Hieronymus Boschin unten puutarha (2016)

mv5bmtliotbmntctmdvkzc00ntq5ltliztktnzbkytfmyzk4nddlxkeyxkfqcgdeqxvynjczotc2mza-_v1_

Hieronymus Boschin unten puutarha (El Bosco, el jardín de los sueños, 2016)
Espanja, dokumentti, 90 min, taide/historia
Ohjaus: Jóse Luis López-Linares
Käsikirjoitus: Cristina Otero

Maallisten ilojen puutarha on Hieronymus Boschin maalauksista kuuluisimpia ja hämmentävimpiä. Tämä 1500-luvun alulta peräisin oleva surrealistisen maalaustaiteen edelläkävijä sijaitsee nykyisin Madridissa, Prado-museon seinällä.

Flaamilaista Boschia on Espanjassa osattu arvostaa. Hän on saanut espanjalaisten suussa jopa aivan oman nimityksensä, El Bosco. Laaja kokoelma Boschin töitä sijaitsee Espanjassa. Ei siis ihme, että espanjalaiset taidehistorioitsijat ovat Bosch-asiantuntijoita.

Pradossa järjestettiin viime vuonna runsaasti kävijöitä kerännyt näyttely Boschin tuotannosta. Taiteenystävät jonottivat museoon pääsyä kadulle asti. Samaan aikaan valmistui espanjalainen dokumentti El Bosco, el jardín de los sueños (Hieronymus Boschin unten puutarha).

Dokumentissa Maallisten ilojen puutarhaa (esp. Tríptico del jardín de las delicias) avataan katsojalle monipuolisesti erilaisista kuva- ja näkökulmista. Sekä asiantuntijat että muiden alojen ammattilaiset ja taiteilijat kertovat tulkintansa ja mielipiteensä teoksesta.

Aiemmin triptyykkiä pidettiin Pradossa suljettuna. Maalaukseen tutustuminen onkin tarkoitettu aloitettavan siipien haaleasta takaosasta. Vasta sitten siivet avataan ja siirrytään tarkastelemaan niiden takaa paljastuvaa kolmiosaista kokonaisuutta. Nykyään siipien tausta jää kuitenkin peittoon, sillä maalaus on aina esillä aukinaisena.

Asiantuntijoiden puheenvuorot ovat dokumentissa erityisen kiinnostavia. Nykyaikaisten infrapuna- ja röntgen-kuvausten avulla maalausta on päästy tarkastelemaan aivan uudella pinnanalaisella tasolla, siis kirjaimellisesti.

Päällimmäisten maalikerrosten takaa avautuu aavistuksen verran erilainen maailma. Läpivalaisuja katsellessa voi havaita, millaisia muutoksia Bosch on tehnyt teokseensa maalausvaiheessa ja miten hän on muokannut valmista maalausjälkeä.

Taidehistorioitsijat valaisevat myös Boschin henkilöhistoriaa – ainakin niiltä osin kuin tietoa ylipäätään on tarjolla. Boschin henkilöhistoriaa pidetään arvoituksellisena. Hän oli samaan aikaan harras uskovainen sekä sivistynyt taiteentuntija.

Tutkijat aprikoivat, miten aikalaiset ovat mahtaneet suhtautua maalaukseen. Maallisten ilojen puutarha voidaan nähdä myös kristittyjen alttaritaulujen parodiana. Ainakin omiin silmiini välittyy jonkinlaista tyytymättömyyttä, ei vain ihmiseen yleensä, vaan myös uskontoon, maallisen ja pyhän liittoon.

Dokumentissa monet tulkitsevatkin Boschin maalauksen helvetillisenä painajaisunena. Dokumentissa esiintyy muun muassa useita kirjailijoita, kuten Orhan Pamuk, Laura Restrepo ja Salman Rushdie, puhumassa omasta suhteestaan maalaukseen.

Kukin tuo teokseen uudenlaisen näkökannan. Esimerkiksi säveltäjä-pianisti Ludovico Einaudi ja laulaja Renée Fleming lähestyvät teosta musiikin ja sävelen kautta tarkkaillen teoksen rytmiä. Muusikot havaitsevat maalauksessa synestesiaa, kirjailijat hahmottavat teemoja ja tarinallisuutta.

Dokumentti on kokonaisuudessaan hyvin rakennettu, monikerroksinen ja syvällinen. Ainoastaan olisin kaivannut pientä esittelyä juuri edellä mainituille taiteilijoille, miksi juuri heidät on valittu kertomaan suhteestaan tähän unenomaiseen triptyykkiin.

Dokumentti on kevään ajan katsottavissa Yle Areenassa.

Museo del Prado: El Boscon teokset museon kokoelmissa
Yle: Outoja olioita ja huumehoureisia kuvia – Hieronymus Bosch teki surrealismia jo 500 vuotta sitten

Mainokset

Neruda (2016)

nerudajuliste-1

Neruda (Neruda, 2016)
Chile/Argentiina/Ranska/Espanja/USA
107 min, elämäkerta/rikos/draama/historia
Ohjaus: Pablo Larraín
Käsikirjoitus: Guillermo Calderón
Pääosassa: Gael García Bernal, Luis Gnecco & Mercedes Morán

Chileläisen nobelistirunoilijan Pablo Nerudan elämästä voisi kirjoittaa monesta eri näkökulmasta. Pablo Larraínin ohjaamassa ja Guillermo Calderónin käsikirjoittamassa chileläisessä elokuvassa Neruda (2016) keskiöön nousevat etenkin Nerudan poliittinen aktiivisuus, naiset ja taitelijaelämä sekä tietenkin runous – ainakin jossain määrin.

Vaikka Neruda tunnetaan ennen kaikkea runoiljiana, taiteilijan tekstit ja kirjoittaminen ovat vähäisesti läsnä elokuvassa. Sen sijaan korostetaan Nerudan mainetta vaikutusvaltaisena poliittisena runoilijana. Taitelijasta onnistutaan antamaan samaan aikaan kuva boheemina kosmopoliittina ja vakaana vasemmistolaisena poliitikkona.

Elokuva sijoittuu Chileen, 1940- ja 1950-lukujen vaihteeseen, jolloin vallassa ollut presidentti Gabriel González Videla (elokuvassa Alfredo Castro) kielsi Chilen Kommunistisen puolueen. Neruda vastusti jyrkästi González Videlaa, ja kommunistipuolueen jäsenyytensä vuoksi hänkin joutui puolueen mukana painumaan maan alle.

Elokuvassa Neruda (Luis Gnecco) esitetään puolueen maanalaisena äänenä, selkärankana, joka vahvistaa tovereiden keskinäistä luottamusta poliittisen vainon aikana. Kuitenkin samaan aikaan kun Chilen kommunisteja ajetaan vankileireille keskelle aavikkoa, Neruda itse pysyttelee piilossa nauttien vasemmistoeliitin mukavuuksista.

Nerudasta jää ensisijaisesti mieleen kuva itsetietoisena ja vähään tyytymättömänä miehenä, jolle piilottelu tuntuu olevan silkkaa leikkiä. Neruda on surullisen näköinen, muttei kovin vakava mies.

Rikoselokuvaksi luokitellussa filmissä juoni muuntuu nopeasti takaa-ajoksi kissan ja hiiren välillä. Omituisen vaisu viiksiniekka, Chilen tutkivan poliisin johtaja, Oscar Peluchonneau (Gael García Bernal) jahtaa Nerudaa Santiagosta Vaparaíson kautta Andien vuoristoon, jonka yli runoilijan on kuljettava päästäkseen maanpakoon.

Nerudalle on tärkeää olla esillä. Hän käy ulkona ja liikkuu valeasussa läheistensä kielloista piittaamatta ja valittelee piilopaikkaansa, joka on hänestä ”liian hyvä”. Hän on aina poliisia askeleen edellä, ja helpottaakseen Peluchonneaun työtä hän jättää  tälle jälkeensä kaunokirjallisia vihjeitä.

Nerudaa voikin suositella kirjallisuuden ystäville, sillä aiheeltaan, päähenkilöltään ja juonen kehittelyltään se on hyvin kirjallinen elokuva.

dgtx3625

Larraínille todellisuuden ja fiktion rajojen käsittely elämäkerrallisessa elokuvassa vaikuttaa olevan jatkuva teema. Larraínilta nähtiin jo vuoden alussa elokuvateattereissa Jackie (2016), Jacqueline Kennedystä kertova elämäkerrallinen elokuva, joka oli ohjaajaltaan ensikosketus englanninkielisen elokuvan yleisömassoihin.

Myös Neruda on todellisuuden rajoja räikeästi koetteleva elokuva. Calderónin käsikirjoitus muuntuu loppua kohden metafiktiiviseksi pohdinnaksi elämäkerran tarinallisuudesta ja henkilöhahmojen olemassaolosta. Fantastisia piirteitä sisältävä elokuva herättelee itsetietoisesti pohtimaan kerrottujen henkilöhahmojen totuudellisuutta.

Fantastiseksi elementiksi voisi kuvailla elokuvassa käytettyä menetelmää kuvata henkilöhahmojen välistä keskustelua eri paikoissa siten, että henkilöt jatkavat tauotta samaa keskustelua, vaikka heidän sijaintinsa vaihtelee paikasta toiseen. Se luo elokuvaan toisteisuutta ja kiinnittyy vahvasti edellä mainittuun teemaan.

Vastaavasti Nerudaa on hyödynnetty henkilöhahmona myös chileläisessä kaunokirjallisuudessa. Neruda esiintyy esimerkiksi chileläissyntyisen Roberto Bolañon lyhytromaanissa Chileläinen yösoitto (Nocturno de Chile, 2000) sekä Roberto Ampueron rikosromaanissa El caso Neruda (2008), jota ei valitettavasti ole vielä käännetty suomeksi.

Helsingin Sanomat: Pablo Nerudaa vedetään jalustaltaan – esitetään bileporukan keskipisteenä
Episodi: Neruda – arvostelu

Paulo Lins: Jumalan kaupunki

jumalan-kaupunki

Paulo Lins: Jumalan kaupunki
Suom. Tarja Härkönen
Romaani, 491 s.
Aviador, 2016

Paulo Linsin Jumalan kaupunki (Cidade de Deus, 1997) ennätti Suomeen elokuva-adaptaationa jo 2000-luvun alussa, kun Fernando Meirelles ohjasi romaanin pohjalta samannimisen elokuvan (City of God, 2002). Romaanin käännöstä suomeksi saatiin odottaa lähes kaksikymmentä vuotta.

Jumalan kaupunki on historiallinen romaani, sillä se perustuu Rio de Janeiron faveloissa elettyyn elämään 1960-luvulta 1980-luvulle. Teos ei silti missään nimessä ole menettänyt ajankohtaisuuttaan.Faveloiden asukkaat kokevat edelleen sosiaalista syrjintää.

Faveloiden eli slummienkaltaisten köyhäinasuinalueiden monitahoiset ongelmat ovat yhä Brasilian häpeäpilkku, mikä nousi uutisotsikoihin erityisesti viime kesän Rion olympialaisten aikaan. .

Toinenkin tunnettu brasilialaiskirjailija, Luiz Ruffato, otti tuolloin kantaa kotimaansa ongelmiin. Helsingin Sanomien haastattelussa hän kertoo sosiaalisen liikkuvuuden olevan Brasiliassa yhä vähäistä.

Paulo Lins vieraili Suomessa Helsingin kirjamessujen aikaan. Hänen näkemyksensä faveloista on omakohtainen. Helsingin Sanomien haastattelussa kirjailija esittää kuvauksen nuoruuden elämästään Cidade de Deusin favelassa, mikä vastaa pitkälti Jumalan kaupunki -romaanista välittyvää kuvaa.

Lins puhuu erityisesti valkoisten ja mustien välisestä perustavanlaatuisesta yhteiskunnallisesta erottelusta, mikä näkyy nykypäivän Brasiliassa. Samaan asiaan voi kiinnittää huomiota romaania lukiessa. Jumalan kaupunki on köyhien ja etenkin mustien asuttama loukko.

Jumalan kaupunki ei ole kovin miellyttävää luettavaa. En missään nimessä suosittelisi teosta heikkohermoisille. Väkivallankuvaukset ovat halki teoksen toistuvia ja julmia. Siinä vaiheessa, kun teoksessa kuvataan lapsen paloittelusurmaa, tekisi kovia kokeneen arvostelijankin mieli laittaa kirja hetkeksi pakastimeen lepäämään.

Lins kuvaa favelan elämää kaikessa raadollisuudessaan. Teokseen sisältyy kolme toisiinsa limittyvää tarinalinjaa. Vuorotellen seurataan kolmen keskushahmon elämää, selviytymistä ja vääjäämätöntä kuolemaa vastaan takeltelevaa kamppailua.

Lisäksi teokseen sisältyy runsas määrä lyhyitä sivujuonteita, joista suurin osa päättyy ryöstöön, ampumavälikohtaukseen, raiskaukseen, sivullisiin uhreihin, jengitappeluun, kostoon, huumekauppaan, kuolemaan johtavaan onnettomuuteen tai murhaan.

Vain harvat selviävät favelan koetteluista. Linsin tarkoituksena on kai ollut kuvata Jumalan kaupungin ennalta-arvaamatonta luonnetta. Koskaan ei voi tietää, milloin harhaluoti kimpoaa kenenkin rintaan.

Kertomuksen alussa kyse on lopputulokseen nähden harmittomasta pikkupoikien uhittelusta ja ryöstelystä ilman suunniteltuja kuolonuhreja. Ryöstely kuitenkin riistäytyy vähitellen käsistä, huumekauppa lisääntyy ja sen myötä rikollisuus, korruptio ja raskaat aseet asettautuvat pysyvästi Jumalan kaupunkiin.

Teoksen tapahtumat eskaloituvat loppua kohden. Lopulta jengit takertuvat koko kaupungin turvallisuutta uhkaavaan kostonkierteeseen, jonka alkupistettä kukaan tuskin enää muistaa.

Teos sisältää paljon puhekielistä dialogia, jossa vilisee erityisesti nuorisoslangille ominaisia ilmauksia. Sitä lukiessa käsittää, että teoksen henkilöhahmot ovat tosiaan vasta lapsia ja nuoria.

Nuorisokulttuuri on läsnä muutenkin tarinan taustalla. Erityisesti brasilialainen samba pauhaa faveloissa, joissa ovat myös maan suosituimpien sambakoulujen juuret.

Jumalan kaupunki on kokonaisuudessaan ennen kaikkea vaikuttava, vaikka samalla myös lukijaansa hylkivä teos. Teoksen kieli ja rakenne onneksi takaavat eheän ja kiinnostavan lukukokemuksen, vaikka teemojensa puolesta teos olisikin vaikeasti lähestyttävä.

Romaanin pohjalta kuvattu elokuva-adaptaatio ei sekään ole helpoimmasta päästä. Romaani avaa Jumalan kaupungin tapahtumia runsaammin ja yksityiskohtaisemmin, mikä tekee siitä kiinnostavaa luettavaa myös niille, joille elokuvan tarjoama kuva favelasta on jo ennestään tuttu.

Kansan Uutiset: Jumalan kaupungin kirjoittaja Paulo Lins: ”Brasilian ongelma on rasismi”

Paras ystäväni Truman (2015)

paras_ystavani_truman_juliste

Paras ystäväni Truman (Truman, 2015)
Espanja/Argentiina, 109 min, draama/komedia
Ohjaus: Cesc Gay
Käsikirjoitus: Tomàs Aragay & Cesc Gay
Pääosassa: Ricardo Darin, Javier Cámara & Dolores Fonzi

Paras ystäväni Truman on mustalla huumorilla kuorrutettu elokuva syöpää sairastavasta miehestä, joka ennen kuolemaansa haluaa löytää koiralleen uuden hyvän kodin. On jotenkin ongelmallista määritellä Trumania hyvänmielenelokuvaksi, kun tarinassa on kyse omanlaisestaan saattohoidosta, vääjäämättömään kuolemaan valmistautumisesta. Onkin jännittävää huomata, miten toisinaan mustakin huumori voi olla lempeää ja lämminhenkistä.

Syöpää sairastavaa Juliánia esittää Argentiinan elokuvataivaan johtavana tähtenä tunnettu Ricardo Darín, joka ei taatusti ole aiemmin näyttäytynyt kameran edessä yhtä huonovointisen näköisenä. Julián on kyynisenrohkea ja hävyttömän vilpitön hahmo, joka ei vaikuta lannistuvan kuoleman edessä. Suurimman osan ajasta katsojan on todella pinnisteltävä, jotta hän muistaisi Juliánin kuoleman olevan kiinni korkeintaan kuukausista, ehkä viikoista.

Kyynisyydestään sekä määrätietoisesta ja rationaalisesta ajattelustaan huolimatta, Julián ei ole sellainen hahmo, jota tekisi mieli läpsäistä kasvoille ja vaatia näyttämään todelliset tunteensa. Julián on ilmeettömyydessään todella vakuuttava; pintapuolisesti tunteeton, mutta sisältä silkkaa lämpöä ja uskollisuutta. Ja se uskollisuus, vaikkei se välittyisi puheesta tai näkyisi päälle päin, niin silmistä sille voi löytää todisteen, siitä, miten hän katsoo rakasta ystäväänsä Trumania.

Tässä vaiheessa on hyvä tietää, että Truman on Juliánin koira, jolle hän on päättänyt etsiä uuden rakastavan kodin ennen kuolemaansa. Julián ei paljon varjele muiden (harvojen) läheistensä tunteita, ei edes Kanadasta asti lentäneen ystävänsä Tomásin (Javier Cámara), tai ylipäätään heitä, jotka jäävät häntä suremaan, mutta koiransa reaktiosta hän on erityisen huolissaan. Juliánin syvä välittävyys koiraansa kohtaan on jotain, mitä hän ei kykene osoittamaan muille läheisilleen. Se, että läheiset ymmärtävät asian, tekee elokuvasta mieltä lämmittävän.

Paras ystäväni Truman kuvaa näkökulmanvaihdoksia ja lähtökohtien muutoksia, sitä, miten asenteet muuttuvat, kun elinaikaa on rajoitetusti jäljellä. Toisille tulee sanotuksi suorat sanat, toisilta pyydettyä anteeksi vanhoja virheitä. Toiset tulevat pyytämään anteeksi virheitään, toiset käyttäytyvät vaivaantuneesti ja esittävät, etteivät muka tunnista.

On niin erilaisia tapoja suhtautua kuolemaan, että harva uskaltaa lähteä kirjoittamaan aiheesta käsikirjoitusta. Tomàs Aragayn ja ohjaaja Cesc Gayn yhdessä laatima teksti on vivahteikkuudessaan oivaltava ja hauskasti esitetty kertomus ”viimeisestä toiveesta”. Elokuva on rakennettu yksinkertaisten kuvien varaan, eikä hieno teksti ole vaatinut elokuvallisia tehokeinoja. Herkkäpiirteisen Madridin kapeat kadut tuovat kuvaan juuri sopivasti eteläeurooppalaista tunnelmallisuutta.

Episodi: Paras ystäväni Truman
Film-O-Holic.com: Paras ystäväni Truman -arvostelu: Sanaton sopimus

Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! (2016)

tatujapatu_juliste

Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! (2016)
Suomi, 70 min, komedia & perhe-elokuva
Ohjaus: Rike Jokela
Käsikirjoitus: Aino Havukainen
Pääosissa: Antti Holma, Riku Nieminen, Eedit Patrakka, Sulevi Peltola, Pirjo Lonka & Mari Lehtinen
Ensi-ilta: 19.10.2016

Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! -elokuva hurmaa kotimaisten lastenelokuvien perinteiseen tapaan raikkaalla ja värikkäällä toteutuksella sekä lämminhenkisillä henkilöhahmoilla.

Elokuva perustuu Aino Havukaisen & Sami Toivosen yhdessä luoman Tatu ja Patu -lastenkirjasarjan osiin. Havukainen on kirjoittanut myös elokuvan käsikirjoituksen. Kirjasarjaa ja elokuvaa voisi suositella noin alle 10-vuotiaille.

Kummalliset veljekset Tatu (Antti Holma) ja Patu (Riku Nieminen) ovat kotoisin Outolasta, josta he ovat matkanneet junalla Helsinkiin asti tapaamaan ystäväänsä Veeraa (Eedit Patrakka). Veeralla on kotona vaikeuksia saada äitinsä (Pirjo Lonka & Mari Lehtinen) uskomaan, että Tatu ja Patu ovat oikeasti olemassa, eivätkä vain Veeran mielikuvituksessa.

Toistaiseksi ensimmäinen Tatu ja Patu -filmatisointi on itse asiassa jouluelokuva. Elokuva on lämmin ja joulunhenkinen vaikka katastrofaalisia aineksia piisaa. Kommellukset alkavat heti Helsingin rautatieasemalta, kun Tatu ja Patu eksyvät Helsingin jouluruuhkaan ja lahjanostovilinään. Vaikka mikään ei tunnu sujuvan suunnitelmien mukaan, se ei häiritse sinnikkäiden hahmojen innokkuutta.

Elokuvassa hauskinta on Tatun ja Patun oudon puheenparren lisäksi se, kuinka he kyseenalaistavat totuttuja perinteitä ja luovat tilalle omia uusia keksintöjään. Esimerkiksi joulu on Outolan veljeksille aivan uusi käsite. Suuri osa elokuvan huumorista syntyykin Tatun ja Patun väärinymmärtämistä jouluperinteistä; elokuvassa hyasintit paistetaan uunissa, koristellaan joulupukki ja pistetään kanelia kainaloon.

Tatun ja Patun, Veeran sekä naapurin Martin (Sulevi Peltola) sympaattiset hahmot tekevät erehdyksestä toiseen etenevästä tarinasta lämminhenkisen ja hyväntuulisen. Jopa loskainen ja harmaa Helsinki näyttää houkuttelevalta joulun lämpöineen, vaikka joulun ruuhka-ajan todellisuus lieneekin täysin toisenlainen.

Elokuvan juoni sen sijaan on valitettavan löyhänlainen. Jäin kovasti kaipaamaan yhteisen joulunvieton kuvausta, kun elokuvassa kaikki aika meni Tatun ja Patun eksyilyn seuraamiseen. Ystävien riemuisa jälleennäkeminen, jota koko elokuvan ajan oli odotettu, sivuttiin lopulta kovin lyhyesti.

Roald Dahl: Iso kiltti jätti

9789518840346

Roald Dahl: Iso kiltti jätti
Suom. Tuomas Nevanlinna
Kuv. Quentin Blake
Lastenromaani, 231 s.
Art House, 2016

Roald Dahlin syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta, minkä johdosta Art House -kustantamo on julkaissut joitain Dahlin teoksia uusintapainoksina. Samasta syystä on jo aiemmin kesällä saatu elokuvateattereihin filmatisointi Dahlin lastenromaanista Iso kiltti jätti (The BFG, 1982).

Uusi elokuva ja uusintapainokset kirjoista toimivat hyvänä muistutuksena Dahlin kattavasta tuotannosta, joka ei ole ajan kulumisesta kärsinyt. Iso kiltti jätti hykerryttää edelleen.

Iso kiltti jätti alkaa hirviöhetkestä eli hetkestä ”tiettyyn aikaan keskellä yöllä, jolloin kaikki lapset ja aikuiset ovat syvässä, syvässä unessa ja kaikki mustat otukset tulevat ulos piiloistaan ja saavat tehdä mitä mielivät.”

Aloitustilanne olisi otollinen kaameuksille, mutta hirviöhetken aikaan orpokodin ikkunasta ulos kurkistava Sohvi ei tapaakaan ilkeää petoa vaan kiltin jättiläisen. Isolla kiltillä jätillä eli IKJ:llä on salaisuus, jonka vuoksi ei sovi paljastua ihmisille. Sohvin maailman mullistava seikkailu alkaa, kun IKJ:n on otettava hänet mukaansa jättiläisten maahan ikuisiksi ajoiksi.

Elämä muiden jättiläisten keskuudessa ei ole helppoa Sohvin kaltaiselle ihmisparsalle, kuten IKJ häntä nimittää. Muut jätit nimittäin haukkaavat säälittä ravinnokseen näitä ihmisparsoja.

Vaikka Dahlin kertomus on tuttuun tapaan karu ja ankara, sille ei siltikään malta olla nauramatta. Teoksen hykerryttävä osuus piilee IKJ:n käyttämässä kielessä, joka on hassun nurinkurista ja paikoin hieman alkeellista: ”Tässä laskipotta Jättiläismaassa hyvät syömelöt niin kuin ananas ja persia ei kerta kaikkiaan kasva. Mikään ei kasva paitsi yksi erityisen öklö vihannes. Sen nimi on perskurkkana.”

Jättiläismaassa muutkin asiat ovat hieman nurin kurin. IKJ:n herkkujuoman, Poplimon, kuplat poreilevatkin alaspäin, mikä tietenkin aiheuttaa ennennäkemättömiä poksutuhnuja. Olin katsomassa kirjan elokuvaversiota dubattuna päivänäytöksessä, jossa sali oli tupaten täynnä lapsiperheitä. Voi sitä salissa yltynyttä riemua, kun IKJ päästi elokuvassa ensimmäiset poksutuhnunsa. Dahl todella tietää, mistä lapsille kannattaa kirjoittaa.

Iso kiltti jätti ei kovasti eroa Dahlin muista tunnetuimmista teoksista. Asetelma on samankaltainen kuin esimerkiksi Matildassa ja Jali ja suklaatehdas -kirjassa. Pahikset (tässä jättiläiset) ovat todella iljettäviä ja vastenmielisiä hahmoja, jotka ylittävät ilkeydessään kaikki rajat. Hyvikset (kuten Sohvi ja IKJ) taas ovat surkeita, hieman väärinymmärrettyjä ja syrjittyjä hahmoja, jotka kokevat köyhyyttä, kurjuutta tai väkivaltaa ja elävät raskasta elämää.

Tarinan edetessä asetelma kuitenkin kääntyy aina nurin. Lopulta paha saa palkkansa ja hyvien hahmojen elämä kääntyy parempaan suuntaan. Tarina on tuttu, mutta Dahl vie sen joka kerta kärjistyksillään täysin uudelle tasolle.

Dahl-filmatisoinneista Matilda ja lasten kapina (1996, ohj. Danny DeVito) jatkaa suosikkinani edelleen. Matildassa on tavoitettu Dahlin karu tyyli, eikä sitä ole pyritty pehmittelemään.

Iso kiltti jätti -elokuva (2016, ohj. Steven Spielberg) tuntui hieman laimennetulta versiolta Dahlin tekstistä. Toisaalta alkuperäistarinan muokkaaminen on katsottava elokuvan eduksi. Elokuvaan on ilmestynyt uusia kohtauksia, jotka toimivat uskottavasti suhteessa alkuperäistekstiin ja tarjoavat kirjansa lukeneelle virkistävän lisän tuttuun tarinaan. Lisäksi elokuva oli visuaalisesti huikea, kuten Spielbergilta saattaa olettaa.

Elokuvaversio eroaa muutenkin suomennetusta kirjasta. Tuomas Nevanlinna on hyödyntänyt käännöksessään kotoutustekniikkaa. Kirjan lopussa ei matkata Lontooseen tapaamaan Englannin kuningatarta ja pyytämään apua tämän armeijalta, kuten elokuvassa tapahtuu. Kirjassa IKJ ja Sohvi pyytävät apua Suomen dresipentiltä.

Myös muita kirjan kohtauksia ja yksityiskohtia on paikannettu Suomeen. IKJ esimerkiksi yrittää selittää Sohville, että jättiläisten mukaan ihmisparsat eri puolilla maailmaa maistuvat erilaisilta:

”Ihmisparsat Hampurista maistuu sämpylöiltä”, Jättiläinen jatkoi.

”Tottakai”, Sohvi sanoi. ”He maistuvat hampurilaisilta.”

”Väärin!” huusi jättiläinen ja hakkasi käsillä reisiään. ”Hampurilaiset Hampurista maistuvat sämpylöiltä koska ne maistuu porilaisilta.”

”Miltä Porin asukkaat sitten maistuvat?” Sohvi kysyi.

”Hampurilaisilta”, jättiläinen huusi voitonriemuisena. ”Meheviltä hampurilaisilta”

Nevanlinnan käännös on ällistyttävän hyvin tehty. Tarinan siirtäminen Suomen maaperälle ja Presidentinlinnaan on taatusti ollut vaativa työ.

Käännös ei mene pilalle sittenkään, vaikka kirja sisältää Quentin Blaken alkuperäiskuvituksen. Kuvat myötäilevät tarinaa ja varastavat huomion vain sopivilla hetkillä.

Lukutoukan kulttuuriblogi: Roald Dahl: Iso kiltti jätti
Episodi: Elokuva-arvio: Iso kiltti jätti