Sara Mesa: Pullaposki

Sara Mesa: Pullaposki
Suom. Einari Aaltonen
Lyhytromaani, 138 s.
Aviador, 2023

Sara Mesa (s. 1976) edustaa espanjalaisen nykykirjallisuuden tiukkalaatuisimpia tekijöitä. Tällä hetkellä hänen kiistatta tunnetuin teoksensa on toistaiseksi suomentamaton Un amor (2020), jonka pohjalta Isabel Coixet on ohjannut Laia Costan tähdittämän samannimisen elokuvan, joka ilmestyi viime vuonna.

Pullaposki (Cara de pan, 2018) on ensimmäinen Sara Mesalta suomennettu teos, tiivis pienoisromaani, jonka suomennoksesta vastaa varmaotteisesti Einari Aaltonen.

Romaani keskittyy kiinteästi yhden aiheen ympärille. Pääosassa on nuoren tytön ja vanhan miehen epäsopivaksi katsottu ystävyys. Suhdetta kuvataan niin tytön kuin miehen näkökulmasta; vastapuolena ovat tytön perhe, viranomaiset sekä laajemmin yhteisö ja yhteiskunta.

”Pullaposki” on nimitys, jolla tytön kaveri kutsuu häntä koulussa sillä seurauksella, ettei tyttö enää halua mennä kouluun. Ulkonäköpaineet eivät ole nuorilla ja varsinkaan tytöillä mitenkään harvinaisia. Vitsinäkin lausuttu sana jää mieleen kaikumaan ja vääristää näkemyksiä omasta kehosta. Moni tuntee riittämättömyyttä verratessaan peilikuvaansa somemaailman tarjoamiin ihanteisiin ja esikuviin.

Tyttö siis lintsaa ja viettää päivät läheisessä puistossa, missä hän tapaa miehen, joka puolestaan harrastaa lintubongausta ja osaa kaikki Nina Simonen kappaleiden sanat ulkoa, mutta omistaa vain kaksi pukua eikä käy töissä.

Aluksi tyttö on miehen suhteen varautunut, onhan lapsia aina varoiteltu puhumasta tuntemattomien kanssa, mutta hän havaitsee miehen nopeasti harmittomaksi. Tytön koulukarkulaisuus venähtää kuukausien mittaiseksi, minä aikana tyttö ja mies tutustuvat toisiinsa paremmin viettäessään päivittäin aikaa puiston suojassa.

Molemmille osapuolille on alusta asti selvää, ettei kukaan saa nähdä heitä yhdessä, jottei heidän välillään vain epäiltäisi olevan mitään sopimatonta. Korostetaan siis yhteiskunnan tuomitsevuutta. Ihmiset puhuvat, ihmiset epäilevät, ihmiset huolestuvat heti, jos näkevät nuoren tytön ja vanhan miehen tekemisissä toistensa kanssa puiston hämärässä.

”Yhdessä he pistäisivät silmään: nuori tyttö ja vanha mies. Sen kuvitteleminen – ei sen, että he kohtaisivat kirjastossa vaan sen, että he herättäisivät huomiota ja muut aprikoisivat heidän suhdettaan – tuottaa hänelle harvinaista mielihyvää, nimittäin sääntöjen uhmaamisesta syntyvää mielihyvää, ja hän pohtii usein erilaisia tilanteita, joihin liittyy poliisien ilmestyminen paikalle, Vanhan päätyminen pidätetyksi ja kuulustelu, jonka kestäessä Vanhalle esitettäisiin kirkkaan valospotin alla vihjailevia kysymyksiä.”

Vähitellen miehestä alkaa paljastua oudoksuttavia tai huolestuttaviakin puolia, kuten hoitojaksot psykiatrisessa laitoksessa. Olivatko jälkikasvuaan suojelevien vanhempien varoitukset sittenkin aiheellisia? Kaikesta huolimatta tyttö tuntuu ymmärtävän miestä tämän heikkouksista tai pakkomielteistä huolimatta. Sanotaanko, että tilanne kääntyy loppua kohden pikemminkin päinvastaiseksi, mutta sen enempää en viitsi juonenkulusta tässä yhteydessä paljastaa.

Vaikka takakannessa romaanin todetaan kysyvän, ”onko yhteiskunnassa tilaa Kohtan ja Vanhan kaltaisten ihmisten epäsovinnaiselle, normeja rikkovalle ystävyydelle, joka tuo lämpöä ja lohtua kummankin elämään”, olen hyvilläni siitä, ettei romaani suoraan osoita lukijalle paikkaa tai puolta tässä kahden eri laidan välisessä kiistassa.

Romaani nostaa esille ensisijaisesti yksilön, tytön ja miehen näkökulman, mutta myöhemmin se antaa perustelut myös vanhempien ja viranomaisten huolelle, vaikkakin heidän huolestuneisuuttaan kuvataan paikoin jopa moittivaan sävyyn. Samoin aikuisten huolenpito tuntuu paikoin jopa liioitellulta, mutta jälleen selitys on näkökulmassa, joka kuuluu vapautta janoavalle tytölle.

Eräs huomiota herättävä seikka on se, että tyttö ja mies eivät käytä toisistaan oikeita nimiä vaan keksivät uudet, jotka jo itsessään korostavat heidän ikäeroaan: Kohta ja Vanha. Nimet kuvaavat myös heidän näkemystään toisistaan. Tyttö on aina vasta lähestymässä jotakin ikää, aina vaille täyttä ikää: kohta 14-vuotias, kohta 15, kohta 16. Vanha sen sijaan on auttamatta aina vanha.

Romaani pyrkii hajottamaan mustavalkoisen käsityksen nuoren ja vanhan ihmisen välisestä suhteesta kuvaten niin nuoren mielen herkkyyttä ja haavoittuvuutta kuin toisaalta ylenpalttisen huolipuheen tarpeettomuutta ja jopa haittaa, jota siitä voi aiheutua, jos puhe on vain ylemmyydentuntoista saarnaa vailla aitoa ymmärrystä.

Syyllisiä romaani ei suoraan osoittele, vaan tekee niiden hahmottamisesta kenties entistä hankalampaa. Syyt löytyvät yhteiskunnan rakenteista pikemmin kuin yksilöistä, ahdaskatseisesta yhteisöstä ja välinpitämättömästä järjestelmästä, jossa oppilaan kolme kuukautta jatkuneeseen lintsaamiseen tajutaan puuttua vasta kun tapaukseen kytkeytyy mahdollisesti pedofiliaa.

Pullaposki on näennäisen yksinkertainen, yhden aiheen pienoisromaani, joka johdattelee lukijan suoraviivaisesti tarinansa halki. Kirjailijan jälkisanojen mukaan romaani on syntynyt novellin pohjalta, mikä selittänee sen tiiviyttä ja hallittua muotoa. Romaanin aihe on kuitenkin niin valtavan suuri tabu, että (mikäli näin kulunut vertaus sallitaan) lukiessa romaani kasvaa kuin äkkiseltään kokoaan suuremmaksi.

Suomen arvostelijain liitto on tukenut tämän blogitekstin kirjoittamista.

Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogi: Sara Mesa – Pullaposki (Gregorius, 23.11.2023)
Tarukirja-blogi: Sara Mesa: Un amor (Margit, 2.2.2024)