Official Competition (2021)

Official Competition (2021)
Espanja/Argentiina, draama/komedia, 115 min
Ohjaus: Mariano Cohn & Gastón Duprat
Käsikirjoitus: Mariano Cohn, Andrés Duprat & Gastón Duprat
Pääosissa: Penélope Cruz, Antonio Banderas & Oscar Martínez

On jotenkin kiusallista ja hyvinkin tylsää, että espanjankielisistä elokuvista Suomen elokuvateattereihin yltävät vain ne, jotka on kruunattu tähtinäyttelijöillä.

Tarvitaanko aina joko Javier Bardem, Penélope Cruz tai Antonio Banderas, tai pahimmassa tapauksessa useampi näistä, jotta elokuva ylittää teatterikynnyksen?

Official Competition (Competencia oficial, 2021), jonka nimi – näin sivumennen sanoen – on käännetty espanjasta suomeen englanniksi, on tänä vuonna jo toinen kotimaan teattereissa pyörivä elokuva, jonka pääosassa nähdään Penélope Cruz.

Pakollisen Almodóvarin (Rinnakkaiset äidit) lisäksi on nähty vain Bardemin tähdittämä vaivaannuttava komedia (Hyvä pomo), josta en kokenut tarpeelliseksi edes kirjoittaa.

Vastanäyttelijäkseen Cruz on saanut tällä kertaa toisen Almodóvar-elokuvista tutun näyttelijän, Banderasin.

Jo vähemmästäkin syystä laadukasta espanjankielisen maailman elokuvaa janoava suunnistaa tiensä kohti kunnianhimoisesti kuratoituja leffafestareita (kuten Rakkautta & Anarkiaa tai Cinemaissí) tai suoratoistopalveluita (kuten Mubi).

Mutta asiaan: Official Competition on siitä erikoinen muihin tämän vuoden espanjankielisiin verrattuna, että se on varsin suora komedia, räiskyvä ja temperamenttinen, mutta laadittu kuitenkin taiten, monikerroksisesti.

Kilpailu on elokuvassa kaiken ytimessä. Sitä käydään huomiosta, maineesta, kunniasta, tunnustuksesta. Elokuvassa on elokuva elokuvan sisällä. Iäkäs miljonääri haluaa jäädä historiankirjoihin ja päättää tuottaa ”suuren elokuvan”. Suurelokuva vaatii tekijäkaartiinsa tietenkin ”suuria nimiä”, joten elokuvan ohjaajaksi ja kahdeksi pääosanäyttelijäksi valitaan alansa kärkinimet.

Oscar Martínez ja Antonio Banderas esittävät näyttelijöitä, jotka esittävät veljeksiä. Heitä ohjaa Penélope Cruzin esittämä eksentrinen Lola. Muiden henkilöhahmojen tehtävä on kirjaimellisesti toimia statisteina, joiden taidoilla, mielipiteillä ja motivaatiolla ei ole juonen kannalta hitustakaan merkitystä.

Elokuva seuraa egojen yhteenottoja ja hahmottelee perinteisiä vastakkainasetteluja. Martínezin esittämä Iván edustaa korkeaa taidetta, kun taas Banderasin esittämä Félix viihdettä ja pintakiiltoa. Silti kaikesta paistaa henkilökohtaisen tunnustuksen tavoittelu, pinnallisuus.

Elokuvan alkukielinen nimi Competencia oficial viittaa kilpailun ohella myös kompetenssiin eli kyvykkyyteen. Elokuvan lähtöasetelma vaikuttaakin varsin keinotekoiselta: kaksi suurta egoa on pantu vastakkain ja heitä ohjailee kolmas, vielä suurempi ego, ja häntä taas neljäs, vieläkin suurempi.

Jää epäselväksi, kuka tästä mittelöstä selviytyy lopulta voittajana. Kenties se, jolla on kanttia kieltäytyä palkinnoista – tai koko kilpailuasetelmasta – mutta se ei näyttäydy vaihtoehtona. Kilpailu on kovaa, sanotaan ja usein silloin viitataan siihen, että sitä myös on kaikkialla.

Elokuvassa harjoiteltava elokuva sen sijaan perustuu kirjaan, nimeltä Rivalidad, joka sekin tarkoittaa kilpailua mutta viittaa enemmänkin kilpailuhenkeen. Nähdäkseni elokuva tarjoaakin koko elokuva-alasta kuvan yhtenä kilpailullisuuden kenttänä, vaikka taiteessa pitäisi kai juuri vähiten olla kysymys urheilusta.

Official Competition lähestyy kilpailullisuutta monelta kantilta, kerroksittain. Toisaalta on kyse kilpailusta ihmisten välillä, toisaalta ihmisten sisäisistä kamppailuista ja tavoitteista ylittää itsensä ja omat tavoitteensa. Välillä tuntuu kuin asiat ja käsitteetkin kilpailisivat keskenään.

Kun kilpailullisuus tuodaan osaksi taidetta, herää kysymys siitä, missä vaiheessa taiteen tekeminen muuttuu suorittamiseksi.

Kilpailu on kovaa siksikin, että niin taide- kuin viihdeteollisuudessa pyörii isot rahat, joihin moni tahtoisi ja vielä useamman tarvitsisi päästä käsiksi – kyetäkseen toimimaan alalla edes kohtuullisesti palkattuna. Kaikille kyse ei olekaan vain maineesta ja kunniasta vaan yksin työnteon ehdoista.

Siinä mielessä elokuva lähestyy taidetta ja etenkin elokuva-alaa kiinnostavasti satiirin avulla. Eikä toteutuskaan ole pöllöimmästä päästä, jos vain pääsee yli siitä hiukan kuluneesta keksinnöstä, että hahmot alkavat tosielämässään toistaa näyttelemiensä hahmojen rooleja. (Ehkä tämäkin on jonkinlaista parodiaa?)

Toisaalta elokuvasta herää jälleen alaa viime vuosina puhututtanut kysymys metodiohjaamisesta tai pikemminkin -näyttelemisestä: missä menee ero esittämisen ja olemisen välillä? Onko peli menetetty, jos on sisäistänyt roolinsa ytimiä myöten?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s