Nokka kohti Argentiinaa

Kiitos Turku, teit kesästäni huikean! Sain viettää kesäkuukaudet työskennellen assarina Aboa Vetus & Ars Nova -museossa. Ennen kesän alkua, huhtikuussa sain tietää, että pääsen syksyllä vaihto-opiskelemaan Santa Fehen, Argentiinaan. Siinä sitten mukavasti tuli sovittua, että kesätyöni museolla alkaisi jo toukokuun alusta ja kestäisi elokuun alkuun.

Nyt, 3. päivä elokuuta, istun bussissa matkalla kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää, ja kaikki tuntuu hyvin kummalliselta. Kuin jokin suurempi taho olisi jo pidemmän aikaa suunnitellut tätä matkaa minua varten.

Matkajärjestelyt ja ylipäätään elämän järjestely ja -hallinta ovat sujuneet lähes ongelmitta. Viimeisen viikon sisällä olen toki ehtinyt kokemaan muutaman pienen hermoromahduksen, mutta näin jälkikäteen nekin vain naurattavat.

Nyt olo on samaan aikaan levollinen ja jännittynyt. Pidän itse matkustamisesta. Paras osuus alkaa, kun voi istahtaa kulkuvälineeseen ja vain nauttia paikallaan olosta. Lennon aikana voi pitää lukumaratonin tai vahdata Netflix-sarjoja.

Mutta se matkustamisesta, suurin koitos odottaa vasta matkanpäässä. Lentäminen päättyy lauantaiaamuna Buenos Airesiin. Pääsen viettämään siellä yhden päivän argentiinalaistuneen koulukaverini Rosan kanssa (kantsii vilkuilla myös Rosan vaihtoblogia).

Sunnuntaina matkaan vielä bussilla kuuden tunnin matkan lopulliseen määränpäähän eli Santa Fen kaupunkiin.
Perillä tulee olemaan noin viikko aikaa tutustua kaupunkiin, yliopistoon ja ihmisiin. Lukukausi yliopistossa alkaa jo elokuun puolivälissä. Opiskelen Universidad Nacional del Litoral -nimisessä yliopistossa paikallista kirjallisuutta syyslukukauden verran.

Latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden opiskelusta paikan päällä tulee varmasti olemaan hyötyä, mikäli jonain päivänä vielä valmistun espanjankielisen kirjallisuuden kääntäjäksi. Tärkein tavoitteeni tulevan viiden kuukauden aikana onkin tulla varmaksi kielenkäyttäjäksi ja oppia puhumaan espanjaa sujuvasti.

Ennakkotietoni Argentiinasta ja argentiinalaisista perustuvat lähinnä Rosan blogista lukemiini kertomuksiin ja vaihtoyliopistoni lähettämiin infopaketteihin. Olen lukenut jonkin verran argentiinalaista kirjallisuutta, kuten Jorge Luis Borgesia, Cesar Airaa ja Julio Cortazaria, jo ennestään, mutta näiden kirjoittajien teoksissa ei niinkään korostu argentiinalaisuus vaan pikemminkin universaalisuus ja perusihmisyys.

Vaikka blogini muuttuu nyt vaihtoblogiksi ja aion jatkossa kirjoittaa enemmän myös opiskeluun ja elämään liittyvistä asioista, pidän blogin jatkossakin kulttuuripainotteisena. Yritän blogata mahdollisimman paljon lukemistani kirjoista, näkemistäni elokuvista ja kokemistani teatteriesityksistä.

Matkan varrelle mahtuu varmasti vielä paljon yllätyksiä, eksymisiä ja erehtymisiä. Onneksi kaikesta voi oppia. Kaikkein eniten haluaisin tämän matkan myötä oppia sietämään ja ymmärtämään omaa keskeneräisyyttäni. Aina sitä on jokin kirja kesken.

 

Mainokset

Mamen Sánchez: On ilo juoda teetä kanssasi

onilojudatetaksi_wb72p_6861

Mamen Sánchez: On ilo juoda teetä kanssasi
Suom. Satu Ekman
Romaani, 305 s.
Bazar, 2015

Mamen Sánchezin viime vuonna suomennettuna ilmestynyt On ilo juoda teetä kanssasi (La felicidad es un té contigo, 2013) ei ole mikään suuri kaunokirjallinen saavutus. Rakkaus kirjallisuutta kohtaan on kuitenkin asia, joka todennäköisesti yhdistää sekä lukijaa että teoksen henkilöhahmoja, joten jollekulle romaani voi hyvinkin tarjota mielekkään lukukokemuksen.

Teoksen päähenkilö on Atticus Craftsman, englantilaisen Craftsman-kustantamon nuoremman polven edustaja, joka isänsä pyynnöstä lentää Espanjaan lakkauttamaan tuottamatonta Librarte-lehteä. Kirjallisuuslehden toimituksen viisi toimeliasta naista ehtivät punoa juonen Atticusin pään menoksi ennen kuin tämä ehtii edes saapua Madridiin. Lopulta paljastuu, ettei lehti sittenkään ole taloudellisissa vaikeuksissa.

Edellä kerrottu on kuitenkin vain taustatarinaa. Teoksessa avaintapahtumat avautuvat vasta vähitellen, kun Atticusin isä Marlow Craftsman yksinkertaisen konstaapeli Manchegon kanssa alkaa selvittää poikansa katoamista Espanjassa. Dekkarimainen sivujuoni kehkeytyy lopulta farssinomaiseksi kaaokseksi.

On ilo juoda teetä kanssasi on kirja kirjallisuudesta ja siihen liittyvästä rakkaudesta, johon jokainen lukemista harrastava varmaankin osaa samastua. Rakkaus hyvää kirjallisuutta kohtaan onkin se syy, mikä saa Atticusin keskeyttämään toimeksiantonsa Librarten osalta ja katoamaan Madridista. Atticus häipyy kuukausiksi Granadaan saadakseen käsiinsä Federico García Lorcan aiemmin julkaisemattomat kirjoitelmat.

Teoksen tarina on loppujen lopuksi hyvin mahtipontinen mutta yllättävän kepeästi kerrottu. Vasta lopussa juonikuvio muuttuu mukaansa tempaavaksi ja ylipäätään kiinnostavaksi.

Historiallisesti tarinan loppu on mielenkiintoisesti taustoitettu. Kirjallisuushistoria tuodaan osaksi teoksen juonta. Valitettavasti Sánchez on jättänyt kakun kirsikan aivan viimeisille sivuille, joten lukijan on ensin kahlattava läpi turhamaisilta vaikuttavat pari sataa sivua ennen kuin teoksen todellinen ilme paljastuu.

Satu Ekman on tehnyt aiemmin useita hyviä käännöksiä espanjasta, mutta tämän romaanin käännösjälki ei ole täysin moitteetonta.

Kääntäjää ei kuitenkaan voida syyttää tekstin tuottamasta teennäisestä vaikutelmasta. Ekman on alkutekstille uskollisesti kääntänyt romaanin, jonka suurin kompastuskivi valitettavasti on väkinäisyys.

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset

923

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset
Romaani, 486 s.
Teos, 2014

Juha Hurme voitti vastikään Jarkko Laine -palkinnon teoksellaan Nyljetyt ajatukset. Palkinto myönnetään kotimaiselle teokselle, joka mielletään hankalaksi luettavaksi. Sisältönsä ja alati jatkuvien kirjallisuus-, teatteri- ja musiikkiviittaustensa suhteen Nyljetyt ajatukset saattaa vaikuttaa keskivertolukijasta haasteelliselta  romaanilta, mutta teksti on joka tapauksessa konstailematonta, rehellistä ja suoraa, ja sitä on helppo seurata. Palkinnon tuottamasta vaikean kirjan maineesta huolimatta teokseen uskaltaa tarttua huoletta ja lukukokemus on taatusti virkistävän vaihteikas.

Romaanissa ystävykset Aimo ja Köpi soutavat Kustavista Hailuotoon. Matkan päämääränä on ”ooppera” eli teatterinäytös Kokkolassa, mutta matkanteko näyttäytyy matkanpäätä jopa mielekkäämpänä kokemuksena. Ennen oopperaa ehditään soutaa jo kolmen ja puolen sadan sivun verran ja tekstiä virtaa pääasiassa Aimon ja Köpin vuorotellen vaihtuvista monologeista koskien millon mitäkin kulttuurin saran ilmiötä.

Raskassoutuiseksi romaania on mahdoton kuvailla. Sen sijaan puheluitten erityisen korostettuna aiheena olevat Volter Kilven teokset voitaisiin hyvinkin luokitella tähän kastiin. Volter Kilpi onkin Aimon ja Köpin suosikkiaiheena ja hänestä soutajat keskustelevat vielä Kustavin jälkeenkin.

Pääasiassa puheluitten aiheet on ammennettu matkan varrelta, kunkin pitäjän kohdalta, jossa Aimo ja Köpi pysähtyvät levähtämään matkallaan tai ohittavat kaukaa mereltä tähyillen. Juttua riittää myös kansanperinteestä. Jokaisen päivän lopuksi ennen nukkumaanmenoa Aimo kertoo jonkin paikallisen kertomuksen, joka välillä saattaa liittyä johonkin päivän teemaan, kuten urheiluun tai naiskirjailijoiden teemaan.

Aimon ja Köpin soutureissu on etukäteen hyvin suunniteltu ja valmisteltu. On myös päätetty etukäteen, että jokaisesta matkan varrelle sattuvasta uimahyppytornista on käytävä hyppäämässä. Suunnitelmallisuudesta huolimatta perille ei silti tietenkään saavuta ajoissa. Ennalta-arvaamattomia esteitä ilmenee ja ensi-ilta menee sivu suun. Soutajat pääsevät nauttimaan ”oopperastaan” vasta kolmanteen näytökseen.

Kokkolassa kirjailija itse astuu mukaan kertomukseen, mikä saattaa lukijan hämmennyksiin. Aimo ja Köpi ovat molemmat Hurmeen kaltaisia hahmoja ja alusta asti tuntuu kuin kirjoittaja olisi kirjoittanut itsensä mukaan tarinaan, jommankumman tai molempien päähenkilöiden hahmossa. Kokkolassa vietetyn yön jälkeen Aimo ja Köpi löytävät telttansa läheltä viestin Hurmeelta ja päättävät tämän kehoituksesta jatkaa vaellustaan vielä Hailuotoon asti. Kirjoittajan ei tarvitse sen kummemmin tapella henkilöhahmojensa kanssa. Nämä tuntuvat oitis  kunnioittavan kirjailijansa neuvoa.

Hurmeen kirjoitustyylissä tekstistä paljastuu muutakin mainittavaa. Monesti Aimo ja Köpi eivät ole suoranaisia tekijöitä romaanissa, vaan kertoja vain toteaa kuinka jonnekin mentiin ja jotakin tehtiin, kuin asiat tapahtuisivat Aimosta ja Köpistä huolimatta. Aimo ja Köpi alkavat näin vaikuttaa kirjoittajan työvälineiltä, joiden avulla Hurme pääsee avaamaan sanaisen arkkunsa ja valistamaan lukijaa länsirannikon vähäiselle huomiolle jääneistä kulttuurikohteista ja alueen kirjallisesta menneisyydestä.

Nyljetyt ajatukset teoksen nimenä vaikuttaa jälkeenpäin ajatellen jokseenkin sarkastiselta. Vaikka Hurmeen teksti onkin jämerää ja helposti seurattavaa, ovat hänen ajatuksensa toisinaan hyvinkin runsaita ja lauserikkaasti esitettyjä, suorastaan rönsyileviä kudelmia. Jälkeenpäin lukijaa ei ollenkaan ihmetytä, miten kirjoittaja on saanut koottua 20 päivän soutumatkalle kestoa lähes 500 sivun verran.

Hurme kyllä tietää, kuinka saada lukijansa innostumaan unohdetuista kertomuksista ja kuinka johdattaa tämä uusien tietojen lähteille. Teoksen lopusta löytyy vielä oivallinen hakemisto, jonka avulla lukija selviää helpommin uusien kirja- ja soittolistojensa parissa.

Aamun kirja: Jakso 52 554 468: Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset
Helsingin Sanomat: Merisoudusta syntyy kaunokirjallisuutta
Turun Sanomat: Jarkko Laine -palkinto Juha Hurmeen teokselle Nyljetyt ajatukset

Jack Kerouac: Satori Pariisissa

Satori Pariisissa kansi

Jack Kerouac: Satori Pariisissa
Lyhytromaani, 183 s.
Suom. Jarkko S. Tuusvuori
Sammakko, 2014

Satori Pariisissa on omaelämäkerrallinen teos. Sen pääosassa on kirjailija Jack Kerouac. Kuinka paljon tarinasta on totta, kuinka paljon keksittyä, sitä ei varmasti osaisi arvioida kukaan. Tuotantonsa (ja elämänsä) loppuvaiheilla Kerouac on matkalla taas, tällä kertaa Ranskassa etsimässä juuriaan.

Satori Pariisissa sisältää Kerouacille ominaista hyvin spontaania tekstiä. Lukuisten viittausten lisäksi teokseen kuuluu myös melkoisen epäilyttävää kerrontaa, paljon ranskankielisiä lainauksia ja lyhykäisiä lukuja eli maanista etenemistä paikasta toiseen.

Kerouacin viimeisimpien julkaisujen joukossa ilmestynyt pienoisromaani on huuruinen teos, siinä missä Kerouacin aiempikin tuotanto. Kerouac ei kai jaksa olla muuta kuin oma itsensä. Tällä kertaa ollaan vähän maltillisemmalla linjalla. Olutta vahvempaa ei pahemmin nautiskella, vaivaiset pari konjamiinia riittää pahimpaan janoon. (Mutta miksi ihmeessä juoda viinimaassa olutta?)

Teoksen loppu yllättää perinteisemmässä beat-tyylissään. Viimeisessä luvussa päästään viimein vauhtiin, kaahaillaan taksilla ja juodaan vähän reilummin sitä olutta:

[…] me säntäämme taksiin kuin pankkirosvot ja ZÄM!, huoumme sataaneljääviittä sateen liukastamalla moottoritiellä kohti Orlya, hän [taksikuski] ilmoittaa nopeudun kilometreinä tunnissa, minä katson ikkunasta ja tuumaan, että tätä vauhtia meilläkin päin Teksasissa hinaudutaan baarista toiseen.

Kerouac tuntuu seurustelevan Ranskassa tottuneesti. Ainakin bretagnelaiset ymmärtävät häntä ja puhuvat itsekin ymmärrettävää kieltä. Lukija saattaa silti aistia kertojan läpi ja tunnistaa pienoista kaipuuta kotimaahan.

Epätietoisuudessaan Kerouac jatkaa etsintöjään, koska tyhjyys pitää täyttää jollain. Kerouac metsästää ranskalaisia sukujuuriaan vimmatusti kuin graalin maljaa. Hän matkustaa ja etsii, vaikkei taida edes tietää, mitä oikeastaan on etsimässä.

Kerouac muistetaan muun muassa buddhalaisesta oppineisuudestaan. Satori Pariisissa sisältää palan Kerouacin uskoa: ”satori – japaninkielinen sana kuuluu zen-buddhalaisuuden termeihin. Se määritellään usein äkilliseksi, järjenkäyttöä tarvitsemattomaksi tai ylintä järjenkäyttöä edustavaksi valaistumiseksi.” (Suomentajan selitykset)

Romaani kiertää kehänsä ympäri ja loppuu siihen mistä alkoikin – ”satoriin”. Yksi matka päättyy, mutta onko etsintä ollut turhaa? Kerouac vaikuttaa löytäneen sen, mitä on koko ajan etsinyt. Mikä olisikaan herättävämpi kokemus kuin iskeä jalanpohjat tiukasti maahan vauhdikkaan reissun jälkeen ja tuntea jalkansa paikoillaan maan kamaralla. Kerouac kokee satorinsa eli saa ”potkun silmäänsä”, kun hän viimein lopettaa etsimisen. Lopulta Kerouac taitaa ymmärtää, ettei se päämäärä vaan se matka.

Teos herättää myös ajatuksia siitä, mitä merkitystä on historialla ihmisen taustalla. Kerouacin ranskalaiset sukujuuret ovat varmasti jossain mielessä tehneet Jack Kerouacista Jack Kerouacin, mutta ei kai ihminen hyödy siitä, että pitää ajatuksensa menneessä. Ja ei kai Kerouac niin tehnytkään. Ainakin beat-legendan romaanien pohjalta voisi väittää, että Kerouac jos kuka osasi elää ja hengittää.

Suomentaja Jarkko S. Tuusvuori on tehnyt käännöksessään viisaan valinnan ja jättänyt Kerouacin tekstin lukijan tulkittavaksi. Tuusvuori ei esitä suoria kommentteja tekstistä, vaan johtaa lukijan tulkinnan pariin kirjan loppuun listattujen selitysten avulla.

Suomentajan selitykset tulevat monesti tarpeen romaania lukiessa. Kerouacilla on tapana viitata anteeksipyytelemättömästi esimerkiksi aiempiin kirjoituksiinsa, yksityisiin tuttaviinsa sekä muihin mitä eriskummallisempiin henkilöihin tai tapahtumiin, mitä odottamattomimmissa tilanteissa.

Kerouac onnistuu jälleen raahaamaan lukijan mukaan matkaansa. Ensimmäisessä luvussa vihjaillaan ja vasta viimeisessä vastaillaan. Odottavan aika on pitkä, muttei pitkäveteinen.

Keskisuomalainen: Jack Kerouac: Satori Pariisissa

Suomen Kuvalehti: Beat-tähti Jack Kerouac onnistui säväyttämään vielä kuolemaisillaan