Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja kodittomat

9789513190446_frontcover_final_medium

Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja kodittomat
Suom. Matti Brotherus
Romaani, 391 s.
Tammi, 2016

Petra Delicado on suosittu rikospoliisihahmo etenkin Keski-Euroopassa. Petra Delicado ja kodittomat (Un barco cargado de arroz, 2004) on sarjan neljäs suomennettu osa. Yhteensä sarjassa on ilmestynyt jo kymmenen osaa.

Tällä kertaa poliisin selvitettäväksi päätyy kulkurin murha, joka johdattaa rikoskomisarion tutustumaan Barcelonan asunnottomien maailmaan. Dekkarin pääpaino tuntuu kuitenkin olevan komisario Delicadon yksityiselämässä.

Naiskomisarion tähdittämä dekkarisarja rikkoo Alicia Giménez Bartlettin mukaan tavanomaisen rikoskirjallisuuden lainalaisuuksia. Petra Delicado on sekä feminiininen että feministinen hahmo. Vahvaluonteinen naiskomisario on mukavaa vaihtelua rikoskirjallisuudessa, jossa naiset on yleensä totuttu näkemään vaimon tai uhrin roolissa.

Tarina alkaa terävästi suoraan tapahtumien ytimestä eli rikospaikalta. Pesäpallomailalla murjotun kulkurin ruumis ja sen teatraalinen hylkääminen kodittomien asuinsijoille saavat Delicadon epäilykset heräämään. Epäilykset kohdistuvat kaupungin skineihin, joiden tiedetään usein omakätisesti ojentavan laitatien kulkijoita.

Delicado yhdessä apulaisensa ylikonstaapeli Fermín Garzónin kanssa ryhtyvät selvittämään tapausta ja tutustumaan Barcelonan asunnottomien elämään yrityksenään päästä selville kodittoman ihmisen mielenmaisemasta.

Toisin kuin kaupunkia hengästyttävän kilpaa ylistävät Barcelona-romaanit yleensä, Petra Delicado ja kodittomat tuo esiin Barcelonan varjoisan puolen. Teosta voisi kutsua jopa yhteiskunnallisesti kantaa ottavaksi.

Delicadon tarina ja rikoksen selvittely soljuvat eteenpäin tasaisella tahdilla. Ensisijaisesti teos tuntuu kuitenkin keskittyvän naiskomisarion yksityiselämän esittelyyn. Tällä tavoin Delicadosta rakennetaan kattavaa kokonaiskuvaa, ei vain poliisina vaan myös ihmisenä ja ennen kaikkea naisena.

Petra Delicado on kypsään ikään ehtinyt eronnut nainen, joka ei ole koskaan edes haaveillut perheen perustamisesta. Hän nauttii irtosuhteistaan iän tuomalla varmuudella ja kokemuksella. Joku voisi kutsua Delicadoa kyyniseksi, mutta pikemminkin kyse on hedonistisesta hahmosta, joka ei yksinkertaisesti kaipaa sitoumuksia.

Petra Delicado ja kodittomat on vakavan rikoksen selvittelystä huolimatta kevyttä luettavaa. Rikosmaailman kylmyyteen tuodaan mukavasti kontrastia kuvaamalla poliisien välistä huumoria ja ihmissuhteita. Lisäksi Matti Brotheruksen etevä suomennos edistää teoksen luettavuutta.

Mainokset

Red Nose Company: Punainen viiva

_9310404_orig

Red Nose Company: Punainen viiva
Vierailunäytös Turun kaupunginteatterissa 22.3.
Ohjaus: Otso Kautto
Teksti: Ilmari Kianto ja työryhmä
Näyttelijät: Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen

Kotimaisista klassikkoteoksista on tehty valtavat määrät adaptaatioita niin valkokankaalle kuin näyttämölle. Ilmari Kiannon kanonisoidusta Punaisesta viivasta on Matti Kassila ohjannut ensimmäisen filmatisoinnin jo 1959.

Red Nose Companyn klovnien Zinin (Timo Ruuskanen) ja Miken (Tuukka Vasama) esittämässä ja Teatteri Quo Vadiksen Otso Kauton ohjaamassa Punaisessa viivassa on – enemmän kuin sovituksesta näyttämölle – kyse pikemminkin teoksen ja sen koko syntykontekstin ja tekijän kommentoinnista ja näkyväksi tekemisestä.

Red Nose Companyn klovneriaa hyödyntävä esitys kertoo Kiannon Punaisen viivan tarinan läpikotaisin. Kertomus sijoittuu ensimmäisten eduskuntavaalien aikaan vuonna 1907.

Korpiloukon syrjäiseen metsätupaan, Topi ja Riika Romppasen torppaan asti kantautuu huhu punaisesta viivasta, jonka nyt ensimmäistä kertaa myös köyhä kansa pääsee vaaleissa vetämään. Toivo herää kansassa, mutta kehitys etenee liian hitaasti tuodakseen apua nälästä ja kivusta kärsiville Korpiloukon lapsille.

Yllättävänkin yksityiskohtaisesti Korpiloukon vähäosaisen perheen tarinaan pureutuva esitys ei silti puuduta yleisöä. Siitä pitävät huolen Miken ja Zinin menevä  ja vilpitön esiintyminen.

Esitys perustuu osin improvisaatiolle, mikä tuo lavalle lisäkomiikkaa ja läsnäolon tuntua. Esityksen huumori on samaan aikaan purevaa ja hyväntahtoista. Se osoittaa sormensa ainoastaan kohti ilmiselviä asioita, jotka ansaitsevat tulla esiin nostetuiksi.

Klovnien kommentit Kiantoa ja tämän teosta kohtaan ovat pääosin satiirisia. Muun muassa Kiannon herkkä ja lyyrinen lause saavat sarkastisen osansa kommenteista.

Esityksessä on puututtu myös Kiannon tapaan esittää vähäosaiset henkilöhahmot yksinkertaisina jörriköinä, joille vierasperäisten sanojen lausuminen tuottaa vaikeuksia – esimerkiksi ”sosiaalidemokraatista” tulee Korpiloukon Topin suussa ”soli-sali-ratti”.

_9758383_orig

Kiannon Punainen viiva on loppujen lopuksi suuri tragedia. Miken ja Zinin käsittelyssä teoksesta on tuotu esille uusia puolia, eikä lopun traagisuus välity katsojalle niin vaikuttavana kuin romaanista käsin luettuna.

Parituntista esitystä halkovat musiikkiesitykset, joissa klovnit tippuvat rooleistaan. Ääniraidan kappaleilla, muun muassa Iggy Popin, Lou Reedin ja Manic Street Preachersin biiseillä, klovnit Mike ja Zin tuovat myös koskettavasti itseään osaksi esitystä.

Esitystä suositellaan 14-vuotiaista ylöspäin. Mielestäni esitys sopisi täydellisesti kotimaista klassikkokirjallisuutta vierastaville nuorille. Myös kirjallisuuden klassikoiden syvälukutaitoa ja perusteltua kyseenalaistamista olisi hyvä oppia jo nuorena.

Yle: Näihin kuviin Ilmari Kiannon Punainen viiva tiivistyy klovnien käsissä!
Red Nose Company: Punainen viiva kiertueella 2016-2017

Teatteri Vertigo: Orlando

orlando-2
Arkkiherttua Harry (Kati Urho) kosii Orlandoa (Hanna Ojala) Kuva: Ville-Matias Roisko

Teatteri Vertigo: Orlando
Esitykset: 24.2.–9.3.2017
Alkuperäisteksti: Virginia Woolf
Ohjaus: Ishwar Maharaj
Käsikirjoitus: Ishwar Maharaj & Eeva Salonius
Koreografiat: Maija Reeta Raumanni
Lavastus: Marie Antikainen
Valot: Jarkko Forsman
Äänisuunnittelu: Arttu Aarnio
Näyttelijät: Hanna Ojala, Asta Rentola, Alisa Salonen, Kati Urho,  Veera Alaverronen, Eija Talo-Oksala

Teatteri Vertigo perustettiin Turusssa vuonna 2008. Teatteri tunnetaan uteliaisuudestaan esitystilojen suhteen. Vertigon esityksiä on nähty aiemmin muun muassa Brinkhallin kartanossa ja Maistraatin istuntosalissa Vanhalla Suurtorilla – sekä nyt Turun VPK-talolla.

Valitettavasti Orlandon tarinaa ei ole täysin onnistuttu tuomaan tähän päivään. Virginia Woolfin alkuperäiskertomukseen Teatteri Vertigon Orlando ei tuo uusia tai yllättäviä oivalluksia, mutta esitys on kaikesta huolimatta rakennettu kauniisti ja elävästi.

Puitteet ovat kohdillaan. VPK-talon vanha juhlasali kristallikruunuineen ja samettiverhoineen luo esitykselle satumaisen miljöön. Esityksen seuraaminen tapahtuu liikkuen rakennuksessa salista toiseen. Onpa osa kohtauksista sijoitettu jopa portaikkoon.

Yleisö jaetaan pienempiin ryhmiin, jotta kaikki mahtuvat seuraamaan kohtauksia pienemmissäkin tiloissa. Katsojat näkevät kohtaukset eri järjestyksessä. Esityksessä korostuu näin poikkeaminen tapahtumien lineaarisesta aikajärjestyksestä.

Orlando edustaa ennen kaikkea elämyksellistä teatteria. Huomaan odottavani innolla aina seuraavaa kohtausta ja mitä seuraavan oven takaa mahtaakaan löytyä. Katsojien innokkuus on huomioitu. ”Älkää avatko suljettuja ovia”, muistutetaan esityksen ohjeistuksissa.

Orlando sopiikin parhaiten elämyksenjanoisille katsojille. Yli kolme tuntia kestävä esitys on tasaisesti rytmitetty ja se etenee suhteellisen luontevasti. Väliaikamusisointi täydentää esitystä. Sen sijaan esityksen lyyrisesti painava replikointi edellyttää myös kärsivällisyyttä ja aktiivista kuuntelemista.

Orlandon tarinaan aiemmin tutustumattomalle käsiohjelmasta voi olla suuri hyöty. Esityksen seuraaminen ilman käsiohjelmassa esitettyä aikajanaa voi tuntua poukkoilevalta. Tämä selittyy Orlandon alkuperäistekstin, Virginia Woolfin romaanin tunnusomaisilla piirteillä.

Virginia Woolfin Orlando ilmestyi Britanniassa vuonna 1928. Orlandossa Woolf kehitteli jo vastaavia ajatuksia naisen mahdollisuuksista kirjailijuuteen kuin seuraavana vuonna ilmestyneessä esseekokoelmassaan Oma huone (A Room of One’s Own). Woolfin johtopäätös oli, että suurimmalle osalle naisista kirjoittaminen oli 1900-luvun alun brittiläisessä luokkayhteiskunnassa niin käytännössä kuin teoriassakin mahdotonta.

Modernistiselle romaanille tyypillisesti Orlandossa juonen ja kerronnan eteneminen ovat toissijaisia suhteessa henkilöhahmojen sisäisen maailman kuvaukseen. Esityksessäkin heijastellaan useimmiten Orlandon päänsisäisiä liikahduksia.

Esityksen nimikkohahmo, Orlando (Hanna Ojala) on runoilija, joka syntyy mieheksi 1400-luvulla, pääsee kuningatar Elisabet I:n (Eija Talo-Oksala) suosioon 1500-luvulla, rakastuu pikkujääkauden aikaan 1600-luvulla venäläiseen Sashaan (Veera Alaverronen) ja pakenee 1700-luvun kynnyksellä Konstantinopoliin, missä hän kokee muodonmuutoksen.

Orlando kokee yllättäen uudestisyntymän ja herää eloon naisena. Hän saa pian huomata, kuinka kapeaksi elämä käy, kun elää naisena patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Orlandon 1500-luvun lopulta saakka tekeillä ollut runoelma Tammipuu julkaistaan vasta 1900-luvun alussa, kun maailma on viimein naiskirjailijoille suopea.

orlando-3
Orlando tapaa sielunkumppaninsa Shelmerdinen (Alisa Salonen) Kuva: Ville-Matias Roisko

Kysymykset sukupuolesta ja -puolettomuudesta ovat vahvasti läsnä Orlandon tarinassa. Orlando haluaa korostaa, ettei hänen kohdallaan ole kyse sukupuolen korjauksesta, vaan tahattomasta muutoksesta.

Esityksessä päädytään käsittelemään biologisen sukupuolen sijaan ennemmin yhteiskunnallista sukupuolta ja koettua sukupuolta, sukupuoli-identiteetin kysymyksiä.

Aika ja ajallisuus taas ovat toinen keskeinen teema, joka sisällön sijaan käy ilmi esityksen rakenteellisista ja näyttämöllisistä elementeistä.

Arttu Aarnio on suunnitellut näytökselle ajallisen äänimaiseman, jolla esitykseen maalataan näkymättömiä ajan kulkua ja kehitystä osoittavia elementtejä.

Ohjaaja Ishwar Maharajin ja suomentaja Eeva Saloniuksen yhdessä käsikirjoittaman esityksen voi nähdä saaneen ulkonäöllisiä vaikutteita Sally Porterin ohjaamasta samannimisestä elokuva-adaptaatiosta vuodelta 1992. Jonkinlaista omaperäisyyttä esitykseltä jäinkin kaipaamaan.

Turun Sanomat: Teatteriarvio: Orlando jää muotonsa vangiksi
Aamuset: Teatteri Vertigo pureutuu päivänpolttavaan klassikkoon

Alejo Carpentier: Eroica

eroica_kansi_images_base_medialle-art_eroica_500_

Alejo Carpentier: Eroica
Suom. Jyrki Lappi-Seppälä
Lyhytromaani, 152 s.
Aviador, 2016

Kuuluisan kuubalaisen kirjailijan lyhytromaani rakentuu kuin Beethovenin sinfonia. Eroican, Beethovenin kolmannen, ”herooisen” sinfonian alun sonaattimuoto on Alejo Carpentierin romaanissa sovitettu kaunokirjalliseen muottiin. Musikologinakin tunnettu Carpentier perehtyi huolella kumpaankin lajiin, minkä vuoksi Eroicaa voidaan pitää poikkitaiteellisenakin teoksena.

Teoksen nykyhetki tapahtuu konserttisalissa, jossa sinfoniaorkesteri esittää Beethovenin herooista sinfoniaa. Viime hetkellä ennen konsertin alkua saliin syöksyy nuhjuisesti pukeutunut mies kannoillaan kaksi takaa-ajajaa. Miehellä on sinfonian keston verran eli noin 46 minuuttia aikaa käydä läpi aiempia tapahtumia. Sen sijaan, että mies keskittyisi nauttimaan viimeisestä sinfoniastaan, hän kertailee mielessään menneitä tapahtumia.

Takaumien avulla selviää, mikä on johtanut tuohon tilanteeseen ja miksi takaa-ajajat ovat miehen kintereillä. Selviää poliittisten yhteenottojen, terrorismin ja vallankumousliikkeiden koko vyyhti tilanteen taustalla. Eletään 1930-luvun alun Kuubassa, jossaa presidentti Gerardo Machadon hallitsema diktatuuri on sortumassa. Aika on sekasortoinen.

Eroica onkin yllättäen hyvin poliittinen ja yhteiskuntakriittinen teos. Se valottaa Kuuban veristä historiaa, jossa eivät vain vastustajat teloittaneet toisiaan vaan käytiin myös vastarintaliikkeiden sisäisiä kamppailuja.

Eroica kertoo tositapahtumiin perustuvan tarinan aktivistiryhmään kuuluvasta miehestä, joka kidutettuna päätyy ilmiantamaan toverinsa. Entiset toverit päättävät teloittaa ilmiantajan ja niin mies takaa-ajajineen päätyvät sattumalta konserttisaliin.

Eroicaa lukiessa on vaikea välttyä joutumasta tekstin imuun. Carpentierin teksti etenee tajunnanvirranomaisesti, ja siirtymät ajasta ja paikasta toiseen ovat unenomaisen huomaamattomia. Suomentaja Jyrki Lappi-Seppälä ei ole edes yrittänyt kotouttaa ja lyhentää Carpentierin yli sivunmittaisiksi venyviä virkkeitä. Runsaasta pilkutuksesta johtuen teoksen tahti on paikoin hyvinkin kiivas.

Carpentierin valtoimenaan vellova teksti on myös jokseenkin vieraannuttavaa. Carpentierin sanasto on rikasta ja se herkistää lukijan nauttimaan runsaana etenevästä kielestä. Sen vuoksi teoksen tarinasta on vähän väliä kurottava uudestaan kiinni, jotta tapahtumat eivät uhkaisi karata lukijan käsistä.

On hienoa huomata, kuinka uudet pienkustantamot ovat ottaneet vastuun laadukkaan käännöskirjallisuuden julkaisemisesta. Aviador Kustannus on jo aiemmin julkaissut kiinnostavia uusia nimikkeitä Latinalaisen Amerikan maista, ja nyt painopiste on nähtävästi laajentunut myös klassikoiden saattamiseksi suomenkielisten lukijoiden käsiin. Seuraavaksi vuorossa on Paolo Linsin jo vuonna 2002 elokuvaksikin sovitettu Jumalan kaupunki (Cidade de Deus, 1997), joka onkin jo aivan liian kauan odottanut suomennosta vailla.

Kauppalehti: Rönsyävän lauseen lumo

Alexandra Salmela: Antisankari

1131

Alexandra Salmela: Antisankari
Romaani, 445 s.
Teos, 2015

Slovakialaissyntyisen Alexandra Salmelan toinen romaani Antisankari ei tottele totunnaisuuksia. Edeltäjänsä tavoin teos koettelee vastaanottajan ymmärrystä ja hermoja eikä säästele lukijaansa. Romaani on moniääninen sekoitus erilaisia tekstikatkelmia ja kaikkitietävää kerrontaa.

Romaanissa asettuvat vastakkain kaksi täysin vastakohtaista miljöötä, Utopia ja KoroNovo. Utopia on ekoutooppinen propagandavaltio, jossa raha ja omistaminen ovat täysin tuntemattomia käsitteitä. KoroNovo puolestaan edustaa liki dystooppista riistokapitalistista kulutusyhteiskuntaa, jossa ihmiset juhlivat uuden ostoskeskuksen avajaisia kuin Kristuksen syntymää.

Näiden valtioiden välille lähetetään matkalle Utopian oma Odysseus, nimeltään Antti Sankari, camera obscura -menetelmään taantunut lehtikuvaaja. Lapsena orvoksi jäänyt Sankari on perinyt kunniakkaan nimensä urheilta vanhemmiltaan. Hänen mukanaan harharetkillä matkaavat hyllytetty toimittaja L.I.Airiainck sekä tämän nuori maaemonpentu ja planeettamme uskollisin puolustaja Meteora.

KoroNovossa mediaguru Michele Po, toiselta nimeltään Tzal, toivoo suuresti tapaavansa Sankarin, mutta Antti Sankari ei osoittaudu odotusten kaltaiseksi. Hän onnistuu väistelemään kaikkia tapaamisia ja haastatteluja. Antti Sankari paljastuu kyyniseksi ja karskiksi vätykseksi, joka ei tunnu välittävän maailmanmenosta tippaakaan.

Vaikka Antti Sankari on teoksen päähenkilö, hänelle ei niinkään anneta omaa ääntä. Sankari on tarkkailun kohde, jonka menoja seurataan valvontakameroilla ja kellokorteilla. Sankaria voi yrittää ymmärtää vain hänen tekojensa kautta. Sankarin hiljaisuutta lisäävät hänen ajoittaiset katoamisensa. Sankarin mielenmaisemaa kuvataan myös sekaisin lojuvilla revityillä kirjeillä, joiden salaperäinen lähettäjä on yrittänyt tavoittaa Sankarin persoonassa edes pientä yhteyttä tämän nimeen.

Katkelmalliseen kerrontaan sisältyy lisäksi eräänlainen valmiiksi luettu taso. Paikoitellen lauseet ja sanat loppuvat kesken, aivan kuin kerronnassa pyrittäisiin jäljittelemään ajallemme tyypillistä, katkelmallista vilkaisulukutapaa, jossa otsikot luetaan juuri ja juuri loppuun asti, eikä teksteihin paneuduta, ellei jo otsikosta löydy jotain erityisen nasevaa ja huomiota herättävää.

Juuri rakenteensa puolesta teos onkin mielenkiintoinen. Se haastaa totuttuja lukutapoja typografisin keinoin. Esimerkiksi rivien alkuja on sijoiteltu epätavallisiin kohtiin pitkien sisennysten avulla. Fonttikokoa on pienennetty ja taas suurennettu kuvauksen vaatimalla tavalla. Teos sisältää myös otteita Meteoran päiväkirjasta, lyhyitä artikkeleita Utopian propagandalehdestä Faktasta, mytologisia kertomuksia Suuresta Suunnanantajasta eli Utopian entisestä hallitsijasta sekä kerronnan sisään tiputeltuja mainoslauseita, jotka lukija voi kuvitella vilkkumaan eteensä värivaloin ostoskeskuksen ulkoseinästä.

Teoksen yllä hiipii alati kontrolloidun valvontayhteiskunnan haamu. Ihmisiä tarkkaillaan koko ajan. Joku valvoo kiinteästi valvontakameroiden tuottamia näytöksiä ruutujen toisella puolen. Joku tietää koko ajan missä olet ja mitä teet. Kaiken yllä leijuu salaperäinen ja jumalankaltainen Hän, teoksen kaikkitietävä kertoja, jolla tuntuu olevan suora näkyvyys aina ja kaikkialle.

Lopulta selviää, että Utopian ja KoroNovon täysin vastakohtaiset valtiot rakentuvat yhteisen historian varaan. Salmela onnistuu teoksellaan hämmentämään utopian ja dystopian välistä vastakkainasettelua. Raja ekoutooppisen ja ekodystooppisen valtion välillä voi olla vähintäänkin häilyvä. Teos kertoo etenkin moraalista ja ratkaisuista, joita on välttämättä tehtävä. Lieventääkseen omantuntonsa kolkutuksia jotkut kutsuvat niitä kompromisseiksi.

Kritiikki on julkaistu alun perin kirjallisuuslehti Lumoojan numerossa 3-4/2015.

Helsingin Sanomat: Antisankari julistaa irvileukaiset madonluvut ihmiskunnalle
Kiiltomato: Kaksi dystopiaa

 

Fernando Pessoa: Anarkistipankkiiri

978-952-260-303-6

Fernando Pessoa: Anarkistipankkiiri
Novelli, 71 s.
Suom. Sanna Pernu
Basam Books, 2014

Fernando Pessoa oli portugalilainen kirjallisuuden monialainen ammattilainen. Hän on yhä yksi Portugalin arvostetuimmista, jollei jopa arvostetuin runoilija. Pessoan satiirinen novelli Anarkistipankkiiri on yksi harvoja häneltä suomennettuja tekstejä.

Novellissa kahvittelevat ja keskustelevat kaksi henkilöä. Toinen henkilöistä on pankkiiri. Hämmennystä aiheutuu siitä, että hän väittää olevansa myös anarkisti. Henkilö alkaa selittää toiselle osapuolelle opettavaiseen sävyyn, miksi juuri hän on ollut ja on yhä anarkisti huolimatta siitä, että hänestä on samalla tullut varakas pankkiiri, oikea rahaherra.

Pessoa lainaa novellissaan Platonilta kuuluisaa dialogia. Tekstistä puuttuu paljon perinteiselle novellille ominaisia piirteitä. Dialogimuotonsa vuoksi tekstiä voisi nimittää myös esseeksi, epäsuoraksi pamfletiksi tai jopa manifestiksi. Teoksen informatiivinen puoli on hyvin korostetussa asemassa. Kaunokirjalliset ainekset toimivat vain apuvälineinä, joiden avulla Pessoa nostaa esille ajatuksia maailmasta ja yhteiskunnasta.

Näennäisesti Anarkistipankkiiri vaikuttaa satiirilta ja poliittiselta kannanotolta. Mielestäni teoksesta on kaivettavissa pinnan alta esille muita Pessoalle tärkeämpiä ja tutumpia aiheita, kuten taidetta, luovuutta ja taiteilijuutta käsitteleviä ajatuksia. Näitä teemoja Pessoa on käsitellyt pitkin laajaa tuotantoaan.

Pessoa tunnetaan lukuisista pseudonyymeistään, joilla hän kirjoitti ja julkaisi erilaisia tekstejä. Pessoan luomat valehenkilöllisyydet olivat pikemminkin heteronyymejä, sillä niillä kaikilla oli oma persoonansa, historiansa, kirjoitustyylinsä ja aiheensa, mistä kirjoittaa.

Vuonna 1922 ilmestyneessä Anarkistipankkiirissa Pessoa puhuu mielestäni pankkiirin suun kautta omasta kirjailijuudestaan sekä siitä kirjallisuuden monimuotoisuudesta, jota yhden ainokaisen kirjoittajankin on mahdollista luoda ja kehittää.

Pessoa itse on jo olemassa oleva todiste tästä mahdollisuudesta.

Lukuisilla heteronyymeillään Pessoa on luonut oman kirjallisen valtakuntansa, jossa hän on kumonnut kirjallisuuden lait ja normit. Pessoa on tuotannollaan osoittanut, kuinka yhdellä vaivaisella kirjailijalla on mahdollisuus irroitella teksteissään ja selättää yksipuoliset ja rutiininomaiset kirjoitustavat.

Pessoa on taistellut tuotannollaan kaunokirjallisen kentän odotuksia vastaan ja ehkäpä juuri siksi hän on ansainnut klassikkokirjailijan asemansa.

Mielestäni teoksen uusi painos olisi kaivannut ajankohtaisemman ja novellin sisältöä pohdiskelevan esipuheen. Antti Lindqvistin kirjoittama ensimmäisen suomennoksen aikainen esipuhe vuodelta 1992 ei enää palvele tarkoitustaan. Lindqvist avaa pääasiassa (suurelle lukijakunnalle todennäköisesti tuntemattoman) Pessoan elämää, ei niinkään tämän teoksia. Samat biografiset faktat voi yhtä hyvin lukea suoraan englanninkielisestä Wikipedia-artikkelista.

Helsingin Sanomat: Miksi pankkiiri oli anarkisti?