Siru Kainulainen: Runon tuntu

siru-kainulainen_runon-tuntu_kansi-iso

Siru Kainulainen: Runon tuntu
Tietokirja, 147 s.
Poesia, 2016

Poesian julkaisemassa tietokirjassa Runon tuntu kirjallisuuden dosentti Siru Kainulainen lähestyy runoutta lukemisen kannalta. Kainulainen käsittelee erilaisia tuntutiloja, joita runous lukijalle tarjoaa. Runouden tuntua lähestytään teoksessa rytmin kautta.

Kainulaisen mukaan runon rytmi aktivoi lukijaa ja saa lukijan liikkumaan samassa tahdissa tekstin mukana. Lukemisellakin on rytminsä. Runon tunnusta puhuttaessa olennainen kysymys on, miltä ja miten runo tuntuu. Runossa on kyse fyysisestä vuorovaikutuksesta lukijan ja tekstin välillä.

Kirjoittaja ei halua erottaa rytmiä runon sisällöllisestä merkityksestä. Runo on kokonaisuus, jota on helpompi lähestyä rytmin vaikutuksesta tietoisena.

Teos sisältää runsaasti esimerkkejä sekä modernistisesta että nykyrunoudesta. Runoanalyysillä havainnollistetaan rytmin tuottamaa liiketuntoa.

Nykyrunoudesta ja etenkin kokeellisesta runoudesta puhuttaessa törmätään usein keskusteluun runouden ymmärtämisen vaikeudesta. Monesti lukijat vieroksuvat runouden outoutta. Runon tuntu onkin kaivattu lisä runouden lukemista käsittelevään kirjallisuuteen.

Siinä missä klassista runoutta kirjoitettiin korvalle ja modernistista silmälle, nykyrunous pyrkii miellyttämään molempia. Nykyrunous vaatii lukijalta uudenlaista lähestymistapaa. Tähän tarpeeseen Kainulainen teoksellaan pyrkii vastaamaan.

Teos on tyyliltään akateemista kirjoitusta populaarimpi katsaus runouden tutkimukseen. Valtayleisöä teos ei silti välttämättä puhuttele. Vaikka asian painoa on pyritty keventämään omakohtaisella otteella, teos palvelee sittenkin parhaiten aiheesta ennalta kiinnostuneita.

Kritiikki on kirjoitettu alun perin Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen tietokirjoittamiskurssille.

Turun Sanomat: Luotsin ohje runouden tulvivaan virtaan

 

 

Mainokset

Antti Arvaja & Tuomas Mustikainen: Topi Sorsakoski – Viimeiseen korttiin

9789510419434_frontcover_final

Antti Arvaja & Tuomas Mustikainen: Topi Sorsakoski – Viimeiseen korttiin
Elämäkerta, 363 s.
Johnny Kniga, 2016

Antti Arvajan ja Tuomas Mustikaisen kirjoittama elämäkerta Topi Sorsakoski – Viimeiseen korttiin luo ennen kaikkea näkemyksen Topi Sorsakosken muusikonurasta. Teos eteneekin diskografisesti levy kerrallaan. Välissä väläytellään kuvia myös aidosta Pekka Tammilehdosta, ihmisestä Sorsakosken muusikon roolin takana.

Tammilehto syntyi vuonna 1952 eteläpohjanmaalaiseen Ähtärin kaupunkiin. Tammilehdon kerrotaan olleen musikaalinen jo nuoresta saakka. Isä Ylli, taitelijanimeltään Tapio Tammilehto oli poikansa tapaan muusikko ja tangolaulaja. Isässä ja pojassa oli paljon samaa. Pekkakin valitsi taiteilijanimekseen tavallisen ja omansa kaltaisen nimen. Pekka Tammilehdosta tuli pohjoissavolaisen teollisuustaajaman mukaan nimettynä Topi Sorsakoski.

Artistin lapsuuden kuvaus jää teoksessa vähälle osalle. Sorsakoski aloitti kuitenkin musiikillisen uransa jo nuorena. Hän soitti kitaraa erilaisissa kokoonpanoissa ja nimekkäiden artistien taustabändeissä ennen läpimurtoaan. Härskistä humoristista ja viinaan menevästä rentusta paljastui kaikkien hämmästykseksi Olavi Virran veroinen kultakurkku kuin vahingossa.

Topi Sorsakoski & Agents -yhtyeen ensimmäinen levy Hurmio ilmestyi vuonna 1985 Sorsakosken ollessa 33-vuotias. Yhtye syöksyi huimaan nousukiitoon tyylikkään rosoisella rautalankaiskelmällä. Sorsakosken herkkä ääni yhdistettynä nukkavieruun olemukseen ja runsaaseen päihteidenkäyttöön loi kuvan iskelmäyhtyeestä, joka ylitti genrerajoja ja sai hyväksynnän myös rockkluibeilla.

Agentsista Sorsakoski siirty soolouralle 1990-luvun alussa ja jatkoi musiikin tekemistä omia unelmiaan toteuttaen. Samalla Sorsakoski tuli toteuttaneeksi renttumuusikon mainettaan, mikä kenties myös vahvisti kulttimaineen syntyä. Kirjassa Sorsakosken sekavaa käyttäytymistä tai päihteidenkäyttöä ei kaunistella muttei myöskään moralisoida.

Elämäkerta on moniäänisesti toteutettu. Sukulaisten sekä muusikko- ja aikalaiskollegoiden äänet tuodaan esiin pitkinä suorina sitaatteina, jotka paikoitellen myös keskustelevat keskenään. Tavallisesti tällainen keino ilmentäisi toimittajien laiskuutta, mutta Arvajan & Mustikaisen elämäkerrassa ei pyritä luomaan yhteinäistä kertomusta Sorsakosken elämästä. Moniäänisyys toimii näin näkökulmatekniikkana, jonka avulla Sorsakosken elämää päästään tarkastelemaan usealta eri kantilta.

Vaikka teos on ennen kaikkea muusikkoelämäkerta, se valottaa myös joitain ennennäkemättömiä puolia Sorsakosken persoonasta, joka jäi julkisuudessa muusikkoroolin varjoon. Sorsakoskea kuvaillaan muun muassa laajasti sivistyneeksi ja lukeneeksi ihmiseksi. Lisäksi hän oli etevä elektroniikka-asentaja, joka rakensi muun muassa omat soittimensa.

Sorsakosken tarina on omalaatuinen menestystarina, joka lopulta sai surullisen lopun, kun laulaja menehtyi ennenaikaisesti vuonna 2011 sairastuttuaan keuhkosyöpään. Vaikka Sorsakoski osasi elämänsä aikana räyhäten ja rienaten koetella ystäviensa hermoja, kaikki läheiset ja vanhat tuttavat muistelevat Sorsakoskea lämmöllä. Taiteilijaluonteelle sallittiin monenmoiset tempaukset. Jokin kontrasti Sorsakosken persoonan, äänen ja musiikin välillä vetosi ihmisiin voimakkaasti.

Arvostelu on julkaistu myös Suomi lukee -sivustolla.

Merkintöjä-blogi: Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen: Topi Sorsakoski – Viimeiseen korttiin

Agneta Rahikainen: Edith – runoilijan elämä ja myytti

9789515233592-edith-170x241

Agneta Rahikainen: Edith – runoilijan elämä ja myytti
Schildts & Söderströms, 2014
Tietokirja, 463 s.
Suom. Jaana Nikula

Kirjallisuudentutkija Agneta Rahikainen on Edith Södergranin myyttiä käsittelevän väitöskirjansa ohessa työstänyt yleistajuisen mutta samalla kriittisen elämäkerran runoilijasta.

Edith Södergran oli yksi maamme tunnetuimmista modernistirunoilijoista, mutta hänen maineensa ja arvonsa tavataan muodostuneen vasta runoilijan kuoleman jälkeen. Kriittisessä elämäkerrassaan Rahikainen tuo esille, kuinka Södergranista kirjoitetut aiemmat elämäkerrat ja biografiset tutkimukset ovat perustuneet hatariin lähteisiin, kuulopuheisiin ja yksilöllisiin näkemyksiin.

Rahikainen nostaa esille kaksi nimeä, Elmer Diktoniuksen ja Hagar Olssonin, jotka molemmat ja etenkin jälkimmäinen, ovat hänestä olleet erityisen tähdellisessä asemassa luomassa tai pikemminkin säilyttämässä Södergranista muotounutta myyttistä mielikuvaa.

Sairautensa vuoksi Södergrania on kuvailtu usein sanoilla heikko ja hento, mutta jo Rahikaisen esille nostamat aiemmin julkaisemattomat kuvat Södergranista todistavat toisin. Tuberkuloosia hoidettiin Södergranin aikaan hyvin tuhdilla ruokavaliolla, mikä näkyi aikanaan selvästi runoilijan ulkoisessa olemuksessa.

Yksinäisyyteen taipuvuus, eristäytyneisyys, kuoleman odotus ja traaginen kohtalo ovat myös fraaseja, jotka Södergraniin herkästi yhdistetään. Rahikainen todistaa toisin. Hän tukeutuu alkuperäislähteisiin ja kirjoittaa Södergranin elämänilosta, innokkuudesta ja jopa tunkeilevuuteen yltävästä päättäväisyydestä. Näin Södergranista syntyy uudenlainen kuva hyvin päämäärätietoisena runoilijana.

Rahikaisen myytinpurkamisoperaatio on merkittävä erityisesti Södergranin kohdalla, sillä tämän runoja on jo pitkään taivuttu tulkitsemaan biografisesti, suhteessa runoilijan elämään. Niinpä osoittaessaan uudenlaisen totuuden Södergranista Rahikainen samalla vesittää useita Södergranin tuotannosta tehtyjä tulkintoja.

Edith – runoilijan myytti ja elämä ei ole suinkaan perinteinen elämäkerta, jos sitä sellaiseksi uskaltaa edes nimittää. Sen fokus on pitkälti Södergran-myytin tutkiskelussa ja avaamisessa. Teos jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä puoliskossa käydään läpi runoilijan elämä, kriittisesti alkuperäislähteisiin tukeutuen.

Toinen puolisko, eli noin puolet teoksesta kattava osio, käsittelee Södergranin jälkeistä aikaa, jolloin myytti runoilijasta pikku hiljaa alkoi muodostua. Toisin sanoen Södergran kuolee jo teoksen puolivälissä ja lopputeos käsittelee sitä perintöä ja mainetta, jotka Södergranista jäivät jäljelle hänen kuolemansa jälkeen.

Perinteistä elämäkertaa etsivä lukija saattaisi pettyä teoksen rakenteesta ja siihen valikoituneesta teemasta. Toisaalta teos tarjoaa lukijalle ajantasaista ja päivitettyä tietoa, jota ei aiemmin ole ollut tarjolla.

Teoksen yhteydessä on hyvä kerrata Södergranin tuotantoa. Runot avautuvat uudella tavalla, kun lukija ei suoraan oleta kirjoittajan olevan murheen murtama, kuolemansairas ja fyysisesti sekä henkisesti heikko runoilija.

Yhtä hyvin voisi suositella oheislukemistoon kymmenen vuotta aiemmin ilmestynyttä väitöskirjaa, jonka Vesa Haapala on Södergranin esikoiskokoelmasta kirjoittanut:  Kaipaus ja kielto. Edith Södergranin Dikter-kokoelman poetiikkaa (SKS, 2005). Haapala keskittyy väistöskirjassaan Södergranin runouteen tämän persoonan sijaan ja avaa Dikter-runokokoelmaa perusteellisesti ja selväsanaisesti.