Paulo Lins: Jumalan kaupunki

jumalan-kaupunki

Paulo Lins: Jumalan kaupunki
Suom. Tarja Härkönen
Romaani, 491 s.
Aviador, 2016

Paulo Linsin Jumalan kaupunki (Cidade de Deus, 1997) ennätti Suomeen elokuva-adaptaationa jo 2000-luvun alussa, kun Fernando Meirelles ohjasi romaanin pohjalta samannimisen elokuvan (City of God, 2002). Romaanin käännöstä suomeksi saatiin odottaa lähes kaksikymmentä vuotta.

Jumalan kaupunki on historiallinen romaani, sillä se perustuu Rio de Janeiron faveloissa elettyyn elämään 1960-luvulta 1980-luvulle. Teos ei silti missään nimessä ole menettänyt ajankohtaisuuttaan.Faveloiden asukkaat kokevat edelleen sosiaalista syrjintää.

Faveloiden eli slummienkaltaisten köyhäinasuinalueiden monitahoiset ongelmat ovat yhä Brasilian häpeäpilkku, mikä nousi uutisotsikoihin erityisesti viime kesän Rion olympialaisten aikaan. .

Toinenkin tunnettu brasilialaiskirjailija, Luiz Ruffato, otti tuolloin kantaa kotimaansa ongelmiin. Helsingin Sanomien haastattelussa hän kertoo sosiaalisen liikkuvuuden olevan Brasiliassa yhä vähäistä.

Paulo Lins vieraili Suomessa Helsingin kirjamessujen aikaan. Hänen näkemyksensä faveloista on omakohtainen. Helsingin Sanomien haastattelussa kirjailija esittää kuvauksen nuoruuden elämästään Cidade de Deusin favelassa, mikä vastaa pitkälti Jumalan kaupunki -romaanista välittyvää kuvaa.

Lins puhuu erityisesti valkoisten ja mustien välisestä perustavanlaatuisesta yhteiskunnallisesta erottelusta, mikä näkyy nykypäivän Brasiliassa. Samaan asiaan voi kiinnittää huomiota romaania lukiessa. Jumalan kaupunki on köyhien ja etenkin mustien asuttama loukko.

Jumalan kaupunki ei ole kovin miellyttävää luettavaa. En missään nimessä suosittelisi teosta heikkohermoisille. Väkivallankuvaukset ovat halki teoksen toistuvia ja julmia. Siinä vaiheessa, kun teoksessa kuvataan lapsen paloittelusurmaa, tekisi kovia kokeneen arvostelijankin mieli laittaa kirja hetkeksi pakastimeen lepäämään.

Lins kuvaa favelan elämää kaikessa raadollisuudessaan. Teokseen sisältyy kolme toisiinsa limittyvää tarinalinjaa. Vuorotellen seurataan kolmen keskushahmon elämää, selviytymistä ja vääjäämätöntä kuolemaa vastaan takeltelevaa kamppailua.

Lisäksi teokseen sisältyy runsas määrä lyhyitä sivujuonteita, joista suurin osa päättyy ryöstöön, ampumavälikohtaukseen, raiskaukseen, sivullisiin uhreihin, jengitappeluun, kostoon, huumekauppaan, kuolemaan johtavaan onnettomuuteen tai murhaan.

Vain harvat selviävät favelan koetteluista. Linsin tarkoituksena on kai ollut kuvata Jumalan kaupungin ennalta-arvaamatonta luonnetta. Koskaan ei voi tietää, milloin harhaluoti kimpoaa kenenkin rintaan.

Kertomuksen alussa kyse on lopputulokseen nähden harmittomasta pikkupoikien uhittelusta ja ryöstelystä ilman suunniteltuja kuolonuhreja. Ryöstely kuitenkin riistäytyy vähitellen käsistä, huumekauppa lisääntyy ja sen myötä rikollisuus, korruptio ja raskaat aseet asettautuvat pysyvästi Jumalan kaupunkiin.

Teoksen tapahtumat eskaloituvat loppua kohden. Lopulta jengit takertuvat koko kaupungin turvallisuutta uhkaavaan kostonkierteeseen, jonka alkupistettä kukaan tuskin enää muistaa.

Teos sisältää paljon puhekielistä dialogia, jossa vilisee erityisesti nuorisoslangille ominaisia ilmauksia. Sitä lukiessa käsittää, että teoksen henkilöhahmot ovat tosiaan vasta lapsia ja nuoria.

Nuorisokulttuuri on läsnä muutenkin tarinan taustalla. Erityisesti brasilialainen samba pauhaa faveloissa, joissa ovat myös maan suosituimpien sambakoulujen juuret.

Jumalan kaupunki on kokonaisuudessaan ennen kaikkea vaikuttava, vaikka samalla myös lukijaansa hylkivä teos. Teoksen kieli ja rakenne onneksi takaavat eheän ja kiinnostavan lukukokemuksen, vaikka teemojensa puolesta teos olisikin vaikeasti lähestyttävä.

Romaanin pohjalta kuvattu elokuva-adaptaatio ei sekään ole helpoimmasta päästä. Romaani avaa Jumalan kaupungin tapahtumia runsaammin ja yksityiskohtaisemmin, mikä tekee siitä kiinnostavaa luettavaa myös niille, joille elokuvan tarjoama kuva favelasta on jo ennestään tuttu.

Kansan Uutiset: Jumalan kaupungin kirjoittaja Paulo Lins: ”Brasilian ongelma on rasismi”

Mainokset

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus

1053

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus
Novelleja, 166 s.
Teos, 2015

Anu Kaajan kirjoitustyyli on virkistävän omaperäistä ja lyhyet tarinat nappaavat mukaansa hellittämättä otettaan. Kokoelma on laadittu 27 lyhyestä kertomuksesta. Novelleja yhdistäviä aiheita ovat muun muassa muodonmuutokset, seksi ja väkivalta. Herttaisen vaaleanpunaiset kannet saattavat johtaa harhaan, kokoelman tekstit ovat paikoin hyvinkin rankkoja.

Kokoelmaa yhtenäistävä tekijä on myös kertomusten absurdius ja kielellinen omaperäisyys. Novelleja voisi varovasti luonnehtia kafkamaisiksi, mutta Kaajan novellit ovat persoonallisuudessaan niin omaperäisiä, ettei luonnehdinta tekisi novelleille oikeutta.

Kafkamaisuus ilmenee lähinnä henkilöhahmojen suhtaumisessa absurdeihin tilanteisiin. Monissa kertomuksissa henkilöhahmoja koetellaan tavalla tai toisella ja hahmojen suhtautuminen mielettömiin koettelemuksiin on usein sopeutuvaa ja sulautuvaista.

Esimerkiksi ”Leipomo”-nimisessä novellissa naishenkilö hyväksyy kokemansa seksuaalisen väkivallan ja sopeutuu elämään sen kanssa. Seksuaalisista päällekäymisistä tulee osa naisen arkipäivää. Kertomuksen absurdiutta lisää se, että naisen päällekarkaajat ovat ranskalaisia patonkeja.

Kaajan novellit ovat hullun hulvattomia ja samalla suorastaan groteskeja kertomuksia. Novellien huumoria ei voi kuvata vain mustaksi huumoriksi, se pikemminkin tasapainoilee jossakin hämärän rajamailla.

Yhtä lailla novellien genremäärittely on hankalaa. Kokoelma ei kokonaisuutena asetu minkään tietyn lajin kriteereihin. Yksittäisistä novelleista voidaan tietysti erottaa joitain esimerkiksi spekulatiiviselle fiktiolle ominaisia fantastisia tai maagisia piirteitä. Novelleissa käsitellään muun muassa muodonmuutoksia ja aikamatkustusta, jotka sopivat edellä mainitun genren tyypilliseen aihepiiriin.

Myös novellien henkilöhahmot pakenevat määrittelyjä. Usean henkilöhahmon sukupuoli jätetään mainitsematta tai se jää muuten hämäräksi. Sukupuolella ei nähtävästi ole monestikaan väliä tapahtumien toteutumisen suhteen, tai sitten juuri sukupuolettomuudella on merkityksensä tilanteiden kannalta.

Muodonmuutosmotiivi toistuu muunneltuna useassa kertomuksessa. Muodonmuutoksissa ihmisen ja eläimen välinen raja hämärtyy. Mukana on myös satuolentoja, kuten tonttuja. Henkilögalleria on värikäs ja yllättävä.

Kaajan novelleista käyttäisin oikein mielelläni nimitystä sanataide. Kokoelman kattava kielellinen omaperäisyys ja leikittely ovat ehdottomasti kirjoittajan parasta antia. Erikoiset sanayhdistelmät ja nokkela assosiointi sanojen äänteellisyyden ja kieliasun välillä tuottavat omintakeista tekstiä, jonka lukeminen on silkkaa nautintoa. Kekseliäisyyttä ei voi kuin ihailla. Esimerkillisesti tämä ilmenee lyhyessä verhotangoista kertovassa ”Verho”-novellissa:

Naisen takintaskussa päät kilisivät itkun tahtiin kun hän sanoi:
Nyt riitti.
Riitti, riitti, rituaali, alttarikangas (kuin verho), sanoo ensimmäinen jäniksenpää. Ja toinen: vaan riitittä lähti hän käpälämäkeen. Ja hermostuksissaan se nakertaa naisen vuorikankaiseen taskuun reiän, kunnes ensimmäinen käskee: nyt riitti, älä nakerra, sillä irtopäidenkin harteilla lepää vastuu: pudota ei saa. Vielä odottaa metallinen selkärankavartalo, verhohunnut, kun meistä tehdään yksi. Ja jäniksenpäät, kun verhotanko tunkeutuu takaraivoon, ja ruuvit päähän, huutavat: mindfuck, fuck, fuck, ja fuck.

Lukuisat seksin ja väkivallan kuvaukset eivät päästä lukijaa helpolla. Teoksen absurdius ja satumaisuus ovat onneksi sen verran etäännyttäviä elementtejä, ettei kokoelman lukeminen sentään aiheuta pahoja inhoreaktioita. Lukukokemus pikemminkin herättää ajatuksia ja mahdollisesti laajentaa lukijan käsityksiä erilaisista kokemusmaailmoista. Novellit tuovat väkivallan ja seksin kuvaukseen paljon kaivattua uudenlaista ja ennakkoluulotonta otetta.

Muodonmuuttoilmoitus on kokoelma, josta ei tee mieli tehdä liikaa paljastuksia. Jokaisen on itse koettava kertomusten hämärä hauskuuttavuus ja kielen kietouttavat koukerot.

Helsingin Sanomat: Anu Kaaja kirjoittaa hykerryttävän omaperäisiä tarinoita
Turun Sanomat: Outojen olioiden performansseja

Roberto Bolaño: 2666

2666 kansi

Roberto Bolaño: 2666
Romaani, 985 s.
Suom. Einari Aaltonen
Sammakko, 2015

2666 on järkälemäisyydessään oivallinen loppukaneetti Bolañon kirjalliselle uralle ja koko tuotannolle. Chilessä syntynyt Roberto Bolaño kuoli 50-vuotiaana Espanjassa vuonna 2003 ja hänen viimeiseksi jäänyt teoksensa 2666 ilmestyi alkuperäiskielellä postuumisti vuonna 2004, vain aavistuksen keskeneräisenä.

Teoksen vajaat tuhat sivua kätkevät sisäänsä sokkeloisen kertomuksen Benno von Archimboldi -nimisestä salaperäisestä kirjailijasta. Teos jakautuu viiteen, jo itsessään romaaninpituiseksi luokiteltavaan osaan. Osat voi toki lukea yksittäisinä teoksina mutta lukukokemus on taatusti hedelmällisempi, jos jaksaa kahlata teoksen kerralla loppuun asti.

Osat linkittyvät tiiviisti toisiinsa yhtenevien aiheiden ja motiivien kytköksillä. Teoksen koossapitävä voima on tietysti Archimboldi, jonka profiili ja taustat aukenevat lukijalle vaivihkaa tarinan edetessä. Teoksen ensimmäinen osa on nimetty ”tutkijoiden osaksi”. Teos alkaa kirjallisuudentutkijoista, jotka jahtaavat ihailemaansa kirjailijaa Archimboldia yli Atlantin, Espanjasta Saksan kautta aina Meksikoon asti. Archimboldista siirrytään monenlaisten aasinsiltojen myötä seuraamaan Meksikoa järisyttävää murha-aaltoa.

Seuraavien osioiden tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen Santa Teresan kaupunkiin, joka on esiintynyt tapahtumapaikkana myös Bolañon aiemmin suomennetuissa romaaneissa, kuten Amuletti (2014) ja Kesyttömät etsivät (2009). Santa Teresan esikuvana on väkivaltaisuudestaan tunnettu Meksikon kaupunki Ciudad Juárez. Yksinomaan naisiin kohdistuneen murha-aallon käsittelemiseen on käytetty teoksessa yli 300 sivua. Ilmeisesti Bolaño on katsonut tarpeelliseksi järkyttää lukijaa toistuvilla ruumiinavauspöytäkirjoilla ja kuolinsyyraporteilla.

Teos etenee anekdoottimaisesti rönsyillen. Se kutoo loputonta verkkoa ja haarautuu taukoamatta uusille poluille. Bolaño onnistuu näkökulmien vaihtelulla salaperäistämään tapahtumien kulkua. Salaperäisyyttä korostaa yllättäen myös teoksen melko lakoninen ja yksioikoinen kieli, joka jättää tapahtumiin runsaasti tulkinnanvaraa.

Vasta viimeisessä, Archimboldille omistetussa osiossa kärsivälliselle lukijalle tarjotaan vastauksia. Palaset loksahtavat viimein kohdilleen. Ihmissuhteiden luoma verkosto on huima, mikä taas korostaa teoksen huolellisesti, pala palalta koottua rakennetta. 2666 käyttää hyväkseen valtavan määrän suoria kirjallisuusviittauksia ja tukeutuu aiempaan traditioon rakenteensakin puolesta. Teos myös yhdistelee erilaisia kirjallisuuden lajeja; tyyli ja tunnelma vaihtelevat jännitteisestä dekkarista soljuvaan historialliseen romaaniin. Sama ominaispiirre toistuu Bolañon aiemmissakin romaaneissa, joihin lukijan on suositeltavaa perehtyä ennen viimeisimpään teokseen tarttumista.