Jesús Carrasco: Taivasalla
Suom. Laura Vesanto
Romaani, 173 s.
Fabriikki, 2019
Luin Jesús Carrascon ainoaa suomennettua romaania Taivasalla (Intemperie, 2013) nyt kolmatta kertaa.
Ensimmäisellä kerralla luin kirjan espanjaksi. Muistelisin, että teos mainittiin aikoinaan espanjalaisen kirjallisuuden historian kurssilla nykyaikaan tultaessa.
Pari vuotta sen jälkeen sain kuulla kirjan ilmestyvän suomeksi. Toisella kertaa luinkin kirjan Laura Vessannon suomentamana ja pääsin tuolloin kirjallisuudenopiskelijana laatimaan kirjan loppuun lukusuosituksia tekstin pohjalta.
Kolmas lukukerta vakuuttaa jälleen romaanin intensiivisen kerronnan synnyttämästä tenhovoimasta.
Kertomus alkaa maakuopasta, jossa nuori poika piilottelee etsijöiltään. Hänen on piiloteltava yöhön asti, sillä päiväsaikaan hän olisi liian helppo maalitaulu tasangon aavassa lakeudessa.
Heti silmät avattuaan hän tunsi puutuneet lihaksensa ja ajatteli, että oma keho oli herättänyt hänet. Hän päätteli, että oli viettänyt kolossaan hyvinkin seitsemän tai kahdeksan tuntia ja päätti, että sieltä oli noustava niin pian kuin mahdollista. Hän kohotti päätään hyvin hitaasti, ja hänen hiuksensa hipaisivat katetta. Niska oli kuin ruosteinen sarana. Hän nousi istumaan hitaasti kuin nivelrikkoinen ja siirsi muutamaa oksaa katsellakseen ympärilleen ja varmistaakseen, ettei lähistöllä ollut ketään. Hän voisi nousta ja jatkaa matkaa pohjoiseen, sillä siinä suunnassa vastaan tulisi lähde, jossa muulinajajat juottivat muulejaan. […] Lähteelle päästäkseen hänen pitäisi kuitenkin kävellä taivasalla, kirkkaassa päivänvalossa satunnaiset kivikasat ainoina piiloina.
Poika on päätynyt äärimmäisen vaikealle pakomatkalle päästäkseen eroon alueen seriffistä, joka on isän myöntymyksellä käyttänyt pientä poikaa hyväksi.
Pakomatkalla poika kohtaa vuohipaimenen, jonka kanssa hänen on opittava selviytymään karuissa oloissa. Niin pojalta kuin paimenelta kysytään luottamusta, eikä pojan ole kaiken kokemansa jälkeen helppo luottaa kehenkään.
Monella tapaa romaani käsitteleekin juuri luottamusta, hyvyyden tunnistamista ja uskollisuutta.
Paimenelta poika oppii vähitellen rajan hyvän ja pahan välillä. Pojan moraalinen koneisto on säädettävä uusiksi epäoikeudenmukaisten kokemusten jäljiltä. Vaikka paimen elää erakkona eläinten keskuudessa, hänen käsityksensä ihmisyydestä on mitä oikeamielisin ja hyväntahtoisin.
Uskollisuudesta puheen ollen oleellista on myös se, miten ihmiset kohtelevat koiriaan. Seudun asukkailla on tapana hirttää tarpeettomat metsästyskoirat aina kauden päätteeksi. Espanjanvinttikoiria eli galgoja lojuu hirtettyinä kasoiksi asti.
Toisaalta paimenellakin on koira, oma uskollinen paimenkoiransa. Kun seriffi tarinan edetessä kohtaa vanhuksen, hän vie koiran mennessään. Lauma hajaantuu.
Romaanin kerronta on vaikuttavaa. Se on hyvin aistinvaraista ja ruumiillista. Kaiken minkä hahmot kokevat, he kokevat ruumiillaan. He joutuvat elämään tyystin oman kehonsa ja sen rajojen varassa. Äärimmäinen esimerkki tästä on rampa mieshahmo, joka on jätetty asumaan yksinään muiden asukkaiden hylkäämään kylään.
Niin tasangon paahtava kuumuus kuin karheassa kitalaessa polttava jano tuntuvat lukijassa asti. Samoin likaisen veden juomisesta aiheutuvat pahoinvointikohtaukset. Kirjan tapahtumiin eläytyy niin vahvasti, että alkaa itseäkin yököttää.
Toisaalta väkivaltaiset kohtaukset ja etenkin seriffin käytös menevät epäoikeudenmukaisuudessaan niin äärimmäisyyksiin asti, että ne tuntuvat vain yksinkertaisesti pahalta. Romaani kertoo myös vallankäytöstä ja etenkin vallan väärinkäytöstä.
Luen teosta myös ilmastoromaanina. Kirjan tapahtumat sijoittuvat lähimenneisyyteen, tuskin monenkaan vuosikymmenen päähän. Extremaduran alueen kuivuus on äärimmäistä. Kylät ovat autioituneet, harvoista kaivoista ei ole enää saatavilla puhdasta vettä. Paimenen on taivallettava pitkiä matkoja löytääkseen vuohilleen laidunnettavaa.
On vaikea kuvitella, että ilmastonmuutoksen pahentuessa alueella pystyisi elämään enää laisinkaan. Nähdäkseni romaani kertoo paitsi kuivuvasta maasta (kenties Federico García Lorcan hengessä?) myös kuihtuvasta ihmisyydestä – kaupungistumisesta ja sen edistämästä maaseudun kriisistä, jonka aikana korruptio ja vallan väärinkäytökset kukoistavat.
Taivasalla on Olivenzassa, Extremadurassa syntyneen espanjalaiskirjailijan palkittu esikoisromaani. Teoksen pohjalta on tehty myös elokuvasovitus, Benito Zambranon ohjaama Intemperie (2019).
Kirjailijan tuorein romaani on tänä vuonna ilmestynyt Elogio de las manos, joka voitti espanjalaisen Seix Barral -kustantamon palkinnon Premio Biblioteca Breve.
Yle Kulttuuriykkönen: Lukuvinkkejä Espanjasta – espanjalaisia kirjoja kesään (26.6.2024)
Kohtaamisia 