Daniel Galera: Hyöky

tmp_5958-ProductRequestServlet725534991

Daniel Galera: Hyöky
Suom. Antero Tiittula
Romaani, 427 s.
Otava, 2014

Hyöky on brasilialaisen kirjailijan Daniel Galeran romaani, joka sijoittuu Brasilian eteläosiin. Tarinan pääosassa on mies, joka kärsii harvinaisesta sairaudesta. Hän ei kykene tunnistamaan ihmisten kasvoja, minkä vuoksi hän on joutunut opettelemaan tunnistamaan ihmiset muilla tavoin. Osan hän tunnistaa äänestä, osan vaatteiden tai kävelytavan perusteella, osan vain hyvin paikkasidonnaisesti. Jos hän näkee kuvan itsestään, hän ei tunnista sitäkään, sillä hän ei pysty muistamaan edes omia kasvojaan, vaikka tuijottaakin niitä säännöllisesti peilistä.

Teoksen tapahtumat saavat alkunsa, kun miehen isä on kuolemaisillaan. Kyse ei ole luonnollisesta kuolemasta, vaan hän aikoo tehdä itsemurhan ja avautuu asiasta pojalleen, koska toivoo tämän hankkiutuvan eroon hänen rakkaasta koirastaan, jotta    koira ei joutuisi kärsimään isäntänsä kuoltua.

Saman keskustelun aikana miehen isä tulee maininneeksi isoisän kuoleman. Miehelle selviää, että hänen isosisänsä kuoli aikoinaan pienessä rannikkokaupungissa kollektiivisen puukotuksen seurauksena. Merkillinen tapaus jäi aikanaan selvittämättä, eikä kukaan joutunut vastuuseen puukotuksesta.

Kun isä sitten toteuttaa itsemurhasuunnitelmansa, mies päättää lähteä tuohon rantakaupunkiin, jossa hänen isoisänsä tiettävästi puukotettiin kuoliaaksi. Isänsä toivetta toteuttamatta hän ottaa koiran mukaansa ja pitää siitä huolta. Miehen ja koiran välille syntyy lopulta suhde, jossa mies osoittaa uskollisuuutta koiraa kohtaan ehkä enemmän kuin koira miestä kohtaan.

Mies pestautuu uimaohjaajaksi ja alkaa vähitellen kysellä paikallisilta isoisästään ja pääsee kuin pääseekin lopulta tämän kohtalon jäljille. Ongelmia tuottavat sekä se, että mies on kuin ilmetty isoisänsa, että hänen sairautensa aiheuttama kasvosokeus.

Asetelma on kiinnostava myös lukijan kannalta. Galeran tekstiä voisi fyysisyydessään ja ruumiillisuudessaan verrata esimerkiksi Cormac McGarthyn väkivaltaiseen romaaniin Veren ääriin, jossa samalla tavoin tekstin materiaalisuus varastaa huomion. Kun teoksen kertojalta on niin sanotusti kasvonäkö poissa pelistä, hänen on kohdattava ihmiset eri tavalla.

Hyöky salaperäinen ja kiinnostavalla tavalla kauniisti kirjoitettu romaani. Loppua kohden tapahtumat alkavat saada yllättäviä käänteitä ja tunnelma muuttuu trillerimäisen ahdistavaksi, jännitteiseksi ja raa’an väkivaltaiseksi.

Hyvin moni asia teoksessa saa teemallisia ulottuvuuksia. Ensisijaisesti teos kuitenkin käsittelee sukupolvien välistä suhdetta ja identiteetin rakentumista ruumiillisen tunnistamisen ja yhdennäköisyyden avulla.

Maailmankirjat: Daniel Galera: Hyöky
Helsingin Sanomat: Vain kuolema synnyttää elävän myytin yhteisölle

Mainokset

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

ProductRequestServlet
Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Suom. Sari Karhulahti
Romaani, 373 s.
Otava, 2017

Matkalla kotiin (Homegoing, 2016) on ghanalais-amerikkalaisen kirjailijan Yaa Gyasin esikoisteos. Romaani punoo yhteen vuosisatoja jatkuneen rotusorron kaaren.

Kertomalla yhden suvun tarinan 1700-luvulta nykypäivään Gyasi kertoo samalla toisenlaisen näkemyksen historiasta. Gyasin teoksessa vallitsee musta näkökulma.

Aivan teoksen alussa on sukupuu, jonka avulla voi hahmottaa kertomuksen hahmojen sukulaisuussuhteita. Kaikki saavat oman lukussa ja äänensä kuuluville. Gyasi kirjoittaa vaiennettujen tarinaa ja historiaa.

Teos alkaa 1700-luvulta taustoittaen suvun esiäidin tarinaa valkoisen miehen vaimoksi. Suvun tarinassa tapahtuu vuosisatojen varrella monenlaisia koukeroita, mutta tavalla tai toisella kaikki liittyy nykyisen Ghanan alueella sijaitsevan Cape Coast -nimisen satamakaupungin orjakauppaan.

Orjuus lyö leimansa jokaiseen, vielä vuosisatojen päästäkin eläviin sukulaisiin. Jotkut joutuvat kokemaan riiston omilta asuinsijoiltaan. Jotkut myydään orjiksi, toiset syntyvät orjiksi. Osa syntyy vasta myöhemmin mutta kokee silti syrjintää ihonvärinsä vuoksi.

Teoksen lähtökohdat ja aihe ovat tuttuja esimerkiksi Toni Morrisonin romaaneista. Kenties uutena seikkana orjuudesta ja mustien rotusorrosta kertovaan kirjoitukseen, Gyasi tuo  tavan, jolla hän korostaa ihonvärin merkitystä (tai pitäisi pikemminkin sanoa merkityksettömyyttä).

Gyasi ihailee sanoillaan mustaa ihoa. Sen sijaan, että hän puhuisi vain mustasta, hän puhuu ihonväristä vertailemalla sitä luonnonväreihin, puihin ja kasveihin tai ruokaan, kuten maitokahviin tai -teehen.

Gyasi korostaa, että vaikka kaikki mustat kärsivät ihonvärinsä vuoksi, ovat he silti kaikki erivärisiä. Musta on valkoisen ihmisen määrite. Valkoinen ei erota sävyjä muussa kuin itsessään.

Gyasin kieli on upean tasaista ja mehevää. Sitä on pääasiassa mukava lukea, vaikka teoksen sisältö onkin hyvin verinen ja kammottava.

Eräs teoksen henkilöhahmoista tiivistää teoksen teemat yhteen romaanin loppupuolella: mustien on kirjoitettava oma historiansa.

Historiankirjoituksen ongelma on se, että on luotettava sanoihin. On luotettava siihen, mitä eri ihmiset kertovat tapahtuneen. Mutta entä sitten, kun kertomukset poikkeavat toisistaan tai ovat täysin vastakkaisia, mistä silloin voimme tietää, mikä on totta?

Espanjan kielessä sana historia tarkoittaa samaan aikaan sekä historiaa että tarinaa tai kertomusta. Minusta se on oikein kuvaavaa. Luulen, että Gyasi olisi tyytyväinen espanjan kielen kompromissiin, sillä on hyvä tiedostaa, että historiankirjoitus on sekin tarinointia.

Historiankirjoituksen ja tarinoinnin raja on häilyvä. Ja sittenkin jokainen tarina on arvokas. Yhdessä tarinat rakentavat kokonaiskuvaa ja luovat eheämmän maailman.

Matkalla kotiin etenee episodimaisesti. Kustakin hahmosta kerrotaan vuoron perään anekdootinomaisesti elämän kohtalokkaimmat hetket. On helppo huomata, että vaikka nykypäivään tultaessa mustien asema onkin muuttunut, se on silti nimenomaan muuttunut, ei välttämättä parantunut. Orjuuden jälkeenkin mustien asema on valkoisia heikompi.

Matkalla kotiin on huolellisesti kirjoitettu teos. Langanpäät pysyvät Gyasin näppysissä loppuun asti. Näin suurella henkilömäärällä on ihme, että teos on kuin onkin helposti seurattava. Hahmojen elämäntarinat ovat vaikuttavia ja mieleenpainuvia. Ne eivät herkästi katoa mielestä.

Helsingin Sanomat: Loistavasti kirjoitettu teos orjista ja orjakauppiaista sopii myös Väinö Linnan ystäville

 

 

 

Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia

9789513193805_frontcover_final_medium-183x300

Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia
Suom. Sirke Happonen
Lyhytproosakokoelma, 288 s.
Tammi, 2017

Juuri kun ehdin kuvitella, ettei Tove Janssonilta enää olisi julkaisematta teoksia, ilmestyy uusi suomennosvalikoima. Bulevardi ja muita kirjoituksia sisältää Janssonilta aiemmin suomentamattomia tekstejä. Kokoelmaa voisi yhdellä sanalla kuvailla lyhytproosaksi. Novellien lisäksi teoksesta löytyy myös esseenkaltaisia lyhyitä kirjoitelmia.

Niin sanottuna Muumi-tutkijana eli Tove Janssonin tuotantoon laajasti perehtyneenä tutkijana tunnettu Sirke Happonen vastaa teoksen suomennoksesta ja jälkisanoista. Muumi-teoksia käsittelevän väitöskirjan Vilijonkka ikkunassa (WSOY, 2007) lisäksi Happonen on julkaissut aiemmin Muumioppaan (SKS, 2016) sekä suomentanut Janssonin esikoiskirjan Seikkailu merenpohjassa (WSOY, 2014).

Bulevardi-kokoelman novellit ja esseet ovat peräisin 1930-luvulta alkaen. Kokoelman nimikkoteksti julkaistiin jo vuonna 1934 Janssonin ollessa vasta 20-vuotias. Tekstit etenevät aikajärjestyksessä julkaisuajankohdan mukaan. Tuorein teksti on vuodelta 1995. Tekstejä on aiemmin julkaistu ruotsinkielisissä sanomalehdissä, minkä vuoksi ne ovat jääneet kirjailijan muun tuotannon varjoon.

Kansainvälisyys ja taiteilijuus huokuvat Bulevardin teksteistä. Jansson kirjoittaa muun muassa Pariisista ja Caprista, taideopinnoista ulkomailla sekä lastenkirjailijan työstä. Hän käsittelee novelleissaan ensisijaisesti ihmissuhteita. Eurooppalaiset maisemat langettavat romanttisen varjon novellien ylle. Janssonin ihmistuntemus ja karikatyyrien hallinta ilmenevät jo varhaisissa novelleissa.

Esimerkiksi novellissa ”Laiturielämää” Jansson kuvaa laivan odotusta saaren laiturilla. Novellissa on nokkelasti kuvattu paikallisia asukkaita, jotka väheksyvät saaren kesävieraita. Heidän mielestään vieraiden käytöksestä puuttuu vaadittua hienovaraisuutta ja tahdikkuutta:

”Herrasväen laiturielämä on rehottanut eläväisenä jo kaksi kuukautta. Pelkkä heidän pukeutumisensa on oma lukunsa. Yhtä aikaa primitiivisenä ja hienostuneena, toisaalta tietoisen huolimattomana ja toisaalta harkiten kokoonpantuna se synnyttää sekä hilpeyttä että häpeää.”

Kesävieraat ovat auttamatta tuomittuja paikallisten silmissä. Tekivät he mitä tahansa, on se aina joko väärin tai omituista.

Novellissa ”Parta” puolestaan kerrotaan Ranskaan matkustavasta Kristina Blomqvistista, joka kohtaa kaupungilla parrakkaan maalarinuorukaisen. Miehen parta kiehtoo Kristinaa vielä enemmän kuin tämän muut boheemit piirteet: ”Kristina oli rakastunut. Hän oli rakastunut rakkauteen tai ehkä pikemminkin romantiikkaan, mutta sitä hän ei tiennyt.” Rakkaus ei kestä pitkään. Kun mies ajaa partansa, Kristina alkaa nähdä tämän uusin silmin: ”Täällä on sottaista, hän ajatteli. Ja hänen tupakkalakkinsa näyttää idioottimaiselta. Kristina tunsi olonsa pettyneeksi ja levottomaksi.”

Kun puhun Janssonista hyvänä ihmistuntijana, tarkoitan, että hän osaa teksteissään tuoda ilmi ihmisten inhimillisimmät piirteet. Hänen luomat hahmonsa esitetään lukijalle kaikkine virheineen ja epätäydellisyyksineen. Ihmiset ovat itsekkäitä, erehtyväisiä ja pöyhkeileviä – juuri sellaisia kuin todellisuudessakin. Bulevardi-kokoelmassa Jansson ei kuitenkaan piikittele, hän vain osoittaa ihmisluonteen inhimilliset puolet.

Teoksen lopusta löytyy novellien sijaan hieman tuoreampia esseemuotoisia kirjoituksia. Esimerkiksi tekstissä nimeltä ”Saari” kuvaillaan unelmaa saaresta, saaren omistamista ja siitä huolehtimista. Jansson kuvailee eloa saarella eläväisesti ja koskettavasti: ”Kun on ollut yksin hyvin kauan, alkaa kuunnella eri lailla, tajuaa miten elävää ja arvaamatonta ympärillä on ja pysähtelee koskettamaan kaikenlaista käsittämättömän kaunista.” Janssonilla itsellään oli kokemusta Klovharun karusta saaresta Pellingin edustalla.

”Kavala lastenkirjailija” on yksi teoksen loppupuolen teksteistä. Se pyrkii vastaamaan kysymykseen, miksi kirjoittaa lastenkirjoja. Janssonin johtopäätös tuntuu olevan, että lastenkirjailija kirjoittaa omasta halustaan ja oman lapsellisuutensa tähden. Jansson kuvailee lastenkirjailijan työtä ”huomaamattomaksi todellisuuspaoksi”. Hänen mukaansa lastenkirjailija on aina jossain määrin itsekäs. Hän ikään kuin käyttää lukevaa yleisöä hyväkseen voidakseen purkaa omaa soveltumattomuuttaan aikuisten yhteiskuntaan.

Sirke Happonen taustoittaa jälkisanoissa jokaista tekstiä huolella. Happosen perehtyneisyyttä Janssonin laajaan tuotantoon – niin kirjalliseen kuin kuvalliseen – on innoittavaa seurata. Kontekstointien avulla lukija saa muuten hankalasti avautuvista ja osin salaperäisistäkin teksteistä enemmän irti.

Tekstien ohella kokoelma koostuu runsaasta kuvituksesta. Kuvituksessa on hyödynnetty Tove Janssonin sanoma- ja aikakauslehtiin tekemää alkuperäiskuvitusta. Osa kuvituksista on kuulunut Janssonin omiin, osa muiden kirjailijoiden teksteihin.

Bulevardi ja muita kirjoituksia esittelee Tove Janssonia lehtikirjoitusten ja -kuvitusten laatijana. Janssonista jää lukijalle kuva nuorena lahjakkuutena, joka asteli kuvittajan uralle suoraan äitinsä Signe ”Ham” Hammarsten-Janssonin jalanjäljissä. Kokoelma ei välttämättä sisällä Janssonin kiinnostavimpia tekstejä, mutta se täydentää mukavasti kokonaiskuvaa Janssonin kirjallisesta tuotannosta.

Kritiikki on ilmestynyt myös Suomi lukee -sivustolla.

Katariina Heilala (toim.): Tove Jansson – Sanojen lahja. Valitut sitaatit

9789510423837_frontcover_final_medium

Katariina Heilala (toim.): Tove Jansson – Sanojen lahja. Valitut sitaatit
Kuvitus: Tove Jansson
Sitaattikokoelma, 540 s.
WSOY, 2017

Tove Janssonin perintöä vaalitaan yhä edelleen. Vastikään julkaistiin Janssonilta myös eräs aiemmin suomentamaton tekstikokoelma Bulevardi ja muita kirjoituksia (Tammi, 2017). Tove Jansson – Sanojen lahja. Valitut sitaatit sen sijaan sisältää parhaimpia paloja Tove Janssonin koko tuotannosta.

Sitaatit on koonnut yksiin kansiin ja toimittanut Katariina Heilala, joka myös vastaa sitaattikokoelman jälkisanoista. Sitaatit on jaettu yli viiteenkymmeneen eri kategoriaan, jotka enemmän tai vähemmän limittyvät ja leikkaavat toisiaan.

Sanojen lahja on Janssonin viisaimmista ja oivaltavimmista ajatuksista koottu tuhti paketti. Toimittajan työ on varmasti ollut työläs ja haastava. Yksistään kaikki Muumi-kirjojen repliikit toimisivat kelpo sitaatteina.

Heilalan ei ole onneksi tarvinnut jättää paljon pois. Kokoelmassa on sivuja yli viitisen sataa, ja vannoutuneet lukijat ovat varmasti tyytyväisiä kattavaan pakettiin.

Sanojen lahjaan on kerätty otteita vain Tove Janssonin julkaistuista teoksista, joista viimeisimpänä on käännetty suomeksi jo aiemmin mainittu Bulevardi-kirjoituskokoelma. Mukana on runsaasti otteita niin Muumi-kirjoista kuin muustakin Janssonin laajasta tuotannosta.

Varhaisimmat otteet ovat alun perin vuonna 1933 salanimellä Vera Haij julkaistusta teoksesta, jonka Jansson kirjoitti jo vuonna 1928 ollessaan vasta 13-vuotias. Teoksesta on vuonna 2014 ilmestynyt Sirke Happosen toimittama uusi suomennos Seikkailu merenpohjassa (WSOY).

Kun sitaatteja silmäilee suhteessa niiden kategorioihin, ei voi välttyä ajattelemasta, kuinka samoista aiheista Jansson kirjoittikaan vuodesta toiseen. Jansson kätki samat teemat loistaviin sanankäänteisiin, vaikka luottikin aina mahdollisimman simppeliin ilmaisuun. Omaisuudesta ja omistamisesta hän on muun muassa kirjoittanut:

”Muumipeikko oli hetken hiljaa.
Sitten hän sanoi: – Joku kantaa pois tavaroita isän talosta.
– Sehän on vain hyvä, sanoi Tuu-tikki iloisesti. – Sinulla on aivan liian paljon tavaroita ympärilläsi. Ja asioita, joita muistat ja joista uneksit.”
Taikatalvi

”Perhe tarvitsee kauhean paljon tavaraa voidakseen nauttia yhdestä ainoasta päivästäkin oikealla tavalla.”
Muumipappa ja meri

”Te keräätte aina. Ihailua ja titteleitä, isompaa palkkaa, tavaroita. Kokolattiamattoja. Kuuluisuutta. Ja koko ajan te vain menetätte aikaa, kauheasti aikaa.”
Aurinkokaupunki

Sitaatit kiteyttävät Janssonin ajattelutapoja ja maailmankuvaa mutta samalla ne tuovat hänestä esiin myös piikittelevän ironisen puolen. Janssonin tekstit vilisevät pakinamaisia olankohautuksia ja suupielten virnistelyä.

Piirteitä, joita ei Janssonin teoksia lukiessa tule välttämättä huomanneeksi, alkaa erottaa selkeämmin, kun ne kasaantuvat ja kun ne tuodaan yhteen.

Uskon, että sitaatit kertovat myös Janssonista itsestään, hänen arvoistaan ja asenteistaan, mutta toisaalta niissä esitetyt mielipiteet kertovat eritoten hyvästä yleissivistyksestä ja arjen viisaudesta.

Mitä yksinkertaisempaan asuun ajatuksensa osaa pukea, sitä oivaltavammalta se lukijasta tuntuu. Silloin siihen herää, se kolahtaa kalloon. Janssonin tuotannosta löytyy yllättävän paljon tällaisia aforismin kaltaisia toteavia lauseita, jotka ovat niin yksinkertaisia ja vilpittömiä, että niihin suorastaan pakahtuu. Sellaiset ajatukset eivät vanhene, vaikka maailma kuinka muuttuisi:

”Hän oli täysin vapaa, mutta mikään ei huvittanut häntä enää.”
Näkymätön lapsi: Hattivattien salaisuus

”Oli harvinaista että he kiinnittivät huomiota musiikkiin ennen kuin hän oli lakannut soittamasta.”
Aurinkokaupunki

”Kummastakin oli tullut aivan mahdoton, he eivät voineet enää olla yhdessä, he riitelivät väärällä tavalla.”
Kesäkirja

Parhaimmillaan sitaattikokoelma kannustaa tarttumaan uudelleen Janssonin tuotantoon ja lukemaan teoksia läpi uusin silmin. Heilalan teemoittain tekemä jaottelu voi ohjata näkemään vanhoja teoksia uusista näkökulmista.

Sitä huomaa, että kesäiseen saaristoon sijoittuva Kesäkirja kertoo myös kiireestä ja väsymyksestä, murheista ja mullistuksista. Vaarallinen juhannus puolestaan käsittelee yllättäen myös perhe-elämää ja sukulaisuutta.

Sanojen lahjaa lukee mieluiten pysähdellen sinne tänne, selaten sitaatteja läpi järjestyksettä. Koko kirjan ahmaiseminen kerralla ei tunnu tarkoitukselliselta.

Paljon lukija joutuukin pysähtymään ja miettimään itse sanojen tarkoitusta. Heilalan jälkisanat kertovat enimmäkseen kokoelman työstämisestä. Olisikin hedelmällisempää toimittaa tämänkaltaisia uudelleenjulkaisuja, kun niihin liittyisi myös uutta ja mielekästä tietoa, jota tarjota lukijalle.

Toki Janssonin sitaatit jo itsessään puhuvat ihmeellisen tyhjentävästi. Tove Jansson – Sanojen lahja. Valitut sitaatit olisi kuitenkin kaivannut esipuheen, jossa Janssonin ajatusmaailmaa ja tekstien syntykontekstia olisi syvällisesti kartoitettu. Lyhyet alustukset kunkin kategorian alussa olisivat myös voineet keventää tekstimassaa.

Kritiikki on julkaistu myös Suomi lukee -sivustolla.

 

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja

9789513181352_frontcover_final_medium

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja
Suom. Tarja Härkönen
Romaani, 602 s.
Tammi, 2015

Vuosisadan matkustaja (El viajero del siglo, 2009) on saksalaista epookkidraamaa parhaimmillaan, vaikka sen kirjoittaja onkin argentiinalaissyntyinen ja espanjalaistunut kirjailija Andrés Neuman.

Neuman on rakentanut 600-sivuisesta järkäleestä postmodernistisen laatuyksilön, jota myös kulttimaineisen kirjailijan Roberto Bolañon tiedetään fanittaneen.

Tarinan päähenkilö on Hans, maailman mantuja kolunnut kaunokirjallisuuden kääntäjä, joka saapuu kuvitteelliseen Wandernburgin saksalaiskylään eikä pääse enää lähtemään sieltä pois.

Kylässä hän kohtaa muun muassa luokkatietoisen majatalon omistajan ja sivuteiden posetiivarin. Kaikkien hänen tapaamiensa henkilöiden ylle kaartuu jokin salaperäinen varjo. Teoksen alussa voisi sanoa olevan jopa jotain kafkamaista – Saksassa kun kerran ollaan.

Tarina sijoittuu 1800-luvulle ja valottaa ihailtavan yksityiskohtaisesti paikallista ajankuvaa. Vähitellen tarinan keskiöön nousee kielletty rakkaus, kun Hans tapaa ylhäisen Sophien.

Sophien järjestämissä perjantai-iltojen salongeissa kaupungin älymystö kokoontuu yhteen väittelemään ja keskustelemaan aikansa filosofiasta, taiteista ja etenkin romantiikan ajan kuuluisimpien kirjailijoiden teoksista.

Etenkin kääntämisen teoria on useasti esille kohoava aihe henkilöhahmojen välisissä keskusteluissa. Erityiseksi keskustelun aiheeksi kohoaa myös monikulttuurisuus, joka voidaan nähdä yhtenä teoksen läpi kantavana teemana. 1800-luvun aatemaailma esitetään rikkaana ja yllättävän poleemisena.

Naisen asema nousee myös hyvin esille. Sophien sivistyneisyys on väheksyttyä, vaikka hänet kuvataan säälimättömän intohimoisena kääntämistä ja kaunokirjallisuutta kohtaan.

Teos on hyvin vahvasti kirjallisuuspainotteinen; intertekstuaalisia viittauksia on viljalti. Aihe kietoutuu myös Hansin ja Sophien väliseen suhteeseen. Lukija jää miettimään, onko kaikki kaunokirjallisuuden kieli lopulta rakkauden kieltä.

Rakkaustarina on kytketty aikakauden kuvaukseen. Sophien ja Hansin suhde on siitä erityinen, ettei se sellaisenaan voisi olla mahdollinen missään muussa ajassa tai paikassa. Kohtalolla ja sääty-yhteiskunnalla on sormensa pelissä.

Tarinaa jännitteistämään on rakkausjuonen lisäksi kudottu rikoskertomus. Kylän naisia ahdistelee kummallinen raiskaaja, josta uhrit muistavat vain karhun ihran hajun. Tapausta selvittämään ryhtyvät paikalliset Glück & Glück, komisariot jo kahdessa polvessa.

Perin traditiotietoinen tyyli vallitsee teoksessa. Romaani on paikoin puettu kirjeiden ja henkilöhahmojen dramatisoimien kohtausten asuun. Länsimaisen kirjallisuuden suurteoksia lainataan jatkuvasti.

Kerronta kuitenkin korostaa teoksen nykypäiväisyyttä. Kun tunnelma tiivistyy, menneen ajan kerronnasta hypätään vaivihkaa preesenssiin. Tämä luo kertomukseen intensiivisiä vaiheita, jotka enteilevät yleensä jotakin epäilyttävää toimintaa tai käännettä.

Vuosisadan matkustaja onnistuu yllättämään. Teoksen pituuden määrittelee kerronnan tyyli, jossa on yhdistelty aikakaudelle leimallisia laveita piirteitä. Niiden vastapainoksi teos on sidottu nykyaikaiseen romaaniperinteeseen. Romaani osoittaa aikakauden kerrontatapojen keinotekoisuuden tuomalla ne näkyviksi.

Helsingin Sanomat: Palkittu Vuosisadan matkustaja on hämmästyttävä laboratorio, jonka teemat koskettavat nykyaikaa
Turun Sanomat: Lumoava suurromaani 1800-luvun Euroopasta

 

 

 

Miranda July: Uimakoulu #novellihaaste

23bcf377412e115b8fa5b2101ee7a975

Miranda July: Uimakoulu
Suom. Hilkka Pekkanen
Novelleja, 218 s.
Siltala, 2017

Miranda July (s. 1974) on todellinen monilahjakkuus. Kaunokirjallisuuden lisäksi hän on työskennellyt elokuvien parissa niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana ja tehnyt musiikkia sekä performanssitaidetta.

Uimakoulu (No one belongs here more than you, 2007) on toinen Julylta suomennettu teos. Siltalan kustantamana on aiemmin julkaistu romaani Avokämmen (2016). Uimakoulu on novellikokoelma, jonka suomenkieliseksi nimeksi on jostain syystä valikoitunut yhden kokoelmassa esiintyvän novellin nimi.

Kokoelman novellit ovat vaihtelevan pituisia, mutta niitä kaikkia yhdistää omaperäinen absurdi tunnelma ja tavanomaiselta vaikuttava mutta lopulta pakkomielteisen hullunkuriseksi vinksahtava maailma.

Novellien käänteet paljastuvat vähitellen. Teksteissä on hyödynnetty monentyyppisiä kertomuskuvioita. Tekstit eivät toista samaa litaniaa, vaan onnistuvat joka kerta yllättämään omaperäisellä lopputuloksella.

Kokoelman nimikkonovelli on anekdootinkaltainen kertomus nuorukaisesta, joka muuttaa uudelle paikkakunnalle Belvedereen. Raha- ja toveruuspulassaan hän päätyy ohjaamaan uimakoulua. Koska Belvederen seudulla ei ole luonnonvesiä, hänen uudet tuttavansa makaavat lopulta keittiön lattialla pienten vesiastioiden ääressä ja opettelevat uintiliikkeitä kuivaharjoitteluna.

Julyn teksteissä tarina ei sinänsä ole kertomuksen ydin, vaikka hän onnistuukin esittämään sen mielenkiintoisesti. Mielenkiinto kohdistuu enemmän henkilöhahmojen motiiveihin ja vaikutteisiin.

Novelleja yhdistävänä piirteenä korostuu epätoivoisen absurdiksi kurottuva läheisyydenkaipuu.

Aiheiltaan novellit ovat moninaisia, mutta ihmissuhteet, ikävä ja hellyyden kaipuu toistuvat erilaisten tilanteiden taustalla. Teksteissä käsitellään esimerkiksi parisuhteen päättymistä ja entiseen rakastettuun takertumista, seksuaalisuutta ja vallankäyttöä sekä sukulaisuutta ja naapuruutta. Erilaiset läheisyyden muodot käydään läpi liki tyhjentävästi.

Kokoelman kieli on paikoin niin ihasteltavan kuulasta ja tuoretta, että sitä on jäätävä paikoilleen ihmettelemään. Novelleissa on käytetty runsaasti kuvaannollisia ilmaisuja. Kielikuvat toimivat korostaen tekstien absurdiutta ja luovat tunnelmasta unenomaista ja ilmavaa.

Parhaimmillaan novellit tavoittavat jotain niin arkista, että sen havaitseminen tuntuu mullistavalta: ”Ei olisi kovin vaikeaa vastata soittopyyntöihin ja olla aidommin vaatimaton, mutta näiden ystävien osalta se on myöhäistä. Eivät he kuitenkaan huomaisi, etten enää ole ikävystyttävä.”

Julyn novellit vaikuttavat lukijaan hienovaraisesti. Tekstien viisaisiin ja oivaltaviin lauseisiin on helppo takertua ja juuttua pieniin vivahteisiin, joihin latautuu suuri merkitys.

Kritiikki on ilmestynyt myös Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen oppiaineen ainejärjestön virallisessa julkaisussa, Ekhossa, toukokuussa 2017.

Osallistun tällä postauksella myös Reader, why did I marry him? -blogin novellihaasteeseen. Novelleja kertyi yhteensä 16 kappaletta.

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä

kiintymyksia

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä
Suom. Sari Selander
Romaani, 131 s.
Like, 2017

Kiintymyksiä (Los Afectos, 2015) on ensimmäinen suomennettu teos bolivialaiselta kirjailijalta Rodrigo Hasbúnilta (s. 1981).

Eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Ertlin perhe on juuri muuttanut Münchenistä Boliviaan, La Pazin kaupunkiin. Perheen isä suunnittelee tutkimusmatkaa Amazonian sademetsään. Hänen tavoitteenaan on löytää muinainen inkojen kaupunki Paitití ja kuvata dokumenttielokuva retkikunnan matkasta.

Pakkomielteisen isän seuraksi epäonnisen retkikunnan matkalle osallistuu myös perheen tytär Monika. Romaanin kytkökset todellisuuteen tuntuvat todella vasta teoksen loppupuolella, vuosikymmenien kuluttua, kun pelottoman ja uhmakkaan Monikan tie risteää kuuluisan Che Guevaran tarinan kanssa.

Ertlin perheen Hans-isä on tunnettu natsien propagandafilmien kuvaajana, joten tyttären päätös liittyä vasemmistosissiliikkeeseen, ei tuota onnellista loppua isän ja tyttären väliselle suhteelle.

Hasbún kuvaa tapahtumia hyvin intiimisti vaihtelevin kertojaäänin ja runsain sisäisin monologein. Elämän sattumanvaraisuuden kuvaus on Hasbúnin käsissä taipunut kauniisti kerrotuksi tarinaksi, jonka kaikkein vähiten olettaisi perustuvan tositapahtumiin.

Hasbún kuvailee vaivihkaisin elein koko sisarussarjan kantamaa syyllisyyttä isänsä historiasta. Hansin pakkomielle Paititísta kuvastaa hänen tarvettaa jättää mennyt taakseen.

Vaivihkaa Hasbún myös kuljettelee perhettä kohti eriytymistä omille teilleen, kunnes lopulta tiet eroavat peruuttamattomasti.

Teoksen lukeminen ei ole vaivatonta. Sivuja voi joutua selailemaan taaksepäin, sillä kerronta vaatii lukijalta herpaamatonta huomiota. Jotkin asiat kerrotaan niin näkymättömästi, ettei niiden tunnistaminen välttämättä onnistu ensimmäisellä lukukerralla. Romaanin lukeminen vaatii syventymistä.

Pieneen romaaniin mahtuu suuri tarina. Yli vuosikymmenien jatkuva Ertlin perheen hajaantumisen seuraaminen on luotu eheästi. Erityisesti romaani kuvaa sukupolvien välistä vastakkainasettumista ja tulevaisuususkoa.

Kiintymyksiä voidaan määritellä historialliseksi romaaniksi, siinä missä monet pikkutarkat monisataasivuiset järkäleetkin. Hasbún on taustatyönsä tehnyt, mutta romaani on silti silkkaa fiktiota.

Sitä mukaa kun historiallisen tiedon olemus ymmärretään yhä paremmin epävarmaksi ja näkökulmasidonnaiseksi, Hasbúnin romaania vastaavat teokset tulevat oletettavasti lisääntymään. Ilmiö näkyy vahvasti myös kotimaisessa kirjallisuudessa, jossa kirjailijat ovat jo uskaltautuneet ottamaan luovia vapauksia.

Kauppalehti: Isin tytöt