Camilo Gonsar: Revontuliyö
Suom. Santeri Siimes
Romaani, 186 s.
Mediterraneus, 2023
Revontuliyö on galicialaiskirjailija Camilo Gonsarin (Camilo
González Suárez-Llano 1931–2008) viimeinen romaani ja ensimmäinen suomennettu teos.
Revontulet ovat tyypillisiä Islannissa niin kuin muuallakin napa-alueiden lähettyvillä. Eivät kuitenkaan Galiciassa, Espanjan luoteisnurkassa. Romaani saakin alkunsa Reykjavíkista, jossa kertoja tapaa kaupungilla sattumalta Lor-nimisen miehen, joka päättää uskoutua hänelle.
Alkaa pitkä muistelo, jossa moni mitättömältä vaikuttava seikka saa näennäistä suuremman painoarvon. (Tätä korostavat muun muassa isot alkukirjaimet, joilla henkilöiden ja paikkojen nimien lisäksi on kirjoitettu myös kertomuksen avainhetket, kuten Lupaukset ja Tapaaminen.)
Toisaalta merkittäviäkin historiallisia taustoja ja tapahtumia luetellaan kuin ohimennen. Romaanin äänimaailma on ikään kuin vaimennettu, kaikki häly ja pauhu taustalta painettu syrjään, kuin mennyt olisi syytä tukahduttaa, hiljentää.
Tällä tavoin se, mikä teoksessa on temaattisesti keskeistä ja merkittävää, jää hyvin vahvasti lukijan tulkinnan varaan. Ikään kuin romaanin merkitystiheyskin olisi lukijan valittavissa.
Lorin kertomat tapahtumat sijoittuvat tuntemattomaksi jäävään P:n pikkukaupunkiin Galiciassa. Mies kertoo niin omasta yksitoikkoiseksi kuvaamastaan elämästään kuin ystävistään, Borosta ja Cibiasista, sekä kanttiininpitäjä Amadeosta. Ystävykset kokoontuvat Kanttiiniin tappamaan aikaa ja pitämään myös varsinaisen Tapaamisensa, jossa Lupaukset lausutaan.
Lorin Lupaus on, että hän katoaa P:stä, lähtee pois ja palaa vasta tasan kolmenkymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen, jolloin he tapaisivat jälleen samalla porukalla samassa Kanttiinissa samaan aikaan. Profeetallisiin sanoihin taipuvainen Amadeo näkee Lorin Lupauksessa mahdottomuuden:
– Etkö usko, kun sanon, että kolmenkymmenen vuoden päästä olen taas täällä?
Ja Amadeo vastasi hänelle ääni liikutuksesta väristen:
– Olet, mutta et kuitenkaan ole.
Lor ystävineen ei kykene näkemään ennalta muutosta itsessään, toisin kuin Amadeo, joka on jo kokenut sisällissodan vainot ja kärsimykset nahoissaan ja nähnyt, miten läheisetkin ihmiset voivat muuttua toistensa vihollisiksi. Amadeon sanat painuvat kuitenkin Lorin mieleen, ja kun hän lopulta toteuttaa Lupauksensa ja kolmenkymmenen vuoden kuluttua palaa Kanttiiniin, hän saa huomata, ettei paikka ole enää entisellään. Paluu on mahdoton:
Hän saattoi vahvistaa sen: Kanttiini oli kadonnut tyystin ja kokonaan. Ei ollut pienintäkään yhtäläisyyttä siinä ja nykyisessä kahviossa. Nyt se oli pikemminkin epä-Kanttiini.
Mutta miksi Lor näkee niin paljon vaivaa? Miksi näin radikaali irtiotto? Se jää lukijan pääteltäväksi.
Kenties fyysinen loikka kuvastaa sitä henkistä ja näkemyksellistä etäisyyttä, mikä sukupolvien välillä vallitsee. Nuoret eivät kykene näkemään syitä ja perusteita aiemman sukupolven toimien ja päätösten takana. Ja varmaan hyvä niin. He tarkastelevat vain lopputulosta – vailla varhaisemman sukupolven kokemusten painolastia – ja näkevät sen auttamatta kriittisesti.
”Silllä kertomusten etu on, että ne voivat päättyä alkupisteeseensä. Ja todellisuuden huono puoli on, että siinä aika kulkee aina eteenpäin”, alkaa Lorin kertomuksen viimeinen luku nimeltä Aika. Revontuliyö avautuu takaperoisesti. Alkutilanne on lopputulos, ja sen jälkeen kerrotaan, miten siihen on päädytty. Sen sijaan syyt tapahtumien etenemiseen, niin kuin ne etenevät, lukija saa itse kaivaa esiin.
Lorin ystävä Cibias esimerkiksi on porvarisperheen vesa, joka uskottelee vanhemmilleen edenneensä oikeustieteen opinnoissaan maisteriksi asti, vaikkeivät häntä opinnot ole juuri kiinnostaneet. Siksi Cibiasin ja hänen isänsä välit hiertävät. Lopulta pettynyt isä sulkee pojan omaan huoneeseensa, jotta tämä alkaisi todella päntätä eikä vain hurvittelisi kaupungilla.
Lorista selviää, että hänen isänsä on kuollut ja perheen Pietariksi nimetty talo periytynyt hänen siskolleen, joka kuitenkin asuu nyt luostarissa Ranskassa. Niinpä Lor asuttaa sukukartanoa ja isännöi siellä myös illanviettoja. Lor on amatöörivalokuvaaja, jolla on kaupungissa oma ateljee.
Erityiseksi Lorin kertomuksessa nousee hahmojen suhde vanhempiinsa ja menneisiin sukupolviin. Romaanin avainhetket kuvaavat murrosta, mutta sukupolvien välinen railo hahmottuu hyvin symbolisella tavalla.
Revontuliyö ja kaupunkia halkova Joki ovat kertomuksen taitekohtia, joissa nuoret irtautuvat edeltävästä polvesta. Tapaamisensa jälkeen kaverukset uivat öisessä joessa kuin suorittaisivat puhdistautumisrituaalin valmistautuessaan tekemään eron menneisyyden kanssa ja ottamaan askelen kohti tulevaa. Lorin tapauksessa ennen matkaa Etelä-Amerikkaan.
Vaikka romaanin asetelma antaa olettaa, että Lor paljastaa muistelonsa edetessä elämästään ja menneestään jotakin mullistavaa, jännite jää lopulta purkautumatta. Lupausten motivaatiota ei selvennetä, ja jokin teoksen puolivillaisessa jännitteen prosessoitumisessa jää häiritsemään. Romaani vaikenee, ei suostu avautumaan eksplisiittisesti. Kertomus palaa takaisin alkuun ja kiertyy itsensä ympärille.
Romaanin vaikenevuutta ei kuitenkaan voi katsoa yksinkertaisen negativiiseksi piirteeksi. Siinä missä romaani vaimenee, se tarjoaa myös merkityksiä ja monikerroksisuutta. Näin teos kestää useamman lukukerran.
***
Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan, jolloin kirjailija itse oli vasta lapsi. Camilo Gonsar syntyi 1931 Sarriassa ja opiskeli 1950-luvun Madridissa. Yliopistovuosiaan hän kuvaa esikoisromaanissaan Como calquera outro día (1962).
Revontuliyön viittaukset 1930-luvun Espanjaan ovat hienovaraisia ja tulevat esiin suorastaan ohimennen, kuten Lorin isän kuolema 1936, heti sisällissodan alkamisvuonna.
Toisaalta jo kirjan nimi viittaa vuoteen 1938, jonka tammikuussa koettiin Fátiman myrskyksi nimetty aurinkomyrsky. Sen aikana revontulia saattoi nähdä ympäri maapalloa – myös alueilla, joilla ne eivät ole tavanomaisia.
Fátiman myrskyyn liittyy tiettyjä ennustuksellisia piirteitä. Nimensä se on saanut portugalilaiselta Fátiman kaupungilta, missä Neitsyt Marian kerrotaan ilmestyneen kolmelle paikalliselle paimenelle vuonna 1917. Ilmestyksestä on sittemmin puhuttu portugaliksi nimellä Nossa Senhora de Fátima, Fátiman Neitsyt. Myöhemmin vuoden 1938 revontulet liitettiin Fátiman Neitsyen antamiin ennustuksiin ja ne esitettiin toisen maailmansodan ennusmerkkinä.
Lukijan on myös hyvä tiedostaa, miten Espanjan sisällissota ja sitä seurannut Francon aika vaikuttivat Galiciassa, sillä tuo vaihe jätti pysyvät jäljet galicialaiseen kirjallisuuteen kuin myös kirjalliseen identiteettiin.
Galician kieli – katalaanin, baskin ja muiden Espanjan vähemmistökielten ohella – pyrittiin tukahduttamaan. Espanjasta tuli valtakieli, jonka tarkoitus oli jossain määrin yhdistää kansakuntaa. Sopeutus tapahtui vainoten ja vaimentaen, ja kenties siitä johtuu myös Revontuliyön hiljaisuus.
Revontuliyössä nämä sosiolingvistiset seikat tulevat ilmi hahmojen puheessa: siinä, miten he tietyissä yhteyksissä vaihtavat kielen galegosta espanjaan, ja siinä, miten hyvin tai huonosti missäkin asemassa olevan henkilön kerrotaan näitä kieliä taitavan.
Tämä puoli tulee oivallisesti esiin suomentaja Santeri Siimeksen huomautuksissa, joissa myös historiallista kontekstia taustoitetaan laajemmin:
”Vuosisatojen ajan espanjaa ovat Galiciassa osanneet vain kaikkein ylimmät ja etuoikeutetuimmat yhteiskuntaluokat. Tämän sekä Espanjan keskushallinnon Galician omaan kieleen galegoon lyömän hyvin negatiivisen leiman vuoksi espanja on kansan parissa voitu nähdä välttämättömyytenä elämässä etenemiselle ja paremman tulevaisuuden saavuttamiselle, ja niinpä ei ole ollut tavatonta pyrkiä keinotekoisesti vaihtamaa [sic] kieltä: espanjan puhuminen on siihen siirtyneille merkinnyt pesäeron tekemistä ’rahvaaseen’ ja köyhälistöön.”
Kieli on laaja, kokonaista kulttuuria ja kulttuurista identiteettiä ylläpitävä voima. Tukahdutus kohdistui näin myös vähemmistökielialueiden kulttuurisiin ominaispiirteisiin, kuten kirjallisuuteen.
Galegonkielistä kirjallisuutta pystyttiin kirjoittamaan enää vain maanpaossa. Vasta 1950-luvulla tilanne alkoi muuttua ja galicialaista kirjallisuutta alettiin elvyttää. Asemansa Espanjan virallisena vähemmistökielenä galego sai kuitenkin takaisin vasta 1970-luvun lopulla.
Toisaalta galegon kääntäjä Rita Dahlin mukaan vallitsee yhä kielipoliittinen kahtiajako sen välillä, miten galegon oikeinkirjoitusta tulisi kehittää: espanjan vai portugalin suuntaan? Onhan galegolla juurensa nimenomaan Portugalin rajajoki Miñon (port. Minho) laaksossa puhutussa galego-portugalissa. Galegon historia onkin ollut myös pallottelua espanjan ja portugalin välillä.
Revontuliyötä on mahdollista lukea myös tätä taustaa vasten. Espanjan sisällissodan alku merkitsi alistettujen galicialaisten maanpakoa, suuri osa lähti Lorin tapaan Etelä-Amerikkaan. Toisaalta Lorin irtioton voi nähdä määrätietoisena irtautumisena isänmaasta ja symbolisesti ehkä myös galegon itsenäistymispyrkimyksenä uuden sukupolven myötä.
Ymmärrän, että teoksen universaalin sanoman säilyttämiseksi näitä puolia ei ole nostettu vaikkapa kirjan takakannessa esiin, mutta kirjailijan tuntemattomuuden takia olisi minusta ollut ensiarvoisen tärkeää ja mielenkiintoista lukea käännöksen yhteydessä galegonkielisen kirjallisuuden historiasta esimerkiksi kääntäjän saatesanoista. Pelkään nimittäin, että romaanin monet tulkinnan ja jopa aavistuksen tasolle jäävät kerrokset eivät välttämättä avaudu suomalaiselle lukijalle kovin helposti.
Työtä galicialaisen kirjallisuuden elvyttämiseksi tehdään ymmärtääkseni edelleen. Arvet ovat sen verran syvät. Kielipoliittinen keskustelu jatkuu yhä, mikä näkyy esimerkiksi galicialaisessa runoudessa, jota on viime vuosina toimittanut ja suomentanut Rita Dahl antologioissa Sielun kestää kauan palata kotimaahansa (Kustannusliike Parkko, 2021) ja Villielämää (Kustannusliike Parkko, 2022).
Camilo Gonsarin tunnetuin teos lienee Cara a Times Square (1980), jonka perusteella hänet liitetään galicialaista kirjallisuutta uudistaneeseen vaiheeseen. Alun perin vuonna 2004 ilmestynyt Revontuliyö jäi kirjailijan viimeiseksi teokseksi.
Gonsar tunnettiin vaatimattomana kirjailijana, joka ei juurikaan viihtynyt maansa kirjallisissa piireissä. Toiselta ammatiltaan hän oli filosofian opettaja, mikä näkyy myös Revontuliyössä. Nyt suomennettu teos on hienovaraisesti viritetty ja ajatuksellinen romaani, joka avautuu jopa taianomaisen moniselitteisesti.
Santeri Siimes on aiemmin suomentanut galegosta Álvaro Cunqueiron romaanin Merlín ja perhe (Mediterraneus, 2021). Revontuliyön suomennos on paikoin ehkä aavistuksen kömpelö. Esimerkiksi repliikkien merkintätapa vaihtelee epäselvästi. Toisaalta käännöskielen tyyli antaa anteeksi myös pienelle haparoinnille. Tekstissä on suomeksi on vahva tenho.
Jään Revontuliyön jälkeen odottamaan, josko lähitulevaisuudessa galegon kieltä ja Galician kirjallisuutta opettavalta Santeri Siimekseltä julkaistaisiin kirja tai edes artikkeli galicialaisen kirjallisuuden vaiheista lähihistoriassa. Pienelle johdatukselle Galician kirjallisuuteen olisi tarvetta.
Suomen arvostelijain liitto on tukenut tämän blogitekstin kirjoittamista.
Kohtaamisia 