Adelaida García Morales: Etelä
Suom. Tarja Roinila
Kaksi novellia, 94 s.
Like, 1992
Etelä on kahden pitkän novellin yhteisnide. Siihen sisältyvät novellit ”Etelä” ja ”Bene”. Molemmissa kertojana on nuori tyttö, joka puhuttelee kuollutta läheistään. Ensimmäisessä isäänsä, toisessa veljeään.
”Etelä” paneutuu kiinnostavasti isän ja tyttären suhteeseen. Isällä on yllättäviä taianomaisia kykyjä. Hän osaa punnuksen avulla etsiä, mitä ikinä tytär keksii piilottaa ja mistä tahansa. Isä opettaa kaivonkatsojan taidon myös Adrianalle, ja yhdessä he käyvät etsimässä vettä asiakkaan pellolta.
Isällä on kuitenkin myös ongelmansa, joihin lapsen maailmasta käsin on vaikea nähdä. Eräänä päivänä Adriana näkee äidin repivän postissa saapuneen kirjeen isän silmien edessä. Jatkossa tytär keksii oma-aloitteisesti napata toisen naisen lähettämät kirjeet talteen ja toimittaa ne salaa isälleen.
Hymyilit katkerasti. ”Katsos”, sanoit minulle, ”pahin kärsimys on se johon ei ole mitään tiettyä syytä. Se tulee kaikkialta eikä erityisesti mistään. Kuin sillä ei olisi kasvoja.” ”Kuinka niin? Minusta asioilla on aina syynsä, ja niistä voi puhua”, sanoin kaikkea muuta kuin vakuuttuneena, lannistuneena siitä että olit kiertänyt kysymykseni. Katsoin ympärilleni, alistuin hiljaisuuteesi ja ajattelin, ettei ihminen ehkä ole missään onnellinen. Oli jo yö, täysikuu, ja pimeyden synkässä sumussa näytit järkähtämättömältä kuin kivi. Katsoin sinuun kiinteästi ja yritin arvata sen mitä et suostunut sanomaan. Hämärähunnun läpi näin kokonaisten vuosien kulkevan vanhentuneiden kasvojesi ylitse. Sinä yönä tunsin, että aika merkitsee tuhoa. En tiennyt muusta. Puutarha, talo, me jotka asuimme siinä, jopa minä, viisitoistavuotias tyttö, olimme kaikki kiedotut kuolemaan, synkkään kohtaloon johon vedit meitä perässäsi.
Isän kuolema ei tule yllätyksenä. Kun isä lopulta ampuu itsensä, tytär ei halua hyväksyä tämän menettämistä. Hän lähtee isänsä jäljissä Sevillaan, etelän kaupunkiin, ja törmää jälleen Gloria Vallen nimeen: isän toiseen naiseen ja tämän kirjeisiin. Tytär joutuu muun muassa pohtimaan, olisiko isä elossa, jos olisi elänyt tuon toisen naisen rinnalla.
Sevillassa tytär päättää mennä tapaamaan Gloriaa, mutta ei kohtaakaan naista vaan tämän pojan. Miguel ihastuu Adrianaan, joka kuitenkin arvaa totuuden: poika on hänen velipuolensa.
Novellin keskiössä on isän kuolema ja luonnollisesti myös se, miten tytär suhtautuu tämän menetykseen ja poissaoloon, miten hän joutuu elämään isänsä lopullisen hiljaisuuden ja kohtaamattomuuden edessä, mikä tulee värittämään myös hänen menneitä muistojaan. Kerronta tapahtuu etäisyyden päästä, kun tyttö on jo hieman vanhempi. Isän kuolema värjää väistämättä Adrianan koko elämän, eikä yksikään ajatus välty siltä.
Kaiken tämän novelli toteaa mystisen kauniilla tavalla. Tekstin kauneudessa on samanlaista selittämättömyyttä kuin kirjan tunnelmassa kaikkinensa.
***
Toinen novelli sijoittuu Extremaduraan. Sen pääosassa on puolestaan turmiolliseksi leimattu Bene, kertojaa hivenen vanhempi tyttö, johon miehet ihastuvat yksi toisensa perään – tässä tapauksessa niin kertojan isä kuin veli. Bene palkataan taloon palvelijaksi, ja näin hän herättää perheessä kiihkeitä tunteita puolin jos toisin.
Extremadura on aina ollut köyhää aluetta, mutta tuolloin, viisikymmenluvun alussa, kaikkialla näki suoranaista kurjuutta. Kun kävin kaupungissa, katseeni kiinnittyi erityisesti niihin kodittomiin ja resuisiin ihmisparkoihin, jotka seisoivat kadunkulmissa ja kerjäsivät rahaa ruokaan. Kiinnitin heihin huomiota varmaankin siksi, että ainoan lapsuudenystäväni isoisä oli kerjäläinen. Ystäväni asui kaksin isoisänsä kanssa, hänen nimensä oli Juana ja hän oli Benen sisar, vaikka heillä olikin eri isät.
Benen menneisyyteen liittyy synkkiä salaisuuksia, jotka kuitenkin jätetään arvailujen ja huhupuheiden varaan. Tytön mustalaisisästä puhutaan kuin tämä olisi sekä tytön isä että sulhanen. Lopulta Juana-sisko kertoo isän tulleen noutamaan tyttöä: Bene on riistänyt hengen itseltään.
– Missä hän sitten on?
– Hän on kuollut.
Nuo sanat saivat minut pelkäämään.
Oli kuin ympyrä olisi sulkeutunut ja Santiago jäänyt ikiajoiksi loukkuun sen sisään.
Jälleen kerran erään avuttoman murheellisen hahmon poismeno on jättänyt muut elämään avuttomina ja epätietoisuudessa. Menetys osuu etenkin kertojaan, joka myöhemmin menettää Benen lumoukselle myös veljensä.
Kirjan molemmissa tarinoissa käsitellään surua ja menetystä, selittämätöntä salailua sekä näiden kaikkien yhdessä tuottamaa avuttomuutta ja hämmennystä. Kuten Jukka Petäjä Helsingin Sanomien muinaisessa arviossa toteaa, teospari ”puhuttelee lukijaa intiimisti”. Molemmissa se on mielestäni myös Tarja Roinilan erinomaisen hiotun käännöskielen ansiota. Novelleja on suorastaan nautinnollista lukea.
***
Espanjalainen elokuvaohjaaja Víctor Erice (s. 1940) on ohjannut ”Etelän” pohjalta vuonna 1983 ilmestyneen samannimisen elokuvan. Etelä kuvaa tapahtumia pitkälti novellissa esitetyllä tavalla, mutta vain isän kuolemaan asti, siihen asti kun tytär on vasta lähdössä Sevillaan.
Katkos johtuu itse asiassa budjettivajeesta. Elokuvaan oli tarkoitus kuvata vielä päätösosa, joka kuvaisi Estrellan (kirjassa Adriana) matkaa Sevillaan. Rahoitusvaikeuksien vuoksi elokuva päätettiin julkaista sellaisenaan, ja koska se menestyi festivaaleilla erinomaisesti, jatkohankkeesta luovuttiin lopullisesti.
Isän salattua suhdetta ei siis elokuvassa selvennetä. Sen sijaan tapahtumia motivoidaan isän sotaperäisillä traumoilla tai sodan jälkeensä jättämällä syyllisyydellä. Novellissa tapahtumien yhteyttä sisällissotaan ei juurikaan alleviivata. Päinvastoin, kuten edellä lainaamastani sitaatista voi päätellä, isän alakulo jää korosteisella tapaa selittämättömäksi.
Elokuvasovituksessa tapahtumat kuitenkin sijoitetaan selvästi sodan jälkeiseen aikaan. Myös perheen muutto pohjois-Espanjaan selitetään isän saamana rangaistuksena, karkotuksena.
Lisäksi isoäidillä ja isän vanhalla lapsenhoitajalla on elokuvassa keskeinen rooli. He saapuvat vierailulle pohjoiseen tyttären ensikommuunion aikaan. Heidän läsnäolonsa tuo elokuvaan sellaista keveyttä ja lämpöä, jota kirjasta puolestaan auttamatta uupuu.
Haluan kuitenkin korostaa, etten missään nimessä väitä, etteikö alkutekstin ja elokuvan välillä saisi olla tällaisia eroja. Molemmat ovat varsin onnistuineita teoksia, ja mielestäni on tärkeää, että elokuva kantaa nimenomaan omilla jaloillaan. Huomioideni päämäärä on korostaa juurikin sitä, miten eri tavalla nämä kaksi teosta rakentuvat kertomaan kutakuinkin samaa tarinaa.
Adelaida García Morales (1945–2014) ja Víctor Erice olivat pariskunta siihen aikaan, kun kirja ilmestyi ja elokuvaa tehtiin, joten on kiinnostavaakin tarkastella, miten omanlaisensa lopputulokset ne kaikesta huolimatta ovat.
***
Etelä oli aikoinaan ilmestyessään García Moralesin läpimurtoteos. Palkittu oli myös seuraava, suomeksikin ilmestynyt teos Seireenien hiljaisuus (Like, 1993). Kolmantena suomennoksena kirjailijalta on ilmestynyt enemmän kauhun ja jännityksen puolelle kallistuva Vampyyrin logiikka (Like, 1995).
Espanjalaiskirjailija Elvira Navarro julkaisi García Moralesin kuoleman jälkeen vuonna 2016 teoksen Los últimos días de Adelaida García Morales (”Adelaida García Moralesin viimeiset päivät”), joka Navarron sanojen mukaan on kuitenkin enemmän fiktiivinen kuin elämäkerrallinen teos. Kirjan julkaisu herätti aikoinaan pienoista ärtymystä kirjailijan ex-miehessä, Ericessä, joka loukkaantui teoksen valheellisista väittämistä.
Etelä-elokuva on katsottavissa Yle Areenassa 31.5.2024–28.8.2024.
Suomen arvostelijain liitto on tukenut tämän blogitekstin kirjoittamista.
Elitisti: ”El Sur (Etelä, 1983)” (Tapani Maskula, 14.9.2014)
Donna mobilen kirjat: Adelaida García Morales: Etelä (Leena Laurila, 21.8.2022)
Kohtaamisia 