Enrique Vila-Matas: Bartleby ja kumppanit
Suom. Anu Partanen
Romaani, 231 s.
Basam Books, 2007
Herman Melvillen luoma fiktiivinen hahmo Bartleby tunnetaan samana toistuvasta vastauksesta niin joka ikiseen pyyntöön kuin kehotukseen: ”Mieluiten en.”
Hahmon nimeä kantava novelli on julkaistu suomeksi ainakin otsikoilla ”Bartleby, kirjuri” (suom. Seppo Virtanen 1959), ”Bartleby, jäljentäjä” (suom. Antero Tiusanen 1999) ja ”Bartleby” (suom. Juhani Lindholm 1999).
Espanjalaisen Enrique Vila-Matasin esseeromaani Bartleby ja kumppanit (Bartleby y compañia, 2000) on ottanut lähtökohdakseen kirjailijat, jotka edustavat vastaavalla tavalla niin sanottua negaation koulukuntaa.
Vaikka he nimittävät itseään kirjoilijoiksi tai ainakin sellaisina heitä pidetään, he siitä huolimatta pidättäytyvät kirjoittamisesta kaikin keinoin. Tällaisia kirjailijoita kirjan kertoja kutsuu bartlebyjen seuraksi, ja seuran jäseniä on ollut olemassa kaikkina aikoina.
Kertoja itse on Melvillen alkuperäisen Bartlebyn tapaan konttoristi, jonka päiväkirjaa romaani edustaa. Päiväkirjaa teoksessa on kuitenkin vain parin sivun verran. Pääasiassa teos koostuu alaviitteistä, joissa kertoja tarjoilee anekdootteja ihailemistaan negaation taiteen hartaimmista harjoittajista ja heidän juonikkaista keinoistaan vältellä kirjoittamista.
Vila-Matasille tyypillisesti teos kääntää asetelman päälaelleen: kirjallisuus ohjailee todellisuutta – eikä todellisuus kirjallisuutta, kuten ehkä yleensä ajatellaan.
”Heräsin aikaisin, ja aamiaista valmistaessani ajattelin kaikkia niitä ihmisiä, jotka eivät kirjoita, ja huomasin äkkiä, että itse asiassa yli 99 prosenttia ihmiskunnasta on mieluiten kirjoittamatta, puhtaaseen Bartleby-tyyliin.”
Negaatio, kieltäymys, vastustus on teoksen keskiössä. Romaani ottaa esseetä ja fiktiota yhdistelevän (filosofisenkin) katsannon kirjallisen negaation historiaan – ennen kaikkea länsimaisen ja useimmiten espanjankielisen kirjallisuuden siivin. Mukaan pääsevät Robert Walser, Juan Rulfo, Marcel Duchamp, Goethe, John Keats, Tolstoi ja monia muita enemmän tai vähemmän tunnettuja nimiä.
Negaatio on samaan aikaan taiteenlaji ja oireyhtymä. Vaikka kertoja ensisijaisesti ihailee kirjoittamatta eläviä kirjailijoita, hän toisaalta näkee negaation viallisen puolen. Lähtökohtaisesti negaatiossa on jotakin väärää ja siten anarkistista, se on asettumista vasten yleisiä sääntöjä ja oletuksia.
Teoksen kertoja on fiktiivinen hahmo, mutta suurin osa alaviitteistä kohdistuu todellisiin kirjailijoihin, teoksiin ja osin myös todellisiin sattumuksiin. Ei kuitenkaan kaikki. Osa on silkkaa mielikuvitusta, kuten kertojan tapaaminen J. D. Salingerin kanssa newyorkilaisessa linja-autossa. Rita Malú puolestaan on Vila-Matasin luottohahmo, kuviteltu kirjailija, joka esiintyy myös Vila-Matasin ensimmäisessä esseeromaanissa.
Hahmot saavat kuitenkin yhtäläisen kohtelun, olivat todellisia tai eivät. Romaanin maailmassa he ovat kaikki yhtä olemassa. Rita Malú muuttuu pikemmin entistä todellisemmaksi jokaisen maininnan myötä.
Vaikka kertoja toteaa kulkevansa alaviitteissään negaation labyrintissa, hän pikemminkin kaartelee aiheensa ympärillä kuin vähitellen laajenevassa spiraalissa. Aluksi kerronta tuntuu toistavan itseään, kunnes anekdootit alkavat karata omille teilleen ja löytävät uusia uria.
Kirja koostuu yhteensä 86:sta sivun tai parin mittaisesta alaviitteestä. Kertoja on itsekin bartleby, joka yhden ”pienen” kirjan julkaistuaan ei ole kirjoittanut mitään 25 vuoteen. Hämäävästi hän ryhtyy kirjoittamaan jälleen – kirjoittamatta silti kuitenkaan – tekstiä, jonka aiheena ovat näkymättömät haamutekstit ja varjoiksi käyvät tekijät niiden taustalla.
Luen Bartlebya ja kumppaneita ennen kaikkea satiirina. Onhan tässä ”nykykirjallisuuden hämmentävimmässä ja viehätysvoimaisimmassa suuntauksessa”, kuten kertoja negaation labyrinttia kuvaa, kiistämättä parodiset piirteensä. Tekijä ironisoi niin kirjailijoiden itsensä toteuttamisen tarvetta kuin lukevan yleisön kyltymättömiä vaatimuksia kirjallisuutta kohtaan.
Romaanin kertoja tekee samaa, mistä kirjoittaa. Hän tunnustautuu itsekin kopistiksi, joka uuden luomisen sijaan turvautuu jäljentämiseen. Hän on itsekin bartleby, ei pelkästään kieltäytyjänä vaan myös jäljentäjänä. Alaviitteissään hän kopioi ja toistelee muiden sanomisia ja tekemisiä; näin hän kytkee itsensä osaksi kirjallista yhteisöä. Siksi teos vilisee kirjallisia lainauksia ja viittauksia.
Kun leipätekstiä on vain parin sivun verran ja suurin osa kirjasta on kirjoitettu sitaatteihin perustuvina alaviitteinä, mistä ”varsinainen kirja”, kirjailijan oma toteamus, sitten syntyy? Myös tämän kysymyksen suuntaan teos osoittelee: kirjallisuus ei ole vain se mitä on kirjoitettu, vaan myös sitä mitä on ajateltu.
Bartleby ja kumppanit on usein luokiteltu postmoderniksi metaromaaniksi. Kuin ohimennen se pureutuu kirjallisuuden tekemisen perusperiaatteisiin, kun kertoja kertoo kopioineensa myös tyylinsä. Nimittäin eräältä italialaiskirjailijalta, joka kieltäytyi kirjoittamasta teosta, jota häneltä odotettiin ja julkaisi vain kirjan täynnä alaviitteitä.
Gilles Deleuze on analysoinut Melvillen alkuperäistä Bartleby-hahmoa esseessään ”Bartleby ja sanamuoto” (suom. Pia Sivenius 1999), jonka lähtökohtana on Bartlebyn vastauksessaan käyttämä sanamuoto ”Mieluiten en” (I would prefer not to):
”Sanamuoto mitätöi ’kopioinnin’, ainoan viittauskohdan, johon nähden jokin asia saattoi olla mieluista tai olla olematta mieluista. Pidän mieluisampana ei-mitään kuin jotain, tässä ei ole kysymys ei-minkään tahdosta, vaan tahtomattomuuden vahvistumisesta. Bartleby on saavuttanut oikeiden säilyä hengissä, hän sai seistä liikkumattomana vasten sokeaa seinää.”
Minusta bartlebyjen negaation taiteessa on lopulta jotain lohdullista. Kirjoittamisesta pidättäytyminen kertoo näiden (epä)kirjailijoiden suhtautumisesta omaan statukseensa, kirjailijuuteen. Kieltäymyksen avulla he ottavat määritteen omiin käsiinsä ja pidättävät määräysvallan itsellään. (Tulkintaa voinee laajentaa mihin tahansa statukseen tai määritteeseen.)
Toisaalta kirjailijalle sanoista luopuminen voi merkitä suurta uhrausta – ikään kuin luopuisi elämästään. Negaatiossa on kyse on myös luopumisen taiteesta. Luopuessaan kirjoittamisesta kirjailijat ottavat kohtalon omiin käsiinsä.
Teos päättyykin varsin kohtalokkaaseen sitaattiin Beckettiltä, eikä kertoja lopuksi kerro enää itsestään mitään. Romaanin lopetus on avoin: Jäävätkö alaviitteet kesken? Merkitseekö kerronnan päätepiste myös kertojan loppua? Jää epäselväksi, jatkuuko konttoristin elämä enää sen jälkeen, kun päiväkirja alaviitteineen päättyy.
Kirjoittamattomuuden ja kuoleman välille hahmottuu yhteys, joka korostaa satiirin kärkeä: kirjailija näkyy eksisteeraavan vain silloin kun kirjoittaa tai julkaisee.
Romaanin kiehtovissa anekdooteissa myös tätä puolta tuodaan esiin. Meksikolaisen Juan Rulfon kerrotaan kirjoittaneen vain yhden menestysromaanin eikä sen jälkeen mitään 30 vuoteen, mikä pitääkin paikkansa. Meksikon kenties arvostetuimman kirjailijan tuotanto mahtuu alle 400 sivuun.
”Rulfoa on usein verrattu Rimbaudiin, joka julkaistuaan yhdeksäntoistavuotiaana toisen teoksensa jätti kaiken ja omistautui seikkailulle, aina siihen asti kunnes kuoli kaksi vuosikymmentä myöhemmin.”
Toisaalta kerrotaan Tolstoista, jolle kirjallisuus muuttuu ajan myötä kiroukseksi, mooraliseksi rappioksi: ”Ja eräänä yönä hän kirjoitti päiväkirjaansa elämänsä viimeisen lauseen, lauseen, jota ei onnistunut kirjoittamaan loppuun.” Ja vaikka kirjailija kuinka kirjoittaisi, tuotanto jää aina tavalla tai toisella kesken.
Miten kirjailijan viitasta onkin niin vaikea päästä eroon, kun sen kerran asettaa harteilleen?
***
Bartleby ja kumppanit on Enrique Vila-Matasin käännetyin romaani, mutta siinä on paljon samaa kuin jo varhaisessa Historia abreviada de la literatura portátil –teoksessa (1985), joka nosti kirjailijan maineeseen.
Historia abreviada… on myös Vila-Matasin ensimmäinen esseetä ja fiktiota yhdistävä romaani. Se puolestaan käsittelee ”kannettavaa” kirjallisuutta, siis eräänlaista matka- tai taskukirjallisuutta. Vila-Matas hyödyntää romaanissa kuuluisia kirjailijoita, ajattelijoita ja taiteilijoita – kuten Marcel Duchamp, Tristan Tzara, Walter Benjamin, Aleister Crowley jne. – ja kuvittelee näitä hahmoja yhdistävän salaseuran.
Sittemmin Vila-Matas on julkaissut kymmenittäin teoksia: etupäässä romaaneja, mutta myös novelli- ja esseekokoelmia – ja julkaisee edelleen. Kirjailjan viimeisin teos on syksyllä 2022 ilmestynyt romaani Montevideo (Seix Barral).
On mahdotonta olla näkemättä Enrique Vila-Matasia Borgesin perillisenä. Kirjailijan tyyli lähentelee Borgesin ”ajatuskoetta” ilmentäviä novelleja (oiva ilmaisu, jota Herman Raivio käyttää kritiikissään Borgesin Kertomukset-suomennoksesta!).
Yhteistä on myös kiinnostus labyrintteja ja kopisteja kohtaan. Molemmista kirjailijoista huokuu mieltymys tahalliseen eksymiseen ja menneen uudelleentoisintoon. Ennen muuta molemmille on mielestäni keskeistä osoittaa, miten kirjallisuus vaikuttaa meihin lukijoihin.
Siispä suosittelisin Vila-Matasia erityisesti Borgesin lukijoille, mutta valitettavasti kirjailijan tuotantoa ei ole suomennettu Bartlebya ja kumppaneita enempää, mikä on suorastaan ihme. Englanniksi ja ruotsiksi käännöksiä löytyy onneksi enemmän.
Enrique Vila-Matasia pidetään nykyään – Antonio Muñoz Molinan ohella – Espanjan todennäköisimpänä kirjallisuuden Nobel-ehdokkaana. Ja tuskin syyttä. Kirjailijan filosofisia ja intertekstuaalisesti kerroksellisia teoksia on luettu ja arvostettu jo yli neljän vuosikymmenen.
Suomen arvostelijain liitto on tukenut tämän blogitekstin kirjoittamista.
Helsingin Sanomat: Kirjoittamisen pelosta syntyi kirja (Jukka Koskelainen, 26.8.2007)
Juha Siro: Kuinka kirjoittaa romaani viikossa
Maailmankirjat: Loppuviitteitä Bartleby -kirjallisiin alaviitteisiin (Kristian Blomberg)
Kohtaamisia 