Virginia Vallejo: Rakastin Pabloa, vihasin Escobaria

escobar

Virginia Vallejo: Rakastin Pabloa, vihasin Escobaria
Suom. Sari Selander
Muistelmat, 461 s.
Like, 2017

Kolumbialainen toimittaja, malli ja uutisankkuri Virginia Vallejo kirjoittaa muistelmillaan läpivalaisun tunnetun rakastajansa Pablo Escobarin elämään.

Virginia Vallejon muistelmat ovat kirjoittajansa itsensä näköiset, vaikka kertovatkin lopulta enemmän hänen entisestä kumppanistaan. Viihdearvolla ratsastava teos sortuu välistä ylilyönteihin, mikä syö teoksen uskottavuutta.

Maineikas kokaiinin salakuljettaja varastaa valtavan tilan Vallejon elämästä, vaikka pari on yhdessä vain muutaman vuoden. Vallejon muistelmista paljastuu, miten Escobar seuraa hänen tekemisiään vielä vuosia sen jälkeen, kun suhde on jo laantunut.

Vallejon tapa kirjoittaa jakaa taatusti mielipiteitä. Toisaalta teksti on napakkaa ja tiedon välittämisen kannalta korkealaatuista, kuten toimittajalta saattaa olettaa.

Paikoin tekstiä kuitenkin värittävät turhamaisuudet ja oman julkisuuskuvan pönkittäminen. Tämä ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti huono asia, vaan se on myös hyvin paljastavaa ja kertoo paljon kirjoittajastaan.

Vallejo on itsevarma kirjoittaja ja syystäkin. Kuten hän teoksessaan kertoo, joutui hän monien eri tahojen mustamaalaamaksi ja herjaamaksi ollessaan suhteessa Pabloon ja erityisesti suhteen jälkeen, vaikka tieto heidän suhteestaan ei koskaan ollutkaan virallisesti julkista.

Vallejo tarvitsi itsevarmuutta ja ennen kaikkea rohkeutta selvitäkseen hengissä. Tätä ei voi kukaan kieltää, mutta ajoittainen namedroppailu ja oman lukeneisuuden turha korostaminen tekevät vain hallaa Vallejon itsevarmuudelle. Kirjoittajan älykkyys käy lukijalle riittävästi ilmi muillakin tavoin.

Muistelmissaan Vallejo ei niinkään keskity oman uransa valottamiseen, vaikka sitäkin toki sivutaan. Kirjoittaahan hän joka tapauksessa omasta näkökulmastaan. Erityisesti Vallejo toimii kuitenkin Pablo Escobarin elämän sivustakatsojana ja lopulta tämän elämäkerturina.

Jo teoksen aloituskappale, jossa Vallejo vasta tapaa ensimmäisen kerran Escobarin kuvaa ihmeen osuvasti, mitä Vallejon elämään on luvassa: vaaraa, viettelyä, äkkipikaisuutta ja kieroutunutta huumoria. Vallejo kirjoittaa ensimmäisestä tapaamisestaan Escobarin kanssa:

”Singahdamme matkaan Escobar veneen ratissa. Kuin vauhdin hurman hypnotisoimana hän kiitää joen pintaa väistellen eteen osuvia esteitä, aivan kuin tuntisi ennestään joka ikisen mutkan, kiven ja pyörteen, veteen kaatuneen puun ja pinnalla kelluvan tukin. Ikään kuin hän haluaisi tehdä meihin vaikutuksen ja näyttää kykenevänsä pelastamaan meidät ties mistä vaaroista, jotka ehdimme siinä vauhdissa hädin tuskin edes rekisteröidä, kun ne jo katoavat näköpiiristä ja saavat meidät epäilemään niitä mielikuvituksemme tuotteiksi. Pyörryttävä matka kestää melkein tunnin, ja perille päästyämme meistä tuntuu kuin olisimme tulleet suin päin alas Niagaran putouksia. Olen vaikuttunut. Tajuan että edellisen tunnin aikana joka ikinen sekunti henkemme oli kuskimme hiuksenhienojen laskelmien varassa – tuon meihen, joka näyttää syntyneen paitsi rikkomaan omia rajojaan myös pelastamaan muiden henkiä, mistä hän saa vastineeksi ihailua, kiitollisuutta, ja vuolaita kehuja.”

Vallejon tekstissä on tiettyjä teatraalisia aineksia. Hän onnistuu monesti glorifioimaan mitä ahdistavimpia ja pelottavimpia hetkiä elämästään.

Vallejo kirjoittaa hyvin omaäänisesti ja tuo ääni kuuluu selvästi kolumbialaiselle diivalle, jonka maineen hän on onnistunut säilyttämään kovista kokemuksistaan huolimatta. Vallejon diivan olemus käy teoksesta selvästi ilmi välillä holtittomanakin turhamaisuutena.

Kenties juuri kirjoittajan turhamaisuuden vuoksi teos kärsii paikoin uskottavuudesta. Yltiödramaattiset kuvaukset nuoren parin salaisista kohtaamisista tuovat lukijan mieleen lähinnä rikos- ja toimintaelokuvat. Teokseen on yritetty ladata ehkä turhan paljon viihdearvoa, jolloin sen kiinnostavuus kärsii.

Uskottavuutta syövät myös sellaiset yksityiskohdat kuin pitkät suorat lainaukset vuosikymmenten takaisista keskusteluista. Tuntuu jopa arveluttavalta, että Vallejo esittää joitain asioita suorina lainauksina sen sijaan, että referoisi käytyjä keskusteluja. Yllättävän monissa yhteyksissä teokseen onkin viitattu virheellisesti romaanina.

Pablo Escobarista, Kolumbian huumesodista ja huumeiden salakuljetuksesta ylipäätään on viime vuosina kirjoitettu ja filmattu huomattava määrä teoksia, mikä onkin herättänyt kritiikkiä. Miksi viihdeteollisuus ratsastaa aina muiden kärsimyksen kustannuksella?

Teoksen pohjalta on vuonna 2017 kuvattu espanjalaisen Fernando León de Aranoan ohjaama samanniminen elokuva, jonka pääosassa Vallejoa ja Escobaria näyttelevät Penélope Cruz ja Javier Bardem.

Katso myös: Thierry Noël: Hopeaa vai lyijyä? Kokaiinikuningas Pablo Escobarin elämä

Mainokset

Thierry Noël: Hopeaa vai lyijyä? Kokaiinikuningas Pablo Escobarin elämä

9789518846263_m

Thierry Noël: Hopeaa vai lyijyä? Kokaiinikuningas Pablo Escobarin elämä
Suom. Pirjo Thorel
Elämäkerta, 334 s.
Art House, 2017

Pablo Escobarin nimi on ollut viime vuosina esillä runsaasti, vaikka kolumbialaisen huumeparonin kuolemasta on kulunut jo lähes 25 vuotta. Escobarista haetaan edelleen kasvoja käsistä räjähtäneelle huumekaupalle.

Escobarin elämää ovat tarinallistaneet sekä tietokirjailijat että käsikirjoittajat. Elämäkertojen lisäksi Escobarin ajasta on tehty niin tv-sarjoja (Narcos) kuin elokuvia (Escobar: Paradise Lost, Loving Pablo).

Kolumbialaisen toimittajan Virginia Vallejon muistelmien Rakastin Pabloa, vihasin Escobaria (Like, 2017) lisäksi tänä vuonna julkaistiin suomennos ranskalaisen historioitsijan Thierry Noëlin kirjoittamasta elämäkerrasta Hopeaa vai lyijyä? Pablo Escobarin elämä (Pablo Escobar, trafiquant de cocaïne, 2015).

Noël kelaa auki kokaiinikaupan historiaa. Escobarin aikaan kauppaa käytiin Etelä-Amerikan maista kohti Yhdysvaltoja. Olennainen osa kaupantekoa oli tietenkin tavarantoimitus eli salakuljetus. Moni huumeiden salakuljettaja mielsi itsensä Karibian merirosvojen perinteen jatkajaksi.

Escobarin kokaiinikuninkuus oli mahdollista aikana, jolloin salakuljetus menetelmineen ja välineineen oli vasta lapsenkengissä. Escobar tunnettiin luovista ja eriskummallisista keinoista huumeiden kuljettamiseksi. Hän myös vaihtoi reittejä tarpeeksi usein ennen kuin poliisit ehtivät päästä salakuljettajien jäljille. Escobar oli aina askeleen edellä.

Escobar tunnettiin muutenkin varovaisena miehenä, minkä vuoksi hän ehti monesti pakoon poliisien piirityksiä. Kun Escobar lopulta kuoli pidätyksen yhteydessä, esitettiin olettamuksia, että hän olisi tahallisesti laskenut puolustustaan ja päästänyt poliisin selville piilopaikastaan. Miksi näin olisi käynyt, siihen ei tiedetä järkevää syytä.

Noël kuvaa teoksessaan hyvin laajasti huumekaupan kytköksiä eri maiden ja tekijöiden välillä. Perusasiat, kuten kokaiinin valmistusprosessi, on lukijan hyvä tuntea, mutta välillä taustoitus leviää niin kauas sivullisiin henkilöihin, että itse Escobar jää lopulta syrjään.

Teoksessa on akateemiselle kirjoittajalle tyypillinen ote. Kirjoittalle on ollut tärkeää tuoda taustatiedot ja lähteet selvästi lukijan nähtäville, mutta lukukokemusta se ei helpota. Runsas henkilöiden ja erilaisten järjestöjen luettelointi tekee lukemisesta raskasta ja hitaasti etenevää.

Noël rakentaa Escobarista ristivetoista kuvaa vaikka tekeekin niin puolueettomuuttaan vakuutellen. Yhtäällä kirjoittaja kuvaa Escobaria häikäilettömäksi rikolliseksi ja tappajaksi, toisaalla taas köyhien kyläläisten hyväntekijäksi.

Herää kysymys, jota kirjassa ei nosteta esille, oliko Escobarin hyväntekeväisyys sittenkään täysin vilpitöntä. Tukemalla (tai lahjomalla) kyläläisiä taloudellisesti hän sai puolelleen vankan joukon kannattajia. Pakomatkojen aikana monet tavalliset ihmiset tarjosivat Escobarille ruokaa ja yösijan.

Kuten teoksen alkusanoissakin todetaan, Pablo Escobarin elämää ja huumeteollisuutta käsittelevissä populaarikulttuurin tuotteissa on se vaara, että teokset tulevat tarkoituksella ta tahattomasti leimanneeksi Etelä- ja Väli-Amerikan valtiot huumemaiksi ja yksipuolistavat näin tehdessään kuvaa valtioista ja niiden asukkaista. Noëlin tavoitteena on tuoda esille huumebisneksen avaintekijät vastustajia unohtamatta.

Thierry Noëlin elämäkerta ei ole ehkä se kaikkein mukaansatempaavin vaihtoehto Escobaria käsittelevässä kirjallisuudessa, mutta ainakin kirjoittaja on sanoissaan tarkka ja perusteellinen.

Miksi kustantaja on valinnut käännettäväksi ranskalaisen eikä esimerkiksi kolumbialaisen kirjoittajan elämäkerran, on sekin kiinnostava kysymys. Onko kirjoittajan oltava ulkomaalainen ollakseen luotettava ja puolueeton?

Pirjo Thorelin käännös on kieltämättä asiantunteva, mutta valitettavasti se on jäänyt vain käännökseksi. Käännös olisi kaivannut vielä asteen suomennetumman asun ja yhtenevyyttä esimerkiksi henkilöiden nimiin ja verbien aikamuotoihin.

Teoksen aikamuotona hallitseva preesens kuulostaa muutenkin kömpelöltä, kun tapahtumat sijoittuvat menneisyyteen. Kääntäjällä olisi ollut mahdollisuus irrottautua tekstin raskaslukuisuudesta ja tehdä tekstistä lukijalle ymmärrettävämpää.

Katso myös: Virginia Vallejo: Rakastin Pabloa, vihasin Escobaria

Agricola: Pablo Escobar ja Kolumbian kokaiinikaupan verinen historia

Siru Kainulainen: Runon tuntu

siru-kainulainen_runon-tuntu_kansi-iso

Siru Kainulainen: Runon tuntu
Tietokirja, 147 s.
Poesia, 2016

Poesian julkaisemassa tietokirjassa Runon tuntu kirjallisuuden dosentti Siru Kainulainen lähestyy runoutta lukemisen kannalta. Kainulainen käsittelee erilaisia tuntutiloja, joita runous lukijalle tarjoaa. Runouden tuntua lähestytään teoksessa rytmin kautta.

Kainulaisen mukaan runon rytmi aktivoi lukijaa ja saa lukijan liikkumaan samassa tahdissa tekstin mukana. Lukemisellakin on rytminsä. Runon tunnusta puhuttaessa olennainen kysymys on, miltä ja miten runo tuntuu. Runossa on kyse fyysisestä vuorovaikutuksesta lukijan ja tekstin välillä.

Kirjoittaja ei halua erottaa rytmiä runon sisällöllisestä merkityksestä. Runo on kokonaisuus, jota on helpompi lähestyä rytmin vaikutuksesta tietoisena.

Teos sisältää runsaasti esimerkkejä sekä modernistisesta että nykyrunoudesta. Runoanalyysillä havainnollistetaan rytmin tuottamaa liiketuntoa.

Nykyrunoudesta ja etenkin kokeellisesta runoudesta puhuttaessa törmätään usein keskusteluun runouden ymmärtämisen vaikeudesta. Monesti lukijat vieroksuvat runouden outoutta. Runon tuntu onkin kaivattu lisä runouden lukemista käsittelevään kirjallisuuteen.

Siinä missä klassista runoutta kirjoitettiin korvalle ja modernistista silmälle, nykyrunous pyrkii miellyttämään molempia. Nykyrunous vaatii lukijalta uudenlaista lähestymistapaa. Tähän tarpeeseen Kainulainen teoksellaan pyrkii vastaamaan.

Teos on tyyliltään akateemista kirjoitusta populaarimpi katsaus runouden tutkimukseen. Valtayleisöä teos ei silti välttämättä puhuttele. Vaikka asian painoa on pyritty keventämään omakohtaisella otteella, teos palvelee sittenkin parhaiten aiheesta ennalta kiinnostuneita.

Kritiikki on kirjoitettu alun perin Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen tietokirjoittamiskurssille.

Turun Sanomat: Luotsin ohje runouden tulvivaan virtaan

 

 

Antti Arvaja & Tuomas Mustikainen: Topi Sorsakoski – Viimeiseen korttiin

9789510419434_frontcover_final

Antti Arvaja & Tuomas Mustikainen: Topi Sorsakoski – Viimeiseen korttiin
Elämäkerta, 363 s.
Johnny Kniga, 2016

Antti Arvajan ja Tuomas Mustikaisen kirjoittama elämäkerta Topi Sorsakoski – Viimeiseen korttiin luo ennen kaikkea näkemyksen Topi Sorsakosken muusikonurasta. Teos eteneekin diskografisesti levy kerrallaan. Välissä väläytellään kuvia myös aidosta Pekka Tammilehdosta, ihmisestä Sorsakosken muusikon roolin takana.

Tammilehto syntyi vuonna 1952 eteläpohjanmaalaiseen Ähtärin kaupunkiin. Tammilehdon kerrotaan olleen musikaalinen jo nuoresta saakka. Isä Ylli, taitelijanimeltään Tapio Tammilehto oli poikansa tapaan muusikko ja tangolaulaja. Isässä ja pojassa oli paljon samaa. Pekkakin valitsi taiteilijanimekseen tavallisen ja omansa kaltaisen nimen. Pekka Tammilehdosta tuli pohjoissavolaisen teollisuustaajaman mukaan nimettynä Topi Sorsakoski.

Artistin lapsuuden kuvaus jää teoksessa vähälle osalle. Sorsakoski aloitti kuitenkin musiikillisen uransa jo nuorena. Hän soitti kitaraa erilaisissa kokoonpanoissa ja nimekkäiden artistien taustabändeissä ennen läpimurtoaan. Härskistä humoristista ja viinaan menevästä rentusta paljastui kaikkien hämmästykseksi Olavi Virran veroinen kultakurkku kuin vahingossa.

Topi Sorsakoski & Agents -yhtyeen ensimmäinen levy Hurmio ilmestyi vuonna 1985 Sorsakosken ollessa 33-vuotias. Yhtye syöksyi huimaan nousukiitoon tyylikkään rosoisella rautalankaiskelmällä. Sorsakosken herkkä ääni yhdistettynä nukkavieruun olemukseen ja runsaaseen päihteidenkäyttöön loi kuvan iskelmäyhtyeestä, joka ylitti genrerajoja ja sai hyväksynnän myös rockkluibeilla.

Agentsista Sorsakoski siirty soolouralle 1990-luvun alussa ja jatkoi musiikin tekemistä omia unelmiaan toteuttaen. Samalla Sorsakoski tuli toteuttaneeksi renttumuusikon mainettaan, mikä kenties myös vahvisti kulttimaineen syntyä. Kirjassa Sorsakosken sekavaa käyttäytymistä tai päihteidenkäyttöä ei kaunistella muttei myöskään moralisoida.

Elämäkerta on moniäänisesti toteutettu. Sukulaisten sekä muusikko- ja aikalaiskollegoiden äänet tuodaan esiin pitkinä suorina sitaatteina, jotka paikoitellen myös keskustelevat keskenään. Tavallisesti tällainen keino ilmentäisi toimittajien laiskuutta, mutta Arvajan & Mustikaisen elämäkerrassa ei pyritä luomaan yhteinäistä kertomusta Sorsakosken elämästä. Moniäänisyys toimii näin näkökulmatekniikkana, jonka avulla Sorsakosken elämää päästään tarkastelemaan usealta eri kantilta.

Vaikka teos on ennen kaikkea muusikkoelämäkerta, se valottaa myös joitain ennennäkemättömiä puolia Sorsakosken persoonasta, joka jäi julkisuudessa muusikkoroolin varjoon. Sorsakoskea kuvaillaan muun muassa laajasti sivistyneeksi ja lukeneeksi ihmiseksi. Lisäksi hän oli etevä elektroniikka-asentaja, joka rakensi muun muassa omat soittimensa.

Sorsakosken tarina on omalaatuinen menestystarina, joka lopulta sai surullisen lopun, kun laulaja menehtyi ennenaikaisesti vuonna 2011 sairastuttuaan keuhkosyöpään. Vaikka Sorsakoski osasi elämänsä aikana räyhäten ja rienaten koetella ystäviensa hermoja, kaikki läheiset ja vanhat tuttavat muistelevat Sorsakoskea lämmöllä. Taiteilijaluonteelle sallittiin monenmoiset tempaukset. Jokin kontrasti Sorsakosken persoonan, äänen ja musiikin välillä vetosi ihmisiin voimakkaasti.

Arvostelu on julkaistu myös Suomi lukee -sivustolla.

Merkintöjä-blogi: Antti Arvaja ja Tuomas Mustikainen: Topi Sorsakoski – Viimeiseen korttiin

Agneta Rahikainen: Edith – runoilijan elämä ja myytti

9789515233592-edith-170x241

Agneta Rahikainen: Edith – runoilijan elämä ja myytti
Schildts & Söderströms, 2014
Tietokirja, 463 s.
Suom. Jaana Nikula

Kirjallisuudentutkija Agneta Rahikainen on Edith Södergranin myyttiä käsittelevän väitöskirjansa ohessa työstänyt yleistajuisen mutta samalla kriittisen elämäkerran runoilijasta.

Edith Södergran oli yksi maamme tunnetuimmista modernistirunoilijoista, mutta hänen maineensa ja arvonsa tavataan muodostuneen vasta runoilijan kuoleman jälkeen. Kriittisessä elämäkerrassaan Rahikainen tuo esille, kuinka Södergranista kirjoitetut aiemmat elämäkerrat ja biografiset tutkimukset ovat perustuneet hatariin lähteisiin, kuulopuheisiin ja yksilöllisiin näkemyksiin.

Rahikainen nostaa esille kaksi nimeä, Elmer Diktoniuksen ja Hagar Olssonin, jotka molemmat ja etenkin jälkimmäinen, ovat hänestä olleet erityisen tähdellisessä asemassa luomassa tai pikemminkin säilyttämässä Södergranista muotounutta myyttistä mielikuvaa.

Sairautensa vuoksi Södergrania on kuvailtu usein sanoilla heikko ja hento, mutta jo Rahikaisen esille nostamat aiemmin julkaisemattomat kuvat Södergranista todistavat toisin. Tuberkuloosia hoidettiin Södergranin aikaan hyvin tuhdilla ruokavaliolla, mikä näkyi aikanaan selvästi runoilijan ulkoisessa olemuksessa.

Yksinäisyyteen taipuvuus, eristäytyneisyys, kuoleman odotus ja traaginen kohtalo ovat myös fraaseja, jotka Södergraniin herkästi yhdistetään. Rahikainen todistaa toisin. Hän tukeutuu alkuperäislähteisiin ja kirjoittaa Södergranin elämänilosta, innokkuudesta ja jopa tunkeilevuuteen yltävästä päättäväisyydestä. Näin Södergranista syntyy uudenlainen kuva hyvin päämäärätietoisena runoilijana.

Rahikaisen myytinpurkamisoperaatio on merkittävä erityisesti Södergranin kohdalla, sillä tämän runoja on jo pitkään taivuttu tulkitsemaan biografisesti, suhteessa runoilijan elämään. Niinpä osoittaessaan uudenlaisen totuuden Södergranista Rahikainen samalla vesittää useita Södergranin tuotannosta tehtyjä tulkintoja.

Edith – runoilijan myytti ja elämä ei ole suinkaan perinteinen elämäkerta, jos sitä sellaiseksi uskaltaa edes nimittää. Sen fokus on pitkälti Södergran-myytin tutkiskelussa ja avaamisessa. Teos jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä puoliskossa käydään läpi runoilijan elämä, kriittisesti alkuperäislähteisiin tukeutuen.

Toinen puolisko, eli noin puolet teoksesta kattava osio, käsittelee Södergranin jälkeistä aikaa, jolloin myytti runoilijasta pikku hiljaa alkoi muodostua. Toisin sanoen Södergran kuolee jo teoksen puolivälissä ja lopputeos käsittelee sitä perintöä ja mainetta, jotka Södergranista jäivät jäljelle hänen kuolemansa jälkeen.

Perinteistä elämäkertaa etsivä lukija saattaisi pettyä teoksen rakenteesta ja siihen valikoituneesta teemasta. Toisaalta teos tarjoaa lukijalle ajantasaista ja päivitettyä tietoa, jota ei aiemmin ole ollut tarjolla.

Teoksen yhteydessä on hyvä kerrata Södergranin tuotantoa. Runot avautuvat uudella tavalla, kun lukija ei suoraan oleta kirjoittajan olevan murheen murtama, kuolemansairas ja fyysisesti sekä henkisesti heikko runoilija.

Yhtä hyvin voisi suositella oheislukemistoon kymmenen vuotta aiemmin ilmestynyttä väitöskirjaa, jonka Vesa Haapala on Södergranin esikoiskokoelmasta kirjoittanut:  Kaipaus ja kielto. Edith Södergranin Dikter-kokoelman poetiikkaa (SKS, 2005). Haapala keskittyy väistöskirjassaan Södergranin runouteen tämän persoonan sijaan ja avaa Dikter-runokokoelmaa perusteellisesti ja selväsanaisesti.