Heikki Hiilamo: Näkymättömät sankarit

Heikki Hiilamo: Näkymättömät sankarit – Suomalaisten salainen apu Chilen vallankaappauksen uhreille
Tietokirja, 408 s.
Into, 2019

Heikki Hiilamon perusteellisesta selonteosta käy selväksi, että Chilessä vuonna 1973 tapahtuneeseen sotilasvallankaappaukseen ja sitä seuranneeseen diktatuuriin liittyy monia asioita, joita ei ole Suomessa tunnistettu aiemmin. Ei ainakaan ennen vuotta 2010, jolloin Hiilamon kirjan alkuperäinen versio Kuoleman listat (Otava) ilmestyi.

Näkymättömät sankarit on aiemman teoksen päivitetty uusintapainos, joka julkaistiin samaan aikaan, kun Yle esitti chileläis-suomalaisena yhteistyönä syntyneen samannimisen minisarjan.

Kirjan keskiöön on nostettu diplomaattien ja muiden suomalaisten apu ja tuki chileläisten pelastamisessa sotilasjuntan väkivaltaisuuksilta, kidutukselta ja kuolemalta. Alkuperäinen julkaisu nosti Suomessa huulille ensisijaisesti Tapani Brotheruksen nimen. Brotherus toimi tuolloin Chilen asiainhoitajana, uransa ensimmäisessä diplomaattitehtävässä, ja auttoi Chilen vasemmistolaisia muun muassa piilottamalla heitä virka-asuntoonsa ja auttamalla pakenemaan maasta.

Kaikki tapahtui niin pienen piirin tiedossa kuin mahdollista – käytännössä siis salaa. Elettiin kylmän sodan aikaa, ja Suomelle oli syntynyt maine puolueettomana valtiona. Diplomaattisuhteet Chilen sotilashallintoon oli määrä säilyttää, vaikka juntan vastustajia samaan aikaan autettiinkin pakoon.

Suomalaiset toimittajat osoittivat suorastaan kritiikkiä Suomen toimeettomuutta kohtaan. Sotilasjuntan toimeenpanemiin verisiin rangaistuksiin, ajojahteihin ja muihin ihmisoikeusrikkomuksiin ei nähty otettavan tarpeeksi topakasti kantaa valtiollisella tasolla. Pelastusoperaatio oli kuitenkin käynnissä taustalla kaikessa hiljaisuudessa.

Aiheesta on keskusteltu vastikään myös Ylen 12 diktaattoria -radiosarjan jaksossa ”Kapteeni Augusto Pinochet”. Sarjaa toimittaa Raimo Tyykiluoto, ja jaksossa haastateltavana on tietokirjailija Leif Sundström, joka on kirjoittanut maailman diktaattoreista, ja tarkemmin myös Chilen diktatuuria johtaneesta kenraali Augusto Pinochetista, kirjassaan Rajaton valta (Tammi, 2021).

Hiilamo puolestaan ei niinkään keskity Pinochetiin vaan käsittelee kirjassaan laajemmin vallankaappauksen ja sotilasjuntan aikaa: mitä tapahtui heti vallanvaihdoksen jälkeen, mitä tulevina vuosina seurasi ja miten siitä on selvitty.

Teoksia yhdistää se, että molemmat myös tulkitsevat vallankaappaukseen johtaneita syitä ja ajattelua toimien taustalla, mikä onkin viisasta ja kenties keskeisintä luettavaa aiheen ympäriltä: miten ymmärtää ääriliikkeiden taustoja ja niiden syntyä?

Näkymättömissä sankareissa seurataan ensisijaisesti suomalaisten toimia Chilessä mutta myös chileläisten pakolaisten elämää Suomessa ja DDR:ssä. Anekdootit valottavat jopa yksittäisten pakolaisten elämäntarinoita.

Suomalaisten ohella merkittäviä toimijoita pelastusoperaatiossa olivat Ruotsi, Ranska, Sveitsi ja Kanada. Etenkin ruotsalainen diplomaatti Harald Edelstam oli näkyvästi esillä vallankaappauksen uhrien puolestapuhujana.

Edelstamin onnistui pelastaa yli tuhat ihmistä sotilaiden kynsistä, mutta Hiilamon kertoman mukaan hän menetti nopeasti Chilen viranomaisten luottamuksen eikä pystynyt enää hankkimaan maastapoistumislupia.

Brotheruksen strategia oli toimia toisin: matalalla profiililla. Brotheruksen ja kumppaneiden avulla arvioidaan paenneen yhteensä reilu parituhatta chileläistä.

Monesti Hiilamon kertomuksessa korostuvat asianosaisten ”nokkelat” hämäyskeinot, ei niinkään diplomaattien koskemattomuuteen perustuva valta, vaikka toki silläkin oli osansa. Juuri siitä syystä myös Brotherusten koti sai luvan toimia vasemmistolaisten piilopaikkana.

***

Chilen vallankaappauksesta lukiessa tapahtumia on vaikea olla vertaamatta nykypäivään ja ennen kaikkea Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa.

Hiilamo nostaa kirjan lopputeksteissä monesti esiin kysymyksen ihmisarvosta. Chilessä kymmeniätuhansia ihmisiä kidutettiin, yli 3 000 menetti henkensä. Kirjoittaja korostaa uhrilukujen yhteydessä erityisesti propagandan merkitystä. Diktatuuri toteutti systemaattista vainoa vasemmistolaisia kohtaan. Propagandan avulla heiltä pyrittiin viemään ihmisarvo.

Tätä varten oli muun muassa ”Plan Z”, jonka avulla juntta pyrki oikeuttamaan vallankaappauksen. Juntta väitti vasemmistolaisten suunnitelleen kansanmurhaa ja esitti siten itsensä kansan pelastajana ja suojelijana.

”Suojatussa asemassa olleet chileläiset saattoivat olla vuosikausia tietämättömiä kauheuksista, jotka olivat arkipäivää toisille chileläisille ja sensuroimatonta mediaa seuraaville ulkomaalaisille”, Hiilamo kirjoittaa. Venäjän sotakoneisto toimii parhaillaan samaan tapaan.

Kirjassa kuvataan myös myöhempiä aikoja, kuten diktatuurin väistymistä. Vuonna 1988 kenraali Pinochet järjesti äänestyksen jatkokaudestaan presidenttinä, mutta 55 prosenttia äänestäjistä vastusti tätä, joten maassa järjestettiin lopultakin presidentinvaalit, joissa kenraalin oli aika väistyä vallasta.

Pinochetia vastaan nostettiin myöhemmin lukuisia syytteitä, mutta hän ei joutunut vastuuseen rikoksistaan, toisin kuin monet muut sotilasjuntan palveluksessa toimineet, sillä hän ehti kuolla ennen tuomion täytäntöönpanoa, vuonna 2006.

”Chilen vastakkainasettelun jyrkkyyttä kuvaa se, että Pinochet menetti viime vuosinaan kannattajiensa silmissä enemmän mainettaan ja tukeaan muun muassa rahanpesua, kokaiinikauppoja, veroparatiiseja, lahjuksia ja valtion varojen kavalluksia koskevissa talousrikospaljastuksissa kuin syytteissä ihmisoikeusrikoksista.”

Sittemmin diktatuurin jälkiä Chilessä on pyritty korjaamaan. Valtio on muun muassa maksanut korvauksia kidutetuille, ja ihmisoikeusrikoksista on käyty oikeutta ja tuomioitakin on ehditty langettaa. Teoksessa todetaan, että vuoden 2007 puoliväliin mennessä 560 chileläistä oli ehtinyt saada syytteen tai olla esitutkinnan kohteena ihmisoikeusrikoksista.

***

Sodan traumoja on käsitelty myös kulttuurin ja taiteen avulla. Santiagoon perustettiin vuonna 2010 vuosien 1973–1990 ihmisoikeusrikoksia dokumentoiva Museo de la Memoria y los Derechos Humanos (Muistamisen ja ihmisoikeuksien museo).

Suomenkin televisiossa on esitetty chileläistä lyhytsarjaa Aavikon kaiut (2013), joka kuvaa kuoleman partion liikkeitä vallankaappauksen jälkeisinä aikoina ja sen aikaansaamia ihmisten ”katoamisia”. Sarja perustuu tositapahtumiin: leskeksi jäänyt kahden lapsen äiti ryhtyy keräämään todistusaineistoa ihmisoikeusrikoksista saattaakseen tekijät oikeuteen.

Aavikon kaiut sai aikoinaan kotimaassaan positiivisen vastaanoton. Sen sijaan Näkymättömistä sankareista kuvattu kansainvälinen draamasarja Invisible Heroes (2019) on saanut osakseen myös kritiikkiä – ennen kaikkea asetelmasta, jossa pohjoismaalaiset diplomaatit korotetaan jalustalle.

Tuoreen haavan käsittely on ollut paljon esillä myös chileläisessä kirjallisuudessa. Julkaisuja voidaan luokitella kirjallisuuteen ennen ja jälkeen diktatuurin sekä sen mukaan, onko kirjailija kokenut ajan aikuisena vai lapsena, suoraan vai välillisesti.

Esimerkiksi chileläissyntyinen Roberto Bolaño kuvaa teoksessaan Chileläinen yösoitto (Diagonaali, 2007, suom. K. Männistö) diktatuurin herättämää kansallista traumaa sekä kulttuurieliitin ja katolisen kirkon asemaa diktatuurin aikana.

Muita aiheesta suomeksi julkaistuja romaaneja ovat esimerkiksi Isabel Allenden (vallankaappauksessa syrjäytetyn preidentin Salvador Allenden serkun tytär) maagista realismia edustava Henkien talo (Otava, 1985, suom. Jyrki Lappi-Seppälä), kolumbialaisen Nobel-kirjailija Gabriel García Márquezin dokumentaarinen teos Miguel Littínin maanalainen seikkailu Chilessä (WSOY, 1987), Alberto Fuguetin Elämäni elokuvat (Johnny Kniga, 2004), Marcela Serranon Näkemiin, pikku naiset (Helmi, 2006), suomalaisen Auli Leskisen romaani Petojen aika (WSOY, 2013) ja lasten näkökulmasta tapahtumia seuraava Alejandro Zambran Kotiinpaluun tapoja (Fabriikki, 2017).

Lisäksi nykykirjailijoista mainittakoon Nona Fernández, jonka romaanit Space invaders (2013) ja La dimensión desconocida (2016) ovat olleet ehdolla lukuisiin palkintoihin, mutta niitä ei ainakaan toistaiseksi ole julkaistu suomeksi.

Yksi näkyvimpiä ja tunnetuimpia sotilasjuntan uhreja oli chileläinen Nobel-runoilija Pablo Neruda, jonka aiemmin väitettiin kuolleen pitkälle edenneen eturauhassyövän seurauksena. Runoilijan kuolinolosuhteet vaikuttivat kuitenkin epäilyttäviltä.

Vuonna 2013 ilmeni uusia asianhaaroja joiden johdosta Nerudan ruumis kaivettiin esiin tutkimuksia varten. Selvisi, ettei runoilija erittäin todennäköisesti ollutkaan kuollut luonnollisella tavalla. Vuoteen 2017 mennessä jo yhteensä 16 asiantuntijaa oli vahvistanut tutkimusten tuloksen.

Niin Harald Edelstam kuin Tapani Brotherus osallistuivat Nerudan hautajaisiin, jotka onnistuttiin järjestämään sotilassaatosta huolimatta rauhallisissa merkeissä. Kommunistisen puolueen merkkihahmona Neruda nähtiin oikeistojuntan silmissä vaarallisena agitaattorina, mikä mitä todennäköisimmin koitui Nobel-runoilijan kohtaloksi jo heti vallankaappauksen alkumetreillä.

Hiilamo aloittaa teoksensa kuvauksella Nerudan hautajaisista ja niiden liki hurmiollisesta tunnelmasta, mutta kirjan loppupuolella hän muistuttaa myös vasemmiston puolella harjoitetusta propagandasta ja Chilen tapahtumien jälkikäteisestä ”romantisoimisesta”.

Hiilamo korostaa, että Allenden sosialistinen Chile oli tuhoon tuomittu kokeilu. Vuonna 1973 valtion talous oli retuperällä ja ihmiset joutuivat jonottamaan kaupasta jopa tavanomaisia elintarvikkeita. Tämä tarjosi oikeistojuntalle sopivan maaperän uuden ideologian istuttamiselle.

Pinochet hyödynsi taloustieteilijä Milton Friedmanin oikeistoliberalistisia oppeja. Oikeistodiktatuuri saikin Chilen talouden nopeasti kasvuun, mutta pian kasvuluvut taas hiipuivat ja talous otti takapakkia.

***

Vuonna 2019 Hiilamo summaa: ”Chile on kuitenkin edelleen kova ja epäluuloinen yhteiskunta, jossa menneisyyden haavat yhä painavat. Demokraattisesti valitut hallitukset ovat vaihtelevalla menestyksellä ponnistelleet diktatuurin jälkien korjaamiseksi.”

Nyt vuonna 2022 Chilessä voisi sanoa puhaltavan taas uudet tuulet, kun maan perustuslakia uusitaan parhaillaan. Vaalit perustuslain uusimiseksi järjestettiin keväällä 2021. Viimeksi laki on määritelty vuonna 1980, Pinochetin hallinnon aikaan.

Esityksen uudeksi laiksi on määrä valmistua kesäkuussa 2022. Siinä Chile muun muassa määritellään monikansalliseksi ja monikulttuuriseksi valtioksi, eli uuden perustuslain on tarkoitus korostaa myös alkuperäiskansojen asemaa.

Vuoden alussa valtaan nousi myös uusi presidentti. Vuoden 2021 presidentinvaaleissa valittu vasemmistoehdokas Gabriel Boric oli valtaan astuessaan vain 36-vuotias, mikä tekee hänestä historian nuorimman presidentin.

***

Heikki Hiilamon Näkymättömät sankarit on tuhti tietopaketti, varsin perusteellinen selonteko Chilen vallankaappauksen aikaisista tapahtumista, jotka pysyivät pitkään salassa suomalaisten toimijoiden osalta.

Tietokirjana se toimii varmasti aiheesta kiinnostuneille, mutta järin vetävästi Hiilamo ei aina osaa aihettaan käsitellä, mikä johtunee kuitenkin enemmän vaikeasta aiheesta kuin kirjoittajan keinoista käsitellä sitä.

Paikoin teos etenee myös tarinallisemmin. Joskin jonkin verran lukukokemus kärsii turhasta toistosta ja huolimattomasta oikoluvusta. Paneutuneempaa toimitustyötä teos olisi vielä uusintapainoksellensa kaivannut.

Samasta aiheesta on vastikään ilmestynyt myös toimittaja Pirjo Hounin kirjoittama elämäkerta Tapani Brotheruksesta, Salattua diplomatiaa (Siltala, 2021), joka valottaa tarkemmin suomalaisen diplomaattielämän piirteitä. Chilen tapahtumiin se ei tuo lisää valotusta. Niistä lienee jo ainakin diplomaattien osalta kaikki oleellinen kerrottu Näkymättömissä sankareissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s