Red Nose Company: Punainen viiva

_9310404_orig

Red Nose Company: Punainen viiva
Vierailunäytös Turun kaupunginteatterissa 22.3.
Ohjaus: Otso Kautto
Teksti: Ilmari Kianto ja työryhmä
Näyttelijät: Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen

Kotimaisista klassikkoteoksista on tehty valtavat määrät adaptaatioita niin valkokankaalle kuin näyttämölle. Ilmari Kiannon kanonisoidusta Punaisesta viivasta on Matti Kassila ohjannut ensimmäisen filmatisoinnin jo 1959.

Red Nose Companyn klovnien Zinin (Timo Ruuskanen) ja Miken (Tuukka Vasama) esittämässä ja Teatteri Quo Vadiksen Otso Kauton ohjaamassa Punaisessa viivassa on – enemmän kuin sovituksesta näyttämölle – kyse pikemminkin teoksen ja sen koko syntykontekstin ja tekijän kommentoinnista ja näkyväksi tekemisestä.

Red Nose Companyn klovneriaa hyödyntävä esitys kertoo Kiannon Punaisen viivan tarinan läpikotaisin. Kertomus sijoittuu ensimmäisten eduskuntavaalien aikaan vuonna 1907.

Korpiloukon syrjäiseen metsätupaan, Topi ja Riika Romppasen torppaan asti kantautuu huhu punaisesta viivasta, jonka nyt ensimmäistä kertaa myös köyhä kansa pääsee vaaleissa vetämään. Toivo herää kansassa, mutta kehitys etenee liian hitaasti tuodakseen apua nälästä ja kivusta kärsiville Korpiloukon lapsille.

Yllättävänkin yksityiskohtaisesti Korpiloukon vähäosaisen perheen tarinaan pureutuva esitys ei silti puuduta yleisöä. Siitä pitävät huolen Miken ja Zinin menevä  ja vilpitön esiintyminen.

Esitys perustuu osin improvisaatiolle, mikä tuo lavalle lisäkomiikkaa ja läsnäolon tuntua. Esityksen huumori on samaan aikaan purevaa ja hyväntahtoista. Se osoittaa sormensa ainoastaan kohti ilmiselviä asioita, jotka ansaitsevat tulla esiin nostetuiksi.

Klovnien kommentit Kiantoa ja tämän teosta kohtaan ovat pääosin satiirisia. Muun muassa Kiannon herkkä ja lyyrinen lause saavat sarkastisen osansa kommenteista.

Esityksessä on puututtu myös Kiannon tapaan esittää vähäosaiset henkilöhahmot yksinkertaisina jörriköinä, joille vierasperäisten sanojen lausuminen tuottaa vaikeuksia – esimerkiksi ”sosiaalidemokraatista” tulee Korpiloukon Topin suussa ”soli-sali-ratti”.

_9758383_orig

Kiannon Punainen viiva on loppujen lopuksi suuri tragedia. Miken ja Zinin käsittelyssä teoksesta on tuotu esille uusia puolia, eikä lopun traagisuus välity katsojalle niin vaikuttavana kuin romaanista käsin luettuna.

Parituntista esitystä halkovat musiikkiesitykset, joissa klovnit tippuvat rooleistaan. Ääniraidan kappaleilla, muun muassa Iggy Popin, Lou Reedin ja Manic Street Preachersin biiseillä, klovnit Mike ja Zin tuovat myös koskettavasti itseään osaksi esitystä.

Esitystä suositellaan 14-vuotiaista ylöspäin. Mielestäni esitys sopisi täydellisesti kotimaista klassikkokirjallisuutta vierastaville nuorille. Myös kirjallisuuden klassikoiden syvälukutaitoa ja perusteltua kyseenalaistamista olisi hyvä oppia jo nuorena.

Yle: Näihin kuviin Ilmari Kiannon Punainen viiva tiivistyy klovnien käsissä!
Red Nose Company: Punainen viiva kiertueella 2016-2017

Mainokset

Teatteri Vertigo: Orlando

orlando-2
Arkkiherttua Harry (Kati Urho) kosii Orlandoa (Hanna Ojala) Kuva: Ville-Matias Roisko

Teatteri Vertigo: Orlando
Esitykset: 24.2.–9.3.2017
Alkuperäisteksti: Virginia Woolf
Ohjaus: Ishwar Maharaj
Käsikirjoitus: Ishwar Maharaj & Eeva Salonius
Koreografiat: Maija Reeta Raumanni
Lavastus: Marie Antikainen
Valot: Jarkko Forsman
Äänisuunnittelu: Arttu Aarnio
Näyttelijät: Hanna Ojala, Asta Rentola, Alisa Salonen, Kati Urho,  Veera Alaverronen, Eija Talo-Oksala

Teatteri Vertigo perustettiin Turusssa vuonna 2008. Teatteri tunnetaan uteliaisuudestaan esitystilojen suhteen. Vertigon esityksiä on nähty aiemmin muun muassa Brinkhallin kartanossa ja Maistraatin istuntosalissa Vanhalla Suurtorilla – sekä nyt Turun VPK-talolla.

Valitettavasti Orlandon tarinaa ei ole täysin onnistuttu tuomaan tähän päivään. Virginia Woolfin alkuperäiskertomukseen Teatteri Vertigon Orlando ei tuo uusia tai yllättäviä oivalluksia, mutta esitys on kaikesta huolimatta rakennettu kauniisti ja elävästi.

Puitteet ovat kohdillaan. VPK-talon vanha juhlasali kristallikruunuineen ja samettiverhoineen luo esitykselle satumaisen miljöön. Esityksen seuraaminen tapahtuu liikkuen rakennuksessa salista toiseen. Onpa osa kohtauksista sijoitettu jopa portaikkoon.

Yleisö jaetaan pienempiin ryhmiin, jotta kaikki mahtuvat seuraamaan kohtauksia pienemmissäkin tiloissa. Katsojat näkevät kohtaukset eri järjestyksessä. Esityksessä korostuu näin poikkeaminen tapahtumien lineaarisesta aikajärjestyksestä.

Orlando edustaa ennen kaikkea elämyksellistä teatteria. Huomaan odottavani innolla aina seuraavaa kohtausta ja mitä seuraavan oven takaa mahtaakaan löytyä. Katsojien innokkuus on huomioitu. ”Älkää avatko suljettuja ovia”, muistutetaan esityksen ohjeistuksissa.

Orlando sopiikin parhaiten elämyksenjanoisille katsojille. Yli kolme tuntia kestävä esitys on tasaisesti rytmitetty ja se etenee suhteellisen luontevasti. Väliaikamusisointi täydentää esitystä. Sen sijaan esityksen lyyrisesti painava replikointi edellyttää myös kärsivällisyyttä ja aktiivista kuuntelemista.

Orlandon tarinaan aiemmin tutustumattomalle käsiohjelmasta voi olla suuri hyöty. Esityksen seuraaminen ilman käsiohjelmassa esitettyä aikajanaa voi tuntua poukkoilevalta. Tämä selittyy Orlandon alkuperäistekstin, Virginia Woolfin romaanin tunnusomaisilla piirteillä.

Virginia Woolfin Orlando ilmestyi Britanniassa vuonna 1928. Orlandossa Woolf kehitteli jo vastaavia ajatuksia naisen mahdollisuuksista kirjailijuuteen kuin seuraavana vuonna ilmestyneessä esseekokoelmassaan Oma huone (A Room of One’s Own). Woolfin johtopäätös oli, että suurimmalle osalle naisista kirjoittaminen oli 1900-luvun alun brittiläisessä luokkayhteiskunnassa niin käytännössä kuin teoriassakin mahdotonta.

Modernistiselle romaanille tyypillisesti Orlandossa juonen ja kerronnan eteneminen ovat toissijaisia suhteessa henkilöhahmojen sisäisen maailman kuvaukseen. Esityksessäkin heijastellaan useimmiten Orlandon päänsisäisiä liikahduksia.

Esityksen nimikkohahmo, Orlando (Hanna Ojala) on runoilija, joka syntyy mieheksi 1400-luvulla, pääsee kuningatar Elisabet I:n (Eija Talo-Oksala) suosioon 1500-luvulla, rakastuu pikkujääkauden aikaan 1600-luvulla venäläiseen Sashaan (Veera Alaverronen) ja pakenee 1700-luvun kynnyksellä Konstantinopoliin, missä hän kokee muodonmuutoksen.

Orlando kokee yllättäen uudestisyntymän ja herää eloon naisena. Hän saa pian huomata, kuinka kapeaksi elämä käy, kun elää naisena patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Orlandon 1500-luvun lopulta saakka tekeillä ollut runoelma Tammipuu julkaistaan vasta 1900-luvun alussa, kun maailma on viimein naiskirjailijoille suopea.

orlando-3
Orlando tapaa sielunkumppaninsa Shelmerdinen (Alisa Salonen) Kuva: Ville-Matias Roisko

Kysymykset sukupuolesta ja -puolettomuudesta ovat vahvasti läsnä Orlandon tarinassa. Orlando haluaa korostaa, ettei hänen kohdallaan ole kyse sukupuolen korjauksesta, vaan tahattomasta muutoksesta.

Esityksessä päädytään käsittelemään biologisen sukupuolen sijaan ennemmin yhteiskunnallista sukupuolta ja koettua sukupuolta, sukupuoli-identiteetin kysymyksiä.

Aika ja ajallisuus taas ovat toinen keskeinen teema, joka sisällön sijaan käy ilmi esityksen rakenteellisista ja näyttämöllisistä elementeistä.

Arttu Aarnio on suunnitellut näytökselle ajallisen äänimaiseman, jolla esitykseen maalataan näkymättömiä ajan kulkua ja kehitystä osoittavia elementtejä.

Ohjaaja Ishwar Maharajin ja suomentaja Eeva Saloniuksen yhdessä käsikirjoittaman esityksen voi nähdä saaneen ulkonäöllisiä vaikutteita Sally Porterin ohjaamasta samannimisestä elokuva-adaptaatiosta vuodelta 1992. Jonkinlaista omaperäisyyttä esitykseltä jäinkin kaipaamaan.

Turun Sanomat: Teatteriarvio: Orlando jää muotonsa vangiksi
Aamuset: Teatteri Vertigo pureutuu päivänpolttavaan klassikkoon

Heidi Herala: Peilinpitelijä

peilinpitelij_press_3_heini_inkeri
Kuva: Heini Inkeri

Heidi Herala: Peilinpitelijä
Teatteri Jurkan vierailunäytös
Turun kaupunginteatterissa 24.2.2017
Ohjaus ja lavastus: Heidi Herala & Heidi Räsänen
Maalaukset: Markus Jäntti
Äänisuunnittelu: Tuomas Fränti
Rooleissa: Heidi Herala

Heidi Heralan monologiesitys Peilinpitelijä perustuu Marja-Liisa Vartion 1950-luvulla julkaistuihin runoihin. Heralan yhden naisen esitys käsittelee (tietenkin) naiseutta.

Naisen ruumis, äitiys ja vanheneminen ovat tämänkaltaisissa esityksissä jo jokseenkin kulutettuja teemoja, mutta Vartion runojen kautta tarkasteltuna aiheet saavat kiinnostavia myyttisiä piirteitä.

Lavalla töpöttelee aluksi muistisairas vanhus, joka istuskelee puutarhapaviljongissa juoden mehua nokkamukista ja höpisten omiaan. Äkkiä vanhuksen ilme muuttuu, silmiin tulee uutta elämänsäihkettä ja vanhuksesta kuoriutuu vankkasieluinen luonnonlapsi.

Peilinpitelijässä on pitkälti kyse dramatisoidusta runonlausunnasta, sillä teksti koostuu pääasiassa Vartion muuntelemattomasta lyriikasta. Herala tulkitsee runoja syvällä näyttelijän äänellä tuoden teksteihin väistämättä myös omaa naiseuttaan.

Teoksen nimellä viitataan Vartion ehkä tunnetuimpaan runoon ”Nainen ja maisema” esikoiskokoelmasta Häät (1952). Samaista runoa on lainannut myös Vilja-Tuulia Huotarinen koulutyttöjen aikuistumisesta kertovassa runokokoelmassaan Sakset kädessä ei saa juosta (WSOY, 2004).

”Nainen ja maisema” -runo kertoo naisesta, joka katsoessaan peiliin näkee vain selkänsä takana lepäävän maiseman. Runon puhuja kutsuu itseään peilinpitelijäksi ja hiustensuorijaksi. Tulkitsen runon kertovan luonnon ja naiseuden yhteensulautumisesta, mikä on teemana myyttisesti läsnä myös muissa Vartion tuotoksissa.

Esityksen lavastukseen kuuluu runsaasti Vartion runouteen kytkeytyviä motiiveja. On peilejä, morsiuspitsejä, kuusen havuja ja lintuhäkki. Peilit, pitsit ja häkki esiintyvät eräänlaisina vapauden riiston merkitsijöinä.

Lintuhäkillä ja havuilla viitataan myös Vartion runouden luontokuviin: ”[v]aan metsänä minä nousen / tasankona minä aukean” (”Nainen ja maisema”) ja ”[m]illoin erkanin sisaristani puista, / milloin vihreä sukuni / työnsi minut joukostansa” (”Vihreää sukua”).

Siinä missä Vartion runous on modernistiseen tapaan hyvin kuvallista, sisältyy Heralankin esitykseen kuvia ja kuvien maalaamista. Esityksen taustana toimivat Markus Jäntin kankaille maalaamat abstraktit (mielen)maisemat. Samalla esitys itsessään rakentaa tietynlaista naiskuvaa.

Jää kuitenkin ristiriitaiseksi, miten katsojan odotetaan tulkitsevan esityksen sanomaa. Onko peileihin kirjaimellisesti tunkeutuva nainen lopulta sinut ruumiinsa kanssa, vai maalataanko esityksessä kuvaa, jossa naiseus katoaa vanhenemisen ja ryppyyntymisen myötä?

Kun esityksen sanotaan kertovan naiseudesta, se kertoo silloin elämästä. Vanheneminen välttämättömänä osana elämää nousee lopulta esityksen keskiöön: ”ei tämä tanssi muuten lopu kuin / tanssimalla, tanssimalla” (”Tanssi”).

Puhuttelevaa-blogi: Nainen maailman peilissä

Turun Nuori Teatteri: Peppi Pitkätossu

img_9608_www
Kuva: Mikko Vihervaara. Vas. Herra Tossavainen (Pyry Pöyry), Tommi (Rasmus Hakala), Annikka (Lilli Laurikainen), Peppi Pitkätossu (Hanna Lindqvist), Hevonen (Helka Karhu & Iida Arki)

Turun Nuori Teatteri: Peppi Pitkätossu
Esitykset: 12.2.–29.4.2017.
Ohjaus: Sofia Laurikainen
Alkuperäisteksti: Astrid Lindgren
Dramatisointi: Staffan Götestam
Sirkusopetus ja -ohjaus: Maija Jormakka
Äänisuunnittelu: Juha Antikainen
Valot: Antti Niitemaa
Lavastus: HJ Diamanten
Puvustus: Tytti Mulo
Pääosissa: Hanna Lindqvist, Lilli Laurikainen, Rasmus Hakala, Emilia Sallinen, Jenna Kangasniemi, Jasmin Mehtälä, Roosa Kuosmanen, Heta Karhu, Saana Saapunki, Eemeli Väisänen, Iida Arki, Pyry Pöyry, Helmi Henell, Rasmus Hirvonen

Turun Nuori Teatteri täyttää tänä vuonna 45 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi teatterin keväässä esitetään vanhaa mutta tunnettua ja taattua lastennäytelmää. Peppi Pitkätossu on kaikille varmasti jollain tavalla entuudestaan tuttu.

Ohjaaja Sofia Laurikainen on luottanut alkuperäisyyteen. Esitys pohjautuu ruotsalaisen Staffan Götestamin suosittuun musikaalidramatisointiin. Siihen kuuluu paljon pieniä ja hauskoja musiikki- ja tanssikohtauksia. Myös esityksessä käytetty musiikki sisältää Georg Riedelin, Anders Berglundin ja Jan Johanssonin alkuperäisiä sävellyksiä.

Tekstin suomennos on Liisa Ryömän käsialaa. Esitystä ei ole lähdetty kummemmin nykyaikaistamaan saati kotouttamaan, vaan kieli on säilytetty vanhan kuuloisena. Hienot rouvat saattavat sanoa sanan ruotsia siellä täällä ja Pepin ystävät Tommi (Rasmus Hakala) ja Annikka (Lilli Laurikainen) pukeutuvat kuin 1940-luvun lapset konsanaan.

Astrid Lindgrenin (1907–2002) Peppi oli aikanaan radikaali hahmo lastenkirjallisuudessa. Pepin anarkistisuus on saattanut 2010-luvulle tultaessa laimentua, mutta edelleen tuo punatukkainen saparopää jaksaa riemastuttaa katsojia omapäisyydellään ja vilpittömällä sydämellisyydellään.

Hanna Lindqvist näyttelee Peppi Pitkätossua upean ilmeikkäästi ja persoonallisesti. Jonkinlainen negatiivinen tunne välinpitämättömyydestä ja itsekkyydestä, mikä minulle on alkuperäisestä Pepistä aikoinaan välittynyt, on Lindqvistin ja Laurikaisen käsittelyssä vaihtunut päinvastoin riemukkuudeksi ja hyväsydämisyydeksi.

img_0057_www
Kuva: Mikko Vihervaara. Takana Tommin ja Annikkan äiti (Helmi Henell), edessä rouvat kahvikutsuilla (Sara Fabricius, Jenna Kangasniemi, Emilia Sallinen, Inka Virtanen ja Kaisla Silfver)

Esityksessä meno on hurjaa ja näyttämötila on otettu käyttöön kauttaaltaan. Turun Nuoren Teatterin katsomo on hyvin leveä, mutta onneksi näyttämötilan akustiikka toimii ja lapsinäyttelijöiden suusta lähtee erinomaisesti ääntä.

Katsomon leveys on otettu huomioon levittämällä tapahtumia ympäri näyttämöä. Esimerkiksi sirkuskohtauksessa koko lava muuttuu suureksi sirkusteltaksi. Kohtauksessa on oivallisesti hyödynnetty sirkus- ja trapetsitaiteen osaajia.

Esitys on kaikin puolin värikäs ja monipuolinen. On merirosvoja, varkaita ja poliiseja, huolestuneita sosiaalitanttoja, sirkustemppuja ja matematiikkaa. Ensi-illassa lavasteet ja rekvisiitat pettävät huolestuttavasti alta pariin kertaan, mutta siitä huolimatta esitys jatkuu sujuvasti eteenpäin ja pysyy kuin pysyykin kasassa.

Nuorimmille katsojille esitys on varmasti huima kokemus. Tahattomista naurunpyrskähdyksistä ja väliaplodeista päätellen esitys viihdyttää kaikenikäisiä. Peppi Pitkätossua voisi suositella 4-vuotiaasta ylöspäin.

Turun Sanomat: Teatteriarvio: Värikäs ja energinen Peppi
Kuperkeikkaseikka-blogi: Taitava Peppi loistaa Nuoren Teatterin lavalla

TEHDAS Teatteri: Tähkäpää – Tornin diiva

tahkapaa-6_kuva_jussivirkkumaa
Kuva: Jussi Virkkumaa

TEHDAS Teatteri: Tähkäpää – Tornin diiva
Esitykset: 25.11. – 10.12.
Ohjaus: Alma Rajala
Musiikki: Lau Nau
Lavastus: Johanna Latvala
Valot: Jarkko Forsman
Äänet: Arttu Aarnio
Koreografia: Lee Lahikainen
Esiintyjät: Mickaël Stoeckel & Riina Tikkanen

Tähkäpää – Tornin diiva -esitys pohjautuu Pipsa Longan runokokoelmaan Pimeän nimi (Books North, 2014). Runokokoelman alaotsikon mukaan teos sisältää 12 transetydiä, jotka Lonka on kirjoittanut Gustav Nyströmin sävellyksen Transetyder (2011) pohjalta.

Pimeän nimi on lisäksi alun perin kirjoitettu kuunnelmaksi. Teoksen perustassa on havaittavissa kaikuja myös Monika Fagerholmin romaanista Diiva (Otava, 2000), puhumattakaan Grimmin veljesten perinteisestä Tähkäpää-sadusta.

Jo pelkästään esityksen taustojen avaamisesta käy ilmi itse Tähkäpään esityksessäkin korostuva kerrostuneisuus. Alma Rajalan ohjaama Tähkäpää – Tornin diiva on jälleen yksi, aiempien päälle palimpsestinomaisesti kirjoitettu uusi teksti.

Pimeän nimi -runokokoelman kuudes etydi on omistettu Tähkäpäälle, tornin tytölle. Esityksessäkin hyödynnetty Longan teksti on monologinkaltaista proosarunoa.

Teksti käydään käytännössä läpi heti esityksen alussa, mutta jotkin lauseet, kuten, ”…sillä ei noita-akka ole Tähkäpäätä torniin lukinnut, vaan ihan itse tyttö on itsensä eristänyt […]” (lihavoinnit alkuperäistekstistä), toistuvat esityksen aikana.

Teksti jää kaikumaan suureen tehdashalliin. Esitys ikään kuin kerii uusia kerroksia tekstin ympärille ja kasvattaa siitä vähitellen huokoista kerää, jossa merkitykset kerrostuvat ja limittyvät. Tähän tarkoitukseen Alfa Centerin vanha budohalli on täydellisen avara, rosoinen ja mahtipontinen.

Ilmestyessään Longan runokokoelma sai kritiikkiä näytelmällisestä ja juonellisesta muodosta. Esimerkiksi Tuli&Savu-lehdessä teoksen arvioinut Anna Tomi kirjoitti, että teoksen (tosin onnistuneeksikin mainittu) dramaturgisuus yksinkertaistaa tekstin valmiiksi pureskeltuun muotoon.

Kenties Longan teksti toimiikin paremmin esitettynä ja suhteessa näyttämöön. Tähkäpää-esitystä ei runokokoelman tapaan voida syyttää helposta tai yksinkertaisesta toteutuksesta. Päinvastoin esitys on hyvin abstrakti. Se saa tekstin juonellisuuden häivyttymään lähes totaalisesti, joksikin taustalla valaisevaksi, kaukaiseksi maisemaksi.

Esitys hyödyntää runsaasti visuaalisia keinoja. Siihen sisältyy  muun muassa Lee Lahikaisen suunnittelemia laajoja tanssikoreografioita, jotka avaavat esitystilalle ja lavastukselle uudenlaisia merkitysiä. Tilan avaruus heijastelee esityksen kaikuja.

Kerroksellisuutta on lisäksi luotu peilien ja valojen avulla. Jarkko Forsmanin valosuunnittelu on erityisen huomiota kiinnittävää ja ansaitsee kiitoksen. Peilit toimivat esityksessä myös eräänlaisena motiivina ja yhdistyvät tekstin tematiikkaan.

Katsojien rooli esityksessä on toimia nimenomaan yleisönä ja huomionosoittajina Tornin diivalle. Kuten Longan tekstikin antaa ymmärtää, esitys pohtii erilaisia vallankäytön tapoja, kun se kuvaa tornin eristyksissä elävää Tähkäpää-diivaa.

tahkapaa-60_kuva_jussivirkkumaa
Kuva: Jussi Virkkumaa

Grimmin sadussa paha noita-akka on teljennyt Tähkäpään korkeaan ovettomaan torniin, josta ei ole ulospääsyä. Torniin voi kiivetä vain Tähkäpään luonnottoman pitkiä, kullanvalkeita hiuksia pitkin. Longan tekstissä ja teatteriesityksessä Tähkäpää onkin itse vastuussa omasta eristäytyneisyydestään, ja hänellä on kaikki vapaus ja valta poistua välillä tornista.

Edellä mainitut peilit toimivat esityksessä myös diivan yleisönä. Peilit ovat monistavia ja heijastavia pintoja, jotka rakentavat (peili)kuvan niihin katsovasta. Eristäytyneisyys taas on tila, jossa ihminen voi saada havaintoja ja muodostaa kuvan itsestään vain peilien avulla, jolloin kuvasta voi tulla vääristynyt, vino tai päinvastainen. Ihmisellä kun on tapana muodostaa kuva itsestään muiden ihmisten ilmeiden, reaktioiden ja havaintojen pohjalta.

Muut ihmiset ovat peilejä itselle. Niinpä Tähkäpääkin tarvitsee ihmisiä, yleisöä ympärilleen. Vaikka Longan tekstistä on hahmotettavissa selkeä puhuja, esityksessä puhujat ja äänet jäävät hämäriksi. Näyttämöllä nähdään vain kaksi esiintyjää (Mickaël Stoeckel & Riina Tikkanen), kuva ja peilikuva, jotka koreografisestikin tukevat toisiaan.

Tähkäpää – Tornin diiva hakee muotonsa jostain tarinallisuuden välimaastosta. Kuin kaalinkerä, se kasvattaa uuden pinnan sen alla sykkiville teksteille. Runon ja draaman kohtaaminen on selityksiä pakoileva pinta, joka tässä tapauksessa heijastelee molempien parhaita puolia. Esityksessä runo on läsnä kaikkialla kuin valoilla ja äänillä kyllästetty ilma, joka täyttää tilan.

Tuli&Savu: Tähtikuvioita pimeällä taivaalla
Aamuset: Tähkäpää rikkoo perinteisiä kaavoja esitysmuotoja yhdistellen
Puhuttelevaa: Räjähtävä naiseus ja ne kirotut hiukset

TIP-Fest 2016: Räähkän luku

ra%c2%a4a%c2%a4hka%c2%a4nluku_virkkumaa_4-890x590
Kuva: Jussi Virkkumaa

TIP-Fest 2016: Räähkän luku
Esitykset: 12.11.
Ohjaus: Alma Rajala
Dramaturgia: Pekko Käppi, Alma Rajala & Nadja Räikkä
Musiikki: Pekko Käppi
Valot ja lavastus: Nadja Räikkä
Nukke: Heini Maaranen
Näyttelijät: Pekko Käppi & Alma Rajala

TIP-Fest on nukketeatterijuhla, joka järjestettiin Turussa, Manillan tehtaalla nyt seitsemättä kertaa. Tämän vuoden juhlan teemana oli esineteatteri.

Tapahtuman suojelijan, teatterin ja esittävien taiteiden läänintaiteilijan Kati Andrianovin mukaan esineteatteri mielletään usein nukketeatterin alakäsitteeksi, vaikka tosiasiassahan nukketeatterissa on kyse yhdestä esineteatterin alalajista.

Alma Rajalan, Pekko Käpin ja Nadja Räikän yhdessä dramatisoima Räähkän luku oli yksi festivaalin vierailevista esityksistä. Näytelmä esitettiin TEHDAS Teatterilla. Sen esiintyjinä toimivat Rajala ja Käppi itse.

Räähkän luvun alaotsikko on ”kauhunukkemystikaali” ja esitystä suositellaankin yli 18 vuotiaille. Esitys on varoitusten mukaisesti synkkä kauhutarina, mutta samaan aikaan visuaalisesti ja äänimaailmaltaan kaunis teos. Pääosassa on kaksi elävää henkilöhahmoa, riivatun noitamainen naishahmo (Rajala) ja vimmattu jouhikonsoittaja (Käppi) sekä yksi eloton hahmo, noiduttu nukke.

Esityksen juonenkulku on jätetty tarkoituksellisen epäselväksi, joten kukin katsoja voi itse tulkita näkemänsä ja kuulemansa oman mielensä mukaan. Visuaalisia, esityksen tunnelman kannalta merkityksellisiä elementtejä on runsaasti. Samoin äänimaisemasta voi ammentaa erilaisia sävyjä, jotka heijastelevat tapahtumien vyöryvää kiivautta.

Minusta esitys vaikutti kertovan pakkomielteistä. Naishahmolla on pakkomielle manata eloon kuollut nukke, mutta nukke paljastuukin pahantahtoiseksi. Mieshahmon suhde jouhikkoonsa vaikuttaa sekin ongelmalliselta. Soitin on kuin elävä osa häntä. Mies kuolee, kun soitin riistetään hänen käsistään.

Esitys yhdistelee roisia nukketeatteria ja äänitaidetta. Noiduttu, kuollut nukke on taitavasti tehty – karmivan ilmeikäs ja koskettavalla tavalla synkkä. Nukkea ohjailevan Rajalan koreografiassa kuvastuu hienosti naisen ja nuken erottamaton suhde, jota määritellään henkiinjäämiskamppailun varassa.

Jouhikko ja muut ”esinesoittimet” tuovat esitykseen musiikillisuutta välttelevän kalseankaikuisen äänimaailman. Elektroniset äänet, joilla yleensä on tapana toimia vain taustahälynä, on tuotu esityksen etualalle korostamalla äänilähteen materiaalisuutta. Jouhikon osalta esitys lähentelee esineteatteria, sillä jouhikolla, ei vain äänensä puolesta, vaan myös konkreettisena esineenä on oma itsenäinen roolinsa esityksessä.

Räähkän luku ammentaa muinaisesta kansanperinteestä, ja esitys on omalla mystisellä tavallaan karmivan todentuntuinen. Taitavasti toteutettu lavastus ja esiintyminen tekevät lyhyehköstä 45 minuutin esityksestä vahvasti toteutetun ja runsaan kokemuksen katsojalle.

Esitys on tilattavissa tekijöiltä.

Facebook: Räähkän luku

Turun ylioppilasteatteri: Kakaja raznitsa

28481ac68913357a4c24baca9aff7570
Äinemöinen & kuoro Kuva: Oona Paukkonen

Turun ylioppilasteatteri: Kakaja raznitsa
Esitykset: 14.10. – 18.11.
Ohjaus & käsikirjoitus: Juha Hurme
Puvustus: Miretta Kujamäki & Minea Lehtinen
Lavastus: Miretta Kujamäki
Valot: Olavi Ermala
Musiikki: Saara Mänttäri
Näyttelijät: Heikki Ellilä, Ville Flykt, Nadja Uusiperhe, Sara Koiranen, Karolina Jalarvo, Suvi Puttonen, Katri Aholainen, Saara Mänttäri, Veera Knuutila, Karolina Vilppo & Minea Lehtinen

Kakaja raznitsa on jo kuudes Juha Hurmeen ohjaama esitys Turun ylioppilasteatterille. Esiintyjien luonnikkuudesta päätellen Kakaja raznitsa on kuin kotonaan ylioppilasteatterilla, jonka näyttämön tumma, tiivis tila alkaa jo muistuttaa luonteenomaisesti hurmeikkaalta.

Kakaja raznitsan teksti perustuu Suomen kansalliseepos Kalevalaan, jonka omaleimaista runomittaa on käytetty runsaasti hyödyksi esityksen polveilevassa replikoinnisssa. Alkusointuja uhkuva nelipolvinen trokee luistaa näyttelijöiltä niin sujuvasti, ettei katsojan korva kerkeä vastaanottamaan koko samankaltaisten äänteiden sekamelskaa. Jää vain mietityttämään, miten suomen kielen saakin kuulostamaan niin oudolta.

Kakaja raznitsassa suhde Kalevalaan on samaan aikaan utelias ja tutkiskeleva, mutta toisaalta parodinen ja rienaava. Esitykseen on sisällytetty tunnistettavasti Kalevalan silmiinpistävimpiä kohtauksia. Turun murretta ähkivä Äinemöinen (Heikki Ellilä) kosii impeä toisensa perään, Aino (Katri Aholainen) menee mereen, Ilmo Seppärinen (Ville Flykt) takoo muka-sammon, käydään sotaa Pohjolassa ja Lemmingin äiti (Suvi Puttonen) kerää poikansa palaset kokoon Tuonelan joesta.

Muuten perin irrallisista osista koostuvaa tarinaa kuljettaa eteenpäin esitystä valaiseva ja kommentoiva kuoro (Veera Knuutila, Karolina Vilppo & Minea Lehtinen), joka kytkee esityksen nykypäivän murheisiin.

Kakaja raznitsassa erottuu tavoite purkaa suomalaisen identiteetin muodostumisen historiaa. Suomalaiseen kulttuuriperintöön viittaamalla siinä tavoitellaan jotain alkukantaisia lähtökohtia, joista suomalaisten synkeä itsekuva muodostuu.

21aaf1383a2f7750eeb71de00980d2ce
Aino ja äitinsä Kuva: Oona Paukkonen

Esityksessä Kalevalaa lähestytään pitkälti naisnäkökulmasta. Vetistelevät mieshahmot jäävät rannalle ruikuttamaan, kun itsenäiset immet antavat rukkaset ja vahvat äitihahmot, Louhi (Karolina Jalarvo), Ainon äiti (Sara Koiranen) ja Lemmingin äiti (Suvi Puttonen), pitävät huolta jälkeläisistään.

Eikä pelkästään Kalevalaa, vaan tekstissä on sörkitty myös Kantelettaren virsirunoutta. Esitystä voisi luonnehtia heleästi rienaavaksi juuri naisnäkökulmansa takia. Viimeistään kun kristinusko on yltänyt Pohjolaan ja Pohjan tytär (Nadja Uusiperhe) lausuu ”Mataleenan virttä”, voisi sanoa jonkinmoisen emansipaation tapahtuneen Kalevalan naishahmojen kohdalla. Kakaja raznitsassa Kalevalan naiset ovat myös kuvankauniita seireenejä, eivät noitamaisia koukkunokkia, jollaisina esimerkiksi kansallisromanttinen kuvataiteemme on pyrkinyt naishahmoja esittämään.

Kakaja raznitsa on kehtaava komedia, joka on tarttunut kansalliseepokseemme kielellisiä lähtökohtia ylistäen ja nostanut esiin uudenlaisen, sankarihahmojaan uudelleen arvioivan eepoksen.

Näyttelijöiden avoin esiintyminen ja liikkuvuus sekä taidokkaat musiikkikohtaukset tekevät esityksestä yhtenäisen ja helposti lähestyttävän. Esityksen rytmiikka toimii varmalla viehätyksellä, ja juoni etenee yllätyksellisyyttä unohtamatta. Puolitoistatuntinen kurkistus uudelleen sovitettuun kansallismaailmaan on pelkistetty mutta ehyt, rikkaalla kielellä väritetty johdatus nykyteatteriin ja kansanperinteeseen.

Turun Sanomat: Teatteriarvio: Kevyen pinnan alta pilkottaa kysymysten syvyys