassa: Sotaa käyvien maiden edustajat (Outi Sippola & Sirpa Järvenpää), Nelson Mandela (nukke: Maiju Tainio) & rauhanneuvottelija (Alma Rajala). Kuva: Jussi Virkkumaa.

TEHDAS Teatteri: Rauhanneuvottelija
Esitykset: 2.3.–8.4.
Ohjaus: Johanna Latvala
Käsikirjoitus: Johanna Latvala, Veera Lehtola & Outi Sippola
Nuket: Maiju Tainio
Valosuunnittelu & lavastus: Jarkko Forsman
Musiikki ja äänisuunnittelu: Hilla Väyrynen
Esiintyjät: Sirpa Järvenpää, Maria Laitila, Alma Rajala & Outi Sippola

Tragikoominen nukketeatteri tuntuu olevan turkulainen taitolaji. TEHDAS Teatterin ammattitaitoiset tekijät onnistuvat yllättämään tässä lajissa kerta toisensa jälkeen.

Rauhanneuvottelijassa monisyistä ja valitettavan ajankohtaista aihetta, toivoa sodan päättymisestä, on lähestytty ihailtavan uskaliaasti.

Aivan aluksi haluan osoittaa tyytyväisyyteni esityksen tilankäytöstä ja lavastuksen suunnittelusta. Kun astuu TEHDAS Teatterin esitystilaan, sitä ei koskaan ole tunnistaa samaksi kuin edellisellä kerralla. Vaikka lavasteet ovat yksinkertaiset, oivaltava tilankäyttö tehostaa esitystä.

Rauhanneuvottelijassa näyttelijät ja nuket toimivat rinnan. Tällä kertaa nuket ovat esittäviä hahmoja ja tuovat esitykseen dokumentaarisuutta runsaan sitaattien käytön ohessa.

Käsiohjelmaa vilkuilemalla voi huomata, että projektin eteen on tehty valtavasti taustatyötä. Esityksessä on hyödynnetty sekä kirjallisia lähteitä että kyselyhaastatteluilla saatua tietoa.

Rauhanneuvottelija tuo mieleen Turun kaupunginteatterissa viime vuonna pyörineen Suoraa puhetta -esityksen, jossa näyttelijät esittivät kuuluisia ja vähemmän kuuluisia puheita enemmän tai vähemmän dramatisoituina versioina.

Rauhanneuvottelija on Kaupunginteatterin esityksestä ainakin kymmenen harppausta eteenpäin – harkitusti hyödynnetyt sitaatit toimivat esityksen teemallisina kiteyminä.

Rauhanneuvottelijan komiikka on railakasta, mustaa ja kuumottavaa. Siihen yhdistyy esityksen groteski luonne. Likaiset ja irvokkaat ravintolapöytäkohtaukset ja Maiju Tainion karut nuket kiinnittävät sodan maalliset ja kapitalistiset ulottuvuudet yleisön verkkokalvoille.

Rauhanneuvottelija sijoittuu keskelle konfliktia jonnekin päin Lähi-itää. Sisällissota on vaatinut kahdelta sodan osapuolelta sekä mittavia rahallisia tappioita että ihmisuhreja. Sodan päättymisestä neuvottelemaan saapuvat molempien osapuolten edustajat (Sirpa Järvenpää & Outi Sippola).

Puhutaan vuosisatoja jatkuneista rajankäynneistä. Neuvotteluja johtaa ulkopuolinen, puolueeton (ja suomalainen) rauhanneuvottelija (Alma Rajala). Kummallakin osapuolella on omat vaatimuksensa ja ehtonsa tulitauon sopimiseksi ja rauhan saavuttamiseksi.

RN-web-1
Kuvassa: Tarjoilijat (Sirpa Järvenpää, Maria Laitila & Outi Sippola). Kuva: Jussi Virkkumaa.

Esityksen premissinä toistuu lainaus Pekka Haaviston teoksesta Anna mun kaikki kestää. Sovinnon kirja (WSOY, 2011): ”Sovitteluehdotus on aina osapuolille pettymys. Niin sen pitääkin olla”. Puolueettomuus tarkoittaa absoluuttista kompromissia, rauhanneuvottelijan tehtävä ei ole asettua heikomman vaan rauhan puolelle.

Toinen toistuva väite kuuluu, että rauhasta neuvotteleminen on kuin käsikirjoittamista. Vaikka esitystä onkin ryyditetty koomisin elementein, paistaa komiikan läpi se surullinen kaavamaisuus, jolla rauhaa(kin) tehdään.

Rauhanneuvottelijan työ on johtaa keskustelua, jakaa puheenvuoroja kuin repliikkejä ja puristaa neuvottelut rytmillisesti tasaväkisiin osuuksiin, jotka osapuolet pystyvät kumpikin nielemään.

Rauhanneuvottelija toteuttaa tuttua ja hyväksi havaittua kaavaa. Ensimmäinen puoliaika kehittää draaman kaarta vieden tarinaa eteenpäin, kun taas toinen puoliaika rikkoo kaaren systemaattisuuden. Psyyke hajoaa ja kokonaisuus pirstaloituu, kunnes lopuksi palaset taas kootaan yhteen muotopuoleksi mutta ehjää muistuttavaksi, symboliseksi kokonaisuudeksi.

Esityksen ohjannut Johanna Latvala on aiemmin ohjannut TEHDAS Teatteriin Sarah Kanen 4.48 Psykoosi -näytelmän nukketeatteriesityksenä. Latvalan kokemus synkistä aiheista ja ”aiheista, joista ei puhuta” näkyy myös Rauhanneuvottelijassa. Esitys on juuri niin pureva ja kiinni ajan hermoilla kuin kuvitella saattaa.

Turun Sanomat: Teatteriarvio: Tehdas Teatterin Rauhanneuvottelija tarjoaa kiinnostavan lähestymiskulman maailman konflikteihin mutta yrittää haukata liian suuren palan

Kurnuttava Sammakko & TEHDAS Teatteri: Koira nimeltään Kissa

knk_2018
Elina Warstan kuvittama kansikuva kirjasta Koira nimeltään Kissa.

Kurnuttava Sammakko & TEHDAS Teatteri: Koira Nimeltään Kissa
Esitykset: 18.1.–13.5.
Ohjaus: Jukka Kittilä
Käsikirjoitus: Tomi Kontion kirjan pohjalta Antton Kainulainen & Jukka Kittilä
Musiikki: Valtteri Lipasti
Laulujen sanat: Antton Kainulainen
Pukusuunnittelu: Ringa Sirppiniemi
Lavastus: Elena Turja
Valosuunnittelu: Juho Golnick
Esiintyjät: Thomas Dellinger & Maria Hannonen

Kiertävän lastenteatteri Kurnuttavan Sammakon esitys Koira nimeltään Kissa TEHDAS Teatterissa Turussa on juuri sellaista mukaansatempaavan hyvän mielistä lastenteatteria, jossa parasta on seurata lapsiyleisön ja esiintyjien välistä ilolle ja ymmärrykselle pohjautuvaa luottamusta.

Vuonna 2015 julkaistu Tomi Kontion kirjoittama ja Elina Warstan kuvittama Koira nimeltään Kissa -kuvakirja (Teos) on jo varmasti paljon kulutettu iltasatu lapsiperheissä. Tarina kertoo hylätystä koiranpennusta, jonka koiraemo nimeää Kissaksi, jotta tämä oppisi itsenäiseksi kuin kissa.

Koira nimeltään Kissa jää pohtimaan, mikä on ero itsenäisyyden ja yksinäisyyden välillä, sillä hän tuntee lähinnä vain jälkimmäistä, kunnes eräänä päivänä hän päätyy Helsinkiin ja törmää ojassa nukkuvaan pultsariin, josta tulee Kissan uusi ystävä.

Tarinassa parasta on sen yksinkertaisuus. Ei tarvita monimutkaisia juonenkäänteitä. Riittää kun yksinäinen koira löytää ystävän yksinäisestä ihmisestä. Kaikki on hyvin, kunhan sen oivaltaa.

Myös Kurnuttava Sammakko luottaa yksinkertaisuuteen esityksessään. Puvut ja lavastukset ovat yksinkertaisia ja jopa viitteellisiä, mutta enempää ei tarvitakaan. Mikä olisikaan mielikuvituksellisempi yleisö kuin alle kouluikäiset lapset?

Noin 45 minuuttia kestävä esitys on vaatinut alkuperäistarinan laventamista, mutta tarinan tunnelmassa on silti pitäydytty. Kirjan puhki kuluttaneille uudet kohtaukset ja tarttuvat laulut ovat kaivattua virkistystä paikoin kovin syvälliseksi ja melankoliseksikin käyvään kertomukseen. Toisaalta laulut olisivat saattaneet toimia paremmin pitkin kokonaisuutta lyhyemmissä pätkissä, jolloin ne olisivat tauottaneet esitystä tasaisemmin.

Koiraa, siis Kissaa, esittävän Maria Hannosen ja useampaa roolia vetävän Thomas Dellingerin yhteistyö pelaa lavalla saumattomasti ja molemmat ottavat itselleen omannäköisensä tilan. Myös roolien vaihto kesken esityksen on toteutettu ihailtavan läpinäkyvästi.

Antton Kainulaisen ja Jukka Kittilän dramatisoima esitys on kunnianosoitus Kontion ja Warstan alkuperäisteokselle. Oman näkemyksensä kaksikko on tuonut esille erityisesti esityksen äänimaailmassa. Kontion runollinen ja sympaattinen teksti saa Kittilän ohjauksessa kylkeensä häivähdyksen hyväntuulista huumoria ja lämpöä.

Esitystä suositellaan yli 4-vuotiaille.

Red Nose Company: Punainen viiva

_9310404_orig

Red Nose Company: Punainen viiva
Vierailunäytös Turun kaupunginteatterissa 22.3.
Ohjaus: Otso Kautto
Teksti: Ilmari Kianto ja työryhmä
Näyttelijät: Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen

Kotimaisista klassikkoteoksista on tehty valtavat määrät adaptaatioita niin valkokankaalle kuin näyttämölle. Ilmari Kiannon kanonisoidusta Punaisesta viivasta on Matti Kassila ohjannut ensimmäisen filmatisoinnin jo 1959.

Red Nose Companyn klovnien Zinin (Timo Ruuskanen) ja Miken (Tuukka Vasama) esittämässä ja Teatteri Quo Vadiksen Otso Kauton ohjaamassa Punaisessa viivassa on – enemmän kuin sovituksesta näyttämölle – kyse pikemminkin teoksen ja sen koko syntykontekstin ja tekijän kommentoinnista ja näkyväksi tekemisestä.

Red Nose Companyn klovneriaa hyödyntävä esitys kertoo Kiannon Punaisen viivan tarinan läpikotaisin. Kertomus sijoittuu ensimmäisten eduskuntavaalien aikaan vuonna 1907.

Korpiloukon syrjäiseen metsätupaan, Topi ja Riika Romppasen torppaan asti kantautuu huhu punaisesta viivasta, jonka nyt ensimmäistä kertaa myös köyhä kansa pääsee vaaleissa vetämään. Toivo herää kansassa, mutta kehitys etenee liian hitaasti tuodakseen apua nälästä ja kivusta kärsiville Korpiloukon lapsille.

Yllättävänkin yksityiskohtaisesti Korpiloukon vähäosaisen perheen tarinaan pureutuva esitys ei silti puuduta yleisöä. Siitä pitävät huolen Miken ja Zinin menevä  ja vilpitön esiintyminen.

Esitys perustuu osin improvisaatiolle, mikä tuo lavalle lisäkomiikkaa ja läsnäolon tuntua. Esityksen huumori on samaan aikaan purevaa ja hyväntahtoista. Se osoittaa sormensa ainoastaan kohti ilmiselviä asioita, jotka ansaitsevat tulla esiin nostetuiksi.

Klovnien kommentit Kiantoa ja tämän teosta kohtaan ovat pääosin satiirisia. Muun muassa Kiannon herkkä ja lyyrinen lause saavat sarkastisen osansa kommenteista.

Esityksessä on puututtu myös Kiannon tapaan esittää vähäosaiset henkilöhahmot yksinkertaisina jörriköinä, joille vierasperäisten sanojen lausuminen tuottaa vaikeuksia – esimerkiksi ”sosiaalidemokraatista” tulee Korpiloukon Topin suussa ”soli-sali-ratti”.

_9758383_orig

Kiannon Punainen viiva on loppujen lopuksi suuri tragedia. Miken ja Zinin käsittelyssä teoksesta on tuotu esille uusia puolia, eikä lopun traagisuus välity katsojalle niin vaikuttavana kuin romaanista käsin luettuna.

Parituntista esitystä halkovat musiikkiesitykset, joissa klovnit tippuvat rooleistaan. Ääniraidan kappaleilla, muun muassa Iggy Popin, Lou Reedin ja Manic Street Preachersin biiseillä, klovnit Mike ja Zin tuovat myös koskettavasti itseään osaksi esitystä.

Esitystä suositellaan 14-vuotiaista ylöspäin. Mielestäni esitys sopisi täydellisesti kotimaista klassikkokirjallisuutta vierastaville nuorille. Myös kirjallisuuden klassikoiden syvälukutaitoa ja perusteltua kyseenalaistamista olisi hyvä oppia jo nuorena.

Yle: Näihin kuviin Ilmari Kiannon Punainen viiva tiivistyy klovnien käsissä!
Red Nose Company: Punainen viiva kiertueella 2016-2017

Heidi Herala: Peilinpitelijä

peilinpitelij_press_3_heini_inkeri
Kuva: Heini Inkeri

Heidi Herala: Peilinpitelijä
Teatteri Jurkan vierailunäytös
Turun kaupunginteatterissa 24.2.2017
Ohjaus ja lavastus: Heidi Herala & Heidi Räsänen
Maalaukset: Markus Jäntti
Äänisuunnittelu: Tuomas Fränti
Rooleissa: Heidi Herala

Heidi Heralan monologiesitys Peilinpitelijä perustuu Marja-Liisa Vartion 1950-luvulla julkaistuihin runoihin. Heralan yhden naisen esitys käsittelee (tietenkin) naiseutta.

Naisen ruumis, äitiys ja vanheneminen ovat tämänkaltaisissa esityksissä jo jokseenkin kulutettuja teemoja, mutta Vartion runojen kautta tarkasteltuna aiheet saavat kiinnostavia myyttisiä piirteitä.

Lavalla töpöttelee aluksi muistisairas vanhus, joka istuskelee puutarhapaviljongissa juoden mehua nokkamukista ja höpisten omiaan. Äkkiä vanhuksen ilme muuttuu, silmiin tulee uutta elämänsäihkettä ja vanhuksesta kuoriutuu vankkasieluinen luonnonlapsi.

Peilinpitelijässä on pitkälti kyse dramatisoidusta runonlausunnasta, sillä teksti koostuu pääasiassa Vartion muuntelemattomasta lyriikasta. Herala tulkitsee runoja syvällä näyttelijän äänellä tuoden teksteihin väistämättä myös omaa naiseuttaan.

Teoksen nimellä viitataan Vartion ehkä tunnetuimpaan runoon ”Nainen ja maisema” esikoiskokoelmasta Häät (1952). Samaista runoa on lainannut myös Vilja-Tuulia Huotarinen koulutyttöjen aikuistumisesta kertovassa runokokoelmassaan Sakset kädessä ei saa juosta (WSOY, 2004).

”Nainen ja maisema” -runo kertoo naisesta, joka katsoessaan peiliin näkee vain selkänsä takana lepäävän maiseman. Runon puhuja kutsuu itseään peilinpitelijäksi ja hiustensuorijaksi. Tulkitsen runon kertovan luonnon ja naiseuden yhteensulautumisesta, mikä on teemana myyttisesti läsnä myös muissa Vartion tuotoksissa.

Esityksen lavastukseen kuuluu runsaasti Vartion runouteen kytkeytyviä motiiveja. On peilejä, morsiuspitsejä, kuusen havuja ja lintuhäkki. Peilit, pitsit ja häkki esiintyvät eräänlaisina vapauden riiston merkitsijöinä.

Lintuhäkillä ja havuilla viitataan myös Vartion runouden luontokuviin: ”[v]aan metsänä minä nousen / tasankona minä aukean” (”Nainen ja maisema”) ja ”[m]illoin erkanin sisaristani puista, / milloin vihreä sukuni / työnsi minut joukostansa” (”Vihreää sukua”).

Siinä missä Vartion runous on modernistiseen tapaan hyvin kuvallista, sisältyy Heralankin esitykseen kuvia ja kuvien maalaamista. Esityksen taustana toimivat Markus Jäntin kankaille maalaamat abstraktit (mielen)maisemat. Samalla esitys itsessään rakentaa tietynlaista naiskuvaa.

Jää kuitenkin ristiriitaiseksi, miten katsojan odotetaan tulkitsevan esityksen sanomaa. Onko peileihin kirjaimellisesti tunkeutuva nainen lopulta sinut ruumiinsa kanssa, vai maalataanko esityksessä kuvaa, jossa naiseus katoaa vanhenemisen ja ryppyyntymisen myötä?

Kun esityksen sanotaan kertovan naiseudesta, se kertoo silloin elämästä. Vanheneminen välttämättömänä osana elämää nousee lopulta esityksen keskiöön: ”ei tämä tanssi muuten lopu kuin / tanssimalla, tanssimalla” (”Tanssi”).

Puhuttelevaa-blogi: Nainen maailman peilissä

Turun Nuori Teatteri: Peppi Pitkätossu

img_9608_www
Kuva: Mikko Vihervaara. Vas. Herra Tossavainen (Pyry Pöyry), Tommi (Rasmus Hakala), Annikka (Lilli Laurikainen), Peppi Pitkätossu (Hanna Lindqvist), Hevonen (Helka Karhu & Iida Arki)

Turun Nuori Teatteri: Peppi Pitkätossu
Esitykset: 12.2.–29.4.2017.
Ohjaus: Sofia Laurikainen
Alkuperäisteksti: Astrid Lindgren
Dramatisointi: Staffan Götestam
Sirkusopetus ja -ohjaus: Maija Jormakka
Äänisuunnittelu: Juha Antikainen
Valot: Antti Niitemaa
Lavastus: HJ Diamanten
Puvustus: Tytti Mulo
Pääosissa: Hanna Lindqvist, Lilli Laurikainen, Rasmus Hakala, Emilia Sallinen, Jenna Kangasniemi, Jasmin Mehtälä, Roosa Kuosmanen, Heta Karhu, Saana Saapunki, Eemeli Väisänen, Iida Arki, Pyry Pöyry, Helmi Henell, Rasmus Hirvonen

Turun Nuori Teatteri täyttää tänä vuonna 45 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi teatterin keväässä esitetään vanhaa mutta tunnettua ja taattua lastennäytelmää. Peppi Pitkätossu on kaikille varmasti jollain tavalla entuudestaan tuttu.

Ohjaaja Sofia Laurikainen on luottanut alkuperäisyyteen. Esitys pohjautuu ruotsalaisen Staffan Götestamin suosittuun musikaalidramatisointiin. Siihen kuuluu paljon pieniä ja hauskoja musiikki- ja tanssikohtauksia. Myös esityksessä käytetty musiikki sisältää Georg Riedelin, Anders Berglundin ja Jan Johanssonin alkuperäisiä sävellyksiä.

Tekstin suomennos on Liisa Ryömän käsialaa. Esitystä ei ole lähdetty kummemmin nykyaikaistamaan saati kotouttamaan, vaan kieli on säilytetty vanhan kuuloisena. Hienot rouvat saattavat sanoa sanan ruotsia siellä täällä ja Pepin ystävät Tommi (Rasmus Hakala) ja Annikka (Lilli Laurikainen) pukeutuvat kuin 1940-luvun lapset konsanaan.

Astrid Lindgrenin (1907–2002) Peppi oli aikanaan radikaali hahmo lastenkirjallisuudessa. Pepin anarkistisuus on saattanut 2010-luvulle tultaessa laimentua, mutta edelleen tuo punatukkainen saparopää jaksaa riemastuttaa katsojia omapäisyydellään ja vilpittömällä sydämellisyydellään.

Hanna Lindqvist näyttelee Peppi Pitkätossua upean ilmeikkäästi ja persoonallisesti. Jonkinlainen negatiivinen tunne välinpitämättömyydestä ja itsekkyydestä, mikä minulle on alkuperäisestä Pepistä aikoinaan välittynyt, on Lindqvistin ja Laurikaisen käsittelyssä vaihtunut päinvastoin riemukkuudeksi ja hyväsydämisyydeksi.

img_0057_www
Kuva: Mikko Vihervaara. Takana Tommin ja Annikkan äiti (Helmi Henell), edessä rouvat kahvikutsuilla (Sara Fabricius, Jenna Kangasniemi, Emilia Sallinen, Inka Virtanen ja Kaisla Silfver)

Esityksessä meno on hurjaa ja näyttämötila on otettu käyttöön kauttaaltaan. Turun Nuoren Teatterin katsomo on hyvin leveä, mutta onneksi näyttämötilan akustiikka toimii ja lapsinäyttelijöiden suusta lähtee erinomaisesti ääntä.

Katsomon leveys on otettu huomioon levittämällä tapahtumia ympäri näyttämöä. Esimerkiksi sirkuskohtauksessa koko lava muuttuu suureksi sirkusteltaksi. Kohtauksessa on oivallisesti hyödynnetty sirkus- ja trapetsitaiteen osaajia.

Esitys on kaikin puolin värikäs ja monipuolinen. On merirosvoja, varkaita ja poliiseja, huolestuneita sosiaalitanttoja, sirkustemppuja ja matematiikkaa. Ensi-illassa lavasteet ja rekvisiitat pettävät huolestuttavasti alta pariin kertaan, mutta siitä huolimatta esitys jatkuu sujuvasti eteenpäin ja pysyy kuin pysyykin kasassa.

Nuorimmille katsojille esitys on varmasti huima kokemus. Tahattomista naurunpyrskähdyksistä ja väliaplodeista päätellen esitys viihdyttää kaikenikäisiä. Peppi Pitkätossua voisi suositella 4-vuotiaasta ylöspäin.

Turun Sanomat: Teatteriarvio: Värikäs ja energinen Peppi
Kuperkeikkaseikka-blogi: Taitava Peppi loistaa Nuoren Teatterin lavalla