Luiz Ruffato: Päättyy myöhäinen kesä

Luiz Ruffato: Päättyy myöhäinen kesä
Suom. Tarja Härkönen
Romaani, 227 s.
Into, 2022

Tarja Härkönen on jälleen kerran tehnyt erinomaisen suomennoksen. Brasilialaisen nykykirjailija Luiz Ruffaton (s. 1961) viides suomennettu teos, Päättyy myöhäinen kesä, on kerrontapainotteinen romaani, jossa dialogilla ja minäkerronnalla on keskeinen roolinsa.

Härkönen on vahvimmillaan hankalassa ja jopa fragmentaarisen hapuilevassa dialogissa ja katkeilevissa lauseissa, joissa suomentajalta kysytään neuvokkuutta.

Päättyy myöhäinen kesä on kiinnostavasti etenevä, Ruffatolle omainaisesti uudenlaiseen kerrontatekniikkaan panostava romaani. Myös kirjailijalta aiemmin suomennetuissa romaaneissa on annettu suuri paino kerronnan moninaisten keinojen suomille mahdollisuuksille sekä esimerkiksi metatasoille.

Nyt kyseessä on ensimmäisessä persoonassa kerrottu lakoninen mutta samalla tietyllä tapaa paineita purkava tunnustus.

Päähenkilö Oséias palaa lapsuudestaan tuttuun kaupunkiin, Cataguesesiin, lähellä Brasilian kaakkoisrannikkoa. Tutut ihmiset ja sukulaiset ovat vanhentuneet mutta eivät kovastikaan muuttuneet.

Oséias tapaa ihmisiä, joiden kanssa käydyistä keskusteluista kumpuaa yksinäisyyden ja eristyneisyyden aiheuttama ummehtunut löyhkä, toisaalta Oséiaksen kavahdus tuota löyhkää kohtaan. Samalla mies kohtaa menneisyyden, jossa tapahtunut siskon itsemurha näkyy vainonneen miestä vuosikymmeniä.

Romaani käsittelee toisaalta erilläänoloa mutta ennen kaikkea kohtaamisia – niin ajassa kuin paikassa.

Romaanin lähtöasetelma on kuin traaginen tuhlaajapojan paluu juurilleen. Oséias on elänyt São Paulossa, kaupungissa, joka kotipaikkakuntalaisten silmissä näyttäytyy inhimillisyyden kadottavana metropolina, jossa ihmiset muuttuvat massaksi.

Cataguasesissa asiat ovat toisin, ihmiset ovat yhä ihmisiä ja kohtaamiset mahdollisia.

Teos hyödyntää kerrontaa, jossa luvut määrittyvät vuorokausien mukaan, eli ikään kuin yhteen lukuun olisi sisällytetty koko päivän tapahtumat.

Kerronta on paikoin varsin yksityiskohtaista, kun se kohdistuu esimerkiksi Oséiaksen rutiininomaisiin toimiin – ennen kaikkea vessatoimiin. Kaikkein rutiininomaisimpia toimia kuvataan neuroottisen yksityiskohtaisesti ja toisteisesti, luoden niille tavallista suurempia merkityksiä.

Joka luvun lopussa kerronta päättyy – tai saattaa välillä kesken luvunkin katketa – hakasulkeisiin, jotka merkkaavat jonkinlaista katkosta kertojan tajunnantilassa. Tekstiä voisi tästä hyvästä verrata vuosisadan alun modernismille tyypilliseen tajunnanvirtaan.

Kerrontatapa luo vaikutelman kuin tekstissä kerrottaisiin ”aivan kaikki”, mitä päähenkilön pään sisällä liikkuu, mutta kyse on tietenkin vain keinotekoisesta illuusiosta.

Kertoja hämää itseään siinä missä lukijaakin keskittämällä ajatuksensa muihin ihmisiin ja kuuntelemalla näitä, välittämällä lukijalle heidän tarinaansa. Keskustelukumppanina Oséias on kaikin puolin vaitelias ja pidättyväinen. Hän mieluummin päästää muut ääneen kuin on itse äänessä. Muiden kertomat tarinat täydentävät hänen omaansa.

Yksin ollessaan Oséias taas keskittyy omiin rutiineihinsa, kenties välttyäkseen ajattelemasta itseään ja omia ajatuksiaan ja päämääriään elämässä.

Kaiken taustalla häälyy Oséaiksen pikkusiskon itsemurha – kuin haavana – joka on jättänyt jälkensä yhteen jos toiseen romaanissa kohdattuun henkilöön. Aihe tupsahtaa esiin tasaisin väliajoin, kuin muistuttaen itsestään väkisin. Koko romaanin asetelma viittaakin selvittämättömiin asioihin, joille nyt haetaan sovitusta.

Ruffaton kerronnan ja Härkösen suomennoksen lukeminen on nautinnollista. Aluksi kerronnan hapuileva päämäärättömyys ja runsas dialogi suorastaan koukuttavat seuraamaan kaartelevaa kerrontaa. Alun pienet nyanssit saavat yllättävän paljon merkitystä teoksen edetessä loppuaan kohden.

Kritiikki on ilmestynyt alun perin Kulttuurivihkojen numerossa 4–5/2022.