Alejo Carpentier: Eroica

eroica_kansi_images_base_medialle-art_eroica_500_

Alejo Carpentier: Eroica
Suom. Jyrki Lappi-Seppälä
Lyhytromaani, 152 s.
Aviador, 2016

Kuuluisan kuubalaisen kirjailijan lyhytromaani rakentuu kuin Beethovenin sinfonia. Eroican, Beethovenin kolmannen, ”herooisen” sinfonian alun sonaattimuoto on Alejo Carpentierin romaanissa sovitettu kaunokirjalliseen muottiin. Musikologinakin tunnettu Carpentier perehtyi huolella kumpaankin lajiin, minkä vuoksi Eroicaa voidaan pitää poikkitaiteellisenakin teoksena.

Teoksen nykyhetki tapahtuu konserttisalissa, jossa sinfoniaorkesteri esittää Beethovenin herooista sinfoniaa. Viime hetkellä ennen konsertin alkua saliin syöksyy nuhjuisesti pukeutunut mies kannoillaan kaksi takaa-ajajaa. Miehellä on sinfonian keston verran eli noin 46 minuuttia aikaa käydä läpi aiempia tapahtumia. Sen sijaan, että mies keskittyisi nauttimaan viimeisestä sinfoniastaan, hän kertailee mielessään menneitä tapahtumia.

Takaumien avulla selviää, mikä on johtanut tuohon tilanteeseen ja miksi takaa-ajajat ovat miehen kintereillä. Selviää poliittisten yhteenottojen, terrorismin ja vallankumousliikkeiden koko vyyhti tilanteen taustalla. Eletään 1930-luvun alun Kuubassa, jossaa presidentti Gerardo Machadon hallitsema diktatuuri on sortumassa. Aika on sekasortoinen.

Eroica onkin yllättäen hyvin poliittinen ja yhteiskuntakriittinen teos. Se valottaa Kuuban veristä historiaa, jossa eivät vain vastustajat teloittaneet toisiaan vaan käytiin myös vastarintaliikkeiden sisäisiä kamppailuja.

Eroica kertoo tositapahtumiin perustuvan tarinan aktivistiryhmään kuuluvasta miehestä, joka kidutettuna päätyy ilmiantamaan toverinsa. Entiset toverit päättävät teloittaa ilmiantajan ja niin mies takaa-ajajineen päätyvät sattumalta konserttisaliin.

Eroicaa lukiessa on vaikea välttyä joutumasta tekstin imuun. Carpentierin teksti etenee tajunnanvirranomaisesti, ja siirtymät ajasta ja paikasta toiseen ovat unenomaisen huomaamattomia. Suomentaja Jyrki Lappi-Seppälä ei ole edes yrittänyt kotouttaa ja lyhentää Carpentierin yli sivunmittaisiksi venyviä virkkeitä. Runsaasta pilkutuksesta johtuen teoksen tahti on paikoin hyvinkin kiivas.

Carpentierin valtoimenaan vellova teksti on myös jokseenkin vieraannuttavaa. Carpentierin sanasto on rikasta ja se herkistää lukijan nauttimaan runsaana etenevästä kielestä. Sen vuoksi teoksen tarinasta on vähän väliä kurottava uudestaan kiinni, jotta tapahtumat eivät uhkaisi karata lukijan käsistä.

On hienoa huomata, kuinka uudet pienkustantamot ovat ottaneet vastuun laadukkaan käännöskirjallisuuden julkaisemisesta. Aviador Kustannus on jo aiemmin julkaissut kiinnostavia uusia nimikkeitä Latinalaisen Amerikan maista, ja nyt painopiste on nähtävästi laajentunut myös klassikoiden saattamiseksi suomenkielisten lukijoiden käsiin. Seuraavaksi vuorossa on Paolo Linsin jo vuonna 2002 elokuvaksikin sovitettu Jumalan kaupunki (Cidade de Deus, 1997), joka onkin jo aivan liian kauan odottanut suomennosta vailla.

Kauppalehti: Rönsyävän lauseen lumo

Mainokset

Turun ylioppilasteatteri: Kakaja raznitsa

28481ac68913357a4c24baca9aff7570
Äinemöinen & kuoro Kuva: Oona Paukkonen

Turun ylioppilasteatteri: Kakaja raznitsa
Esitykset: 14.10. – 18.11.
Ohjaus & käsikirjoitus: Juha Hurme
Puvustus: Miretta Kujamäki & Minea Lehtinen
Lavastus: Miretta Kujamäki
Valot: Olavi Ermala
Musiikki: Saara Mänttäri
Näyttelijät: Heikki Ellilä, Ville Flykt, Nadja Uusiperhe, Sara Koiranen, Karolina Jalarvo, Suvi Puttonen, Katri Aholainen, Saara Mänttäri, Veera Knuutila, Karolina Vilppo & Minea Lehtinen

Kakaja raznitsa on jo kuudes Juha Hurmeen ohjaama esitys Turun ylioppilasteatterille. Esiintyjien luonnikkuudesta päätellen Kakaja raznitsa on kuin kotonaan ylioppilasteatterilla, jonka näyttämön tumma, tiivis tila alkaa jo muistuttaa luonteenomaisesti hurmeikkaalta.

Kakaja raznitsan teksti perustuu Suomen kansalliseepos Kalevalaan, jonka omaleimaista runomittaa on käytetty runsaasti hyödyksi esityksen polveilevassa replikoinnisssa. Alkusointuja uhkuva nelipolvinen trokee luistaa näyttelijöiltä niin sujuvasti, ettei katsojan korva kerkeä vastaanottamaan koko samankaltaisten äänteiden sekamelskaa. Jää vain mietityttämään, miten suomen kielen saakin kuulostamaan niin oudolta.

Kakaja raznitsassa suhde Kalevalaan on samaan aikaan utelias ja tutkiskeleva, mutta toisaalta parodinen ja rienaava. Esitykseen on sisällytetty tunnistettavasti Kalevalan silmiinpistävimpiä kohtauksia. Turun murretta ähkivä Äinemöinen (Heikki Ellilä) kosii impeä toisensa perään, Aino (Katri Aholainen) menee mereen, Ilmo Seppärinen (Ville Flykt) takoo muka-sammon, käydään sotaa Pohjolassa ja Lemmingin äiti (Suvi Puttonen) kerää poikansa palaset kokoon Tuonelan joesta.

Muuten perin irrallisista osista koostuvaa tarinaa kuljettaa eteenpäin esitystä valaiseva ja kommentoiva kuoro (Veera Knuutila, Karolina Vilppo & Minea Lehtinen), joka kytkee esityksen nykypäivän murheisiin.

Kakaja raznitsassa erottuu tavoite purkaa suomalaisen identiteetin muodostumisen historiaa. Suomalaiseen kulttuuriperintöön viittaamalla siinä tavoitellaan jotain alkukantaisia lähtökohtia, joista suomalaisten synkeä itsekuva muodostuu.

21aaf1383a2f7750eeb71de00980d2ce
Aino ja äitinsä Kuva: Oona Paukkonen

Esityksessä Kalevalaa lähestytään pitkälti naisnäkökulmasta. Vetistelevät mieshahmot jäävät rannalle ruikuttamaan, kun itsenäiset immet antavat rukkaset ja vahvat äitihahmot, Louhi (Karolina Jalarvo), Ainon äiti (Sara Koiranen) ja Lemmingin äiti (Suvi Puttonen), pitävät huolta jälkeläisistään.

Eikä pelkästään Kalevalaa, vaan tekstissä on sörkitty myös Kantelettaren virsirunoutta. Esitystä voisi luonnehtia heleästi rienaavaksi juuri naisnäkökulmansa takia. Viimeistään kun kristinusko on yltänyt Pohjolaan ja Pohjan tytär (Nadja Uusiperhe) lausuu ”Mataleenan virttä”, voisi sanoa jonkinmoisen emansipaation tapahtuneen Kalevalan naishahmojen kohdalla. Kakaja raznitsassa Kalevalan naiset ovat myös kuvankauniita seireenejä, eivät noitamaisia koukkunokkia, jollaisina esimerkiksi kansallisromanttinen kuvataiteemme on pyrkinyt naishahmoja esittämään.

Kakaja raznitsa on kehtaava komedia, joka on tarttunut kansalliseepokseemme kielellisiä lähtökohtia ylistäen ja nostanut esiin uudenlaisen, sankarihahmojaan uudelleen arvioivan eepoksen.

Näyttelijöiden avoin esiintyminen ja liikkuvuus sekä taidokkaat musiikkikohtaukset tekevät esityksestä yhtenäisen ja helposti lähestyttävän. Esityksen rytmiikka toimii varmalla viehätyksellä, ja juoni etenee yllätyksellisyyttä unohtamatta. Puolitoistatuntinen kurkistus uudelleen sovitettuun kansallismaailmaan on pelkistetty mutta ehyt, rikkaalla kielellä väritetty johdatus nykyteatteriin ja kansanperinteeseen.

Turun Sanomat: Teatteriarvio: Kevyen pinnan alta pilkottaa kysymysten syvyys

Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! (2016)

tatujapatu_juliste

Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! (2016)
Suomi, 70 min, komedia & perhe-elokuva
Ohjaus: Rike Jokela
Käsikirjoitus: Aino Havukainen
Pääosissa: Antti Holma, Riku Nieminen, Eedit Patrakka, Sulevi Peltola, Pirjo Lonka & Mari Lehtinen
Ensi-ilta: 19.10.2016

Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! -elokuva hurmaa kotimaisten lastenelokuvien perinteiseen tapaan raikkaalla ja värikkäällä toteutuksella sekä lämminhenkisillä henkilöhahmoilla.

Elokuva perustuu Aino Havukaisen & Sami Toivosen yhdessä luoman Tatu ja Patu -lastenkirjasarjan osiin. Havukainen on kirjoittanut myös elokuvan käsikirjoituksen. Kirjasarjaa ja elokuvaa voisi suositella noin alle 10-vuotiaille.

Kummalliset veljekset Tatu (Antti Holma) ja Patu (Riku Nieminen) ovat kotoisin Outolasta, josta he ovat matkanneet junalla Helsinkiin asti tapaamaan ystäväänsä Veeraa (Eedit Patrakka). Veeralla on kotona vaikeuksia saada äitinsä (Pirjo Lonka & Mari Lehtinen) uskomaan, että Tatu ja Patu ovat oikeasti olemassa, eivätkä vain Veeran mielikuvituksessa.

Toistaiseksi ensimmäinen Tatu ja Patu -filmatisointi on itse asiassa jouluelokuva. Elokuva on lämmin ja joulunhenkinen vaikka katastrofaalisia aineksia piisaa. Kommellukset alkavat heti Helsingin rautatieasemalta, kun Tatu ja Patu eksyvät Helsingin jouluruuhkaan ja lahjanostovilinään. Vaikka mikään ei tunnu sujuvan suunnitelmien mukaan, se ei häiritse sinnikkäiden hahmojen innokkuutta.

Elokuvassa hauskinta on Tatun ja Patun oudon puheenparren lisäksi se, kuinka he kyseenalaistavat totuttuja perinteitä ja luovat tilalle omia uusia keksintöjään. Esimerkiksi joulu on Outolan veljeksille aivan uusi käsite. Suuri osa elokuvan huumorista syntyykin Tatun ja Patun väärinymmärtämistä jouluperinteistä; elokuvassa hyasintit paistetaan uunissa, koristellaan joulupukki ja pistetään kanelia kainaloon.

Tatun ja Patun, Veeran sekä naapurin Martin (Sulevi Peltola) sympaattiset hahmot tekevät erehdyksestä toiseen etenevästä tarinasta lämminhenkisen ja hyväntuulisen. Jopa loskainen ja harmaa Helsinki näyttää houkuttelevalta joulun lämpöineen, vaikka joulun ruuhka-ajan todellisuus lieneekin täysin toisenlainen.

Elokuvan juoni sen sijaan on valitettavan löyhänlainen. Jäin kovasti kaipaamaan yhteisen joulunvieton kuvausta, kun elokuvassa kaikki aika meni Tatun ja Patun eksyilyn seuraamiseen. Ystävien riemuisa jälleennäkeminen, jota koko elokuvan ajan oli odotettu, sivuttiin lopulta kovin lyhyesti.

Federico Axat: Viimeinen mahdollisuus

axat_viimeinen-mahdollisuus_kansi72dpi

Federico Axat: Viimeinen mahdollisuus
Suom. Taina Helkamo
Romaani, 503 s.
Aula & Co, 2016

Federico Axatin neljäs romaani Viimeinen mahdollisuus (La última salida, 2016) on toistaiseksi ainut argentiinalaiselta kirjailijalta suomennettu teos. Viimeinen mahdollisuus on Axatin tähän mennessä tunnetuin teos. Se on nopeasti saanut otteen kansainvälisestä menestyksestä ja sitä on käännetty jo yli 20 kielelle.

Viimeinen mahdollisuus on ehta psykologinen trilleri, jonka sukulaisena voidaan pitää esimerkiksi Dennis Lehanen teosta Suljettu saari  (2004) ja Martin Scorsesen kirjan pohjalta ohjaamaa jännityselokuvaa Shutter Island (2010). Viimeinen mahdollisuus vain on paljon enemmän kuin sukulaisteoksensa.

Kuten jännityskertomuksissa yleensä, tämänkin teoksen juju piilee siinä, että tarinan kerronta johdattaa lukijaa harhaan ja hämää jatkuvasti. Totuudet teoksen taustalla ovat kaikkea muuta kuin lukijan annetaan ensitilassa olettaa.

Teos alkaa tilanteesta, jossa päähenkilö Ted McKay istuu työhuoneessaan ase kädessään valmiina ampumaan päänsä tohjoksi, kun oveen koputetaan. Juuri silloin Ted huomaa pöydällään lapun, johon hänen omalla käsialallaan on kirjoitettu: ”AVAA OVI. SE ON VIIMEINEN MAHDOLLISUUTESI”, eikä Ted millään muista kirjoittaneensa noita sanoja.

Teoksen aloitus tuntuu todelliselta, mutta tosiasiassa kyse onkin Tedin päänsisäisestä kuvitelmasta. Teoksen hämäävä aloitus saa lukijan varpailleen. Kenen sanoihin enää voi luottaa? Onko Ted tosiaan hullu vai esittääkö hän vain? Onko kyse salaliitosta? Teos avaa heti alkuun paljon mahdollisuuksia ja herättää lukijan luovuuden valloilleen.

Lopulta Ted löytää itsensä potilaana psykiatrisesta sairaalasta ja teoksen keskeisimmäksi hahmoksi vaihtuukin hänen psykiatrinsa Laura Hill. Alkaa eräänlainen tutkimusmatka Tedin pään sisälle, minkä tarkoituksena on selvittää hänen sairastumisen syynsä, miksi Tedin mielenterveys on järkkynyt. Matkan aikana paljastuu monen moista; törmätään omituiseen opossumiin ja selvittämättömiin kuolemantapauksiin, joita Ted ei kykene liittämään todellisuuteen.

Tedin pään sisälle syntynyttä monimutkaista syklien ja porttien verkostoa selitetään hänen aivojensa kehittyneisyydellä. Ted on nuorena ollut lupaava shakinpelaaja ja suoranainen nero, joka valokuvamuistinsa ja päättelykykynsä ansiosta valmistui yliopistosta käymättä luennoilla juuri ollenkaan. Tedin aivot onnistuvat huijaamaan häntä itseäänkin.

Sen lisäksi, että Viimeinen mahdollisuus on esimerkkiteos viiltävän jännitteen luomisesta, se myös lähes huomaamatta tulee kritisoineeksi amerikkalaista yhteiskuntaa ja sen hulluutta.

On jokseenkin huomiota herättävää, että Axat on sijoittanut tarinansa Massachussetsin osavaltioon, keskelle periamerikkalaista ympäristöä. Myös kaikki henkilöhahmot ovat tavanomaisilta vaikuttavia amerikkalaisia, perheellisiä ihmisiä. Teos tuo vaivihkaa esille Yhdysvaltojen kansalaisten arkeen liittyviä normeja ja käytäntöjä, joita se samalla halveksuu.

Teos nostaa esille mielenterveysongelmien laajuuden. Samalla se osoittaa itsetietoisesti, kuinka mielenterveysongelmista on tapana tehdä viihdettä ja kansanhuvia.

Viimeinen mahdollisuus on metaromaani siinä mielessä, että se voidaan nähdä psykiatri Laura Hillin kirjoittamana teoksena Tedin tarinasta. Epilogissa toimittaja haastattelee psykiatria kirjan julkaisun tiimoilta.

Teoksen voidaan nähdä ottavan osaa keskusteluun siitä, kenellä ja millaisessa tilanteessa on oikeus kertoa toisen ihmisen tarina. Laura Hill saa luvan Tediltä itseltään kirjan kirjoittamiseen ja Federico Axat taas on itse luonut Ted McKayn fiktiivisen hahmon, jonka tarinan hän teoksessaan kertoo. Kummankaan tarkoitus ei ole mässäillä hulluudella vaan kenties herätellä kärjistetysti kysymyksiä siitä, onko valtiossa jokin olennaisesti pielessä, kun se synnyttää tämänkaltaista hulluutta.

Taina Helkamon käännös on hyvin suorasanainen ja selkeä, mikä tekee teoksen lukemisesta mutkatonta. Teksti mahdollistaa nopean lukutavan, kun tapahtumat alkavat edetä kiihtyen, mikä on myös laskettava käännöksen eduksi.

Grus Grus Teatteri: Hamlet – koko totuus

hamlet_hirez_6

Grus Grus Teatteri: Hamlet – koko totuus
Esitykset 29.9. – 2.2.
Ohjaus: Ville Kurki
Käsikirjoitus: Ville Kurki & työryhmä
Valot: Jarkko Forsman
Äänet: Kalle Terästö & Jarno Sakki
Näyttelijät: Jaakko Ohtonen, Sofia Molin, Markku Tuulenkari, Ishmael Falke, Janna Haavisto & Jarno Sakki

Grus Grus Teatterin omaperäinen esitys Hamlet – koko totuus johdattaa läpi Turun linnan keskiaikaisen miljöön. Tässä esityksessä ei ole kulisseja, vaan yleisö kohtaa esityksen samassa tilassa ja samalla tasolla näyttelijöiden kanssa. Yleisöllä on myös roolinsa esityksessä. Katsojat jaetaan Rosencrantzeihin ja Guildensterneihin.

Hamlet lienee Shakespearen näytelmistä kaikkein esitetyin ja muunnelluin. Siitä on tehty myös lukuisia käännöksiä. Näytelmän ohjaaja Ville Kurki paljastaa käsiohjelmassa omaksi suosikikseen Aki Kaurismäen elokuvaversion Hamlet liikemaailmassa.

Grus Grus Teatterin esitys on pitkälti uskollinen Shakespearen alkuperäistekstille, mutta paljon siitä on myös karsittu pois. Samalla esitystä on nykyaikaistettu. Onhan selvää, että kaikkien tuntema teksti vaatii uudistamista. Viittaukset nykyhetkeen vilahtavat sivulauseissa ja kiinnittävät kuolemattoman tekstin tähän päivään.

Esityksen keskiöön on nostettu kaksi hyvin laajaa ja vaikuttavaa teemaa, joista toinen ilmenee jo esityksen nimestä. Totuus on se, mitä nyt ajetaan takaa. Toisena teemana hallitsee inhimillisyys, jota käsitellään kuoleman kautta. Heti Turun linnan porteilla yleisöä odottaa vastassa rivi pääkalloja muistuttamassa ihmiselämän rajallisesta kestosta. Memento mori on jatkuvasti läsnä esityksessä.

Esityskokonaisuus on hyvin rohkeasti rakennettu yksittäisten ja toisistaan irrallisten kohtausten varaan. Yleisö jaetaan kahteen osaan, jolloin katsojat näkevät kohtaukset eri järjestyksessä. Tällä tavoin teokseen syntyy  näkökulman vaihtelua.

Sillä on tietenkin suuri merkitys, kuuleeko katsoja ensin Hamletia (Jaakko Ohtonen) vaiko Claudiusta (Markku Tuulenkari) tai tapaako katsoja ensin hersyävän kuningatar Gertruden (Sofia Molin) vai kuningasparia ja kuolemaa pilkkaavan haudankaivajan (Ishmael Falke). Esitysjärjestys vaikuttaa henkilöhahmoista muodostuvaan vaikutelmaan.

Näytelmän nimen Hamlet – koko totuus voidaan nähdä viittaavan myös siihen, että rikotulla rakenteellaan esitys kommentoi Shakespearen hyväksi käyttämiä draaman keinoja. Shakespearen Hamletissa on paikoitellen osoitettu selvä paikka sisäislukijalle ja pyritty vaikuttamaan lukijan tunteisiin ja sympatioihin. Grus Grus Teatterin Hamlet – koko totuus pyrkii purkamaan näitä omaksuttuja käsityksiä näytelmän henkilöhahmoista ja näyttämään hahmot kirjaimellisesti kokonaisina ja eri näkökulmista.

hamlet_hirez_4

Lopuksi esitys päättyy joukkokohtaukseen, jossa kaikki henkilöhahmot (yleisö mukaan luettuna) ovat läsnä. Hamletin vetävä monologi yltyy julistuksenomaiseksi epäilyn ja kyseenalaistamisen puolustukseksi. Viimeistään tässä vaiheessa katsojalle ei jää epäselväksi, miksi Hamlet on taas kerran ajankohtainen. Hamlet paljastaa koko totuuden, joka on helppo vastaanottaa. Se suorastaan voimaannuttaa. Lopussa totuuden ja kuolevaisuuden teemat kiedotaan yhteen. Maailmassa on paljon sanoja, mutta varmaa on vain kuolema.

Esityksen toteuttaminen Turun linnan sokkeloisiin tiloihin on taatusti ollut haastavaa. Esitys vaatii yleisöltään kärsivällisyyttä, sillä siirtyminen kapeissa käytävissä ja rappusissa tilasta toiseen vie jonkin verran aikaa. Paikoitellen toteutus vaikuttaa hieman kömpelöltä, mutta lopulta intensiivisesti näytelty esitys palkitsee kärsivällisyyden. Siirtymävaiheet ja hiljaiset hetket tavallaan myös rytmittävät esitystä ja jättävät katsojalle tilan hengähtää. Kaiken kaikkiaan esitys on sekä toteutukseltaan että sisällöltään hyvin vaikuttava.