Sivuvalo: Onko tämä suomalaista kirjallisuutta?

sivubook-invisible

Sivuvalo: Onko tämä suomalaista kirjallisuutta?
Kirjoittajat: Marcel Jaentschke, Diana Mistera, Mohamed Ahmed Haji Omar, David Gambarte, Rosamaría Bolom, Maila-Kaarina Rantanen, Tanya Tynjälä, Polina Kopylova, Roxana Crisólogo & Daniel Malpica
Kääntänyt: Emma Louhivuori, Tommi Parkko, Petri Pokkinen, Johanna Suhonen, Marlon James, Joan Navarro & Aurelio Mexa
Antologia, 104 s.
[Radiador] Magazine, Karu Kartonera & Sivuvalo, 2014

Antologian alussa on osuva varoitus: ”Tämä  kirja on kielenkäytöllisesti monimutkainen tapaus.” Monikielisen Sivuvalo-projektin julkaisemasta teoksesta löytyy kaunokirjallisuutta kuudella eri kielellä: suomeksi, englanniksi, espanjaksi, italiaksi, portugaliksi ja venäjäksi.

Sivuvalo-projektin tavoitteena on edistää Suomessa asuvien ja eri kielillä kirjoittavien kirjailijoiden näkyvyyttä. Kaunokirjallisuuden kirjoittaminen omalla äidinkielellään on tärkeää.

Sivuvalo tarjoaa kirjoittajille myös mahdollisuuden monikielisiin julkaisuihin, jotta erikieliset kirjailijat voisivat julkaista tekstejään Suomessa kirjoituskielestään riippumatta. Tästä syystä teoksen nimikin on jo haastava: Onko tämä suomalaista kirjallisuutta?

Teos sisältää enimmäkseen runoutta, mutta mukana on hyvin erityylisiä tekstejä: meksikolaissyntyisen Daniel Malpican visuaalista runoutta, perulaissyntyisen Roxana Crisólogon keskeislyyristä proosarunoa ja portugaliksi kirjoittavan Maila-Kaarina Rantasen sointuisampaa lyriikkaa.

Crisólogon runojen lisäksi selkeämpää proosaosastoa edustaa perulaissyntyisen Tanya Tynjälän unenomainen novelli ”La Ciudad” (”The City”).

Eniten teoksesta löytyy espanjankielisten kirjoittajien tekstejä. Espanja onkin Sivuvalo-projektissa toistaiseksi hallitseva kieli, sillä monet projektin vaikuttajista ovat kotoisin espanjankielisistä maista. Variaatiota tässäkin kielessä silti näkyy, sillä kirjoittajat ovat kotoisin erilaisilta kielialueilta: Perusta, Meksikosta, Nicaraguasta ja Espanjasta.

Alkukielisiä tekstejä lukiessa tai silmäillessä on helppo huomata, kuinka merkittävä rooli kirjoituskielellä on tekstien rakentumisessa. Lähes jokaiselle tekstille löytyy käännös suomeksi tai englanniksi, joten vertailu käännöksen ja alkukielisen tekstin välillä on mahdollista.

Kirjan ulkoasussa näkyy omaperäisyys ja viitseliäisyys. Jokainen kirja on tehty käsin kierrätysmateriaaleista. Panostus ulkoasuun näkyy myös teoksen tarkoissa ja merkityksistä rikkaissa kuvituksissa. Kotikutoisuus näkyy myös joinain harmittomina kirjoitusvirheinä. Teoksesta onkin toivottu uutta korjattua painosta.

Toivon mukaan teos on vasta alkua Sivuvalo-projektille. Kyse on pintaraapaisusta siihen massiiviseen monikieliseen aineistoon, joka vielä odottaa julkaisuaan.

Suomessa julkaistavaan kirjallisuuteen liittyy olennaisesti haaste siitä, että teksit tulisi kääntää suomeksi, jotta teokset löytäisivät suomenkielisten lukijoiden käsiin.

On ymmärrettävää, että pienin resurssein toimivalla projektilla ei ole mahdollisuuksia ammattimaisiin käännöksiin. Todennäköisesti projekti tulee jatkossakin toimimaan vapaaehtoisvoimin.

Lisäksi Suomessa asuvat ja omalla äidinkielellään kirjoittavat kirjailijat kärsivät siitä, ettei heille suoda samanlaisia oikeuksia kuin suomeksi kirjoittaville kirjailijoille. Erikielisiä syrjitään monin eri tavoin. Tällä hetkellä esimerkiksi vain suomeksi tai ruotsiksi kirjoittavilla kirjailijoilla on oikeus Suomen kirjailijaliiton tai Finlands svenska författareföreningin jäsenyyteen.

Sivuvalo: Onko tämä suomalaista kirjallisuutta? on mielenkiintoinen katsaus siihen monikieliseen ja monikulttuuriseen kirjallisuuteen, joka on poreilemassa pintaan valtavirran alta. Teos pysyy hienosti koossa monipuolisuudestaan huolimatta. Pitää paikkansa, että monikielisyys on rikkautta, jota tulisi vaalia.

Sivuvalo-projektin verkkosivut
Yle: Suomen kirjallisuusliitot hyljeksivät erikielisiä
[Radiador] Magazinen verkkosivut

Siru Kainulainen: Runon tuntu

siru-kainulainen_runon-tuntu_kansi-iso

Siru Kainulainen: Runon tuntu
Tietokirja, 147 s.
Poesia, 2016

Poesian julkaisemassa tietokirjassa Runon tuntu kirjallisuuden dosentti Siru Kainulainen lähestyy runoutta lukemisen kannalta. Kainulainen käsittelee erilaisia tuntutiloja, joita runous lukijalle tarjoaa. Runouden tuntua lähestytään teoksessa rytmin kautta.

Kainulaisen mukaan runon rytmi aktivoi lukijaa ja saa lukijan liikkumaan samassa tahdissa tekstin mukana. Lukemisellakin on rytminsä. Runon tunnusta puhuttaessa olennainen kysymys on, miltä ja miten runo tuntuu. Runossa on kyse fyysisestä vuorovaikutuksesta lukijan ja tekstin välillä.

Kirjoittaja ei halua erottaa rytmiä runon sisällöllisestä merkityksestä. Runo on kokonaisuus, jota on helpompi lähestyä rytmin vaikutuksesta tietoisena.

Teos sisältää runsaasti esimerkkejä sekä modernistisesta että nykyrunoudesta. Runoanalyysillä havainnollistetaan rytmin tuottamaa liiketuntoa.

Nykyrunoudesta ja etenkin kokeellisesta runoudesta puhuttaessa törmätään usein keskusteluun runouden ymmärtämisen vaikeudesta. Monesti lukijat vieroksuvat runouden outoutta. Runon tuntu onkin kaivattu lisä runouden lukemista käsittelevään kirjallisuuteen.

Siinä missä klassista runoutta kirjoitettiin korvalle ja modernistista silmälle, nykyrunous pyrkii miellyttämään molempia. Nykyrunous vaatii lukijalta uudenlaista lähestymistapaa. Tähän tarpeeseen Kainulainen teoksellaan pyrkii vastaamaan.

Teos on tyyliltään akateemista kirjoitusta populaarimpi katsaus runouden tutkimukseen. Valtayleisöä teos ei silti välttämättä puhuttele. Vaikka asian painoa on pyritty keventämään omakohtaisella otteella, teos palvelee sittenkin parhaiten aiheesta ennalta kiinnostuneita.

Kritiikki on kirjoitettu alun perin Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen tietokirjoittamiskurssille.

Turun Sanomat: Luotsin ohje runouden tulvivaan virtaan

 

 

Heidi Herala: Peilinpitelijä

peilinpitelij_press_3_heini_inkeri
Kuva: Heini Inkeri

Heidi Herala: Peilinpitelijä
Teatteri Jurkan vierailunäytös
Turun kaupunginteatterissa 24.2.2017
Ohjaus ja lavastus: Heidi Herala & Heidi Räsänen
Maalaukset: Markus Jäntti
Äänisuunnittelu: Tuomas Fränti
Rooleissa: Heidi Herala

Heidi Heralan monologiesitys Peilinpitelijä perustuu Marja-Liisa Vartion 1950-luvulla julkaistuihin runoihin. Heralan yhden naisen esitys käsittelee (tietenkin) naiseutta.

Naisen ruumis, äitiys ja vanheneminen ovat tämänkaltaisissa esityksissä jo jokseenkin kulutettuja teemoja, mutta Vartion runojen kautta tarkasteltuna aiheet saavat kiinnostavia myyttisiä piirteitä.

Lavalla töpöttelee aluksi muistisairas vanhus, joka istuskelee puutarhapaviljongissa juoden mehua nokkamukista ja höpisten omiaan. Äkkiä vanhuksen ilme muuttuu, silmiin tulee uutta elämänsäihkettä ja vanhuksesta kuoriutuu vankkasieluinen luonnonlapsi.

Peilinpitelijässä on pitkälti kyse dramatisoidusta runonlausunnasta, sillä teksti koostuu pääasiassa Vartion muuntelemattomasta lyriikasta. Herala tulkitsee runoja syvällä näyttelijän äänellä tuoden teksteihin väistämättä myös omaa naiseuttaan.

Teoksen nimellä viitataan Vartion ehkä tunnetuimpaan runoon ”Nainen ja maisema” esikoiskokoelmasta Häät (1952). Samaista runoa on lainannut myös Vilja-Tuulia Huotarinen koulutyttöjen aikuistumisesta kertovassa runokokoelmassaan Sakset kädessä ei saa juosta (WSOY, 2004).

”Nainen ja maisema” -runo kertoo naisesta, joka katsoessaan peiliin näkee vain selkänsä takana lepäävän maiseman. Runon puhuja kutsuu itseään peilinpitelijäksi ja hiustensuorijaksi. Tulkitsen runon kertovan luonnon ja naiseuden yhteensulautumisesta, mikä on teemana myyttisesti läsnä myös muissa Vartion tuotoksissa.

Esityksen lavastukseen kuuluu runsaasti Vartion runouteen kytkeytyviä motiiveja. On peilejä, morsiuspitsejä, kuusen havuja ja lintuhäkki. Peilit, pitsit ja häkki esiintyvät eräänlaisina vapauden riiston merkitsijöinä.

Lintuhäkillä ja havuilla viitataan myös Vartion runouden luontokuviin: ”[v]aan metsänä minä nousen / tasankona minä aukean” (”Nainen ja maisema”) ja ”[m]illoin erkanin sisaristani puista, / milloin vihreä sukuni / työnsi minut joukostansa” (”Vihreää sukua”).

Siinä missä Vartion runous on modernistiseen tapaan hyvin kuvallista, sisältyy Heralankin esitykseen kuvia ja kuvien maalaamista. Esityksen taustana toimivat Markus Jäntin kankaille maalaamat abstraktit (mielen)maisemat. Samalla esitys itsessään rakentaa tietynlaista naiskuvaa.

Jää kuitenkin ristiriitaiseksi, miten katsojan odotetaan tulkitsevan esityksen sanomaa. Onko peileihin kirjaimellisesti tunkeutuva nainen lopulta sinut ruumiinsa kanssa, vai maalataanko esityksessä kuvaa, jossa naiseus katoaa vanhenemisen ja ryppyyntymisen myötä?

Kun esityksen sanotaan kertovan naiseudesta, se kertoo silloin elämästä. Vanheneminen välttämättömänä osana elämää nousee lopulta esityksen keskiöön: ”ei tämä tanssi muuten lopu kuin / tanssimalla, tanssimalla” (”Tanssi”).

Puhuttelevaa-blogi: Nainen maailman peilissä

Paperi T: post-alfa

postalfa

Paperi T: post-alfa
Runoja, 91 s.
Kosmos, 2016

Kuten teoksen kansiliepeessä todetaan, todennäköisesti tämänkaltaisia käsikirjoituksia ilmestyy kustantamojen postiluukuista harva se viikko. Niiden kirjoittaja ei vain aina satu olemaan Paperi T.

post-alfa on monella tapaa itseironinen runokokoelma. Tätä piirrettä korostaa muun muassa se, että teoksen takakannessa epämääräiseksi jäävä kommentoijaääni lähestyy kokoelmaa kriittisesti luetellen sen heikkouksia. Teosta on käytännössä mahdotonta lukea ilman, että se tuottaa heijastumia kirjoittajansa persoonasta.

post-alfa on jo ehtinyt saada valtaisan huomion osakseen, minkä osoittavat sekä sosiaalisen median ilmiöt että teoksen myyntiluvut. post-alfa oli vuoden 2016 myydyin runokokoelma Suomessa.

Teoksen suureen suosioon on vaikuttanut sen ilmestymistä edeltänyt Paperi T:n eli Henri Pulkkisen rap-artistin ura. Paperi T tunnetaan niin Ruger Hauer -kokoonpanosta kuin soololevystään Malarian pelko (2015).

Jo debyyttilevyllään Paperi T sai huomiota erityisesti sanoituksistaan. Levyn tekstit ovat hyvin paljon post-alfan tekstien kaltaisia. Molemmat sisältävät runsaasti intertekstuaalisia viittauksia populaarikulttuuriin:

”puhut pierrot le fousta

ja mä ajattelen et näin helppoon en vielä mene

mutta kun kerrot vihaavasi spielbergiä

saa heroiinia taas apteekeista […]”.

Yleistetysti ajatellen post-alfaa voisi hyvin pitää yhden sukupolven kokemusten representaationa. Kokoelmasta välittyy sekä urbaania estetiikkaa että rappioromantiikkaa, valkoisen miehen nillitystä ja digitaalisen aikakauden murroksen merkkejä.

”muutan ympyrätalon s-marketin pakastealtaaseen

teininä olin hernemaissipaprikaa […]

kalliossa on kuulemma liikaa landeja

haluaisin polttaa kaikki sillat

ja aloittaa pitkästä

kuvittelen somehiljaisuuteni nakertavan sinua […]”.

Kuten teoksen nimikin kertoo, kokoelman yhtenä aihealueena on miehisyys, joka välittyy teoksesta eräänlaisena identiteetin pakoiluna ja väistelynä, puhujan ongelmana asettua omaan minäkuvaansa: ”[…] montakohtan kertaa mun on vielä juostava päin peiliä / ennen kuin se muuttuu portiksi toiseen maailmaan”.

post-alfan tekstit kertovat hetkittäisistä samastumisista ympäröivään maailmaan ja sen ärsykkeisiin, jotka rakentavat puhujan hetkittäistä minäkuvaa, joka on ympäröivän kulttuurin myötä aikaan sidottu.

Namedroppailun avulla puhuja laajentaa persoonaansa haalien imagoonsa palasia sieltä täältä, musiikista, kirjallisuudesta ja elokuvista. Kulttuurin ja taiteen tunteminen on tapa pysyä ajan hermoilla, pysyä kelkassa kärsien jatkuvasta fomosta.

Kokoelma päättyy haastaviin säkeisiin: ”[N]ää on kaikki rakkausrunoja / sä vaan luet niitä väärin”. post-alfan puhuja on uhmakas ja itseriittoinen, valmis kohtamaan lukijansa, ohjailemaan tätä ja haastamaan tämän tulkinnan.

Kokoelman puhujasta välittyy tarve olla oman aikakautensa tirehtööri ja airut. Puhuja toteaa:

”kun hyväksyt ettet tule koskaan kirjoittamaan mitään

 yhtä kaunista kuin daven pieni ja hento ote

 voit lakata stressaamasta ja jatkaa namedroppailua”.

Kokoelman itsetietoisuus on jopa viehättävää, samalla tavalla viehättävää, kuin teoksen valkoinen teksti mustilla sivuilla: kapinallisella tavalla viehättävää.

On vaikeaa olla ajattelematta Paperi T:n rap-lyriikan vaikutusta runojen rytmiin. Parhaimmillaan tekstin rytmi on harkitsevan lakonista ja yksinkertaisen eleganttia:

”makaan samalla matolla jolla me

niin että mun polvet vuoti verta koko kesän

ja mun piti valehdella kaikille

et olin muka kaatunut pyörällä”.

post-alfan tekstit ovat omalla, ajankohtaisella tavallaan kiinnostavaa luettavaa, mutta kovin pitkäkestoista tarkastelua tekstit eivät kestä. Jollain tapaa kokoelman pinnallinen luonne tosin tuntuu vain vahvistavan tekstien teemoja.

Kritiikki on julkaistu myös Suomi lukee -sivustolla.

Helsingin Sanomat: Paperi T:n esikoisrunot ovat havaintoja viivästynyttä teini-ikää potevan kolmekymppisen miehen mielenmaisemasta

 

TEHDAS Teatteri: Tähkäpää – Tornin diiva

tahkapaa-6_kuva_jussivirkkumaa
Kuva: Jussi Virkkumaa

TEHDAS Teatteri: Tähkäpää – Tornin diiva
Esitykset: 25.11. – 10.12.
Ohjaus: Alma Rajala
Musiikki: Lau Nau
Lavastus: Johanna Latvala
Valot: Jarkko Forsman
Äänet: Arttu Aarnio
Koreografia: Lee Lahikainen
Esiintyjät: Mickaël Stoeckel & Riina Tikkanen

Tähkäpää – Tornin diiva -esitys pohjautuu Pipsa Longan runokokoelmaan Pimeän nimi (Books North, 2014). Runokokoelman alaotsikon mukaan teos sisältää 12 transetydiä, jotka Lonka on kirjoittanut Gustav Nyströmin sävellyksen Transetyder (2011) pohjalta.

Pimeän nimi on lisäksi alun perin kirjoitettu kuunnelmaksi. Teoksen perustassa on havaittavissa kaikuja myös Monika Fagerholmin romaanista Diiva (Otava, 2000), puhumattakaan Grimmin veljesten perinteisestä Tähkäpää-sadusta.

Jo pelkästään esityksen taustojen avaamisesta käy ilmi itse Tähkäpään esityksessäkin korostuva kerrostuneisuus. Alma Rajalan ohjaama Tähkäpää – Tornin diiva on jälleen yksi, aiempien päälle palimpsestinomaisesti kirjoitettu uusi teksti.

Pimeän nimi -runokokoelman kuudes etydi on omistettu Tähkäpäälle, tornin tytölle. Esityksessäkin hyödynnetty Longan teksti on monologinkaltaista proosarunoa.

Teksti käydään käytännössä läpi heti esityksen alussa, mutta jotkin lauseet, kuten, ”…sillä ei noita-akka ole Tähkäpäätä torniin lukinnut, vaan ihan itse tyttö on itsensä eristänyt […]” (lihavoinnit alkuperäistekstistä), toistuvat esityksen aikana.

Teksti jää kaikumaan suureen tehdashalliin. Esitys ikään kuin kerii uusia kerroksia tekstin ympärille ja kasvattaa siitä vähitellen huokoista kerää, jossa merkitykset kerrostuvat ja limittyvät. Tähän tarkoitukseen Alfa Centerin vanha budohalli on täydellisen avara, rosoinen ja mahtipontinen.

Ilmestyessään Longan runokokoelma sai kritiikkiä näytelmällisestä ja juonellisesta muodosta. Esimerkiksi Tuli&Savu-lehdessä teoksen arvioinut Anna Tomi kirjoitti, että teoksen (tosin onnistuneeksikin mainittu) dramaturgisuus yksinkertaistaa tekstin valmiiksi pureskeltuun muotoon.

Kenties Longan teksti toimiikin paremmin esitettynä ja suhteessa näyttämöön. Tähkäpää-esitystä ei runokokoelman tapaan voida syyttää helposta tai yksinkertaisesta toteutuksesta. Päinvastoin esitys on hyvin abstrakti. Se saa tekstin juonellisuuden häivyttymään lähes totaalisesti, joksikin taustalla valaisevaksi, kaukaiseksi maisemaksi.

Esitys hyödyntää runsaasti visuaalisia keinoja. Siihen sisältyy  muun muassa Lee Lahikaisen suunnittelemia laajoja tanssikoreografioita, jotka avaavat esitystilalle ja lavastukselle uudenlaisia merkitysiä. Tilan avaruus heijastelee esityksen kaikuja.

Kerroksellisuutta on lisäksi luotu peilien ja valojen avulla. Jarkko Forsmanin valosuunnittelu on erityisen huomiota kiinnittävää ja ansaitsee kiitoksen. Peilit toimivat esityksessä myös eräänlaisena motiivina ja yhdistyvät tekstin tematiikkaan.

Katsojien rooli esityksessä on toimia nimenomaan yleisönä ja huomionosoittajina Tornin diivalle. Kuten Longan tekstikin antaa ymmärtää, esitys pohtii erilaisia vallankäytön tapoja, kun se kuvaa tornin eristyksissä elävää Tähkäpää-diivaa.

tahkapaa-60_kuva_jussivirkkumaa
Kuva: Jussi Virkkumaa

Grimmin sadussa paha noita-akka on teljennyt Tähkäpään korkeaan ovettomaan torniin, josta ei ole ulospääsyä. Torniin voi kiivetä vain Tähkäpään luonnottoman pitkiä, kullanvalkeita hiuksia pitkin. Longan tekstissä ja teatteriesityksessä Tähkäpää onkin itse vastuussa omasta eristäytyneisyydestään, ja hänellä on kaikki vapaus ja valta poistua välillä tornista.

Edellä mainitut peilit toimivat esityksessä myös diivan yleisönä. Peilit ovat monistavia ja heijastavia pintoja, jotka rakentavat (peili)kuvan niihin katsovasta. Eristäytyneisyys taas on tila, jossa ihminen voi saada havaintoja ja muodostaa kuvan itsestään vain peilien avulla, jolloin kuvasta voi tulla vääristynyt, vino tai päinvastainen. Ihmisellä kun on tapana muodostaa kuva itsestään muiden ihmisten ilmeiden, reaktioiden ja havaintojen pohjalta.

Muut ihmiset ovat peilejä itselle. Niinpä Tähkäpääkin tarvitsee ihmisiä, yleisöä ympärilleen. Vaikka Longan tekstistä on hahmotettavissa selkeä puhuja, esityksessä puhujat ja äänet jäävät hämäriksi. Näyttämöllä nähdään vain kaksi esiintyjää (Mickaël Stoeckel & Riina Tikkanen), kuva ja peilikuva, jotka koreografisestikin tukevat toisiaan.

Tähkäpää – Tornin diiva hakee muotonsa jostain tarinallisuuden välimaastosta. Kuin kaalinkerä, se kasvattaa uuden pinnan sen alla sykkiville teksteille. Runon ja draaman kohtaaminen on selityksiä pakoileva pinta, joka tässä tapauksessa heijastelee molempien parhaita puolia. Esityksessä runo on läsnä kaikkialla kuin valoilla ja äänillä kyllästetty ilma, joka täyttää tilan.

Tuli&Savu: Tähtikuvioita pimeällä taivaalla
Aamuset: Tähkäpää rikkoo perinteisiä kaavoja esitysmuotoja yhdistellen
Puhuttelevaa: Räjähtävä naiseus ja ne kirotut hiukset

Tero Tähtinen: Kuunkulkema yö

978-952-260-378-4

Tero Tähtinen: Kuunkulkema yö
Runoja, 68 s.
Viisas elämä, 2016

Tero Tähtisen tuorein julkaisu Kuunkulkema yö on yhteensä 108 runoa kattava haikukokoelma. Haikuperinnettä kunnioittaen Tähtinen on kirjoittanut tunteita pursuavia, pieniä tuokiokuvauksia. Hän on hyödyntänyt haikuissaan itämaista ajattelua ja vanginnut katoavien hetkien viehättävyyden tarkkaan rajattuun kaavaan.

Runomitoista japanilainen haiku on kaikkein väljimmästä päästä, sillä se edellyttää käytännössä vain tavumäärien (5-7-5) osumista kohdalleen. Toisaalta haikun kirjoittamista rajaava metodi lisää sen yllättävyyttä. Yksinkertaiset ja lyhyet runot kääntyvät herkästi aforistiikan suuntaan. Haikussa arkinen sanotaan kauniissa mutta ytimekkäässä muodossa.

Kuunkulkema yö jaksottuu neljään erikseen nimettyyn osioon sekä haikumittaiseen epilogiin. Ensimmäinen osio ”Pieniä lauluja Gaialle” sisältää nimensä mukaisesti äiti maan ylistystä ja luontorunoiksi leimattavia haikuja. Osion tekstit edustavat aihepiirinsä ja kielensä perusteella kokoelman perinteisintä haikua. Luonnon ilmiöistä päällimmäisenä on läsnä vuodenkierto, jonka avulla Tähtinen ilmentää elämän kiertokulkua, hetken katoavaisuutta ja uudelleensyntyä.

Luonnon harmonia näyttäytyy haikuissa tavoitteellisena tilana. Viittaukset meditaatioon ja mielen tyhjentämiseen tuodaan myös selvästi esiin:

Kuu yllä, alla

maa. Talo täysin tyhjä:

 mitään ei puutu.

Tähtisen haikut ovat viisauden kyllästämiä ja levollisia. Ne paljastavat yksinkertaisia totuuksia elämästä. Niin yksinkertaisia, että niitä pidetään tiedostamatta itsestäänselvyyksinä. Vaikka haikun muoto on lyhyt, se laajenee lukijan mielessä tuottaen ajatuksia ja kuvia sekä tuoden lohtua suurten kysymysten äärellä.

Erityisen selvästi Tähtisen zen-buddhalaisuudesta ammentamat viisaudet käyvät esiin myöhemmissä osioissa. Tähtinen viittaa useisiin suuntaukseen liittyviin tunnusmerkkeihin, kuten meditaatiotila zendoon, Manjushrin viisauden miekkaan sekä ympyränmuotoiseen symboliin, enzoon:

Ikkunalla kuu.

Paperille sivellin

piirtää ympyrän.

Ympyrä, kehä ja kierros toistuvat useiden haikujen aiheissa ja sanastossa kiinnittyen vuodenaikojen pyörteeseen. Samalla teos itsessään toteuttaa harmonista muotoa. Kokoelma jakautuu vuodenaikojen mukaisesti neljään osaan, ja haikuissa tasapainoa toteuttaa tarkasti rajattu muoto.

Toisessa osassa nimeltä ”Zenin löyhkää” Tähtinen tasapainoilee kirjallisuuden merkityksellisyyden äärellä:

Buddha hyllyllä

naureskelee kirjoille

yläpuolellaan.

Sama osio alkaa haastavasti Cicerolta lainatulla motolla: ”Jos sinulla on puutarha ja kirjasto, sinulla on kaikki, mitä tarvitset.”

Kokoelman kolmas osio sisältää ”Reissuhaikuja”, neljäs taas ”Kiinalaisia unia”. Osan aikaa Kiinassa asuva Tähtinen on kirjoittanut haikujaan myös tien päällä, missä tilanteiden ja maisemien ohimenevyys ja virtaavuus jäävät mieleen korostuneesti. Tähtinen on onnistunut tallentamaan sekä arkisista kuvauksistaan tunnistettavia että yleismaailmallisiksi ajatuksiksi laajenevia haikuja kaupungeista, joissa hän on reissuillaan vieraillut.

Kokoelma etenee arkisesta erityiseen suuntaan. Arjen ympäristön havainnoista siirrytään vähitellen kohti Tähtisen yksityisempää ja omakohtaisempaa havainnointia vierailta mailta. Teos etenee kuin opastaen kädestä pitäen, kuinka kuljetaan tiellä viisauteen. Tähtinen esittää sen tapahtuvan hitaasti ja keskittyneesti tarkkailemalla pieniä palasia, joista suuri maailma rakentuu.

On onni, että Viisas elämä -nimen omaksunut entinen Basam Books jatkaa edelleen myös runokokoelmien kustantamista tietokirjapainotteisuutensa ohella. Hyvinvointikirjallisuuden julkaisijaksi itseään tituleeraava kustantamo on harvoja, jotka näkevät kaunokirjallisuuden ja etenkin runouden lukemisessa suoria mahdollisuuksia henkisen hyvinvoinnin kehittämiseen.

Kritiikki on julkaistu alun perin kirjallisuuslehti Lumoojan numerossa 2/2016.

Agneta Rahikainen: Edith – runoilijan elämä ja myytti

9789515233592-edith-170x241

Agneta Rahikainen: Edith – runoilijan elämä ja myytti
Schildts & Söderströms, 2014
Tietokirja, 463 s.
Suom. Jaana Nikula

Kirjallisuudentutkija Agneta Rahikainen on Edith Södergranin myyttiä käsittelevän väitöskirjansa ohessa työstänyt yleistajuisen mutta samalla kriittisen elämäkerran runoilijasta.

Edith Södergran oli yksi maamme tunnetuimmista modernistirunoilijoista, mutta hänen maineensa ja arvonsa tavataan muodostuneen vasta runoilijan kuoleman jälkeen. Kriittisessä elämäkerrassaan Rahikainen tuo esille, kuinka Södergranista kirjoitetut aiemmat elämäkerrat ja biografiset tutkimukset ovat perustuneet hatariin lähteisiin, kuulopuheisiin ja yksilöllisiin näkemyksiin.

Rahikainen nostaa esille kaksi nimeä, Elmer Diktoniuksen ja Hagar Olssonin, jotka molemmat ja etenkin jälkimmäinen, ovat hänestä olleet erityisen tähdellisessä asemassa luomassa tai pikemminkin säilyttämässä Södergranista muotounutta myyttistä mielikuvaa.

Sairautensa vuoksi Södergrania on kuvailtu usein sanoilla heikko ja hento, mutta jo Rahikaisen esille nostamat aiemmin julkaisemattomat kuvat Södergranista todistavat toisin. Tuberkuloosia hoidettiin Södergranin aikaan hyvin tuhdilla ruokavaliolla, mikä näkyi aikanaan selvästi runoilijan ulkoisessa olemuksessa.

Yksinäisyyteen taipuvuus, eristäytyneisyys, kuoleman odotus ja traaginen kohtalo ovat myös fraaseja, jotka Södergraniin herkästi yhdistetään. Rahikainen todistaa toisin. Hän tukeutuu alkuperäislähteisiin ja kirjoittaa Södergranin elämänilosta, innokkuudesta ja jopa tunkeilevuuteen yltävästä päättäväisyydestä. Näin Södergranista syntyy uudenlainen kuva hyvin päämäärätietoisena runoilijana.

Rahikaisen myytinpurkamisoperaatio on merkittävä erityisesti Södergranin kohdalla, sillä tämän runoja on jo pitkään taivuttu tulkitsemaan biografisesti, suhteessa runoilijan elämään. Niinpä osoittaessaan uudenlaisen totuuden Södergranista Rahikainen samalla vesittää useita Södergranin tuotannosta tehtyjä tulkintoja.

Edith – runoilijan myytti ja elämä ei ole suinkaan perinteinen elämäkerta, jos sitä sellaiseksi uskaltaa edes nimittää. Sen fokus on pitkälti Södergran-myytin tutkiskelussa ja avaamisessa. Teos jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä puoliskossa käydään läpi runoilijan elämä, kriittisesti alkuperäislähteisiin tukeutuen.

Toinen puolisko, eli noin puolet teoksesta kattava osio, käsittelee Södergranin jälkeistä aikaa, jolloin myytti runoilijasta pikku hiljaa alkoi muodostua. Toisin sanoen Södergran kuolee jo teoksen puolivälissä ja lopputeos käsittelee sitä perintöä ja mainetta, jotka Södergranista jäivät jäljelle hänen kuolemansa jälkeen.

Perinteistä elämäkertaa etsivä lukija saattaisi pettyä teoksen rakenteesta ja siihen valikoituneesta teemasta. Toisaalta teos tarjoaa lukijalle ajantasaista ja päivitettyä tietoa, jota ei aiemmin ole ollut tarjolla.

Teoksen yhteydessä on hyvä kerrata Södergranin tuotantoa. Runot avautuvat uudella tavalla, kun lukija ei suoraan oleta kirjoittajan olevan murheen murtama, kuolemansairas ja fyysisesti sekä henkisesti heikko runoilija.

Yhtä hyvin voisi suositella oheislukemistoon kymmenen vuotta aiemmin ilmestynyttä väitöskirjaa, jonka Vesa Haapala on Södergranin esikoiskokoelmasta kirjoittanut:  Kaipaus ja kielto. Edith Södergranin Dikter-kokoelman poetiikkaa (SKS, 2005). Haapala keskittyy väistöskirjassaan Södergranin runouteen tämän persoonan sijaan ja avaa Dikter-runokokoelmaa perusteellisesti ja selväsanaisesti.