Paperi T: post-alfa

postalfa

Paperi T: post-alfa
Runoja, 91 s.
Kosmos, 2016

Kuten teoksen kansiliepeessä todetaan, todennäköisesti tämänkaltaisia käsikirjoituksia ilmestyy kustantamojen postiluukuista harva se viikko. Niiden kirjoittaja ei vain aina satu olemaan Paperi T.

post-alfa on monella tapaa itseironinen runokokoelma. Tätä piirrettä korostaa muun muassa se, että teoksen takakannessa epämääräiseksi jäävä kommentoijaääni lähestyy kokoelmaa kriittisesti luetellen sen heikkouksia. Teosta on käytännössä mahdotonta lukea ilman, että se tuottaa heijastumia kirjoittajansa persoonasta.

post-alfa on jo ehtinyt saada valtaisan huomion osakseen, minkä osoittavat sekä sosiaalisen median ilmiöt että teoksen myyntiluvut. post-alfa oli vuoden 2016 myydyin runokokoelma Suomessa.

Teoksen suureen suosioon on vaikuttanut sen ilmestymistä edeltänyt Paperi T:n eli Henri Pulkkisen rap-artistin ura. Paperi T tunnetaan niin Ruger Hauer -kokoonpanosta kuin soololevystään Malarian pelko (2015).

Jo debyyttilevyllään Paperi T sai huomiota erityisesti sanoituksistaan. Levyn tekstit ovat hyvin paljon post-alfan tekstien kaltaisia. Molemmat sisältävät runsaasti intertekstuaalisia viittauksia populaarikulttuuriin:

”puhut pierrot le fousta

ja mä ajattelen et näin helppoon en vielä mene

mutta kun kerrot vihaavasi spielbergiä

saa heroiinia taas apteekeista […]”.

Yleistetysti ajatellen post-alfaa voisi hyvin pitää yhden sukupolven kokemusten representaationa. Kokoelmasta välittyy sekä urbaania estetiikkaa että rappioromantiikkaa, valkoisen miehen nillitystä ja digitaalisen aikakauden murroksen merkkejä.

”muutan ympyrätalon s-marketin pakastealtaaseen

teininä olin hernemaissipaprikaa […]

kalliossa on kuulemma liikaa landeja

haluaisin polttaa kaikki sillat

ja aloittaa pitkästä

kuvittelen somehiljaisuuteni nakertavan sinua […]”.

Kuten teoksen nimikin kertoo, kokoelman yhtenä aihealueena on miehisyys, joka välittyy teoksesta eräänlaisena identiteetin pakoiluna ja väistelynä, puhujan ongelmana asettua omaan minäkuvaansa: ”[…] montakohtan kertaa mun on vielä juostava päin peiliä / ennen kuin se muuttuu portiksi toiseen maailmaan”.

post-alfan tekstit kertovat hetkittäisistä samastumisista ympäröivään maailmaan ja sen ärsykkeisiin, jotka rakentavat puhujan hetkittäistä minäkuvaa, joka on ympäröivän kulttuurin myötä aikaan sidottu.

Namedroppailun avulla puhuja laajentaa persoonaansa haalien imagoonsa palasia sieltä täältä, musiikista, kirjallisuudesta ja elokuvista. Kulttuurin ja taiteen tunteminen on tapa pysyä ajan hermoilla, pysyä kelkassa kärsien jatkuvasta fomosta.

Kokoelma päättyy haastaviin säkeisiin: ”[N]ää on kaikki rakkausrunoja / sä vaan luet niitä väärin”. post-alfan puhuja on uhmakas ja itseriittoinen, valmis kohtamaan lukijansa, ohjailemaan tätä ja haastamaan tämän tulkinnan.

Kokoelman puhujasta välittyy tarve olla oman aikakautensa tirehtööri ja airut. Puhuja toteaa:

”kun hyväksyt ettet tule koskaan kirjoittamaan mitään

 yhtä kaunista kuin daven pieni ja hento ote

 voit lakata stressaamasta ja jatkaa namedroppailua”.

Kokoelman itsetietoisuus on jopa viehättävää, samalla tavalla viehättävää, kuin teoksen valkoinen teksti mustilla sivuilla: kapinallisella tavalla viehättävää.

On vaikeaa olla ajattelematta Paperi T:n rap-lyriikan vaikutusta runojen rytmiin. Parhaimmillaan tekstin rytmi on harkitsevan lakonista ja yksinkertaisen eleganttia:

”makaan samalla matolla jolla me

niin että mun polvet vuoti verta koko kesän

ja mun piti valehdella kaikille

et olin muka kaatunut pyörällä”.

post-alfan tekstit ovat omalla, ajankohtaisella tavallaan kiinnostavaa luettavaa, mutta kovin pitkäkestoista tarkastelua tekstit eivät kestä. Jollain tapaa kokoelman pinnallinen luonne tosin tuntuu vain vahvistavan tekstien teemoja.

Kritiikki on julkaistu myös Suomi lukee -sivustolla.

Helsingin Sanomat: Paperi T:n esikoisrunot ovat havaintoja viivästynyttä teini-ikää potevan kolmekymppisen miehen mielenmaisemasta

 

TEHDAS Teatteri: Tähkäpää – Tornin diiva

tahkapaa-6_kuva_jussivirkkumaa
Kuva: Jussi Virkkumaa

TEHDAS Teatteri: Tähkäpää – Tornin diiva
Esitykset: 25.11. – 10.12.
Ohjaus: Alma Rajala
Musiikki: Lau Nau
Lavastus: Johanna Latvala
Valot: Jarkko Forsman
Äänet: Arttu Aarnio
Koreografia: Lee Lahikainen
Esiintyjät: Mickaël Stoeckel & Riina Tikkanen

Tähkäpää – Tornin diiva -esitys pohjautuu Pipsa Longan runokokoelmaan Pimeän nimi (Books North, 2014). Runokokoelman alaotsikon mukaan teos sisältää 12 transetydiä, jotka Lonka on kirjoittanut Gustav Nyströmin sävellyksen Transetyder (2011) pohjalta.

Pimeän nimi on lisäksi alun perin kirjoitettu kuunnelmaksi. Teoksen perustassa on havaittavissa kaikuja myös Monika Fagerholmin romaanista Diiva (Otava, 2000), puhumattakaan Grimmin veljesten perinteisestä Tähkäpää-sadusta.

Jo pelkästään esityksen taustojen avaamisesta käy ilmi itse Tähkäpään esityksessäkin korostuva kerrostuneisuus. Alma Rajalan ohjaama Tähkäpää – Tornin diiva on jälleen yksi, aiempien päälle palimpsestinomaisesti kirjoitettu uusi teksti.

Pimeän nimi -runokokoelman kuudes etydi on omistettu Tähkäpäälle, tornin tytölle. Esityksessäkin hyödynnetty Longan teksti on monologinkaltaista proosarunoa.

Teksti käydään käytännössä läpi heti esityksen alussa, mutta jotkin lauseet, kuten, ”…sillä ei noita-akka ole Tähkäpäätä torniin lukinnut, vaan ihan itse tyttö on itsensä eristänyt […]” (lihavoinnit alkuperäistekstistä), toistuvat esityksen aikana.

Teksti jää kaikumaan suureen tehdashalliin. Esitys ikään kuin kerii uusia kerroksia tekstin ympärille ja kasvattaa siitä vähitellen huokoista kerää, jossa merkitykset kerrostuvat ja limittyvät. Tähän tarkoitukseen Alfa Centerin vanha budohalli on täydellisen avara, rosoinen ja mahtipontinen.

Ilmestyessään Longan runokokoelma sai kritiikkiä näytelmällisestä ja juonellisesta muodosta. Esimerkiksi Tuli&Savu-lehdessä teoksen arvioinut Anna Tomi kirjoitti, että teoksen (tosin onnistuneeksikin mainittu) dramaturgisuus yksinkertaistaa tekstin valmiiksi pureskeltuun muotoon.

Kenties Longan teksti toimiikin paremmin esitettynä ja suhteessa näyttämöön. Tähkäpää-esitystä ei runokokoelman tapaan voida syyttää helposta tai yksinkertaisesta toteutuksesta. Päinvastoin esitys on hyvin abstrakti. Se saa tekstin juonellisuuden häivyttymään lähes totaalisesti, joksikin taustalla valaisevaksi, kaukaiseksi maisemaksi.

Esitys hyödyntää runsaasti visuaalisia keinoja. Siihen sisältyy  muun muassa Lee Lahikaisen suunnittelemia laajoja tanssikoreografioita, jotka avaavat esitystilalle ja lavastukselle uudenlaisia merkitysiä. Tilan avaruus heijastelee esityksen kaikuja.

Kerroksellisuutta on lisäksi luotu peilien ja valojen avulla. Jarkko Forsmanin valosuunnittelu on erityisen huomiota kiinnittävää ja ansaitsee kiitoksen. Peilit toimivat esityksessä myös eräänlaisena motiivina ja yhdistyvät tekstin tematiikkaan.

Katsojien rooli esityksessä on toimia nimenomaan yleisönä ja huomionosoittajina Tornin diivalle. Kuten Longan tekstikin antaa ymmärtää, esitys pohtii erilaisia vallankäytön tapoja, kun se kuvaa tornin eristyksissä elävää Tähkäpää-diivaa.

tahkapaa-60_kuva_jussivirkkumaa
Kuva: Jussi Virkkumaa

Grimmin sadussa paha noita-akka on teljennyt Tähkäpään korkeaan ovettomaan torniin, josta ei ole ulospääsyä. Torniin voi kiivetä vain Tähkäpään luonnottoman pitkiä, kullanvalkeita hiuksia pitkin. Longan tekstissä ja teatteriesityksessä Tähkäpää onkin itse vastuussa omasta eristäytyneisyydestään, ja hänellä on kaikki vapaus ja valta poistua välillä tornista.

Edellä mainitut peilit toimivat esityksessä myös diivan yleisönä. Peilit ovat monistavia ja heijastavia pintoja, jotka rakentavat (peili)kuvan niihin katsovasta. Eristäytyneisyys taas on tila, jossa ihminen voi saada havaintoja ja muodostaa kuvan itsestään vain peilien avulla, jolloin kuvasta voi tulla vääristynyt, vino tai päinvastainen. Ihmisellä kun on tapana muodostaa kuva itsestään muiden ihmisten ilmeiden, reaktioiden ja havaintojen pohjalta.

Muut ihmiset ovat peilejä itselle. Niinpä Tähkäpääkin tarvitsee ihmisiä, yleisöä ympärilleen. Vaikka Longan tekstistä on hahmotettavissa selkeä puhuja, esityksessä puhujat ja äänet jäävät hämäriksi. Näyttämöllä nähdään vain kaksi esiintyjää (Mickaël Stoeckel & Riina Tikkanen), kuva ja peilikuva, jotka koreografisestikin tukevat toisiaan.

Tähkäpää – Tornin diiva hakee muotonsa jostain tarinallisuuden välimaastosta. Kuin kaalinkerä, se kasvattaa uuden pinnan sen alla sykkiville teksteille. Runon ja draaman kohtaaminen on selityksiä pakoileva pinta, joka tässä tapauksessa heijastelee molempien parhaita puolia. Esityksessä runo on läsnä kaikkialla kuin valoilla ja äänillä kyllästetty ilma, joka täyttää tilan.

Tuli&Savu: Tähtikuvioita pimeällä taivaalla
Aamuset: Tähkäpää rikkoo perinteisiä kaavoja esitysmuotoja yhdistellen
Puhuttelevaa: Räjähtävä naiseus ja ne kirotut hiukset

Tero Tähtinen: Kuunkulkema yö

978-952-260-378-4

Tero Tähtinen: Kuunkulkema yö
Runoja, 68 s.
Viisas elämä, 2016

Tero Tähtisen tuorein julkaisu Kuunkulkema yö on yhteensä 108 runoa kattava haikukokoelma. Haikuperinnettä kunnioittaen Tähtinen on kirjoittanut tunteita pursuavia, pieniä tuokiokuvauksia. Hän on hyödyntänyt haikuissaan itämaista ajattelua ja vanginnut katoavien hetkien viehättävyyden tarkkaan rajattuun kaavaan.

Runomitoista japanilainen haiku on kaikkein väljimmästä päästä, sillä se edellyttää käytännössä vain tavumäärien (5-7-5) osumista kohdalleen. Toisaalta haikun kirjoittamista rajaava metodi lisää sen yllättävyyttä. Yksinkertaiset ja lyhyet runot kääntyvät herkästi aforistiikan suuntaan. Haikussa arkinen sanotaan kauniissa mutta ytimekkäässä muodossa.

Kuunkulkema yö jaksottuu neljään erikseen nimettyyn osioon sekä haikumittaiseen epilogiin. Ensimmäinen osio ”Pieniä lauluja Gaialle” sisältää nimensä mukaisesti äiti maan ylistystä ja luontorunoiksi leimattavia haikuja. Osion tekstit edustavat aihepiirinsä ja kielensä perusteella kokoelman perinteisintä haikua. Luonnon ilmiöistä päällimmäisenä on läsnä vuodenkierto, jonka avulla Tähtinen ilmentää elämän kiertokulkua, hetken katoavaisuutta ja uudelleensyntyä.

Luonnon harmonia näyttäytyy haikuissa tavoitteellisena tilana. Viittaukset meditaatioon ja mielen tyhjentämiseen tuodaan myös selvästi esiin:

Kuu yllä, alla

maa. Talo täysin tyhjä:

 mitään ei puutu.

Tähtisen haikut ovat viisauden kyllästämiä ja levollisia. Ne paljastavat yksinkertaisia totuuksia elämästä. Niin yksinkertaisia, että niitä pidetään tiedostamatta itsestäänselvyyksinä. Vaikka haikun muoto on lyhyt, se laajenee lukijan mielessä tuottaen ajatuksia ja kuvia sekä tuoden lohtua suurten kysymysten äärellä.

Erityisen selvästi Tähtisen zen-buddhalaisuudesta ammentamat viisaudet käyvät esiin myöhemmissä osioissa. Tähtinen viittaa useisiin suuntaukseen liittyviin tunnusmerkkeihin, kuten meditaatiotila zendoon, Manjushrin viisauden miekkaan sekä ympyränmuotoiseen symboliin, enzoon:

Ikkunalla kuu.

Paperille sivellin

piirtää ympyrän.

Ympyrä, kehä ja kierros toistuvat useiden haikujen aiheissa ja sanastossa kiinnittyen vuodenaikojen pyörteeseen. Samalla teos itsessään toteuttaa harmonista muotoa. Kokoelma jakautuu vuodenaikojen mukaisesti neljään osaan, ja haikuissa tasapainoa toteuttaa tarkasti rajattu muoto.

Toisessa osassa nimeltä ”Zenin löyhkää” Tähtinen tasapainoilee kirjallisuuden merkityksellisyyden äärellä:

Buddha hyllyllä

naureskelee kirjoille

yläpuolellaan.

Sama osio alkaa haastavasti Cicerolta lainatulla motolla: ”Jos sinulla on puutarha ja kirjasto, sinulla on kaikki, mitä tarvitset.”

Kokoelman kolmas osio sisältää ”Reissuhaikuja”, neljäs taas ”Kiinalaisia unia”. Osan aikaa Kiinassa asuva Tähtinen on kirjoittanut haikujaan myös tien päällä, missä tilanteiden ja maisemien ohimenevyys ja virtaavuus jäävät mieleen korostuneesti. Tähtinen on onnistunut tallentamaan sekä arkisista kuvauksistaan tunnistettavia että yleismaailmallisiksi ajatuksiksi laajenevia haikuja kaupungeista, joissa hän on reissuillaan vieraillut.

Kokoelma etenee arkisesta erityiseen suuntaan. Arjen ympäristön havainnoista siirrytään vähitellen kohti Tähtisen yksityisempää ja omakohtaisempaa havainnointia vierailta mailta. Teos etenee kuin opastaen kädestä pitäen, kuinka kuljetaan tiellä viisauteen. Tähtinen esittää sen tapahtuvan hitaasti ja keskittyneesti tarkkailemalla pieniä palasia, joista suuri maailma rakentuu.

On onni, että Viisas elämä -nimen omaksunut entinen Basam Books jatkaa edelleen myös runokokoelmien kustantamista tietokirjapainotteisuutensa ohella. Hyvinvointikirjallisuuden julkaisijaksi itseään tituleeraava kustantamo on harvoja, jotka näkevät kaunokirjallisuuden ja etenkin runouden lukemisessa suoria mahdollisuuksia henkisen hyvinvoinnin kehittämiseen.

Kritiikki on julkaistu alun perin kirjallisuuslehti Lumoojan numerossa 2/2016.

Mathura: Kimalaispäivä

978-952-260-362-3

Mathura: Kimalaispäivä
Runoja, 70 s.
Suom. Katja Meriluoto
Basam Books, 2015

Mathura-nimen taakse kätkeytyy virolainen runoilija Margus Lattik, joka on kotimaassaan ehtinyt olla mukana jo monessa. Virossa Mathura tunnetaan runojensa lisäksi muun muassa sanoituksistaan, kuvataiteestaan sekä käännöstöistään. Mathuraa on luonnehdittu ”paikalliseksi maailmanrunoilijaksi”. Kimalaispäivä on ensimmäinen runoilijalta suomennettu teos.

Runokokoelma on kuin nimensä, tai ainakin näennäisesti. Runoissa puhaltavat lempeät merituulet, suolaiset merenpärskeet pyöristävät rantakiviä ja linnut kiitävät kirkkaalla taivaalla. Keskikesä on nopeasti läsnä lukijan mielen maisemissa.

Runojen tunnelma on nostalginen. Aivan kuin puhuja tietäisi, ettei kesä kestä kuin hetken. Pian se jo viilenee syksyksi, eikä jää kuin muisto vain.

Monin paikoin runojen puheen sävy onkin muisteleva. Muistelu ja muisti kytkeytyvät runoissa ajallisuuden pohdiskeluihin. Ajallisuus taas linkittyy ihmisen elämänkaaren ja ikääntymisen vertailuun. Näin runojen teemat tukevat toisiaan ja saavat lopulta aikaan yhtenäisen kokoelman, vaikka aiheiden ja teemojen kirjo näyttää aluksi suhteellisen laajalta.

Runojen puhuja pohtii myös omaa runoilijuuttaan ja runouden merkitystä maailmassa. Paradoksaalisesti puhuja tulee myöntäneeksi, ettei kielen avulla voida tavoittaa todellisuutta, sillä elämä on sanoinkuvaamatonta. Puhuja ei kuitenkaan ole toivoton runouden suhteen. Kokoelmaa koossapitävänä ajatuksena voidaan nähdä, että runous on ainutlaatuista siinä missä elämä taas on ainutkertaista, mutta runous on myös ikuista, kun taas elämä katoavaista.

Runot sisältävät paljon luontokuvausta, mikä sekin kytkeytyy edellä mainittuun ajatukseen kielen kykenemättömyydestä ja voimattomuudesta kuvailla luontoa ja sen ihmeellisyyttä. Osittain runot lähentelevät Risto Rasan luontokuvauksia, joissa voidaan havaita vastaavanlaista luonnon edessä nöyrtymistä.

Jotkin ilmaukset tulevat hyvinkin lähelle Rasan esikoiskokoelmaa Metsän seinä on vain vihreä ovi (1971). Rasa kirjoittaa: ”Ja metsä on kuin tuoksuja/ keitettäisiin.” ja Mathura vastaa: ”Ilma on ininästä tiine.” Molempien säkeissä ollaan aistikokemusten äärellä, Rasa vetoaa metsän tuoksuihin ja Mathura taas hyttysten ininään.

Yksinkertaisten luontokuvien avulla kerrotaan, kuinka luontokokemus on aistienvaraista. Luonto koetaan aistein, eikä sen kokemiseen tarvita ajattelua, siis sanallista toimintaa. Runoissa tuodaan näin esille, miten luonto ei kaipaa kielellistämistä, ei sanoja, eikä runoja.

Mathura kirjoittaa pitkälti proosarunoa, mutta osaa ujuttaa sekaan myös rytmitajuaan. Rytmi syntyy runoihin muun muassa vaihtelevan sanajärjestyksen ja toiston myötä. Monet runoista hivelevät korvia ääneen luettuina.

Näennäisesti kokoelma vaikuttaa hyvin yksioikoiselta keskikesän ylistykseltä. Toistuvien lukukertojen myötä yksioikoisuuden harha hälvenee ja taustalta paljastuu hyvinkin monipuolista pohdiskelua ajallisuudesta ja iättömyydestä. Vanhat ja kuluneet vuodenaikojen metaforat saavat kokoelmassa uuden mahdollisuuden.

Gary Snyder: Kilpikonnasaari

978-952-260-256-5

Gary Snyder: Kilpikonnasaari
Runoja, esseitä, 204 s.
Suom. Aki Räsänen
Basam Books, 2014

Aiemmin beatrunoilijana tunnetuksi tulleen Gary Snyderin vasta suomennettu runo- ja esseekokoelma Kilpikonnasaari ilmestyi alunperin jo vuonna 1974. 40 vuotta myöhemmin ilmestynyt suomennos ei silti ole kadottanut ajankohtaisuuttaan.

Kilpikonnasaari on vahvasti ympäristötietoinen teos. Lukijalle se tarjoaa ekosentrisen kuvan Pohjois-Amerikan maanosasta, kilpikonnasaaresta. Runot kuvailevat tarkkaan amerikkalaista luontoa. Magneettisten kielikuvien avulla Snyder houkuttelee lukijansa keskelle preeriaa, valtateiden pientareille, luonnonvarojen polttouuneille sekä aavikkolinnustukseen.

Lukijalle avautuu monipuolinen kuva maanosan asukkaista. Mukana on sekä tuhottuja että tuhoavia lajeja. Teoksen nimellä viitataan suureen kilpikonnaan, joka kilpensä päällä kannattelee koko maailmaa. Pohjois-Amerikan nimitys kilpikonnasaareksi on kuvaavaa. Kuten ”Harakan laulu” -osion alussa tiivistetään: ”Yhdysvalloissa asuu kuusi prosenttia maailman väestöstä; maa kuluttaa kolmanneksen maailmassa vuosittain kulutetusta energiasta” (65).

Teoksessa kuvastuu sekä luonnollisen ympäristön ihailu ja ihmettely että samaan aikaan kaiken tämän katoavaisuuden pelko. Snyder kuvailee luonnon olemassaoloa ikuiseksi mutta samalla hän on huolissaan ympäristön sietokyvyn kestämisestä. Ihmisen hän näkee vieraantuneeksi luonnollisesta ympäristöstään ja tähän vieraantuneisuuteen tulisi ennen kaikkea puuttua.

Ulkona

luonnon

hiljaisuus

sisällä.

voima sisällä.

voima

ulkona.

polku on kaikki ohimenevä – ei

loppua itsessään.

loppu on

armoa, lepoa  –

parantavaa,

ei pelastavaa.

laulamalla

todistaa

todistaa voimasta sisällä.

(Kilpikonnasaari, 28-29)

Sisäisestä voimasta puhuessaan Snyder tarkoittaa yleensä luontoa ihmisen sisällä. Snyderin filosofiaan kuuluu käsitys ihmisen luomasta kulttuurista osana luontoa. Snyderin mukaan esimerkiksi runous on lähtöisin luonnosta ihmisen sisällä ja runouden avulla ihmisellä olisi mahdollisuus tulla takaisin osaksi luontoa. Näin Snyder perustelee ihmisen vastuun toimia luonnon hyväksi, kun hän liittää runoutensa inhimillisyyden osaksi luonnollista ympäristöä.

Snyderin ajatukset selkiytyvät teoksen loppuun kootuissa lyhyissä esseissä ja puheissa, joissa Snyder kertaa omia käsityksiään maailmanmenosta ja nykyihmisen luontosuhteesta. Tekstit ovat suorasukaisia ja hakevat lukijan ymmärrystä. Snyderin kirjoitustyyli säilyy silti omintakeisena, mikä on huomioitu myös käännöksessä.

Tero Tähtisen vuonna 2010 suomentamassa esseekokoelmassa Erämaan opetus (The Practise of the Wild, 1990) on jo käsitelty laajemmin vastaavia aiheita kuin uusimmassakin suomennoksessa. Esseissään Snyderilla on paha tapa paasata ja toistaa itseään.

Snyderin voisi väittää taitavan paremmin runokielen hallinnan. Kokoelman runot toistavat vastaavia aiheita ja teemoja kuin Snyderin aiemmatkin teokset, mutta tässä teoksessa Snyder vaikuttaa viimein löytäneen juurensa kilpikonnasaaren maaperästä. Snyderin käyttämä kieli on sekin luonnollista. Hän kirjoittaa häpeilemättä ja muotoilee sanansa herkkyydellä.

Käännöskin vaikuttaa onnistuneen Snyderin luettavuuden tavoittelussa. Aki Räsänen on löytänyt jouhevia ilmaisuja Snyderin kielikuville ja tehnyt onnistuneita ratkaisuja muotoseikkojen suhteen. Esimerkiksi runo ”No matter, never mind” kääntyy oivaltavasti muotoon ”Aineeton, mieletön”.

Turun Sanomat: Esoteerinen vallankumous säemuodossa