Teatteri Vertigo: Orlando

orlando-2
Arkkiherttua Harry (Kati Urho) kosii Orlandoa (Hanna Ojala) Kuva: Ville-Matias Roisko

Teatteri Vertigo: Orlando
Esitykset: 24.2.–9.3.2017
Alkuperäisteksti: Virginia Woolf
Ohjaus: Ishwar Maharaj
Käsikirjoitus: Ishwar Maharaj & Eeva Salonius
Koreografiat: Maija Reeta Raumanni
Lavastus: Marie Antikainen
Valot: Jarkko Forsman
Äänisuunnittelu: Arttu Aarnio
Näyttelijät: Hanna Ojala, Asta Rentola, Alisa Salonen, Kati Urho,  Veera Alaverronen, Eija Talo-Oksala

Teatteri Vertigo perustettiin Turusssa vuonna 2008. Teatteri tunnetaan uteliaisuudestaan esitystilojen suhteen. Vertigon esityksiä on nähty aiemmin muun muassa Brinkhallin kartanossa ja Maistraatin istuntosalissa Vanhalla Suurtorilla – sekä nyt Turun VPK-talolla.

Valitettavasti Orlandon tarinaa ei ole täysin onnistuttu tuomaan tähän päivään. Virginia Woolfin alkuperäiskertomukseen Teatteri Vertigon Orlando ei tuo uusia tai yllättäviä oivalluksia, mutta esitys on kaikesta huolimatta rakennettu kauniisti ja elävästi.

Puitteet ovat kohdillaan. VPK-talon vanha juhlasali kristallikruunuineen ja samettiverhoineen luo esitykselle satumaisen miljöön. Esityksen seuraaminen tapahtuu liikkuen rakennuksessa salista toiseen. Onpa osa kohtauksista sijoitettu jopa portaikkoon.

Yleisö jaetaan pienempiin ryhmiin, jotta kaikki mahtuvat seuraamaan kohtauksia pienemmissäkin tiloissa. Katsojat näkevät kohtaukset eri järjestyksessä. Esityksessä korostuu näin poikkeaminen tapahtumien lineaarisesta aikajärjestyksestä.

Orlando edustaa ennen kaikkea elämyksellistä teatteria. Huomaan odottavani innolla aina seuraavaa kohtausta ja mitä seuraavan oven takaa mahtaakaan löytyä. Katsojien innokkuus on huomioitu. ”Älkää avatko suljettuja ovia”, muistutetaan esityksen ohjeistuksissa.

Orlando sopiikin parhaiten elämyksenjanoisille katsojille. Yli kolme tuntia kestävä esitys on tasaisesti rytmitetty ja se etenee suhteellisen luontevasti. Väliaikamusisointi täydentää esitystä. Sen sijaan esityksen lyyrisesti painava replikointi edellyttää myös kärsivällisyyttä ja aktiivista kuuntelemista.

Orlandon tarinaan aiemmin tutustumattomalle käsiohjelmasta voi olla suuri hyöty. Esityksen seuraaminen ilman käsiohjelmassa esitettyä aikajanaa voi tuntua poukkoilevalta. Tämä selittyy Orlandon alkuperäistekstin, Virginia Woolfin romaanin tunnusomaisilla piirteillä.

Virginia Woolfin Orlando ilmestyi Britanniassa vuonna 1928. Orlandossa Woolf kehitteli jo vastaavia ajatuksia naisen mahdollisuuksista kirjailijuuteen kuin seuraavana vuonna ilmestyneessä esseekokoelmassaan Oma huone (A Room of One’s Own). Woolfin johtopäätös oli, että suurimmalle osalle naisista kirjoittaminen oli 1900-luvun alun brittiläisessä luokkayhteiskunnassa niin käytännössä kuin teoriassakin mahdotonta.

Modernistiselle romaanille tyypillisesti Orlandossa juonen ja kerronnan eteneminen ovat toissijaisia suhteessa henkilöhahmojen sisäisen maailman kuvaukseen. Esityksessäkin heijastellaan useimmiten Orlandon päänsisäisiä liikahduksia.

Esityksen nimikkohahmo, Orlando (Hanna Ojala) on runoilija, joka syntyy mieheksi 1400-luvulla, pääsee kuningatar Elisabet I:n (Eija Talo-Oksala) suosioon 1500-luvulla, rakastuu pikkujääkauden aikaan 1600-luvulla venäläiseen Sashaan (Veera Alaverronen) ja pakenee 1700-luvun kynnyksellä Konstantinopoliin, missä hän kokee muodonmuutoksen.

Orlando kokee yllättäen uudestisyntymän ja herää eloon naisena. Hän saa pian huomata, kuinka kapeaksi elämä käy, kun elää naisena patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Orlandon 1500-luvun lopulta saakka tekeillä ollut runoelma Tammipuu julkaistaan vasta 1900-luvun alussa, kun maailma on viimein naiskirjailijoille suopea.

orlando-3
Orlando tapaa sielunkumppaninsa Shelmerdinen (Alisa Salonen) Kuva: Ville-Matias Roisko

Kysymykset sukupuolesta ja -puolettomuudesta ovat vahvasti läsnä Orlandon tarinassa. Orlando haluaa korostaa, ettei hänen kohdallaan ole kyse sukupuolen korjauksesta, vaan tahattomasta muutoksesta.

Esityksessä päädytään käsittelemään biologisen sukupuolen sijaan ennemmin yhteiskunnallista sukupuolta ja koettua sukupuolta, sukupuoli-identiteetin kysymyksiä.

Aika ja ajallisuus taas ovat toinen keskeinen teema, joka sisällön sijaan käy ilmi esityksen rakenteellisista ja näyttämöllisistä elementeistä.

Arttu Aarnio on suunnitellut näytökselle ajallisen äänimaiseman, jolla esitykseen maalataan näkymättömiä ajan kulkua ja kehitystä osoittavia elementtejä.

Ohjaaja Ishwar Maharajin ja suomentaja Eeva Saloniuksen yhdessä käsikirjoittaman esityksen voi nähdä saaneen ulkonäöllisiä vaikutteita Sally Porterin ohjaamasta samannimisestä elokuva-adaptaatiosta vuodelta 1992. Jonkinlaista omaperäisyyttä esitykseltä jäinkin kaipaamaan.

Turun Sanomat: Teatteriarvio: Orlando jää muotonsa vangiksi
Aamuset: Teatteri Vertigo pureutuu päivänpolttavaan klassikkoon

Turun Nuori Teatteri: Peppi Pitkätossu

img_9608_www
Kuva: Mikko Vihervaara. Vas. Herra Tossavainen (Pyry Pöyry), Tommi (Rasmus Hakala), Annikka (Lilli Laurikainen), Peppi Pitkätossu (Hanna Lindqvist), Hevonen (Helka Karhu & Iida Arki)

Turun Nuori Teatteri: Peppi Pitkätossu
Esitykset: 12.2.–29.4.2017.
Ohjaus: Sofia Laurikainen
Alkuperäisteksti: Astrid Lindgren
Dramatisointi: Staffan Götestam
Sirkusopetus ja -ohjaus: Maija Jormakka
Äänisuunnittelu: Juha Antikainen
Valot: Antti Niitemaa
Lavastus: HJ Diamanten
Puvustus: Tytti Mulo
Pääosissa: Hanna Lindqvist, Lilli Laurikainen, Rasmus Hakala, Emilia Sallinen, Jenna Kangasniemi, Jasmin Mehtälä, Roosa Kuosmanen, Heta Karhu, Saana Saapunki, Eemeli Väisänen, Iida Arki, Pyry Pöyry, Helmi Henell, Rasmus Hirvonen

Turun Nuori Teatteri täyttää tänä vuonna 45 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi teatterin keväässä esitetään vanhaa mutta tunnettua ja taattua lastennäytelmää. Peppi Pitkätossu on kaikille varmasti jollain tavalla entuudestaan tuttu.

Ohjaaja Sofia Laurikainen on luottanut alkuperäisyyteen. Esitys pohjautuu ruotsalaisen Staffan Götestamin suosittuun musikaalidramatisointiin. Siihen kuuluu paljon pieniä ja hauskoja musiikki- ja tanssikohtauksia. Myös esityksessä käytetty musiikki sisältää Georg Riedelin, Anders Berglundin ja Jan Johanssonin alkuperäisiä sävellyksiä.

Tekstin suomennos on Liisa Ryömän käsialaa. Esitystä ei ole lähdetty kummemmin nykyaikaistamaan saati kotouttamaan, vaan kieli on säilytetty vanhan kuuloisena. Hienot rouvat saattavat sanoa sanan ruotsia siellä täällä ja Pepin ystävät Tommi (Rasmus Hakala) ja Annikka (Lilli Laurikainen) pukeutuvat kuin 1940-luvun lapset konsanaan.

Astrid Lindgrenin (1907–2002) Peppi oli aikanaan radikaali hahmo lastenkirjallisuudessa. Pepin anarkistisuus on saattanut 2010-luvulle tultaessa laimentua, mutta edelleen tuo punatukkainen saparopää jaksaa riemastuttaa katsojia omapäisyydellään ja vilpittömällä sydämellisyydellään.

Hanna Lindqvist näyttelee Peppi Pitkätossua upean ilmeikkäästi ja persoonallisesti. Jonkinlainen negatiivinen tunne välinpitämättömyydestä ja itsekkyydestä, mikä minulle on alkuperäisestä Pepistä aikoinaan välittynyt, on Lindqvistin ja Laurikaisen käsittelyssä vaihtunut päinvastoin riemukkuudeksi ja hyväsydämisyydeksi.

img_0057_www
Kuva: Mikko Vihervaara. Takana Tommin ja Annikkan äiti (Helmi Henell), edessä rouvat kahvikutsuilla (Sara Fabricius, Jenna Kangasniemi, Emilia Sallinen, Inka Virtanen ja Kaisla Silfver)

Esityksessä meno on hurjaa ja näyttämötila on otettu käyttöön kauttaaltaan. Turun Nuoren Teatterin katsomo on hyvin leveä, mutta onneksi näyttämötilan akustiikka toimii ja lapsinäyttelijöiden suusta lähtee erinomaisesti ääntä.

Katsomon leveys on otettu huomioon levittämällä tapahtumia ympäri näyttämöä. Esimerkiksi sirkuskohtauksessa koko lava muuttuu suureksi sirkusteltaksi. Kohtauksessa on oivallisesti hyödynnetty sirkus- ja trapetsitaiteen osaajia.

Esitys on kaikin puolin värikäs ja monipuolinen. On merirosvoja, varkaita ja poliiseja, huolestuneita sosiaalitanttoja, sirkustemppuja ja matematiikkaa. Ensi-illassa lavasteet ja rekvisiitat pettävät huolestuttavasti alta pariin kertaan, mutta siitä huolimatta esitys jatkuu sujuvasti eteenpäin ja pysyy kuin pysyykin kasassa.

Nuorimmille katsojille esitys on varmasti huima kokemus. Tahattomista naurunpyrskähdyksistä ja väliaplodeista päätellen esitys viihdyttää kaikenikäisiä. Peppi Pitkätossua voisi suositella 4-vuotiaasta ylöspäin.

Turun Sanomat: Teatteriarvio: Värikäs ja energinen Peppi
Kuperkeikkaseikka-blogi: Taitava Peppi loistaa Nuoren Teatterin lavalla

TIP-Fest 2016: Räähkän luku

ra%c2%a4a%c2%a4hka%c2%a4nluku_virkkumaa_4-890x590
Kuva: Jussi Virkkumaa

TIP-Fest 2016: Räähkän luku
Esitykset: 12.11.
Ohjaus: Alma Rajala
Dramaturgia: Pekko Käppi, Alma Rajala & Nadja Räikkä
Musiikki: Pekko Käppi
Valot ja lavastus: Nadja Räikkä
Nukke: Heini Maaranen
Näyttelijät: Pekko Käppi & Alma Rajala

TIP-Fest on nukketeatterijuhla, joka järjestettiin Turussa, Manillan tehtaalla nyt seitsemättä kertaa. Tämän vuoden juhlan teemana oli esineteatteri.

Tapahtuman suojelijan, teatterin ja esittävien taiteiden läänintaiteilijan Kati Andrianovin mukaan esineteatteri mielletään usein nukketeatterin alakäsitteeksi, vaikka tosiasiassahan nukketeatterissa on kyse yhdestä esineteatterin alalajista.

Alma Rajalan, Pekko Käpin ja Nadja Räikän yhdessä dramatisoima Räähkän luku oli yksi festivaalin vierailevista esityksistä. Näytelmä esitettiin TEHDAS Teatterilla. Sen esiintyjinä toimivat Rajala ja Käppi itse.

Räähkän luvun alaotsikko on ”kauhunukkemystikaali” ja esitystä suositellaankin yli 18 vuotiaille. Esitys on varoitusten mukaisesti synkkä kauhutarina, mutta samaan aikaan visuaalisesti ja äänimaailmaltaan kaunis teos. Pääosassa on kaksi elävää henkilöhahmoa, riivatun noitamainen naishahmo (Rajala) ja vimmattu jouhikonsoittaja (Käppi) sekä yksi eloton hahmo, noiduttu nukke.

Esityksen juonenkulku on jätetty tarkoituksellisen epäselväksi, joten kukin katsoja voi itse tulkita näkemänsä ja kuulemansa oman mielensä mukaan. Visuaalisia, esityksen tunnelman kannalta merkityksellisiä elementtejä on runsaasti. Samoin äänimaisemasta voi ammentaa erilaisia sävyjä, jotka heijastelevat tapahtumien vyöryvää kiivautta.

Minusta esitys vaikutti kertovan pakkomielteistä. Naishahmolla on pakkomielle manata eloon kuollut nukke, mutta nukke paljastuukin pahantahtoiseksi. Mieshahmon suhde jouhikkoonsa vaikuttaa sekin ongelmalliselta. Soitin on kuin elävä osa häntä. Mies kuolee, kun soitin riistetään hänen käsistään.

Esitys yhdistelee roisia nukketeatteria ja äänitaidetta. Noiduttu, kuollut nukke on taitavasti tehty – karmivan ilmeikäs ja koskettavalla tavalla synkkä. Nukkea ohjailevan Rajalan koreografiassa kuvastuu hienosti naisen ja nuken erottamaton suhde, jota määritellään henkiinjäämiskamppailun varassa.

Jouhikko ja muut ”esinesoittimet” tuovat esitykseen musiikillisuutta välttelevän kalseankaikuisen äänimaailman. Elektroniset äänet, joilla yleensä on tapana toimia vain taustahälynä, on tuotu esityksen etualalle korostamalla äänilähteen materiaalisuutta. Jouhikon osalta esitys lähentelee esineteatteria, sillä jouhikolla, ei vain äänensä puolesta, vaan myös konkreettisena esineenä on oma itsenäinen roolinsa esityksessä.

Räähkän luku ammentaa muinaisesta kansanperinteestä, ja esitys on omalla mystisellä tavallaan karmivan todentuntuinen. Taitavasti toteutettu lavastus ja esiintyminen tekevät lyhyehköstä 45 minuutin esityksestä vahvasti toteutetun ja runsaan kokemuksen katsojalle.

Esitys on tilattavissa tekijöiltä.

Facebook: Räähkän luku

Turun ylioppilasteatteri: Kakaja raznitsa

28481ac68913357a4c24baca9aff7570
Äinemöinen & kuoro Kuva: Oona Paukkonen

Turun ylioppilasteatteri: Kakaja raznitsa
Esitykset: 14.10. – 18.11.
Ohjaus & käsikirjoitus: Juha Hurme
Puvustus: Miretta Kujamäki & Minea Lehtinen
Lavastus: Miretta Kujamäki
Valot: Olavi Ermala
Musiikki: Saara Mänttäri
Näyttelijät: Heikki Ellilä, Ville Flykt, Nadja Uusiperhe, Sara Koiranen, Karolina Jalarvo, Suvi Puttonen, Katri Aholainen, Saara Mänttäri, Veera Knuutila, Karolina Vilppo & Minea Lehtinen

Kakaja raznitsa on jo kuudes Juha Hurmeen ohjaama esitys Turun ylioppilasteatterille. Esiintyjien luonnikkuudesta päätellen Kakaja raznitsa on kuin kotonaan ylioppilasteatterilla, jonka näyttämön tumma, tiivis tila alkaa jo muistuttaa luonteenomaisesti hurmeikkaalta.

Kakaja raznitsan teksti perustuu Suomen kansalliseepos Kalevalaan, jonka omaleimaista runomittaa on käytetty runsaasti hyödyksi esityksen polveilevassa replikoinnisssa. Alkusointuja uhkuva nelipolvinen trokee luistaa näyttelijöiltä niin sujuvasti, ettei katsojan korva kerkeä vastaanottamaan koko samankaltaisten äänteiden sekamelskaa. Jää vain mietityttämään, miten suomen kielen saakin kuulostamaan niin oudolta.

Kakaja raznitsassa suhde Kalevalaan on samaan aikaan utelias ja tutkiskeleva, mutta toisaalta parodinen ja rienaava. Esitykseen on sisällytetty tunnistettavasti Kalevalan silmiinpistävimpiä kohtauksia. Turun murretta ähkivä Äinemöinen (Heikki Ellilä) kosii impeä toisensa perään, Aino (Katri Aholainen) menee mereen, Ilmo Seppärinen (Ville Flykt) takoo muka-sammon, käydään sotaa Pohjolassa ja Lemmingin äiti (Suvi Puttonen) kerää poikansa palaset kokoon Tuonelan joesta.

Muuten perin irrallisista osista koostuvaa tarinaa kuljettaa eteenpäin esitystä valaiseva ja kommentoiva kuoro (Veera Knuutila, Karolina Vilppo & Minea Lehtinen), joka kytkee esityksen nykypäivän murheisiin.

Kakaja raznitsassa erottuu tavoite purkaa suomalaisen identiteetin muodostumisen historiaa. Suomalaiseen kulttuuriperintöön viittaamalla siinä tavoitellaan jotain alkukantaisia lähtökohtia, joista suomalaisten synkeä itsekuva muodostuu.

21aaf1383a2f7750eeb71de00980d2ce
Aino ja äitinsä Kuva: Oona Paukkonen

Esityksessä Kalevalaa lähestytään pitkälti naisnäkökulmasta. Vetistelevät mieshahmot jäävät rannalle ruikuttamaan, kun itsenäiset immet antavat rukkaset ja vahvat äitihahmot, Louhi (Karolina Jalarvo), Ainon äiti (Sara Koiranen) ja Lemmingin äiti (Suvi Puttonen), pitävät huolta jälkeläisistään.

Eikä pelkästään Kalevalaa, vaan tekstissä on sörkitty myös Kantelettaren virsirunoutta. Esitystä voisi luonnehtia heleästi rienaavaksi juuri naisnäkökulmansa takia. Viimeistään kun kristinusko on yltänyt Pohjolaan ja Pohjan tytär (Nadja Uusiperhe) lausuu ”Mataleenan virttä”, voisi sanoa jonkinmoisen emansipaation tapahtuneen Kalevalan naishahmojen kohdalla. Kakaja raznitsassa Kalevalan naiset ovat myös kuvankauniita seireenejä, eivät noitamaisia koukkunokkia, jollaisina esimerkiksi kansallisromanttinen kuvataiteemme on pyrkinyt naishahmoja esittämään.

Kakaja raznitsa on kehtaava komedia, joka on tarttunut kansalliseepokseemme kielellisiä lähtökohtia ylistäen ja nostanut esiin uudenlaisen, sankarihahmojaan uudelleen arvioivan eepoksen.

Näyttelijöiden avoin esiintyminen ja liikkuvuus sekä taidokkaat musiikkikohtaukset tekevät esityksestä yhtenäisen ja helposti lähestyttävän. Esityksen rytmiikka toimii varmalla viehätyksellä, ja juoni etenee yllätyksellisyyttä unohtamatta. Puolitoistatuntinen kurkistus uudelleen sovitettuun kansallismaailmaan on pelkistetty mutta ehyt, rikkaalla kielellä väritetty johdatus nykyteatteriin ja kansanperinteeseen.

Turun Sanomat: Teatteriarvio: Kevyen pinnan alta pilkottaa kysymysten syvyys

Jo-Jo Teatteri: Sinun kanssasi

sinunkanssasi-kuvat-0013

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Jo-Jo Teatteri: Sinun kanssasi
Esitykset 18.9. – 8.10.
Teksti ja ohjaus: Tuulia Lindholm
Valo- ja äänisuunnittelu: Paul Damade
Lavastus: Tuulia Lindholm & Tito Tuononen
Puvustus: Minea Lehtinen
Maskeeraus: Pinja Junninen
Näyttelijät: Anneli Larkia, Maija Nyström, Päivi Sippola, Vilma Laurila, Olga Rantalaiho

Jo-Jo Teatterin esitys Sinun kanssasi ei edusta kovin syvällistä draamaa, eikä sitä sellaisena tulisikaan arvostella. Sinun kanssasi on kaunis esitys, todellinen nostalgiapläjäys, joka saa katsojan kaihoamaan vanhojen hyvien aikojen perään, vaikkei olisi vielä kultaisella 50-luvulla syntynytkään.

Kellohameet liehuvat, on lavatansseja ja kujeilevia katseita. Taustalla soi Olavi Virta ja Laila Kinnunen. Esityksessä on päästy tunnelman ytimeen. Tarinan pääosassa on Hilma, höperöiän saavuttanut mummi, jota näyttelee sympaattinen Anneli Larkia. Näytelmäteksti koostuu pääosin Hilman nuoruuden muisteloista.

sinunkanssasi-kuvat-0010

Hilmasta luodaan kuvaa nykypäivälle tyypillisenä yksinäisenä vanhuksena, jolle jälkeläisillä ei työelämän kiireiden jälkeen jää enää aikaa. Lapsenlapsi Eva (Vilma Laurila) käy kyllä tunnollisesti muistuttamassa mummiaan lääkkeiden syönnistä ja riittävästä levosta, mutta kunnon juttutuokioille ei riitä aikaa. Esityksessä korostetaan, että vanhukset tarvitsisivat ennen kaikkea kuuntelijaa, jotakuta, joka jaksaisi kuunnella tarinoita ”ajalta, jolloin kaikki oli vielä hyvin”.

Nuoruuden kuohuviin tunteisiin ja tyrskyävään rakkauteen ei dementiakaan pysty kajoamaan. Muistisairaalle Hilmalle nuoruus on kuin eilinen päivä, johon on autuasta palata, kun nykyelämä tuntuu paikallaan junnaavalta.

Esityksessä on omaperäisesti käytetty hyväksi pantomiimia ja näin tuotu lavalle lisää henkilöhahmoja, mielikuvia ja tapahtumapaikkoja. Esityksen näyttelijäkaarti koostuu vain naisista, mutta henkareiden ja puvuntakkien kekseliäällä hyödyntämisellä lavalle saadaan piipahtamaan useampikin enemmän tai vähemmän herrasmieheltä vaikuttava mieshahmo.

Tanssi- ja musiikkikohtaukset tuovat muuten turhan suurelta ja tyhjältä vaikuttavaan näyttämötilaan täytettä. Tunnelmoinniltaan tiiviit kohtaukset jäävät aluksi hieman vaisuiksi mutta paranevat ja monipuolistuvat loppua kohden. Henkilöhahmoista Päivi Sippolan esittämä Heli loistaa eloisuudellaan yli muiden ja saa parhaiten kontaktin yleisöön.

Sinun kanssasi on viehkeä esitys täynnä punattujen huulten ja hulmuavien helmojen ylistystä. Vaikka sanotaan, että aika kultaa muistot, miksei niihin silti voisi heittäytyä huoletta.