Turun Nuori Teatteri: Peppi Pitkätossu

img_9608_www
Kuva: Mikko Vihervaara. Vas. Herra Tossavainen (Pyry Pöyry), Tommi (Rasmus Hakala), Annikka (Lilli Laurikainen), Peppi Pitkätossu (Hanna Lindqvist), Hevonen (Helka Karhu & Iida Arki)

Turun Nuori Teatteri: Peppi Pitkätossu
Esitykset: 12.2.–29.4.2017.
Ohjaus: Sofia Laurikainen
Alkuperäisteksti: Astrid Lindgren
Dramatisointi: Staffan Götestam
Sirkusopetus ja -ohjaus: Maija Jormakka
Äänisuunnittelu: Juha Antikainen
Valot: Antti Niitemaa
Lavastus: HJ Diamanten
Puvustus: Tytti Mulo
Pääosissa: Hanna Lindqvist, Lilli Laurikainen, Rasmus Hakala, Emilia Sallinen, Jenna Kangasniemi, Jasmin Mehtälä, Roosa Kuosmanen, Heta Karhu, Saana Saapunki, Eemeli Väisänen, Iida Arki, Pyry Pöyry, Helmi Henell, Rasmus Hirvonen

Turun Nuori Teatteri täyttää tänä vuonna 45 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi teatterin keväässä esitetään vanhaa mutta tunnettua ja taattua lastennäytelmää. Peppi Pitkätossu on kaikille varmasti jollain tavalla entuudestaan tuttu.

Ohjaaja Sofia Laurikainen on luottanut alkuperäisyyteen. Esitys pohjautuu ruotsalaisen Staffan Götestamin suosittuun musikaalidramatisointiin. Siihen kuuluu paljon pieniä ja hauskoja musiikki- ja tanssikohtauksia. Myös esityksessä käytetty musiikki sisältää Georg Riedelin, Anders Berglundin ja Jan Johanssonin alkuperäisiä sävellyksiä.

Tekstin suomennos on Liisa Ryömän käsialaa. Esitystä ei ole lähdetty kummemmin nykyaikaistamaan saati kotouttamaan, vaan kieli on säilytetty vanhan kuuloisena. Hienot rouvat saattavat sanoa sanan ruotsia siellä täällä ja Pepin ystävät Tommi (Rasmus Hakala) ja Annikka (Lilli Laurikainen) pukeutuvat kuin 1940-luvun lapset konsanaan.

Astrid Lindgrenin (1907–2002) Peppi oli aikanaan radikaali hahmo lastenkirjallisuudessa. Pepin anarkistisuus on saattanut 2010-luvulle tultaessa laimentua, mutta edelleen tuo punatukkainen saparopää jaksaa riemastuttaa katsojia omapäisyydellään ja vilpittömällä sydämellisyydellään.

Hanna Lindqvist näyttelee Peppi Pitkätossua upean ilmeikkäästi ja persoonallisesti. Jonkinlainen negatiivinen tunne välinpitämättömyydestä ja itsekkyydestä, mikä minulle on alkuperäisestä Pepistä aikoinaan välittynyt, on Lindqvistin ja Laurikaisen käsittelyssä vaihtunut päinvastoin riemukkuudeksi ja hyväsydämisyydeksi.

img_0057_www
Kuva: Mikko Vihervaara. Takana Tommin ja Annikkan äiti (Helmi Henell), edessä rouvat kahvikutsuilla (Sara Fabricius, Jenna Kangasniemi, Emilia Sallinen, Inka Virtanen ja Kaisla Silfver)

Esityksessä meno on hurjaa ja näyttämötila on otettu käyttöön kauttaaltaan. Turun Nuoren Teatterin katsomo on hyvin leveä, mutta onneksi näyttämötilan akustiikka toimii ja lapsinäyttelijöiden suusta lähtee erinomaisesti ääntä.

Katsomon leveys on otettu huomioon levittämällä tapahtumia ympäri näyttämöä. Esimerkiksi sirkuskohtauksessa koko lava muuttuu suureksi sirkusteltaksi. Kohtauksessa on oivallisesti hyödynnetty sirkus- ja trapetsitaiteen osaajia.

Esitys on kaikin puolin värikäs ja monipuolinen. On merirosvoja, varkaita ja poliiseja, huolestuneita sosiaalitanttoja, sirkustemppuja ja matematiikkaa. Ensi-illassa lavasteet ja rekvisiitat pettävät huolestuttavasti alta pariin kertaan, mutta siitä huolimatta esitys jatkuu sujuvasti eteenpäin ja pysyy kuin pysyykin kasassa.

Nuorimmille katsojille esitys on varmasti huima kokemus. Tahattomista naurunpyrskähdyksistä ja väliaplodeista päätellen esitys viihdyttää kaikenikäisiä. Peppi Pitkätossua voisi suositella 4-vuotiaasta ylöspäin.

Turun Sanomat: Teatteriarvio: Värikäs ja energinen Peppi
Kuperkeikkaseikka-blogi: Taitava Peppi loistaa Nuoren Teatterin lavalla

Deborah Levy: Uiden kotiin

9789526845616

Deborah Levy: Uiden kotiin
Suom. Laura Vesanto
Romaani, 144 s.
Fabriikki, 2016

Booker-ehdokkuudellakin huomioitu Uiden kotiin on ensimmäinen Deborah Levylta suomennettu teos. Uiden kotiin on surrealistinen pieni aarrearkku, jotka kätkee sisäänsä salattuja aarteita ja varjeltuja helmiä.

Teos on tunnelmaltaan unenomainen ja kerronnaltaan katkonainen. Teoksen tapahtumat näyttäytyvät salaperäisinä, aivan kuin jokaisella hahmolla olisi jokin salaisuus varjeltavanaan, minkä vuoksi kerronta ja kieli ovat muodostuneet herkkävireisiksi. Herkkävireisyys ilmenee runollisina lauseina sekä hahmojen välisessä hailean lakonisessa dialogissa, joka korostaa  henkilöiden arvoituksellisuutta.

Teoksen tapahtumat sijoittuvat vuoden 1994 Nizzaan, jonne kuuluisa englantilainen runoilija Joe Jacobs on perheineen asettunut lomanviettoon. Teos alkaa pysäytetyn kaltaisesta kohtauksesta, jossa perhe löytää loma-asuntonsa uima-altaasta hassunkurisesti änkyttävän mutta epäilyttävältä vaikuttavan tytön. Runoilijan vaimo Isabel kutsuu kaikkien yllätykseksi altaassa polskineen Kittyn asumaan heidän luokseen.

Romaani on suhteellisen lyhyt, mikä ikään kuin korostaa sitä, että teoksen tapahtumat alkavat in medias res – suoraan tapahtumien keskipisteestä. Teoksen alku on eräänlainen kulminaatiopiste, jossa tarina kääntyy loppupuolelleen. Teoksen alun voisi sanoa enteilevän lopun aikoja. Teokseen on kirjattu runoilijan perheen koko pitkästä tarinasta vain merkillinen lopetus.

Kun Kitty muuttaa asumaan Jacobsien perheen luo suureen loma-asuntoon, Isabelin ja Joen parisuhde joutuu koetuksella entisestään. Kaunis ja herkkäsieluinen Kitty tuntee muiden hahmojen syvimmät salaisuudet ja koettelee monen lomalaisen kärsivällisyyttä. Kittysta kehkeytyy tarinan edetessä eräänlainen koetinkivi Joen uskollisuudelle.

Romaanissa erityisen viehättävää on tapahtumien etenemiseen yhdistetty unen logiikka, joka kuitenkin lopussa yllättää päämäärätietoisuudellaan. Isabel ei kutsu Kittya vieraaksi kotiinsa ilman painavaa syytä tai jonkinlaista suunnitelmaa.

Merkilliset tapaukset tihentyvät ja nopeutuvat loppua kohden kuin painajaisunessa, johon perheen tytär Nina Jacobs herää Lontoossa vuonna 2011. Koko tarina on tosiaan ollut Ninan näkemää unta. Uni on perustunut hänen muistelmiinsa ja alitajuisiin mielikuviin, jotka ovat tuottaneet tarinaan eriskummallisen vivahteen.

Vaikka teos on unenomaisuudessaan viehättävä, se kätkee unen kevyen verhon taakse myös riipaisevan tarinan kriisiytyneestä parisuhteesta ja perhe-elämästä, uskottomuudesta ja itsemurhasta. Tarinassa koskettaa etenkin perheen tyttären epätavallinen lapsuus ja suhde vanhempiinsa.

Albert Espinosa: Pyydä luokse sun

6737_PressMaterial1

Albert Espinosa: Pyydä luokse sun
Romaani, 152 s.
Suom. Satu Ekman
Bazar, 2014

Pyydä luokse sun on jo toinen espanjalaiselta, elokuvaohjaajana tunnetuksi tulleelta Albert Espinosalta suomennettu teos.

Heti ensimmäiseksi on mainittava, että Pyydä luokse sun varmasti hämmentää selailijaansa ulkoisella olemuksellaan. Tarina on ensinnäkin lyhyt, joten kirjakin on pienikokoinen. Kannet ovat kirkkaan vaaleanpunaiset – joku voisi kutsua pinkeiksi. Takakannessa kerrotaan: ”Joskus parisuhde on niin raskas taakka, että rakkauskaan ei riitä.” Etukannessa on yksinkertainen sydänpiirros ja teoksen nimi on kirjoitettu lennokkaasti kaunokirjaimin.

Teoksen ulkoasu ei tarjoa paljonkaan tietoa sen sisällöstä. Kannet ja teksti eivät suoranaisesti täsmää. Nopeasti ja ennakkoluuloisesti teoksen voisi lukea chick lit -kirjallisuudeksi, mutta kärsivällisempi malttaa lukea teoksen kolmekymmentä ratkaisevaa ensimmäistä sivua, jotka tarjoavat mielekkään ja koukuttavan aloituksen lyhyelle, mutta rikkaalle elämäntarinalle.

Teoksen pääosassa on Dani, noin keski-ikäinen, juuri eronnut ja elämänsä (rakkauden) kadottanut romantikko. Dani ei ole masennukseen taipuvaa sorttia vaan välinpitämätön, ajatuksiinsa uppoutuva muistelija, joka menneisyytensä ja muistojensa avulla yrittää pärjätä nykyisyydessään.

Menneisyyden muistot ja henkilöt kietoutuvat taianomaisesti nykyhetkeen, kun Dani saa toimeksiannon lapsuutensa maisemista, Caprin saarelta. Hänen työnkuvaansa kuuluu kadonneiden lasten ja nuorten tapausten selvittäminen.

Teoksessa liikutaan ikäänkuin kahdella tasolla eli nykyhetken ja Danin muisteluiden varassa. Kun Dani lähtee selvittämään kadonneen pojan tapausta Caprilla, hän työstää samalla oman lapsuutensa pakomatkaa samaisella saarella. Vähän väliä nousevat esille mieleen painuneet kohtaamiset ja vanhemmat henkilöt, joista jokainen on omaperäisellä tavallaan jättänyt itsestään pienen palan muistoksi Danille.

Näistä pienistä palasista, tiedon jyväsistä, onnen murusista tai kristallin sirpaleista rakentuu Danin nykyisyys. Tuntemalla menneen hän pystyy toimimaan rehellisesti ja järkevästi nykyisessä tilanteessaan. Hän uskaltaa sanoa ”kyllä” ja ottaa elämän vastaan kaikkine omituisine merkityksineen.

Teosta ei ole turhaan luonnehdittu hyvän mielen kertomukseksi. Pieni kertomus on todella omaperäinen, suorastaan mieletön ja mahdoton. Se puhuttelee lukijaa nokkeluudellaan, muttei sorru viisasteluun. Sadunomainen, laiska tunnelma säilyy läpi teoksen ja nappaa lukijan mukaan lennosta.

Raja uskottavuuden ja epäuskottavuuden välillä on häilyvä, mutta tekstin mukaansatempaavuutta ei voida kiistää, mistä kuulunee kiitos myös teoksen kääntäjälle Satu Ekmanille. Kaiken kruunaa tietenkin onnellinen loppu, joka tarjoillaan lukijan onneksi pelkistetysti ja ilman kermavaahtokuorrutetta tai vaahtokarkkeja.

Teoksen kohderyhmää ei missään nimessä voi yksioikoisesti määritellä. Sukupuolittuneita rajoituksia ei varsinkaan kannata tehdä. Sen sijaan teosta voisi suositella kesälukemiseksi tehostamaan mökkijärven laiturilla loikoilun rentouttavaa vaikutusta.

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse

haudatkaa

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse
Romaani, 205 s.
Suom. Kirsti Era
Into, 2014

Haudatkaa minut jalkalistan taakse on moskovalaisena elokuvaohjaajana aiemmin tunnetun Pavel Sanajevin kirjoittama esikoisromaani nuoresta Saša-pojasta ja tämän kurjuuteen taipuvasta elämästä isovanhempiensa holhouksessa.

”Elävän äidin orpo lapsi” – sellainen on romaanin kertoja ja päähenkilö 8-vuotias Saša Saveljev. Romaani käsittelee samaan aikaan humoristisesti sekä vakavasti Sašan ja tämän huoltajien välisiä suhteita. Saša asuu isovanhempiensa luona. Mummon mukaan Sašan äiti, eli tämän tytär, ei kykene huolehtimaan pojastaan.

Saša sairastelee paljon, minkä vuoksi mummo joutuu ahertamaan erilaisten lääkkeitten ja homeopaattisten hoitojen parissa. Sanatorioreissullekin pitää muistaa ottaa mukaan omat rohdot: koniumit, kollargolit, albucidit ja oliiviöljyt, Zvjagintsevan pulverit ja yömyssyt.

Mummon omat hermot reistailevat milloin mistäkin syystä. Yleensä syynä on Saša, joka tunnetaan perheessä paremmin nimellä Idiootti, tai Sašan vaari, liikanimeltään ”kirottu rankkuri”. Kirjan parasta antia ovat ehdottomasti mummon kirouslitaniat. Ne alkavat aina hyytävästi yhtäkkiä ja hiipuvat lähes yhtä pian tai vaihtoehtoisesti jatkuvat ikuisuuksia tuskaisen pitkinä monologeina.

Kun Saša menee mummonsa kanssa huvipuistoon, Saša ei pääse maailmanpyörään, ei vuoristorataan, ei edes ketjukaruselliin. Saša joutuu sairastamisensa vuoksi elämään hyvin rajoitettua elämää. Hän asuu isovanhempiensa luona, eikä käy koulussakaan kuin vain silloin harvoin, kun sairastamiseltaan ehtii.

Saša tuntuu sairastelevan herkästi, aina vain uudestaan, mutta onko kyse sittenkin vain mummon vainoharhaisuudesta ja tämän tarpeesta päteä tyttärensä edessä ja toimia marttyyrina vaiko rehellisestä velvollisuudentunnosta nuorta lapsenlastaan kohtaan. Tieto siitä, kuinka sairas Saša lopulta onkaan, jää lukijan arvailujen varaan.

Sašan äidin elämässä olosuhteiden luomat pakotteet menevät vanhemmuuden velvoitteiden ja äitiyden edelle. Tästä hyvästä äiti saa jatkuvasti mummon syyllistykset ja kiroukset päällensä. Romaanissa käsitellään muun muassa sitä, onko lapsen oma vanhempi aina paras huoltaja ja kenellä lopulta on oikeus päättää lapsen elämästä, tulevaisuudesta ja hyvinvoinnista. Onko se oikeus vainoharhaisilla ja seniileillä vanhuksilla, lapsella itsellään vai tämän omalla äidillä vaiko jollain perheen ulkopuolisella viranomaisella?

Kertojaäänenä toimiva nuori Saša antaa mummostaan hyvin helvetillisen kuvan. Saša vaikuttaa ajattelevan kovin mustavalkoisesti. Nuorta poikaa kiinnostavat luonnollisesti enemmän äidin tuomat halvat lelut kuin mummon kustantamat ja alati vaalimat peräruiskeet.

Saša kuvailee romaanin henkilöitä hyvin perusteellisesti, vaikkakin epäsuorasti. Aikuinen lukija saattaa kokea 8-vuotiaan pojan kertoman tarinan paikoin hyvin huvittavaksi paikoin taas traagisen ahdistavaksi. Lukija tuntee ymmärtävänsä paljon enemmän kuin kertoja itse. Mummo ei välttämättä olekaan täysi hirviö.

Sanajevin aiempi työ elokuva-alalla käy esille muun muassa romaanin etenemistavassa. Romaani rakentuu pitkitettyjen kohtauksien varaan. Toisin kuin elokuvissa (yleensä), proosassa on varaa venytellä kohtauksia. Elokuvalla on käytössään monia erilaisia keinoja, joilla se voi kertoa ja välittää tietoa yhden ainoan kohtauksen aikana. Kirjallisuus sen sijaan kertoo lähinnä pelkän kielen avulla. Kirjallisuudelle kuuluu hallittu pitkittyneisyys, jota Sanajev käyttää hyväkseen luomalla elokuvamaista kirjallisuutta. Sanajev hallitsee kohtauksien koukut ja yksityiskohtien helmet.

Haudatkaa minut jalkalistan taakse on juuri sellainen teos, jonka voisi hyvin kuvitella elokuvaversiona. (Teoksesta onkin ilmestynyt Sergei Snežkinin filmatisointi vuonna 2009.) Vähäisestä suorasta kuvauksesta huolimatta teos on hyvin visuaalinen. Kirjan hahmot piirtyvät lukijan mieleen välittömästi. Erityisesti Sašan persoonallista mummoa on vaikea olla kuvittelematta justiinamaisena pirttihirmuna, kaulin kädessä, läksyttämässä talon miesväkeä.

Kirsti Era on tehnyt mielestäni onnistuneita käännösvalintoja. Era on yhdistellyt käännöksessään kotouttavia ja vieraannuttavia elementtejä, mikä käy ilmi esimerkiksi mummon manauksista. Käännöksessä on viljelty runsaasti suomalaisille tutumpaa ”paskaa”, mutta Era on säilyttänyt myös oudompia ilmauksia, kuten vaarille osoitetut korvissa kaikuvat huudot: ”Senkin kirottu rankkuri, yököttävä tattari!”.

Kiiltomato: Kuinka sielu nujerretaan
Helsingin Sanomat: Pirullinen baabuska pieksee pojua