Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja

9789513181352_frontcover_final_medium

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja
Suom. Tarja Härkönen
Romaani, 602 s.
Tammi, 2015

Vuosisadan matkustaja (El viajero del siglo, 2009) on saksalaista epookkidraamaa parhaimmillaan, vaikka sen kirjoittaja onkin argentiinalaissyntyinen ja espanjalaistunut kirjailija Andrés Neuman.

Neuman on rakentanut 600-sivuisesta järkäleestä postmodernistisen laatuyksilön, jota myös kulttimaineisen kirjailijan Roberto Bolañon tiedetään fanittaneen.

Tarinan päähenkilö on Hans, maailman mantuja kolunnut kaunokirjallisuuden kääntäjä, joka saapuu kuvitteelliseen Wandernburgin saksalaiskylään eikä pääse enää lähtemään sieltä pois.

Kylässä hän kohtaa muun muassa luokkatietoisen majatalon omistajan ja sivuteiden posetiivarin. Kaikkien hänen tapaamiensa henkilöiden ylle kaartuu jokin salaperäinen varjo. Teoksen alussa voisi sanoa olevan jopa jotain kafkamaista – Saksassa kun kerran ollaan.

Tarina sijoittuu 1800-luvulle ja valottaa ihailtavan yksityiskohtaisesti paikallista ajankuvaa. Vähitellen tarinan keskiöön nousee kielletty rakkaus, kun Hans tapaa ylhäisen Sophien.

Sophien järjestämissä perjantai-iltojen salongeissa kaupungin älymystö kokoontuu yhteen väittelemään ja keskustelemaan aikansa filosofiasta, taiteista ja etenkin romantiikan ajan kuuluisimpien kirjailijoiden teoksista.

Etenkin kääntämisen teoria on useasti esille kohoava aihe henkilöhahmojen välisissä keskusteluissa. Erityiseksi keskustelun aiheeksi kohoaa myös monikulttuurisuus, joka voidaan nähdä yhtenä teoksen läpi kantavana teemana. 1800-luvun aatemaailma esitetään rikkaana ja yllättävän poleemisena.

Naisen asema nousee myös hyvin esille. Sophien sivistyneisyys on väheksyttyä, vaikka hänet kuvataan säälimättömän intohimoisena kääntämistä ja kaunokirjallisuutta kohtaan.

Teos on hyvin vahvasti kirjallisuuspainotteinen; intertekstuaalisia viittauksia on viljalti. Aihe kietoutuu myös Hansin ja Sophien väliseen suhteeseen. Lukija jää miettimään, onko kaikki kaunokirjallisuuden kieli lopulta rakkauden kieltä.

Rakkaustarina on kytketty aikakauden kuvaukseen. Sophien ja Hansin suhde on siitä erityinen, ettei se sellaisenaan voisi olla mahdollinen missään muussa ajassa tai paikassa. Kohtalolla ja sääty-yhteiskunnalla on sormensa pelissä.

Tarinaa jännitteistämään on rakkausjuonen lisäksi kudottu rikoskertomus. Kylän naisia ahdistelee kummallinen raiskaaja, josta uhrit muistavat vain karhun ihran hajun. Tapausta selvittämään ryhtyvät paikalliset Glück & Glück, komisariot jo kahdessa polvessa.

Perin traditiotietoinen tyyli vallitsee teoksessa. Romaani on paikoin puettu kirjeiden ja henkilöhahmojen dramatisoimien kohtausten asuun. Länsimaisen kirjallisuuden suurteoksia lainataan jatkuvasti.

Kerronta kuitenkin korostaa teoksen nykypäiväisyyttä. Kun tunnelma tiivistyy, menneen ajan kerronnasta hypätään vaivihkaa preesenssiin. Tämä luo kertomukseen intensiivisiä vaiheita, jotka enteilevät yleensä jotakin epäilyttävää toimintaa tai käännettä.

Vuosisadan matkustaja onnistuu yllättämään. Teoksen pituuden määrittelee kerronnan tyyli, jossa on yhdistelty aikakaudelle leimallisia laveita piirteitä. Niiden vastapainoksi teos on sidottu nykyaikaiseen romaaniperinteeseen. Romaani osoittaa aikakauden kerrontatapojen keinotekoisuuden tuomalla ne näkyviksi.

Helsingin Sanomat: Palkittu Vuosisadan matkustaja on hämmästyttävä laboratorio, jonka teemat koskettavat nykyaikaa
Turun Sanomat: Lumoava suurromaani 1800-luvun Euroopasta

 

 

 

Miranda July: Uimakoulu #novellihaaste

23bcf377412e115b8fa5b2101ee7a975

Miranda July: Uimakoulu
Suom. Hilkka Pekkanen
Novelleja, 218 s.
Siltala, 2017

Miranda July (s. 1974) on todellinen monilahjakkuus. Kaunokirjallisuuden lisäksi hän on työskennellyt elokuvien parissa niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana ja tehnyt musiikkia sekä performanssitaidetta.

Uimakoulu (No one belongs here more than you, 2007) on toinen Julylta suomennettu teos. Siltalan kustantamana on aiemmin julkaistu romaani Avokämmen (2016). Uimakoulu on novellikokoelma, jonka suomenkieliseksi nimeksi on jostain syystä valikoitunut yhden kokoelmassa esiintyvän novellin nimi.

Kokoelman novellit ovat vaihtelevan pituisia, mutta niitä kaikkia yhdistää omaperäinen absurdi tunnelma ja tavanomaiselta vaikuttava mutta lopulta pakkomielteisen hullunkuriseksi vinksahtava maailma.

Novellien käänteet paljastuvat vähitellen. Teksteissä on hyödynnetty monentyyppisiä kertomuskuvioita. Tekstit eivät toista samaa litaniaa, vaan onnistuvat joka kerta yllättämään omaperäisellä lopputuloksella.

Kokoelman nimikkonovelli on anekdootinkaltainen kertomus nuorukaisesta, joka muuttaa uudelle paikkakunnalle Belvedereen. Raha- ja toveruuspulassaan hän päätyy ohjaamaan uimakoulua. Koska Belvederen seudulla ei ole luonnonvesiä, hänen uudet tuttavansa makaavat lopulta keittiön lattialla pienten vesiastioiden ääressä ja opettelevat uintiliikkeitä kuivaharjoitteluna.

Julyn teksteissä tarina ei sinänsä ole kertomuksen ydin, vaikka hän onnistuukin esittämään sen mielenkiintoisesti. Mielenkiinto kohdistuu enemmän henkilöhahmojen motiiveihin ja vaikutteisiin.

Novelleja yhdistävänä piirteenä korostuu epätoivoisen absurdiksi kurottuva läheisyydenkaipuu.

Aiheiltaan novellit ovat moninaisia, mutta ihmissuhteet, ikävä ja hellyyden kaipuu toistuvat erilaisten tilanteiden taustalla. Teksteissä käsitellään esimerkiksi parisuhteen päättymistä ja entiseen rakastettuun takertumista, seksuaalisuutta ja vallankäyttöä sekä sukulaisuutta ja naapuruutta. Erilaiset läheisyyden muodot käydään läpi liki tyhjentävästi.

Kokoelman kieli on paikoin niin ihasteltavan kuulasta ja tuoretta, että sitä on jäätävä paikoilleen ihmettelemään. Novelleissa on käytetty runsaasti kuvaannollisia ilmaisuja. Kielikuvat toimivat korostaen tekstien absurdiutta ja luovat tunnelmasta unenomaista ja ilmavaa.

Parhaimmillaan novellit tavoittavat jotain niin arkista, että sen havaitseminen tuntuu mullistavalta: ”Ei olisi kovin vaikeaa vastata soittopyyntöihin ja olla aidommin vaatimaton, mutta näiden ystävien osalta se on myöhäistä. Eivät he kuitenkaan huomaisi, etten enää ole ikävystyttävä.”

Julyn novellit vaikuttavat lukijaan hienovaraisesti. Tekstien viisaisiin ja oivaltaviin lauseisiin on helppo takertua ja juuttua pieniin vivahteisiin, joihin latautuu suuri merkitys.

Kritiikki on ilmestynyt myös Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen oppiaineen ainejärjestön virallisessa julkaisussa, Ekhossa, toukokuussa 2017.

Osallistun tällä postauksella myös Reader, why did I marry him? -blogin novellihaasteeseen. Novelleja kertyi yhteensä 16 kappaletta.

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä

kiintymyksia

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä
Suom. Sari Selander
Romaani, 131 s.
Like, 2017

Kiintymyksiä (Los Afectos, 2015) on ensimmäinen suomennettu teos bolivialaiselta kirjailijalta Rodrigo Hasbúnilta (s. 1981).

Eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Ertlin perhe on juuri muuttanut Münchenistä Boliviaan, La Pazin kaupunkiin. Perheen isä suunnittelee tutkimusmatkaa Amazonian sademetsään. Hänen tavoitteenaan on löytää muinainen inkojen kaupunki Paitití ja kuvata dokumenttielokuva retkikunnan matkasta.

Pakkomielteisen isän seuraksi epäonnisen retkikunnan matkalle osallistuu myös perheen tytär Monika. Romaanin kytkökset todellisuuteen tuntuvat todella vasta teoksen loppupuolella, vuosikymmenien kuluttua, kun pelottoman ja uhmakkaan Monikan tie risteää kuuluisan Che Guevaran tarinan kanssa.

Ertlin perheen Hans-isä on tunnettu natsien propagandafilmien kuvaajana, joten tyttären päätös liittyä vasemmistosissiliikkeeseen, ei tuota onnellista loppua isän ja tyttären väliselle suhteelle.

Hasbún kuvaa tapahtumia hyvin intiimisti vaihtelevin kertojaäänin ja runsain sisäisin monologein. Elämän sattumanvaraisuuden kuvaus on Hasbúnin käsissä taipunut kauniisti kerrotuksi tarinaksi, jonka kaikkein vähiten olettaisi perustuvan tositapahtumiin.

Hasbún kuvailee vaivihkaisin elein koko sisarussarjan kantamaa syyllisyyttä isänsä historiasta. Hansin pakkomielle Paititísta kuvastaa hänen tarvettaa jättää mennyt taakseen.

Vaivihkaa Hasbún myös kuljettelee perhettä kohti eriytymistä omille teilleen, kunnes lopulta tiet eroavat peruuttamattomasti.

Teoksen lukeminen ei ole vaivatonta. Sivuja voi joutua selailemaan taaksepäin, sillä kerronta vaatii lukijalta herpaamatonta huomiota. Jotkin asiat kerrotaan niin näkymättömästi, ettei niiden tunnistaminen välttämättä onnistu ensimmäisellä lukukerralla. Romaanin lukeminen vaatii syventymistä.

Pieneen romaaniin mahtuu suuri tarina. Yli vuosikymmenien jatkuva Ertlin perheen hajaantumisen seuraaminen on luotu eheästi. Erityisesti romaani kuvaa sukupolvien välistä vastakkainasettumista ja tulevaisuususkoa.

Kiintymyksiä voidaan määritellä historialliseksi romaaniksi, siinä missä monet pikkutarkat monisataasivuiset järkäleetkin. Hasbún on taustatyönsä tehnyt, mutta romaani on silti silkkaa fiktiota.

Sitä mukaa kun historiallisen tiedon olemus ymmärretään yhä paremmin epävarmaksi ja näkökulmasidonnaiseksi, Hasbúnin romaania vastaavat teokset tulevat oletettavasti lisääntymään. Ilmiö näkyy vahvasti myös kotimaisessa kirjallisuudessa, jossa kirjailijat ovat jo uskaltautuneet ottamaan luovia vapauksia.

Kauppalehti: Isin tytöt

 

 

Paulo Coelho: Vakooja

Vakoj_7012-1

Paulo Coelho: Vakooja
Suom. Jarna Piippo & Sanna Pernu
Romaani, 190 s.
Bazar, 2016

Paulo Coelhon viimeisimpänä suomennettu teos Vakooja on historiallinen romaani. Voisi kuvitella, että Coelholle tyypillistä tekstin yksinkertaisuutta olisi vaikea pukea historiallisen romaanin muotoon. Historialliset romaanit kun tapaavat olla monta sataa sivua pitkiä ja yksityiskohtiin paneutuvia järkäleitä.

Coelhon historiallinen romaani pohjautuu todellisiin tapahtumiin, mutta tapahtumien kerrontajärjestys ja henkilöiden välinen dialogi ovat kirjailijan omaa käsialaa. Romaani kertoo kuuluisan tanssijan ja vakoojan Mata Harin – oikealta nimeltään Margaretha Zelle – elämäntarinan.

Hollantilaisen isän ja jaavalaisen äidin tyttärestä kasvoi Pariisin elegantin yläluokan suosima esiintyjä, jonka eksoottisten tanssiesitysten pääosassa oli vaatteista riisuutuminen. Mata Haria voidaan pitää stripteasen varhaisena edustajana.

Mata Hari oli myös prostituoitu, joka viihtyi erityisesti upseerien ja diplomaattien seurassa. Romaani kertoo Mata Harin tarinan ylpeästi ja totuutta kaihtamatta aina nuoruudessa koetusta raiskauksesta tanssijan elämän päättäneeseen teloitukseen.

Teos keskittyy erityisesti teloitukseen, joka toimii tarinan nykyhetkenä, josta käsin Mata Hari itse teoksen minäkertojana valottaa menneisyyttään.

Teloitus tapahtui Mata Harin ollessa 41-vuotias. Hänet tuomittiin Ranskassa 1917 vakoilusta saksalaisille.

Teoksesta saa sellaisen kuvan, ettei Mata Hari tosiasiassa ollut kiinnostunut vakoojan roolistaan, vaan hänet vedettiin mukaan ensimmäisen maailmansodan tapahtumiin ilman varsinaista suostumusta.

Coelho kuvaa maailmansodan tapahtumia yksinkertaisesti ja oppikirjamaisesti nostaen esille vain kaikkein tärkeimmät ja tunnetuimmat tapahtumat. Yksinkertaisuus näkyy myös lausetasolla, mikä tosin edistää tekstin luettavuutta.

Valitettavasti tanssijan elämä on tiivistetty lähinnä yleiskatsaukseksi, jotta se on saatu mahtumaan alle kahteensataan sivuun. Lisäksi Paulo Coelho Mata Harin äänen tulkkina tuntuu paikoitellen tuovan vain omaa ääntään kuuluviin päähenkilönsä suulla.

Kritiikki on julkaistu alun perin verkkolehti Sylvissä.

Sivuvalo: Onko tämä suomalaista kirjallisuutta?

sivubook-invisible

Sivuvalo: Onko tämä suomalaista kirjallisuutta?
Kirjoittajat: Marcel Jaentschke, Diana Mistera, Mohamed Ahmed Haji Omar, David Gambarte, Rosamaría Bolom, Maila-Kaarina Rantanen, Tanya Tynjälä, Polina Kopylova, Roxana Crisólogo & Daniel Malpica
Kääntänyt: Emma Louhivuori, Tommi Parkko, Petri Pokkinen, Johanna Suhonen, Marlon James, Joan Navarro & Aurelio Mexa
Antologia, 104 s.
[Radiador] Magazine, Karu Kartonera & Sivuvalo, 2014

Antologian alussa on osuva varoitus: ”Tämä  kirja on kielenkäytöllisesti monimutkainen tapaus.” Monikielisen Sivuvalo-projektin julkaisemasta teoksesta löytyy kaunokirjallisuutta kuudella eri kielellä: suomeksi, englanniksi, espanjaksi, italiaksi, portugaliksi ja venäjäksi.

Sivuvalo-projektin tavoitteena on edistää Suomessa asuvien ja eri kielillä kirjoittavien kirjailijoiden näkyvyyttä. Kaunokirjallisuuden kirjoittaminen omalla äidinkielellään on tärkeää.

Sivuvalo tarjoaa kirjoittajille myös mahdollisuuden monikielisiin julkaisuihin, jotta erikieliset kirjailijat voisivat julkaista tekstejään Suomessa kirjoituskielestään riippumatta. Tästä syystä teoksen nimikin on jo haastava: Onko tämä suomalaista kirjallisuutta?

Teos sisältää enimmäkseen runoutta, mutta mukana on hyvin erityylisiä tekstejä: meksikolaissyntyisen Daniel Malpican visuaalista runoutta, perulaissyntyisen Roxana Crisólogon keskeislyyristä proosarunoa ja portugaliksi kirjoittavan Maila-Kaarina Rantasen sointuisampaa lyriikkaa.

Crisólogon runojen lisäksi selkeämpää proosaosastoa edustaa perulaissyntyisen Tanya Tynjälän unenomainen novelli ”La Ciudad” (”The City”).

Eniten teoksesta löytyy espanjankielisten kirjoittajien tekstejä. Espanja onkin Sivuvalo-projektissa toistaiseksi hallitseva kieli, sillä monet projektin vaikuttajista ovat kotoisin espanjankielisistä maista. Variaatiota tässäkin kielessä silti näkyy, sillä kirjoittajat ovat kotoisin erilaisilta kielialueilta: Perusta, Meksikosta, Nicaraguasta ja Espanjasta.

Alkukielisiä tekstejä lukiessa tai silmäillessä on helppo huomata, kuinka merkittävä rooli kirjoituskielellä on tekstien rakentumisessa. Lähes jokaiselle tekstille löytyy käännös suomeksi tai englanniksi, joten vertailu käännöksen ja alkukielisen tekstin välillä on mahdollista.

Kirjan ulkoasussa näkyy omaperäisyys ja viitseliäisyys. Jokainen kirja on tehty käsin kierrätysmateriaaleista. Panostus ulkoasuun näkyy myös teoksen tarkoissa ja merkityksistä rikkaissa kuvituksissa. Kotikutoisuus näkyy myös joinain harmittomina kirjoitusvirheinä. Teoksesta onkin toivottu uutta korjattua painosta.

Toivon mukaan teos on vasta alkua Sivuvalo-projektille. Kyse on pintaraapaisusta siihen massiiviseen monikieliseen aineistoon, joka vielä odottaa julkaisuaan.

Suomessa julkaistavaan kirjallisuuteen liittyy olennaisesti haaste siitä, että teksit tulisi kääntää suomeksi, jotta teokset löytäisivät suomenkielisten lukijoiden käsiin.

On ymmärrettävää, että pienin resurssein toimivalla projektilla ei ole mahdollisuuksia ammattimaisiin käännöksiin. Todennäköisesti projekti tulee jatkossakin toimimaan vapaaehtoisvoimin.

Lisäksi Suomessa asuvat ja omalla äidinkielellään kirjoittavat kirjailijat kärsivät siitä, ettei heille suoda samanlaisia oikeuksia kuin suomeksi kirjoittaville kirjailijoille. Erikielisiä syrjitään monin eri tavoin. Tällä hetkellä esimerkiksi vain suomeksi tai ruotsiksi kirjoittavilla kirjailijoilla on oikeus Suomen kirjailijaliiton tai Finlands svenska författareföreningin jäsenyyteen.

Sivuvalo: Onko tämä suomalaista kirjallisuutta? on mielenkiintoinen katsaus siihen monikieliseen ja monikulttuuriseen kirjallisuuteen, joka on poreilemassa pintaan valtavirran alta. Teos pysyy hienosti koossa monipuolisuudestaan huolimatta. Pitää paikkansa, että monikielisyys on rikkautta, jota tulisi vaalia.

Sivuvalo-projektin verkkosivut
Yle: Suomen kirjallisuusliitot hyljeksivät erikielisiä
[Radiador] Magazinen verkkosivut

Paulo Lins: Jumalan kaupunki

jumalan-kaupunki

Paulo Lins: Jumalan kaupunki
Suom. Tarja Härkönen
Romaani, 491 s.
Aviador, 2016

Paulo Linsin Jumalan kaupunki (Cidade de Deus, 1997) ennätti Suomeen elokuva-adaptaationa jo 2000-luvun alussa, kun Fernando Meirelles ohjasi romaanin pohjalta samannimisen elokuvan (City of God, 2002). Romaanin käännöstä suomeksi saatiin odottaa lähes kaksikymmentä vuotta.

Jumalan kaupunki on historiallinen romaani, sillä se perustuu Rio de Janeiron faveloissa elettyyn elämään 1960-luvulta 1980-luvulle. Teos ei silti missään nimessä ole menettänyt ajankohtaisuuttaan.Faveloiden asukkaat kokevat edelleen sosiaalista syrjintää.

Faveloiden eli slummienkaltaisten köyhäinasuinalueiden monitahoiset ongelmat ovat yhä Brasilian häpeäpilkku, mikä nousi uutisotsikoihin erityisesti viime kesän Rion olympialaisten aikaan. .

Toinenkin tunnettu brasilialaiskirjailija, Luiz Ruffato, otti tuolloin kantaa kotimaansa ongelmiin. Helsingin Sanomien haastattelussa hän kertoo sosiaalisen liikkuvuuden olevan Brasiliassa yhä vähäistä.

Paulo Lins vieraili Suomessa Helsingin kirjamessujen aikaan. Hänen näkemyksensä faveloista on omakohtainen. Helsingin Sanomien haastattelussa kirjailija esittää kuvauksen nuoruuden elämästään Cidade de Deusin favelassa, mikä vastaa pitkälti Jumalan kaupunki -romaanista välittyvää kuvaa.

Lins puhuu erityisesti valkoisten ja mustien välisestä perustavanlaatuisesta yhteiskunnallisesta erottelusta, mikä näkyy nykypäivän Brasiliassa. Samaan asiaan voi kiinnittää huomiota romaania lukiessa. Jumalan kaupunki on köyhien ja etenkin mustien asuttama loukko.

Jumalan kaupunki ei ole kovin miellyttävää luettavaa. En missään nimessä suosittelisi teosta heikkohermoisille. Väkivallankuvaukset ovat halki teoksen toistuvia ja julmia. Siinä vaiheessa, kun teoksessa kuvataan lapsen paloittelusurmaa, tekisi kovia kokeneen arvostelijankin mieli laittaa kirja hetkeksi pakastimeen lepäämään.

Lins kuvaa favelan elämää kaikessa raadollisuudessaan. Teokseen sisältyy kolme toisiinsa limittyvää tarinalinjaa. Vuorotellen seurataan kolmen keskushahmon elämää, selviytymistä ja vääjäämätöntä kuolemaa vastaan takeltelevaa kamppailua.

Lisäksi teokseen sisältyy runsas määrä lyhyitä sivujuonteita, joista suurin osa päättyy ryöstöön, ampumavälikohtaukseen, raiskaukseen, sivullisiin uhreihin, jengitappeluun, kostoon, huumekauppaan, kuolemaan johtavaan onnettomuuteen tai murhaan.

Vain harvat selviävät favelan koetteluista. Linsin tarkoituksena on kai ollut kuvata Jumalan kaupungin ennalta-arvaamatonta luonnetta. Koskaan ei voi tietää, milloin harhaluoti kimpoaa kenenkin rintaan.

Kertomuksen alussa kyse on lopputulokseen nähden harmittomasta pikkupoikien uhittelusta ja ryöstelystä ilman suunniteltuja kuolonuhreja. Ryöstely kuitenkin riistäytyy vähitellen käsistä, huumekauppa lisääntyy ja sen myötä rikollisuus, korruptio ja raskaat aseet asettautuvat pysyvästi Jumalan kaupunkiin.

Teoksen tapahtumat eskaloituvat loppua kohden. Lopulta jengit takertuvat koko kaupungin turvallisuutta uhkaavaan kostonkierteeseen, jonka alkupistettä kukaan tuskin enää muistaa.

Teos sisältää paljon puhekielistä dialogia, jossa vilisee erityisesti nuorisoslangille ominaisia ilmauksia. Sitä lukiessa käsittää, että teoksen henkilöhahmot ovat tosiaan vasta lapsia ja nuoria.

Nuorisokulttuuri on läsnä muutenkin tarinan taustalla. Erityisesti brasilialainen samba pauhaa faveloissa, joissa ovat myös maan suosituimpien sambakoulujen juuret.

Jumalan kaupunki on kokonaisuudessaan ennen kaikkea vaikuttava, vaikka samalla myös lukijaansa hylkivä teos. Teoksen kieli ja rakenne onneksi takaavat eheän ja kiinnostavan lukukokemuksen, vaikka teemojensa puolesta teos olisikin vaikeasti lähestyttävä.

Romaanin pohjalta kuvattu elokuva-adaptaatio ei sekään ole helpoimmasta päästä. Romaani avaa Jumalan kaupungin tapahtumia runsaammin ja yksityiskohtaisemmin, mikä tekee siitä kiinnostavaa luettavaa myös niille, joille elokuvan tarjoama kuva favelasta on jo ennestään tuttu.

Kansan Uutiset: Jumalan kaupungin kirjoittaja Paulo Lins: ”Brasilian ongelma on rasismi”

Care Santos: Suklaan maku

9789515239891-1

Care Santos: Suklaan maku
Suom. Anu Partanen
Romaani, 412 s.
S&S, 2016

Care Santosin Suklaan maku on historiallinen romaani, joka käsittää kolme eri aikatasoa. Tarinan eteneminen tapahtuu nykyajan Barcelonasta kohti historian syövereitä aina 1700-luvulle ja Ranskan kuningas Ludvig XV:n hoviin.

Eri aikatasoille sijoittuvat tarinat ovat toisistaan melkein irrallisia. Ainoa yhdistävä tekijä on vanha posliininen kaakaokannu, joka saa teoksessa lähes henkilöhahmon aseman. Kaakaokannun merkitys eri ihmisten elämässä on ollut näkymätön mutta vaikuttava.

Teos ei ole Pienen suklaapuodin kaltainen suklaaherkuilla kyllästetty namupala. Suklaa ei maistu tekstissä kuten voisi olettaa, vaan se häilyy vain teoksen taustatukena. Suklaan rooli on toimia hyvin vähäisesti korostettuna kuriositeettina.

Santosin kirjoitustyyli on vähäeleistä. Tämä korostuu etenkin teoksen ensimmäisessä herkkäpiirteisessä osiossa, jonka aiheena on perinteikäs kolmiodraama.

Nykyaikaan sijoittuvassa osiossa päähahmona on itsenäinen ja menestynyt naishahmo Sara. Tarinan lähtökohtana on pettäminen. Kaakaokannu särkyy, kun selviää, että Saran mies on koko ajan ollut tietoinen siitä, että vaimo on pettänyt häntä miehen parhaan ystävän kanssa. Kaakaokannulla on myös ominaisuus heijastella tarinan saamia sävyjä ja tunnelmia.

Toisessa osiossa eletään 1800-luvun espanjalaisessa sääty-yhteiskunnassa. Huomio kiinnittyy naisten asemaan eri aikakausilla. Osion päähahmona on palvelustytöstä lääkärinrouvaksi loikannut Aurora, jonka toiseutta korostetaan kerronnallisin keinoin. Tekstissä on käytetty yksikön toista persoonaa, jolloin teksti puhuttelee lukijaa; ikään kuin lukija asetettaisiin Auroran rooliin. Tehokeino on toki perusteltu, mutta se vaikuttaa jokseenkin päälle liimatulta ja häiritsee lukemista.

Sen sijaan rakenteesta tekevät mielenkiintoisen viittaukset oopperaan ja teatteriin. Teoksen osiot on nimetty näytöksiksi ja yhdessä osiossa teksti on kirjattu näytelmädialogiksi.

Viimeisessä osiossa selviää tietenkin kaakaokannun huikea syntytarina. Vaikka kirjan päätös on ennalta arvattavissa, teoksen kokonaisuutta osaa arvostaa vasta lopuksi, kun näkee, miten kirjoittaja on liittänyt teokseensa useita historiallisia henkilöitä – sekä tuntemattomia että tunnettuja – ja rakentanut uskottavan draamankaaren yhden ikivanhan kaakaokannun ympärille.

Kritiikki on julkaistu alun perin verkkolehti Sylvissä 8.9.2016.

Helsingin Sanomat: Barcelona, historia, suklaa ja romantiikka – katalaanikirjailija Care Santos luottaa suosittuun reseptiin