Katariina Vuorinen: Myöhempien kesien jumalat (Los dioses de los veranos ulteriores)
Esp. Zoila Forss-Crespo Moreyra
Kaksikielinen runokokoelma, 179 s.
Aviador, 2022
Katariina Vuorinen on pitkän ja verkkaisesti asettuvan runon taitaja, jonka kielessä toistuu runsas kuvallisuus. Keskeislyyrisessä runossa on nyt myös beat-henkisyyttä, idän uskontoa liitettynä Etelä-Amerikan maisemiin ja pyhään seksuaalisuuteen. Keskiössä ovat naisen henkinen ja ruumiillinen kokemus, toisaalta matkanteko, jatkuva palo vaihtaa maisemaa.
Kokoelma on kenties yhtenäisempi kuin aiemmat. Runoissa vallitsee yksi yhteinen puhuja, keskeislyyrinen minä, joka sitoo runot yhtenäiseen maisemaan. Runot kuvaavat risteilyä unen ja todellisuuden, haavekuvien ja impulssien välillä.
Ponnekkuus on poissa; säkeet vyöryvät kiihkottomasti mutta varmasti. Taiten asetellut kuvalliset ilmaisut ja harkittu toisto keventävät pitkän runon kaarta. Toisaalta kokoelman kaari tuntuu olevan hukassa. Kaikki on tasaista kaartelua saman aiheen eri kanteilla. Syvyyttä on hankala tavoittaa. Variaatiota on, mutta keinovalikoimaltaan runo on niukkaa. Samoja kuvia ja sanastoa hyödynnetään toistuvasti, mikä sitoo lukijan samaan maisemaan runojen minän kanssa. Silti tuntuu kuin lukisi yhtä pitkää runoa.
Kokoelman motivoijana toimii kuudesti varioituva runo ”Kirsikoiden herra” – mies ja talo, jotka yhdessä luovat tukahdetun ilmapiirin. Kenties ne ovat minän näkemys tunkkaisesta kotimaasta: ”se maa uupuu omiin uniinsa / se maa uupuu lumeen, kevääseen, huutoon ja murhiin.” Viittaus taloon kytkee teoksen aiempaan: Rouvien ja lintujen talo (Savukeidas, 2010).
Tunteista levottomuus mutta myös turhautuminen ovat läsnä päällimmäisinä. Emansipoitunut minä kuulostaa paikoin epäuskoiselta nykypäivää ja -ihmistä kohtaan – maailma ei olekaan valmis, eikä kai koskaan tulekaan olemaan. Tärkeintä on muutos, jatkuva liike.
Unenomaiset kuvat hallitsevat kokoelmaa ja kuljettavat puhujan silmänräpäyksessä tuhansia kilometrejä Atlantin yli ja Andien halki, vaikkapa Chileen, ratsaille karjapaimenen kanssa tai Valparaíson ”tanssiville parvekkeille”. Toisinaan ajat ja näyt menevät iloisesti sekaisin. Onko puhe muistoista vai fantasioista?
Teoksen lähtökohtana on tietynlainen anakronia. Kokoelman alkaa epilogilla ja päättyy prologiin kannustaen lukemaan lopusta alkuun. Onko muutos siis tulkittava regressiiviseksi? Se ainakin selittäisi puhujan turhautumat.
Kokoelman nimi viittaa mormonikirkkoon, jonka laajamittainen lähetystyö on levinnyt myös Suomeen. Teoksen minän tehtävä on olla sanansaattaja, joka vie viestiä vapaudesta ja seksuaalisuudesta sinne, missä naisen rooli on vielä vaillinainen.
Kirja on esineenä jylhä; kansia kuvittaa Kordillieerien vuoristo, joka tosin saa runoissa kirjoitusasun kordilleera. Kansien sisäsivuilta paljastuu Etelä-Amerikan eteläisimmän kärjen kartta. Lisäksi mukana on suuri ala Tyyntä valtamerta. Harmaalla kartalla merenpohja on kuin uurteista ihoa.
Samasta niteestä löytyy lisäksi Zoila Forss-Crespo Moreyran espanjannos: Los dioses de los veranos ulteriores. Kieliversiot on sijoitettu peräkkäin, eli runoja ei ole tarkoitettu vertailtavaksi rinnan. Kaksikielinen laitos kielii siitä, että teos on suunniteltu myös espanjankielisille markkinoille.
Lopusta löytyy sanasto ja runoilijan soittolista, jossa innoittajiksi mainitaan chileläiset Victor Jara ja Violeta Parra. Inspiraation lähteet täydentävät ajatusta siitä, että runojan puhuja elää vaistonvaraisessa maailmassa, jossa ulkoiset impulssit ajavat puhujan tien päälle aina uudestaan.
Vuorisen runoissa on ihmeen luontevasti taipuvaa kuvakieltä, joka päästää lukijan välittömästi runon matkaan. Eikä matka lopu lyhyeen. Kokoelma tarjoaa monikerroksisen vaelluksen eteläiseen ilmanalaan.
Kritiikki on julkaistu alun perin kirjallisuuslehti Lumoojan numerossa 3–4/2022.
Kohtaamisia 