Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä

tmp_24946-95103285101678770603

Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
Romaani, 518 s.
WSOY, 2007

Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä julkaistiin vuonna 1941 keskellä toista maailmansotaa. Suomi eli tuolloin jatkosodan kynnyksellä. Samana vuonna ilmestyi suomeksi muun muassa Adolf Hitlerin Taisteluni-teoksen ensimmäinen osa. Elokuvateattereissa Tauno Palon ja Ansa Ikosen tähdittämä Kulkurin valssi löi katsojalukuja.

Säädyllistä murhenäytelmää sensuroitiin aikanaan, koska teoksen nähtiin kritisoivan Hitleriä ja kansallissosialismia. Myös viittaukset homoseksuaalisuuteen olivat liikaa aikalaisyleisölle. Sensuroimaton versio ilmestyi vasta vuonna 1995.

Hitleriä vastaan osoitetut lauseet ovat hyvin pieni osa teoksen kokonaisuutta. Ne kuitenkin muistuttavat terävästi teoksen aikalaisvastaanottajista, yhteiskunnallisesta tilanteesta sekä siitä historiallisesta aikakaudesta, johon tarina sijoittuu.

Nykylukijalle Hitlerin ja Danzigin mainitseminen kesken intensiivistä ihmissuhdedraamaa on hätkähdyttävän suorasukaista, jotakin, joka ei vain kummittele taustalla vaan tunkeutuu ajatuksiin väkipakolla.

Ensisijaisesti Säädyllinen murhenäytelmä on kuitenkin sitä, mitä otsikkonsa lupaa: ylemmän luokan ongelmia kriittisesti ja pirullisesti kuvattuna.

”Säädyllinen” on jo itsessään tulkinnanvarainen ilmaisu. Se viittaa samaan aikaan johonkin säädylle ominaiseen sekä säätyyn itseensä. Säädyllinen eli säädynmukainen on myös synonyymi sovinnaiselle ja kunnialliselle.

Teos kertoo helsinkiläisen porvaristoperheen isän, arkeologian tohtori Tauno Saarisen kiusallisesta syrjähypystä, joka asettaa hänen perheensä säädyllisyyden koetukselle. Etenkin kun tuosta syrjähypystä koituu perheen elätettäväksi äitinsä menettänyt tyttölapsi. Toisaalla tohtorin sisar Naima elää omaa murhenäytelmäänsä alistavan aviomiehensä Arturin ja tämän äidin nöyryyttävien ja valvovien silmien alla.

Yksinkertaisesti sanottuna teos kuvaa vuosisadan alun aviorikoksia ja niistä aiheutuneita julkisia skandaaleja. Teoksessa ei kuitenkaan esitellä hävyttömyyksiä vaan henkilöhahmojen sukupuolielämää käsitellään ironisesti ja juhlavan esteettisesti.

Teoksen näkökulmahenkilöiksi nostetaan tohtorin ja Naiman lisäksi tohtorin vaimo Elisabet ja Naiman mies Artur sekä tämän äiti, jota koko teoksen ajan nimitetään osoittavasti vain vanhukseksi. Ohimennen sivutaan myös nuoremman sukupolven kiemuroita, kun näkökulma kohdistuu tohtorisperheen vanhempaan poikaan, joka äitinsä mukaan alkaa olla ”vaikeassa” iässä.

Kullakin teoksen näkökulmahenkilöllä on omat mielioikkunsa. Hahmot tunnustavat kiintymystä kauneuden palvontaan mutta myös kulttuurin ja sivistyksen ihannointiin, yläluokan imagoon.

Erityistä huomiota teoksessa herättää henkilökuvaus. Kertoja kuvailee henkilöitä hyvin yksityiskohtaisesti viivytellen arkisissa äänenpainoissa, joihin kätkeytyy piikikkäitä huomioita hahmojen luonteenpiirteistä.

Taidekriitikkona työskentelevä Naima kuvataan henkevänä ja sivistyneenä henkilönä, jonka eräänlaisena attribuuttina käytetään sinistä väriä. Sininen väri toimii motiivina, johon liitetään syvällisiä ja taiteellisia piirteitä. Kylmä väri sopii kuvaamaan myös Naiman surullista olemusta ja avioelämän jälkeensä jättämiä sinelmiä hänen ihollaan.

Elisabet puolestaan kuvataan konkretianläheisenä ja käytännöllisenä ihmisenä, jota määrittäväksi tekijäksi nousee perheen huvilan puutarha luumupuineen. Elisabetin käytännöllisyydentaju ja hyötyajattelu ilmenevät perheen kulissien ylläpidossa, jossa hän toimii kärsivällisesti ja ennen kaikkea tahdikkaasti.

Henkilökuvaukseen yhdistyy tarkka miljöönkuvaus. Jo heti ensimmäisessä luvussa lukija johdatellaan 1930-luvun Helsinkiin ja kaupungin modernien arkkitehtonisten saavutusten pariin. Kuvauksellisuuden osalta teos jättää lukijan kylläiseksi.

20170927_120847
En ole vielä kyllästynyt espanjankielisen kirjallisuuden lukemiseen, mutta olipa mukava lukea välissä yksi suomalainenkin klassikko. Terveisiä Argentiinasta, joka parhaillaan valmistautuu alkavaan kevääseen (ja kuumuuteen)!

Säädyllinen murhenäytelmä on sävyiltään pirullinen romaani. Teoksessa on runsaasti ironisia sävyjä, joita lisäksi korostetaan liioittelun avulla. Kulttuurielämän kuohujen ei niin vain anneta latistua.

Liioittelun vuoksi henkilöhahmot saattavat tuntua paikoin myös epäuskottavilta, mutta juuri näiden epäuskottavien tekojen ja ajatusten kohdalla lukijan tulisi kysyä, miksi hahmot toimivat niin kuin toimivat. Eikö säädyllisessä murhenäytelmässä olekin kyse kulttuuri-intellektuellien kapinoinnista omaa säädyllisyyttään ja omia sovinnaisuuksiaan vastaan?

Kysymys porvariston kunniasta tuntuu absurdilta ja naurettavalta suhteutettuna maailmaan, jossa kirjan henkilöhahmot elävät. Säädyllinen murhenäytelmä onkin hyvin kontekstisidonnainen teos, jota lukiessa ei pidä unohtaa sitä historiallista aikaa ja paikkaa, johon teksti sijoittuu. Teoksen moraalinen painolasti onneksi rikkoutuu miellyttäväksi lukukokemukseksi piikikkään ironian myötä.

Säädyllinen murhenäytelmä on kirjoitettu dekadenssin hengessä. Se kuvaa porvariston rappiota avio- ja perhe-elämän näkökulmasta ja naisen aseman huomioiden. Maailmanlaajuinen sotatila luo oivan näyttämön kertomukselle kärsivällisestä kunnian menetyksestä.

tmp_24946-kirjablogit_vaaka.pienennetty-jpg262971124

Blogipostaus on osa Ylen Kirjojen Suomi -hanketta, jonka 101 kirjan listaus esittelee kotimaisia kaunokirjallisia teoksia, yhden jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta.

Yle Areena: 101 kirjaa: 1941 Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
Yle: Hetkonen, Säädyllinen murhenäytelmähän on kostopornoa
Kiiltomato: Kesäklassikko: Epäihmiset suviyössä

Mainokset

Sivuvalo: Onko tämä suomalaista kirjallisuutta?

sivubook-invisible

Sivuvalo: Onko tämä suomalaista kirjallisuutta?
Kirjoittajat: Marcel Jaentschke, Diana Mistera, Mohamed Ahmed Haji Omar, David Gambarte, Rosamaría Bolom, Maila-Kaarina Rantanen, Tanya Tynjälä, Polina Kopylova, Roxana Crisólogo & Daniel Malpica
Kääntänyt: Emma Louhivuori, Tommi Parkko, Petri Pokkinen, Johanna Suhonen, Marlon James, Joan Navarro & Aurelio Mexa
Antologia, 104 s.
[Radiador] Magazine, Karu Kartonera & Sivuvalo, 2014

Antologian alussa on osuva varoitus: ”Tämä  kirja on kielenkäytöllisesti monimutkainen tapaus.” Monikielisen Sivuvalo-projektin julkaisemasta teoksesta löytyy kaunokirjallisuutta kuudella eri kielellä: suomeksi, englanniksi, espanjaksi, italiaksi, portugaliksi ja venäjäksi.

Sivuvalo-projektin tavoitteena on edistää Suomessa asuvien ja eri kielillä kirjoittavien kirjailijoiden näkyvyyttä. Kaunokirjallisuuden kirjoittaminen omalla äidinkielellään on tärkeää.

Sivuvalo tarjoaa kirjoittajille myös mahdollisuuden monikielisiin julkaisuihin, jotta erikieliset kirjailijat voisivat julkaista tekstejään Suomessa kirjoituskielestään riippumatta. Tästä syystä teoksen nimikin on jo haastava: Onko tämä suomalaista kirjallisuutta?

Teos sisältää enimmäkseen runoutta, mutta mukana on hyvin erityylisiä tekstejä: meksikolaissyntyisen Daniel Malpican visuaalista runoutta, perulaissyntyisen Roxana Crisólogon keskeislyyristä proosarunoa ja portugaliksi kirjoittavan Maila-Kaarina Rantasen sointuisampaa lyriikkaa.

Crisólogon runojen lisäksi selkeämpää proosaosastoa edustaa perulaissyntyisen Tanya Tynjälän unenomainen novelli ”La Ciudad” (”The City”).

Eniten teoksesta löytyy espanjankielisten kirjoittajien tekstejä. Espanja onkin Sivuvalo-projektissa toistaiseksi hallitseva kieli, sillä monet projektin vaikuttajista ovat kotoisin espanjankielisistä maista. Variaatiota tässäkin kielessä silti näkyy, sillä kirjoittajat ovat kotoisin erilaisilta kielialueilta: Perusta, Meksikosta, Nicaraguasta ja Espanjasta.

Alkukielisiä tekstejä lukiessa tai silmäillessä on helppo huomata, kuinka merkittävä rooli kirjoituskielellä on tekstien rakentumisessa. Lähes jokaiselle tekstille löytyy käännös suomeksi tai englanniksi, joten vertailu käännöksen ja alkukielisen tekstin välillä on mahdollista.

Kirjan ulkoasussa näkyy omaperäisyys ja viitseliäisyys. Jokainen kirja on tehty käsin kierrätysmateriaaleista. Panostus ulkoasuun näkyy myös teoksen tarkoissa ja merkityksistä rikkaissa kuvituksissa. Kotikutoisuus näkyy myös joinain harmittomina kirjoitusvirheinä. Teoksesta onkin toivottu uutta korjattua painosta.

Toivon mukaan teos on vasta alkua Sivuvalo-projektille. Kyse on pintaraapaisusta siihen massiiviseen monikieliseen aineistoon, joka vielä odottaa julkaisuaan.

Suomessa julkaistavaan kirjallisuuteen liittyy olennaisesti haaste siitä, että teksit tulisi kääntää suomeksi, jotta teokset löytäisivät suomenkielisten lukijoiden käsiin.

On ymmärrettävää, että pienin resurssein toimivalla projektilla ei ole mahdollisuuksia ammattimaisiin käännöksiin. Todennäköisesti projekti tulee jatkossakin toimimaan vapaaehtoisvoimin.

Lisäksi Suomessa asuvat ja omalla äidinkielellään kirjoittavat kirjailijat kärsivät siitä, ettei heille suoda samanlaisia oikeuksia kuin suomeksi kirjoittaville kirjailijoille. Erikielisiä syrjitään monin eri tavoin. Tällä hetkellä esimerkiksi vain suomeksi tai ruotsiksi kirjoittavilla kirjailijoilla on oikeus Suomen kirjailijaliiton tai Finlands svenska författareföreningin jäsenyyteen.

Sivuvalo: Onko tämä suomalaista kirjallisuutta? on mielenkiintoinen katsaus siihen monikieliseen ja monikulttuuriseen kirjallisuuteen, joka on poreilemassa pintaan valtavirran alta. Teos pysyy hienosti koossa monipuolisuudestaan huolimatta. Pitää paikkansa, että monikielisyys on rikkautta, jota tulisi vaalia.

Sivuvalo-projektin verkkosivut
Yle: Suomen kirjallisuusliitot hyljeksivät erikielisiä
[Radiador] Magazinen verkkosivut

Siru Kainulainen: Runon tuntu

siru-kainulainen_runon-tuntu_kansi-iso

Siru Kainulainen: Runon tuntu
Tietokirja, 147 s.
Poesia, 2016

Poesian julkaisemassa tietokirjassa Runon tuntu kirjallisuuden dosentti Siru Kainulainen lähestyy runoutta lukemisen kannalta. Kainulainen käsittelee erilaisia tuntutiloja, joita runous lukijalle tarjoaa. Runouden tuntua lähestytään teoksessa rytmin kautta.

Kainulaisen mukaan runon rytmi aktivoi lukijaa ja saa lukijan liikkumaan samassa tahdissa tekstin mukana. Lukemisellakin on rytminsä. Runon tunnusta puhuttaessa olennainen kysymys on, miltä ja miten runo tuntuu. Runossa on kyse fyysisestä vuorovaikutuksesta lukijan ja tekstin välillä.

Kirjoittaja ei halua erottaa rytmiä runon sisällöllisestä merkityksestä. Runo on kokonaisuus, jota on helpompi lähestyä rytmin vaikutuksesta tietoisena.

Teos sisältää runsaasti esimerkkejä sekä modernistisesta että nykyrunoudesta. Runoanalyysillä havainnollistetaan rytmin tuottamaa liiketuntoa.

Nykyrunoudesta ja etenkin kokeellisesta runoudesta puhuttaessa törmätään usein keskusteluun runouden ymmärtämisen vaikeudesta. Monesti lukijat vieroksuvat runouden outoutta. Runon tuntu onkin kaivattu lisä runouden lukemista käsittelevään kirjallisuuteen.

Siinä missä klassista runoutta kirjoitettiin korvalle ja modernistista silmälle, nykyrunous pyrkii miellyttämään molempia. Nykyrunous vaatii lukijalta uudenlaista lähestymistapaa. Tähän tarpeeseen Kainulainen teoksellaan pyrkii vastaamaan.

Teos on tyyliltään akateemista kirjoitusta populaarimpi katsaus runouden tutkimukseen. Valtayleisöä teos ei silti välttämättä puhuttele. Vaikka asian painoa on pyritty keventämään omakohtaisella otteella, teos palvelee sittenkin parhaiten aiheesta ennalta kiinnostuneita.

Kritiikki on kirjoitettu alun perin Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen tietokirjoittamiskurssille.

Turun Sanomat: Luotsin ohje runouden tulvivaan virtaan

 

 

Kauko Röyhkä: Lapinpoika

lapinpoika

Kauko Röyhkä: Lapinpoika
Romaani, 367 s.
Like, 2016

Kauko Röyhkän viime vuonna ilmestynyt romaani Lapinpoika jatkaa pohjoiseen Suomeen sijoittuvien nuoruuskuvausten sarjaa. Vertailukohteita Lapinpojalle löytyy Röyhkän aiemmasta tuotannosta, jossa vastaavia teoksia ovat muun muassa edeltäjät Miss Farkku-Suomi (2003) ja Poika Mancini (2013).

Lapinpojassa kertomuksen puitteet ja tarinan kulku vastaavat melko lailla aiempia romaaneja. Tällä kertaa Röyhkä ei kuitenkaan juutu vain nuoruuskuvaukseen vaan päästää henkilöhahmonsa ikääntymään ja kasvamaan.

Teoksen nimikkohahmo ja pääasiallinen minäkertoja on Simo, lähes erakkona kasvattienonsa kanssa Lapin perukoilla asuva nuori mies. Simon elämä kohtaa käänteen enon kuoltua. Hän muuttaa Helsinkiin opiskelemaan, perustaa perheen ja jää pääkaupunkiseudulle asumaan loppuiäkseen.

Toinen vielä mullistavampi kokemus on rakastuminen, jonka Simo kokee kuin ensisilmäyksellä. Nuorena Lapin poikana hän kohtaa pienen ja hennon kaunottaren erämaajärven rannalla. Muisto painuu syvälle Simon mieleen, eikä hän pysty unohtamaan Sonjaa, vaikka Simo lopulta naikin tämän parhaan ystävän Minnan.

Lapinpoika kertoo saavuttamattoman rakkauden tavoittelusta. Vaikuttaa siltä, että Simo joutuu uhrautumaan perustaessaan perheen Minnan kanssa, todellisen rakkauden puutteessa.

Simo kasvaa aikuiseksi ja vanhenee romaanin aikana; hän muuttuu paljon muuttaessaan etelään, mutta silti hänessä säilyy pysyvästi jonkinlainen ulkopuolisuuden ja irrallisuuden vaikutelma. Simon tarina ei täyty.

Teoksen alku on Röyhkälle tyypillistä verevää kerrontaa. Kenties kirjailija ei ole täysin omalla alueellaan kertoessaan Simon kypsemmistä vuosista. Kenet Simo valitsee ja mitä hänen sydämensä todella halajaa, ovat kysymyksiä, jotka kirjan loppupuolella alkavat muuttua jo puuduttavan jankkaaviksi. Onneksi lopusta löytyy myös yllättävä käänne, joka hetkeksi siirtää ajatukset muualle.

Lapinpojassa on erotettavissa selvä kontrasti Lapin erämaiden ja pääkaupunkiseudun vilinän välillä. Teoksessa näkyy konkreettisella tasolla, miten etelän herrojen päätökset vaikuttavat pohjoisempaan Suomeen.

Röyhkä on rakentanut teoksessa vuorottelevat etelän ja pohjoisen miljööt ja henkilöhahmot huolella. Pohjoisen maisemien ja kielen kuvauksessa hänessä on samanlaista verta kuin Timo K. Mukassa ja Kalervo Palsassa.

Kritiikki on julkaistu myös Suomi lukee -sivustolla.

Savon Sanomat: Kauko Röyhkä: Lapinpoika
Helsingin Sanomat: Riiausreissu saavuttaa legendaariset mittasuhteet

Heidi Herala: Peilinpitelijä

peilinpitelij_press_3_heini_inkeri
Kuva: Heini Inkeri

Heidi Herala: Peilinpitelijä
Teatteri Jurkan vierailunäytös
Turun kaupunginteatterissa 24.2.2017
Ohjaus ja lavastus: Heidi Herala & Heidi Räsänen
Maalaukset: Markus Jäntti
Äänisuunnittelu: Tuomas Fränti
Rooleissa: Heidi Herala

Heidi Heralan monologiesitys Peilinpitelijä perustuu Marja-Liisa Vartion 1950-luvulla julkaistuihin runoihin. Heralan yhden naisen esitys käsittelee (tietenkin) naiseutta.

Naisen ruumis, äitiys ja vanheneminen ovat tämänkaltaisissa esityksissä jo jokseenkin kulutettuja teemoja, mutta Vartion runojen kautta tarkasteltuna aiheet saavat kiinnostavia myyttisiä piirteitä.

Lavalla töpöttelee aluksi muistisairas vanhus, joka istuskelee puutarhapaviljongissa juoden mehua nokkamukista ja höpisten omiaan. Äkkiä vanhuksen ilme muuttuu, silmiin tulee uutta elämänsäihkettä ja vanhuksesta kuoriutuu vankkasieluinen luonnonlapsi.

Peilinpitelijässä on pitkälti kyse dramatisoidusta runonlausunnasta, sillä teksti koostuu pääasiassa Vartion muuntelemattomasta lyriikasta. Herala tulkitsee runoja syvällä näyttelijän äänellä tuoden teksteihin väistämättä myös omaa naiseuttaan.

Teoksen nimellä viitataan Vartion ehkä tunnetuimpaan runoon ”Nainen ja maisema” esikoiskokoelmasta Häät (1952). Samaista runoa on lainannut myös Vilja-Tuulia Huotarinen koulutyttöjen aikuistumisesta kertovassa runokokoelmassaan Sakset kädessä ei saa juosta (WSOY, 2004).

”Nainen ja maisema” -runo kertoo naisesta, joka katsoessaan peiliin näkee vain selkänsä takana lepäävän maiseman. Runon puhuja kutsuu itseään peilinpitelijäksi ja hiustensuorijaksi. Tulkitsen runon kertovan luonnon ja naiseuden yhteensulautumisesta, mikä on teemana myyttisesti läsnä myös muissa Vartion tuotoksissa.

Esityksen lavastukseen kuuluu runsaasti Vartion runouteen kytkeytyviä motiiveja. On peilejä, morsiuspitsejä, kuusen havuja ja lintuhäkki. Peilit, pitsit ja häkki esiintyvät eräänlaisina vapauden riiston merkitsijöinä.

Lintuhäkillä ja havuilla viitataan myös Vartion runouden luontokuviin: ”[v]aan metsänä minä nousen / tasankona minä aukean” (”Nainen ja maisema”) ja ”[m]illoin erkanin sisaristani puista, / milloin vihreä sukuni / työnsi minut joukostansa” (”Vihreää sukua”).

Siinä missä Vartion runous on modernistiseen tapaan hyvin kuvallista, sisältyy Heralankin esitykseen kuvia ja kuvien maalaamista. Esityksen taustana toimivat Markus Jäntin kankaille maalaamat abstraktit (mielen)maisemat. Samalla esitys itsessään rakentaa tietynlaista naiskuvaa.

Jää kuitenkin ristiriitaiseksi, miten katsojan odotetaan tulkitsevan esityksen sanomaa. Onko peileihin kirjaimellisesti tunkeutuva nainen lopulta sinut ruumiinsa kanssa, vai maalataanko esityksessä kuvaa, jossa naiseus katoaa vanhenemisen ja ryppyyntymisen myötä?

Kun esityksen sanotaan kertovan naiseudesta, se kertoo silloin elämästä. Vanheneminen välttämättömänä osana elämää nousee lopulta esityksen keskiöön: ”ei tämä tanssi muuten lopu kuin / tanssimalla, tanssimalla” (”Tanssi”).

Puhuttelevaa-blogi: Nainen maailman peilissä

Paperi T: post-alfa

postalfa

Paperi T: post-alfa
Runoja, 91 s.
Kosmos, 2016

Kuten teoksen kansiliepeessä todetaan, todennäköisesti tämänkaltaisia käsikirjoituksia ilmestyy kustantamojen postiluukuista harva se viikko. Niiden kirjoittaja ei vain aina satu olemaan Paperi T.

post-alfa on monella tapaa itseironinen runokokoelma. Tätä piirrettä korostaa muun muassa se, että teoksen takakannessa epämääräiseksi jäävä kommentoijaääni lähestyy kokoelmaa kriittisesti luetellen sen heikkouksia. Teosta on käytännössä mahdotonta lukea ilman, että se tuottaa heijastumia kirjoittajansa persoonasta.

post-alfa on jo ehtinyt saada valtaisan huomion osakseen, minkä osoittavat sekä sosiaalisen median ilmiöt että teoksen myyntiluvut. post-alfa oli vuoden 2016 myydyin runokokoelma Suomessa.

Teoksen suureen suosioon on vaikuttanut sen ilmestymistä edeltänyt Paperi T:n eli Henri Pulkkisen rap-artistin ura. Paperi T tunnetaan niin Ruger Hauer -kokoonpanosta kuin soololevystään Malarian pelko (2015).

Jo debyyttilevyllään Paperi T sai huomiota erityisesti sanoituksistaan. Levyn tekstit ovat hyvin paljon post-alfan tekstien kaltaisia. Molemmat sisältävät runsaasti intertekstuaalisia viittauksia populaarikulttuuriin:

”puhut pierrot le fousta

ja mä ajattelen et näin helppoon en vielä mene

mutta kun kerrot vihaavasi spielbergiä

saa heroiinia taas apteekeista […]”.

Yleistetysti ajatellen post-alfaa voisi hyvin pitää yhden sukupolven kokemusten representaationa. Kokoelmasta välittyy sekä urbaania estetiikkaa että rappioromantiikkaa, valkoisen miehen nillitystä ja digitaalisen aikakauden murroksen merkkejä.

”muutan ympyrätalon s-marketin pakastealtaaseen

teininä olin hernemaissipaprikaa […]

kalliossa on kuulemma liikaa landeja

haluaisin polttaa kaikki sillat

ja aloittaa pitkästä

kuvittelen somehiljaisuuteni nakertavan sinua […]”.

Kuten teoksen nimikin kertoo, kokoelman yhtenä aihealueena on miehisyys, joka välittyy teoksesta eräänlaisena identiteetin pakoiluna ja väistelynä, puhujan ongelmana asettua omaan minäkuvaansa: ”[…] montakohtan kertaa mun on vielä juostava päin peiliä / ennen kuin se muuttuu portiksi toiseen maailmaan”.

post-alfan tekstit kertovat hetkittäisistä samastumisista ympäröivään maailmaan ja sen ärsykkeisiin, jotka rakentavat puhujan hetkittäistä minäkuvaa, joka on ympäröivän kulttuurin myötä aikaan sidottu.

Namedroppailun avulla puhuja laajentaa persoonaansa haalien imagoonsa palasia sieltä täältä, musiikista, kirjallisuudesta ja elokuvista. Kulttuurin ja taiteen tunteminen on tapa pysyä ajan hermoilla, pysyä kelkassa kärsien jatkuvasta fomosta.

Kokoelma päättyy haastaviin säkeisiin: ”[N]ää on kaikki rakkausrunoja / sä vaan luet niitä väärin”. post-alfan puhuja on uhmakas ja itseriittoinen, valmis kohtamaan lukijansa, ohjailemaan tätä ja haastamaan tämän tulkinnan.

Kokoelman puhujasta välittyy tarve olla oman aikakautensa tirehtööri ja airut. Puhuja toteaa:

”kun hyväksyt ettet tule koskaan kirjoittamaan mitään

 yhtä kaunista kuin daven pieni ja hento ote

 voit lakata stressaamasta ja jatkaa namedroppailua”.

Kokoelman itsetietoisuus on jopa viehättävää, samalla tavalla viehättävää, kuin teoksen valkoinen teksti mustilla sivuilla: kapinallisella tavalla viehättävää.

On vaikeaa olla ajattelematta Paperi T:n rap-lyriikan vaikutusta runojen rytmiin. Parhaimmillaan tekstin rytmi on harkitsevan lakonista ja yksinkertaisen eleganttia:

”makaan samalla matolla jolla me

niin että mun polvet vuoti verta koko kesän

ja mun piti valehdella kaikille

et olin muka kaatunut pyörällä”.

post-alfan tekstit ovat omalla, ajankohtaisella tavallaan kiinnostavaa luettavaa, mutta kovin pitkäkestoista tarkastelua tekstit eivät kestä. Jollain tapaa kokoelman pinnallinen luonne tosin tuntuu vain vahvistavan tekstien teemoja.

Kritiikki on julkaistu myös Suomi lukee -sivustolla.

Helsingin Sanomat: Paperi T:n esikoisrunot ovat havaintoja viivästynyttä teini-ikää potevan kolmekymppisen miehen mielenmaisemasta

 

Nadja Sumanen: Rambo

9789511292029

Nadja Sumanen: Rambo
Nuortenromaani, 238 s.
Otava, 2015

Nadja Sumasen nuortenromaani Rambo julkaistiin Otavalta vuonna 2015 nuortenromaanikilpailun voittajana, minkä jälkeen teos voitti vuoden 2015 Finlandia Junior -palkinnon. Samana vuonna romaanin pohjalta valmistui vielä Elina Kilkun dramatisoima ja ohjaama näytelmä, jonka ensi-ilta nähtiin vuoden lopussa Kansallisteatterin Omapohjassa.

Rambo on kaiken huomionsa ansainnut. Kyse on kerrassaan loistavasta (nuorten)romaanista. Teoksen henkilöhahmot ovat nuortenkirjallisuudelle epätyypillisiä ja siksi kiinnostavia. Teos on myös äärimmäisen hyvin kirjoitettu ja onnistuu säilyttämään lukijan mielenkiinnon alusta loppuun.

Romaanissa menestyvät ja silotellut hahmot loistavat poissaolollaan. Jokaiselta hahmolta tuntuu löytyvän jonkin sortin ongelma tai muu elämää varjostava puoli. Henkilöhahmoja kuvataan raikkaan realistisesti. Teoksen nimikkohenkilö Rambo on keskittymishäiriöstä kärsivä yksinhuoltajaäidin poika. Rambon äiti taas on maanis-depressiivinen ja taipuvainen masennukseen. Isäänsä Rambo ei tunne ollenkaan.

Romaani kertoo Rambon elämästä yhden kesän ajalta, jonka voisi sanoa muuttavan hänen elämänsä suunnan. Tuon kesän Rambo viettää äitinsä uuden poikaystävän, Riston, vanhempien mökillä. Rambo, joka on jäänyt nuoruudessaan vähälle huomiolle, löytää Riston vanhemmista itselleen esimerkilliset isovanhemmat. Pidättyväinen ja hiljainen Erkki sekä tomera ja sydämellinen Annikki tuovat lämpöä ja turvaa Rambon aiemmin hajallaan olleeseen elämään.

Vaikka Erkki vaikuttaa jokseenkin traumatisoituneelta rauhanturvaajaveteraanilta ja Annikki taas ei saa öitään nukutuksi ilman lääkkeitä, edustavat he silti Rambolle tasaista ja tavallista elämää, josta hän ei ole äitinsä kanssa eläessään päässyt osalliseksi. Esimerkiksi mökillä ollessaan Rambo saa kerrankin syödäkseen kunnon kotiruokaa, eikä vain pelkkää makaronia ketsupilla, jota hän on itselleen tottunut valmistamaan.

Jokaisella henkilöhahmolla on tarinassa omat heikkoutensa, mutta he kaikki ovat silti tärkeitä ja hyviä ihmisiä. Rambo esittää katsauksen heikko-osaisen nuoren elämään, jonka heikkous ei ole kiinni nuoresta itsestään. Vaikka Rambo kärsii keskittymishäiriöstä ja tekee sen vuoksi usein hulluja asioita, hän on silti viisas ja älykäs 14-vuotias, jonka päässä pyörii suunnitelmia kestävästä energiantuotannosta ja masentuneen äitinsä huolehtimisesta.

Sumasen teksti on huoliteltua, ja se sisältää tunnistettavaa mökkielämän kuvausta, mikä tekee tekstin lukemisesta mielekästä. Rambo teoksen minäkertojana on hyvin sympaattinen hahmo ja hänen asenteensa elämään  on kadehdittavan kypsä. Teos osaa olla samaan aikaan sekä viihdyttävä että koskettava.

Arvostelu on julkaistu myös Suomi lukee -sivustolla.

Helsingin Sanomat: Kun normaalius on vain käsite
Kulttuuricocktail: Finlandia Junior -voittaja Nadja Sumanen: Rambo on rakkaudentunnustus levottomia poikia kohtaan