Misiones

20171127_152345

Miltä näyttää Argentiinan pohjoisosassa, Misionesin maakunnassa? Maa on raudanpunaista ja teistä irtoaa punaista pölyä kengänpohjiin ja auton renkaisiin. Maisemat ovat vehreitä ja kumpuilevia. Sembramäntyjä, erilaisia lehtipuita ja bambuja kasvaa vieri vieressä, niin että metsät näyttävät äärettömiltä. Huomaa olevansa subtrooppisella vyöhykkeellä, kun lämpötilat pysyttelevät korkealla. Yöllä on pidettävä ilmastointi päällä ja päivisin aurinko polttaa päänahan hölmöltä matkailijalta, joka ei ymmärrä suojautua voimakkailta säteiltä.

20171127_114334

Misiones näyttää vanhanaikaiselta. Rakennuskanta vaikuttaa iäkkäältä mutta hyvin hoidetulta. Talot ja kaupat on värjätty rohkeasti pirtein värein. Vanhoja lava-autoja on parkissa maantien varsilla. Autojen lavoilta, suurista hedelmälasteista myydään suoraan valtavan kokoisia vesimeloneja, joita paikalliset kauhovat lusikoilla nestehukkaansa.

20171127_172937

Maakunnan nimi ei johda harhaan, vaan Misionesin historiaan on todella kuulunut erilaisia lähestysseuroja. Erityisesti jesuiitat ovat jättäneet Misionesiin jälkeensä laajan perinnön, mikä näkyy myös paikannimissä. Vierailimme matkan aikana muun muassa San Ignacio ja Apóstoles -nimisissä pikkukaupungeissa. Niin Argentiinan, Brasilian kuin Paraguayn puolella on mahdollista vierailla jesuiitta- ja guarani-yhteisöjen raunioilla, jotka ovat säilyneet 1600–1700-luvuilta nykypäivään yllättävän loisteliaina.

20171129_131058

Misionesin historiaa ja elämää viidakossa on kuvannut kaunokirjallisesti teoksissaan esimerkiksi Horacio Quiroga, joka rakensi talonsa keskelle viidakkoa San Ignacion kaupungin laitamille. Kuvittelimme Rosan kanssa, että pääsisimme todistamaan taiteilijakodin luovaa ja esteettistä ilmapiiriä, mutta kotimuseo olikin kiinni ja pääsimme vain kurkkimaan ikkunoista sisään.

20171128_085004

20171128_090302

Lisäksi selvisi, etteivät rakennuksetkaan olleet alkuperäisiä, vaan elokuvan kuvauksia varten uudelleen rakennutettuja. Pystyimme silti eläytymään paikan nostalgiseen tunnelmaan ja kuvittelemaan Quirogan polkemassa itse rakentamallaan pyörällä kaupunkiin kahville tai kiikkumaan korituolissaan tuijotellen kaukaisuudessa häämöttävää Paraguayn rantaviidakkoa.

20171128_085708

Misiones on tunnettu myös maten viljelystä. Kun kuumana päivänä istuu ikkunat auki mateviljelysten vierestä ajavassa taksissa, voi jopa haistaa sen saman tuoksun, joka nousee tulikuumasta matejuomasta. Jäimme Rosan kanssa miettimään, pystyisikö matea kasvattamaan Suomessa.

20171201_133847
Kuvassa erilaisia vanhoja matenpakkauskoneita

Vierailimme yhdellä Argentiinan tunnetuimmista matetehtaista. Katsoessani viljelyn tehokkuutta ja mateyrtin kuivattamisprosessia sekä sen pakkaamisen täysautomatisointia ylistävää esittelyfilmiä, tulin siihen tulokseen, että jatkossa ostan mateni aina luomuna.

IMG_0918
Kyllä, Argetiina voi näyttää myös tältä.

Aivan Misionesin pohjoisosasta, Puerto Iguazún kaupungista löytyy yksi maailman seitsemästä luonnonihmeestä. Iguazún putoukset ovat niin laajat, että ne ulottuvat myös Brasilian puolelle. Valtavat vesimassat vyöryvät alas kohisten rauhoittavasti. Sitä tuli taas huomanneeksi oman pienuutensa.

IMG_0758
Brasilian puoli

Putoukset ovat keskellä sademetsäympäristöä, jossa hyvällä tuurilla voisi törmätä vaikka tapiiriin, puumaan tai jaguaariin. Huono-onnisina saimme vain tyytyä ihastelemaan matkailijoiden eväitä varastelevia punanenäkarhuja eli koateja.

IMG_0818
Opimme, että koatit ovat puolikarhuja.

Misionesin pääkaupungissa Posadasissa on kaksi hyvin samantapaista arkeologista museota, joihin eksyimme lähes vahingossa sadepäivän ajamina. Museoiden työntekijät opastivat meidät perusteellisesti kokoelmiinsa. Tunsin entuudestaan vain alueella nykyäänkin elävän guarani-alkuperäisväestön historiaa, mutta museokäynti opasti myös paljon varhaisempien alkuperäiskansojen tapoihin ja kulttuuriin.

Ehkä parasta museokäynneissä oli huomata työntekijöiden innostus omaan työhönsä ja työnsä arvon tiedostaminen. Toisessa museossa opas jäi jopa tunniksi ylitöihin, koska olimme myöhään liikenteessä ja hän halusi välttämättä kierrättää meidät koko talossa sekä maistattaa museon työpajassa valmistettua, alkuperäiskansan reseptillä valmistettua maapähkinäherkkua. Kotiinviemisiksi saimme vihkosen reseptejä.

IMG_0905

Lue myös Rosan matkakertomus ja ihastele lisää kuvia täältä!

Mainokset

La Cumbrecita (Córdoba)

Kuten Rosakin blogissaan totesi, vaihtarin elämä on yhtä Hamlettia omantunnon kanssa: opiskella vai eikö opiskella?

Olen pääasiassa ollut innoissani opiskelusta, vaikka kurssit ovat paikoin haastavia ja työläitä. Jokainen viikonloppureissu on tietenkin pois hyvästä lukuajasta, mutta matkustelu ja seurustelu myös rentouttavat ja tuovat uutta virtaa opiskeluun.

Olen yrittänyt ajatella positiivisesti, että mitä ikinä teenkin, niin jollain tapaa se kuitenkin kannattaa. Esimerkiksi jatkuvaa elokuvissa käymistä voi perustella kielen oppimisella jne. Nautin siis opiskelusta ja vapaa-ajasta sopivassa suhteessa.

20170929_103616
Villa General Belgranon rakennustyyliä

Muutama viikko sitten osallistuin yliopiston järjestämälle reissulle Córdoban provinssiin. Vierailimme Villa General Belgranon ja La Cumbrecitan pikkukylissä.

Molemmilla kylillä on värikäs ja mielenkiintoinen historia. Vuoristokylät ovat pääasiassa saksalaisten ja sveitsiläisten siirtolaisten kansoittamaa aluetta, minkä vuoksi esimerkiksi rakennustyylissä näkyy tirolilaisia alppivaikutteita.

20170929_175504
Las Verbenas -hotelli, jossa yövyimme toi huolestuttavasti mieleen Stephen Kingin Hohdosta tehdyn elokuvan.

La Cumbrecitaa ympäröivät laajat vuorijonot, sierrat. Maisemat ovat jylhiä. Vuorien alarinteillä kasvavat korkeat havupuut muistuttavat Twin Peaks -maisemia, mutta jo vähän korkeammalla parin kilometrin korkeudessa näköalat muuttuvat karuiksi ja avarammiksi.

20170930_123751

Molemmat kylät ovat suosittuja matkailukohteita. Näin keväällä matkailukausi ei ole vielä pahimmillaan, joten vältyimme pahimmilta jonoilta kierrellessämme paikallisia nähtävyyksiä.

Tavallisesti ruokatavarat argentiinalaisissa supermarketeissa ovat hyvin prosessoituja. Kylissä sen sijaan jokainen putiikki myi käsintehtyjä tuotteita. Tuliaisiksi tuli tietenkin ostettua suklaata ja olutta.

Toisin kuin Santa Fen provinssissa, Córdobassa hanavesi ei ole juomakelpoista. Paikalliset yrittävät kyllä koko ajan vähentää kemikaalien käyttöä, jotta esimerkiksi La Cumbrecitaa halkovasta joesta saataisiin juotavaa vettä.

20170930_155607
Myrskyssä vaurioituneet puut on muutettu ympäristötaiteeksi.

La Cumbrecita on muutenkin pieni ekokylämäinen ilmestys siinä mielessä, että kylä on rauhoitettu autoliikenteeltä. Se on Argentiinan ensimmäinen peatonal eli vain kävellen saavutettava kylä.

Ekoaatteen lisäksi La Cumbrecitassa parasta ovat avuliaat ja ystävälliset ihmiset. Alle tuhannen asukkaan kylässä vallitsee lämminhenkinen tunnelma. Pikkukylässä on myös turvallisempaa kuin suurkaupungissa. La Cumbrecitassa voi rauhassa lähteä iltakävelylle.

20170930_165521

Tekemistä kylässä tarjosivat ympäröivät luontokohteet. Metsän suojasta löytyi pieniä vesiputouksia ja patikointiin soveltuvia polkuja.

Peñon de Águila -teemapuistoon pääsimme kiertelemään ilmaiseksi, mutta aktiviteeteista, kuten opaskierroksista ja seinäkiipeilystä, olisi tarvinnut maksaa erikseen.

20171001_123652

Yliopiston järjestämälle reissulle osallistumisessa oli hyötynsä, kun ei tarvinnut itse varailla hotellihuoneita tai tarkistella bussiaikatauluja. Linja-automatkailu itsessään on myös aina yksi kokemus. Tällä kertaa matka kesti yhdeksän tuntia yhteen suuntaan.

Reissun aikana tuli tutustuttua myös uusiin vaihtareihin. Sain huomata, että keskustelu vaihtareiden kanssa sujuu paremmin kuin natiivipuhujien kanssa, mikä tietenkin on osoitus siitä, että edelleen kärsin jonkinmoisesta häpeästä puhua ”huonosti” natiivipuhujien kuullen.

Seuraavaa reissua odotellessa pitäisi suoriutua jotenkin parcialeista eli lukukauden välikokeista. Luvassa on muun muassa chileläisen Vicente Huidobron ja espanjalaisen Federico García Lorcan teosten analysointia.

20171008_150046

 

Nokka kohti Argentiinaa

Kiitos Turku, teit kesästäni huikean! Sain viettää kesäkuukaudet työskennellen assarina Aboa Vetus & Ars Nova -museossa. Ennen kesän alkua, huhtikuussa sain tietää, että pääsen syksyllä vaihto-opiskelemaan Santa Fehen, Argentiinaan. Siinä sitten mukavasti tuli sovittua, että kesätyöni museolla alkaisi jo toukokuun alusta ja kestäisi elokuun alkuun.

Nyt, 3. päivä elokuuta, istun bussissa matkalla kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää, ja kaikki tuntuu hyvin kummalliselta. Kuin jokin suurempi taho olisi jo pidemmän aikaa suunnitellut tätä matkaa minua varten.

Matkajärjestelyt ja ylipäätään elämän järjestely ja -hallinta ovat sujuneet lähes ongelmitta. Viimeisen viikon sisällä olen toki ehtinyt kokemaan muutaman pienen hermoromahduksen, mutta näin jälkikäteen nekin vain naurattavat.

Nyt olo on samaan aikaan levollinen ja jännittynyt. Pidän itse matkustamisesta. Paras osuus alkaa, kun voi istahtaa kulkuvälineeseen ja vain nauttia paikallaan olosta. Lennon aikana voi pitää lukumaratonin tai vahdata Netflix-sarjoja.

Mutta se matkustamisesta, suurin koitos odottaa vasta matkanpäässä. Lentäminen päättyy lauantaiaamuna Buenos Airesiin. Pääsen viettämään siellä yhden päivän argentiinalaistuneen koulukaverini Rosan kanssa (kantsii vilkuilla myös Rosan vaihtoblogia).

Sunnuntaina matkaan vielä bussilla kuuden tunnin matkan lopulliseen määränpäähän eli Santa Fen kaupunkiin.
Perillä tulee olemaan noin viikko aikaa tutustua kaupunkiin, yliopistoon ja ihmisiin. Lukukausi yliopistossa alkaa jo elokuun puolivälissä. Opiskelen Universidad Nacional del Litoral -nimisessä yliopistossa paikallista kirjallisuutta syyslukukauden verran.

Latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden opiskelusta paikan päällä tulee varmasti olemaan hyötyä, mikäli jonain päivänä vielä valmistun espanjankielisen kirjallisuuden kääntäjäksi. Tärkein tavoitteeni tulevan viiden kuukauden aikana onkin tulla varmaksi kielenkäyttäjäksi ja oppia puhumaan espanjaa sujuvasti.

Ennakkotietoni Argentiinasta ja argentiinalaisista perustuvat lähinnä Rosan blogista lukemiini kertomuksiin ja vaihtoyliopistoni lähettämiin infopaketteihin. Olen lukenut jonkin verran argentiinalaista kirjallisuutta, kuten Jorge Luis Borgesia, Cesar Airaa ja Julio Cortazaria, jo ennestään, mutta näiden kirjoittajien teoksissa ei niinkään korostu argentiinalaisuus vaan pikemminkin universaalisuus ja perusihmisyys.

Vaikka blogini muuttuu nyt vaihtoblogiksi ja aion jatkossa kirjoittaa enemmän myös opiskeluun ja elämään liittyvistä asioista, pidän blogin jatkossakin kulttuuripainotteisena. Yritän blogata mahdollisimman paljon lukemistani kirjoista, näkemistäni elokuvista ja kokemistani teatteriesityksistä.

Matkan varrelle mahtuu varmasti vielä paljon yllätyksiä, eksymisiä ja erehtymisiä. Onneksi kaikesta voi oppia. Kaikkein eniten haluaisin tämän matkan myötä oppia sietämään ja ymmärtämään omaa keskeneräisyyttäni. Aina sitä on jokin kirja kesken.

 

Mamen Sánchez: On ilo juoda teetä kanssasi

onilojudatetaksi_wb72p_6861

Mamen Sánchez: On ilo juoda teetä kanssasi
Suom. Satu Ekman
Romaani, 305 s.
Bazar, 2015

Mamen Sánchezin viime vuonna suomennettuna ilmestynyt On ilo juoda teetä kanssasi (La felicidad es un té contigo, 2013) ei ole mikään suuri kaunokirjallinen saavutus. Rakkaus kirjallisuutta kohtaan on kuitenkin asia, joka todennäköisesti yhdistää sekä lukijaa että teoksen henkilöhahmoja, joten jollekulle romaani voi hyvinkin tarjota mielekkään lukukokemuksen.

Teoksen päähenkilö on Atticus Craftsman, englantilaisen Craftsman-kustantamon nuoremman polven edustaja, joka isänsä pyynnöstä lentää Espanjaan lakkauttamaan tuottamatonta Librarte-lehteä. Kirjallisuuslehden toimituksen viisi toimeliasta naista ehtivät punoa juonen Atticusin pään menoksi ennen kuin tämä ehtii edes saapua Madridiin. Lopulta paljastuu, ettei lehti sittenkään ole taloudellisissa vaikeuksissa.

Edellä kerrottu on kuitenkin vain taustatarinaa. Teoksessa avaintapahtumat avautuvat vasta vähitellen, kun Atticusin isä Marlow Craftsman yksinkertaisen konstaapeli Manchegon kanssa alkaa selvittää poikansa katoamista Espanjassa. Dekkarimainen sivujuoni kehkeytyy lopulta farssinomaiseksi kaaokseksi.

On ilo juoda teetä kanssasi on kirja kirjallisuudesta ja siihen liittyvästä rakkaudesta, johon jokainen lukemista harrastava varmaankin osaa samastua. Rakkaus hyvää kirjallisuutta kohtaan onkin se syy, mikä saa Atticusin keskeyttämään toimeksiantonsa Librarten osalta ja katoamaan Madridista. Atticus häipyy kuukausiksi Granadaan saadakseen käsiinsä Federico García Lorcan aiemmin julkaisemattomat kirjoitelmat.

Teoksen tarina on loppujen lopuksi hyvin mahtipontinen mutta yllättävän kepeästi kerrottu. Vasta lopussa juonikuvio muuttuu mukaansa tempaavaksi ja ylipäätään kiinnostavaksi.

Historiallisesti tarinan loppu on mielenkiintoisesti taustoitettu. Kirjallisuushistoria tuodaan osaksi teoksen juonta. Valitettavasti Sánchez on jättänyt kakun kirsikan aivan viimeisille sivuille, joten lukijan on ensin kahlattava läpi turhamaisilta vaikuttavat pari sataa sivua ennen kuin teoksen todellinen ilme paljastuu.

Satu Ekman on tehnyt aiemmin useita hyviä käännöksiä espanjasta, mutta tämän romaanin käännösjälki ei ole täysin moitteetonta.

Kääntäjää ei kuitenkaan voida syyttää tekstin tuottamasta teennäisestä vaikutelmasta. Ekman on alkutekstille uskollisesti kääntänyt romaanin, jonka suurin kompastuskivi valitettavasti on väkinäisyys.

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset

923

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset
Romaani, 486 s.
Teos, 2014

Juha Hurme voitti vastikään Jarkko Laine -palkinnon teoksellaan Nyljetyt ajatukset. Palkinto myönnetään kotimaiselle teokselle, joka mielletään hankalaksi luettavaksi. Sisältönsä ja alati jatkuvien kirjallisuus-, teatteri- ja musiikkiviittaustensa suhteen Nyljetyt ajatukset saattaa vaikuttaa keskivertolukijasta haasteelliselta  romaanilta, mutta teksti on joka tapauksessa konstailematonta, rehellistä ja suoraa, ja sitä on helppo seurata. Palkinnon tuottamasta vaikean kirjan maineesta huolimatta teokseen uskaltaa tarttua huoletta ja lukukokemus on taatusti virkistävän vaihteikas.

Romaanissa ystävykset Aimo ja Köpi soutavat Kustavista Hailuotoon. Matkan päämääränä on ”ooppera” eli teatterinäytös Kokkolassa, mutta matkanteko näyttäytyy matkanpäätä jopa mielekkäämpänä kokemuksena. Ennen oopperaa ehditään soutaa jo kolmen ja puolen sadan sivun verran ja tekstiä virtaa pääasiassa Aimon ja Köpin vuorotellen vaihtuvista monologeista koskien millon mitäkin kulttuurin saran ilmiötä.

Raskassoutuiseksi romaania on mahdoton kuvailla. Sen sijaan puheluitten erityisen korostettuna aiheena olevat Volter Kilven teokset voitaisiin hyvinkin luokitella tähän kastiin. Volter Kilpi onkin Aimon ja Köpin suosikkiaiheena ja hänestä soutajat keskustelevat vielä Kustavin jälkeenkin.

Pääasiassa puheluitten aiheet on ammennettu matkan varrelta, kunkin pitäjän kohdalta, jossa Aimo ja Köpi pysähtyvät levähtämään matkallaan tai ohittavat kaukaa mereltä tähyillen. Juttua riittää myös kansanperinteestä. Jokaisen päivän lopuksi ennen nukkumaanmenoa Aimo kertoo jonkin paikallisen kertomuksen, joka välillä saattaa liittyä johonkin päivän teemaan, kuten urheiluun tai naiskirjailijoiden teemaan.

Aimon ja Köpin soutureissu on etukäteen hyvin suunniteltu ja valmisteltu. On myös päätetty etukäteen, että jokaisesta matkan varrelle sattuvasta uimahyppytornista on käytävä hyppäämässä. Suunnitelmallisuudesta huolimatta perille ei silti tietenkään saavuta ajoissa. Ennalta-arvaamattomia esteitä ilmenee ja ensi-ilta menee sivu suun. Soutajat pääsevät nauttimaan ”oopperastaan” vasta kolmanteen näytökseen.

Kokkolassa kirjailija itse astuu mukaan kertomukseen, mikä saattaa lukijan hämmennyksiin. Aimo ja Köpi ovat molemmat Hurmeen kaltaisia hahmoja ja alusta asti tuntuu kuin kirjoittaja olisi kirjoittanut itsensä mukaan tarinaan, jommankumman tai molempien päähenkilöiden hahmossa. Kokkolassa vietetyn yön jälkeen Aimo ja Köpi löytävät telttansa läheltä viestin Hurmeelta ja päättävät tämän kehoituksesta jatkaa vaellustaan vielä Hailuotoon asti. Kirjoittajan ei tarvitse sen kummemmin tapella henkilöhahmojensa kanssa. Nämä tuntuvat oitis  kunnioittavan kirjailijansa neuvoa.

Hurmeen kirjoitustyylissä tekstistä paljastuu muutakin mainittavaa. Monesti Aimo ja Köpi eivät ole suoranaisia tekijöitä romaanissa, vaan kertoja vain toteaa kuinka jonnekin mentiin ja jotakin tehtiin, kuin asiat tapahtuisivat Aimosta ja Köpistä huolimatta. Aimo ja Köpi alkavat näin vaikuttaa kirjoittajan työvälineiltä, joiden avulla Hurme pääsee avaamaan sanaisen arkkunsa ja valistamaan lukijaa länsirannikon vähäiselle huomiolle jääneistä kulttuurikohteista ja alueen kirjallisesta menneisyydestä.

Nyljetyt ajatukset teoksen nimenä vaikuttaa jälkeenpäin ajatellen jokseenkin sarkastiselta. Vaikka Hurmeen teksti onkin jämerää ja helposti seurattavaa, ovat hänen ajatuksensa toisinaan hyvinkin runsaita ja lauserikkaasti esitettyjä, suorastaan rönsyileviä kudelmia. Jälkeenpäin lukijaa ei ollenkaan ihmetytä, miten kirjoittaja on saanut koottua 20 päivän soutumatkalle kestoa lähes 500 sivun verran.

Hurme kyllä tietää, kuinka saada lukijansa innostumaan unohdetuista kertomuksista ja kuinka johdattaa tämä uusien tietojen lähteille. Teoksen lopusta löytyy vielä oivallinen hakemisto, jonka avulla lukija selviää helpommin uusien kirja- ja soittolistojensa parissa.

Aamun kirja: Jakso 52 554 468: Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset
Helsingin Sanomat: Merisoudusta syntyy kaunokirjallisuutta
Turun Sanomat: Jarkko Laine -palkinto Juha Hurmeen teokselle Nyljetyt ajatukset

Jack Kerouac: Satori Pariisissa

Satori Pariisissa kansi

Jack Kerouac: Satori Pariisissa
Lyhytromaani, 183 s.
Suom. Jarkko S. Tuusvuori
Sammakko, 2014

Satori Pariisissa on omaelämäkerrallinen teos. Sen pääosassa on kirjailija Jack Kerouac. Kuinka paljon tarinasta on totta, kuinka paljon keksittyä, sitä ei varmasti osaisi arvioida kukaan. Tuotantonsa (ja elämänsä) loppuvaiheilla Kerouac on matkalla taas, tällä kertaa Ranskassa etsimässä juuriaan.

Satori Pariisissa sisältää Kerouacille ominaista hyvin spontaania tekstiä. Lukuisten viittausten lisäksi teokseen kuuluu myös melkoisen epäilyttävää kerrontaa, paljon ranskankielisiä lainauksia ja lyhykäisiä lukuja eli maanista etenemistä paikasta toiseen.

Kerouacin viimeisimpien julkaisujen joukossa ilmestynyt pienoisromaani on huuruinen teos, siinä missä Kerouacin aiempikin tuotanto. Kerouac ei kai jaksa olla muuta kuin oma itsensä. Tällä kertaa ollaan vähän maltillisemmalla linjalla. Olutta vahvempaa ei pahemmin nautiskella, vaivaiset pari konjamiinia riittää pahimpaan janoon. (Mutta miksi ihmeessä juoda viinimaassa olutta?)

Teoksen loppu yllättää perinteisemmässä beat-tyylissään. Viimeisessä luvussa päästään viimein vauhtiin, kaahaillaan taksilla ja juodaan vähän reilummin sitä olutta:

[…] me säntäämme taksiin kuin pankkirosvot ja ZÄM!, huoumme sataaneljääviittä sateen liukastamalla moottoritiellä kohti Orlya, hän [taksikuski] ilmoittaa nopeudun kilometreinä tunnissa, minä katson ikkunasta ja tuumaan, että tätä vauhtia meilläkin päin Teksasissa hinaudutaan baarista toiseen.

Kerouac tuntuu seurustelevan Ranskassa tottuneesti. Ainakin bretagnelaiset ymmärtävät häntä ja puhuvat itsekin ymmärrettävää kieltä. Lukija saattaa silti aistia kertojan läpi ja tunnistaa pienoista kaipuuta kotimaahan.

Epätietoisuudessaan Kerouac jatkaa etsintöjään, koska tyhjyys pitää täyttää jollain. Kerouac metsästää ranskalaisia sukujuuriaan vimmatusti kuin graalin maljaa. Hän matkustaa ja etsii, vaikkei taida edes tietää, mitä oikeastaan on etsimässä.

Kerouac muistetaan muun muassa buddhalaisesta oppineisuudestaan. Satori Pariisissa sisältää palan Kerouacin uskoa: ”satori – japaninkielinen sana kuuluu zen-buddhalaisuuden termeihin. Se määritellään usein äkilliseksi, järjenkäyttöä tarvitsemattomaksi tai ylintä järjenkäyttöä edustavaksi valaistumiseksi.” (Suomentajan selitykset)

Romaani kiertää kehänsä ympäri ja loppuu siihen mistä alkoikin – ”satoriin”. Yksi matka päättyy, mutta onko etsintä ollut turhaa? Kerouac vaikuttaa löytäneen sen, mitä on koko ajan etsinyt. Mikä olisikaan herättävämpi kokemus kuin iskeä jalanpohjat tiukasti maahan vauhdikkaan reissun jälkeen ja tuntea jalkansa paikoillaan maan kamaralla. Kerouac kokee satorinsa eli saa ”potkun silmäänsä”, kun hän viimein lopettaa etsimisen. Lopulta Kerouac taitaa ymmärtää, ettei se päämäärä vaan se matka.

Teos herättää myös ajatuksia siitä, mitä merkitystä on historialla ihmisen taustalla. Kerouacin ranskalaiset sukujuuret ovat varmasti jossain mielessä tehneet Jack Kerouacista Jack Kerouacin, mutta ei kai ihminen hyödy siitä, että pitää ajatuksensa menneessä. Ja ei kai Kerouac niin tehnytkään. Ainakin beat-legendan romaanien pohjalta voisi väittää, että Kerouac jos kuka osasi elää ja hengittää.

Suomentaja Jarkko S. Tuusvuori on tehnyt käännöksessään viisaan valinnan ja jättänyt Kerouacin tekstin lukijan tulkittavaksi. Tuusvuori ei esitä suoria kommentteja tekstistä, vaan johtaa lukijan tulkinnan pariin kirjan loppuun listattujen selitysten avulla.

Suomentajan selitykset tulevat monesti tarpeen romaania lukiessa. Kerouacilla on tapana viitata anteeksipyytelemättömästi esimerkiksi aiempiin kirjoituksiinsa, yksityisiin tuttaviinsa sekä muihin mitä eriskummallisempiin henkilöihin tai tapahtumiin, mitä odottamattomimmissa tilanteissa.

Kerouac onnistuu jälleen raahaamaan lukijan mukaan matkaansa. Ensimmäisessä luvussa vihjaillaan ja vasta viimeisessä vastaillaan. Odottavan aika on pitkä, muttei pitkäveteinen.

Keskisuomalainen: Jack Kerouac: Satori Pariisissa

Suomen Kuvalehti: Beat-tähti Jack Kerouac onnistui säväyttämään vielä kuolemaisillaan