Paulo Coelho: Vakooja

Vakoj_7012-1

Paulo Coelho: Vakooja
Suom. Jarna Piippo & Sanna Pernu
Romaani, 190 s.
Bazar, 2016

Paulo Coelhon viimeisimpänä suomennettu teos Vakooja on historiallinen romaani. Voisi kuvitella, että Coelholle tyypillistä tekstin yksinkertaisuutta olisi vaikea pukea historiallisen romaanin muotoon. Historialliset romaanit kun tapaavat olla monta sataa sivua pitkiä ja yksityiskohtiin paneutuvia järkäleitä.

Coelhon historiallinen romaani pohjautuu todellisiin tapahtumiin, mutta tapahtumien kerrontajärjestys ja henkilöiden välinen dialogi ovat kirjailijan omaa käsialaa. Romaani kertoo kuuluisan tanssijan ja vakoojan Mata Harin – oikealta nimeltään Margaretha Zelle – elämäntarinan.

Hollantilaisen isän ja jaavalaisen äidin tyttärestä kasvoi Pariisin elegantin yläluokan suosima esiintyjä, jonka eksoottisten tanssiesitysten pääosassa oli vaatteista riisuutuminen. Mata Haria voidaan pitää stripteasen varhaisena edustajana.

Mata Hari oli myös prostituoitu, joka viihtyi erityisesti upseerien ja diplomaattien seurassa. Romaani kertoo Mata Harin tarinan ylpeästi ja totuutta kaihtamatta aina nuoruudessa koetusta raiskauksesta tanssijan elämän päättäneeseen teloitukseen.

Teos keskittyy erityisesti teloitukseen, joka toimii tarinan nykyhetkenä, josta käsin Mata Hari itse teoksen minäkertojana valottaa menneisyyttään.

Teloitus tapahtui Mata Harin ollessa 41-vuotias. Hänet tuomittiin Ranskassa 1917 vakoilusta saksalaisille.

Teoksesta saa sellaisen kuvan, ettei Mata Hari tosiasiassa ollut kiinnostunut vakoojan roolistaan, vaan hänet vedettiin mukaan ensimmäisen maailmansodan tapahtumiin ilman varsinaista suostumusta.

Coelho kuvaa maailmansodan tapahtumia yksinkertaisesti ja oppikirjamaisesti nostaen esille vain kaikkein tärkeimmät ja tunnetuimmat tapahtumat. Yksinkertaisuus näkyy myös lausetasolla, mikä tosin edistää tekstin luettavuutta.

Valitettavasti tanssijan elämä on tiivistetty lähinnä yleiskatsaukseksi, jotta se on saatu mahtumaan alle kahteensataan sivuun. Lisäksi Paulo Coelho Mata Harin äänen tulkkina tuntuu paikoitellen tuovan vain omaa ääntään kuuluviin päähenkilönsä suulla.

Kritiikki on julkaistu alun perin verkkolehti Sylvissä.

Mainokset

Neruda (2016)

nerudajuliste-1

Neruda (Neruda, 2016)
Chile/Argentiina/Ranska/Espanja/USA
107 min, elämäkerta/rikos/draama/historia
Ohjaus: Pablo Larraín
Käsikirjoitus: Guillermo Calderón
Pääosassa: Gael García Bernal, Luis Gnecco & Mercedes Morán

Chileläisen nobelistirunoilijan Pablo Nerudan elämästä voisi kirjoittaa monesta eri näkökulmasta. Pablo Larraínin ohjaamassa ja Guillermo Calderónin käsikirjoittamassa chileläisessä elokuvassa Neruda (2016) keskiöön nousevat etenkin Nerudan poliittinen aktiivisuus, naiset ja taitelijaelämä sekä tietenkin runous – ainakin jossain määrin.

Vaikka Neruda tunnetaan ennen kaikkea runoiljiana, taiteilijan tekstit ja kirjoittaminen ovat vähäisesti läsnä elokuvassa. Sen sijaan korostetaan Nerudan mainetta vaikutusvaltaisena poliittisena runoilijana. Taitelijasta onnistutaan antamaan samaan aikaan kuva boheemina kosmopoliittina ja vakaana vasemmistolaisena poliitikkona.

Elokuva sijoittuu Chileen, 1940- ja 1950-lukujen vaihteeseen, jolloin vallassa ollut presidentti Gabriel González Videla (elokuvassa Alfredo Castro) kielsi Chilen Kommunistisen puolueen. Neruda vastusti jyrkästi González Videlaa, ja kommunistipuolueen jäsenyytensä vuoksi hänkin joutui puolueen mukana painumaan maan alle.

Elokuvassa Neruda (Luis Gnecco) esitetään puolueen maanalaisena äänenä, selkärankana, joka vahvistaa tovereiden keskinäistä luottamusta poliittisen vainon aikana. Kuitenkin samaan aikaan kun Chilen kommunisteja ajetaan vankileireille keskelle aavikkoa, Neruda itse pysyttelee piilossa nauttien vasemmistoeliitin mukavuuksista.

Nerudasta jää ensisijaisesti mieleen kuva itsetietoisena ja vähään tyytymättömänä miehenä, jolle piilottelu tuntuu olevan silkkaa leikkiä. Neruda on surullisen näköinen, muttei kovin vakava mies.

Rikoselokuvaksi luokitellussa filmissä juoni muuntuu nopeasti takaa-ajoksi kissan ja hiiren välillä. Omituisen vaisu viiksiniekka, Chilen tutkivan poliisin johtaja, Oscar Peluchonneau (Gael García Bernal) jahtaa Nerudaa Santiagosta Vaparaíson kautta Andien vuoristoon, jonka yli runoilijan on kuljettava päästäkseen maanpakoon.

Nerudalle on tärkeää olla esillä. Hän käy ulkona ja liikkuu valeasussa läheistensä kielloista piittaamatta ja valittelee piilopaikkaansa, joka on hänestä ”liian hyvä”. Hän on aina poliisia askeleen edellä, ja helpottaakseen Peluchonneaun työtä hän jättää  tälle jälkeensä kaunokirjallisia vihjeitä.

Nerudaa voikin suositella kirjallisuuden ystäville, sillä aiheeltaan, päähenkilöltään ja juonen kehittelyltään se on hyvin kirjallinen elokuva.

dgtx3625

Larraínille todellisuuden ja fiktion rajojen käsittely elämäkerrallisessa elokuvassa vaikuttaa olevan jatkuva teema. Larraínilta nähtiin jo vuoden alussa elokuvateattereissa Jackie (2016), Jacqueline Kennedystä kertova elämäkerrallinen elokuva, joka oli ohjaajaltaan ensikosketus englanninkielisen elokuvan yleisömassoihin.

Myös Neruda on todellisuuden rajoja räikeästi koetteleva elokuva. Calderónin käsikirjoitus muuntuu loppua kohden metafiktiiviseksi pohdinnaksi elämäkerran tarinallisuudesta ja henkilöhahmojen olemassaolosta. Fantastisia piirteitä sisältävä elokuva herättelee itsetietoisesti pohtimaan kerrottujen henkilöhahmojen totuudellisuutta.

Fantastiseksi elementiksi voisi kuvailla elokuvassa käytettyä menetelmää kuvata henkilöhahmojen välistä keskustelua eri paikoissa siten, että henkilöt jatkavat tauotta samaa keskustelua, vaikka heidän sijaintinsa vaihtelee paikasta toiseen. Se luo elokuvaan toisteisuutta ja kiinnittyy vahvasti edellä mainittuun teemaan.

Vastaavasti Nerudaa on hyödynnetty henkilöhahmona myös chileläisessä kaunokirjallisuudessa. Neruda esiintyy esimerkiksi chileläissyntyisen Roberto Bolañon lyhytromaanissa Chileläinen yösoitto (Nocturno de Chile, 2000) sekä Roberto Ampueron rikosromaanissa El caso Neruda (2008), jota ei valitettavasti ole vielä käännetty suomeksi.

Helsingin Sanomat: Pablo Nerudaa vedetään jalustaltaan – esitetään bileporukan keskipisteenä
Episodi: Neruda – arvostelu

Agneta Rahikainen: Edith – runoilijan elämä ja myytti

9789515233592-edith-170x241

Agneta Rahikainen: Edith – runoilijan elämä ja myytti
Schildts & Söderströms, 2014
Tietokirja, 463 s.
Suom. Jaana Nikula

Kirjallisuudentutkija Agneta Rahikainen on Edith Södergranin myyttiä käsittelevän väitöskirjansa ohessa työstänyt yleistajuisen mutta samalla kriittisen elämäkerran runoilijasta.

Edith Södergran oli yksi maamme tunnetuimmista modernistirunoilijoista, mutta hänen maineensa ja arvonsa tavataan muodostuneen vasta runoilijan kuoleman jälkeen. Kriittisessä elämäkerrassaan Rahikainen tuo esille, kuinka Södergranista kirjoitetut aiemmat elämäkerrat ja biografiset tutkimukset ovat perustuneet hatariin lähteisiin, kuulopuheisiin ja yksilöllisiin näkemyksiin.

Rahikainen nostaa esille kaksi nimeä, Elmer Diktoniuksen ja Hagar Olssonin, jotka molemmat ja etenkin jälkimmäinen, ovat hänestä olleet erityisen tähdellisessä asemassa luomassa tai pikemminkin säilyttämässä Södergranista muotounutta myyttistä mielikuvaa.

Sairautensa vuoksi Södergrania on kuvailtu usein sanoilla heikko ja hento, mutta jo Rahikaisen esille nostamat aiemmin julkaisemattomat kuvat Södergranista todistavat toisin. Tuberkuloosia hoidettiin Södergranin aikaan hyvin tuhdilla ruokavaliolla, mikä näkyi aikanaan selvästi runoilijan ulkoisessa olemuksessa.

Yksinäisyyteen taipuvuus, eristäytyneisyys, kuoleman odotus ja traaginen kohtalo ovat myös fraaseja, jotka Södergraniin herkästi yhdistetään. Rahikainen todistaa toisin. Hän tukeutuu alkuperäislähteisiin ja kirjoittaa Södergranin elämänilosta, innokkuudesta ja jopa tunkeilevuuteen yltävästä päättäväisyydestä. Näin Södergranista syntyy uudenlainen kuva hyvin päämäärätietoisena runoilijana.

Rahikaisen myytinpurkamisoperaatio on merkittävä erityisesti Södergranin kohdalla, sillä tämän runoja on jo pitkään taivuttu tulkitsemaan biografisesti, suhteessa runoilijan elämään. Niinpä osoittaessaan uudenlaisen totuuden Södergranista Rahikainen samalla vesittää useita Södergranin tuotannosta tehtyjä tulkintoja.

Edith – runoilijan myytti ja elämä ei ole suinkaan perinteinen elämäkerta, jos sitä sellaiseksi uskaltaa edes nimittää. Sen fokus on pitkälti Södergran-myytin tutkiskelussa ja avaamisessa. Teos jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä puoliskossa käydään läpi runoilijan elämä, kriittisesti alkuperäislähteisiin tukeutuen.

Toinen puolisko, eli noin puolet teoksesta kattava osio, käsittelee Södergranin jälkeistä aikaa, jolloin myytti runoilijasta pikku hiljaa alkoi muodostua. Toisin sanoen Södergran kuolee jo teoksen puolivälissä ja lopputeos käsittelee sitä perintöä ja mainetta, jotka Södergranista jäivät jäljelle hänen kuolemansa jälkeen.

Perinteistä elämäkertaa etsivä lukija saattaisi pettyä teoksen rakenteesta ja siihen valikoituneesta teemasta. Toisaalta teos tarjoaa lukijalle ajantasaista ja päivitettyä tietoa, jota ei aiemmin ole ollut tarjolla.

Teoksen yhteydessä on hyvä kerrata Södergranin tuotantoa. Runot avautuvat uudella tavalla, kun lukija ei suoraan oleta kirjoittajan olevan murheen murtama, kuolemansairas ja fyysisesti sekä henkisesti heikko runoilija.

Yhtä hyvin voisi suositella oheislukemistoon kymmenen vuotta aiemmin ilmestynyttä väitöskirjaa, jonka Vesa Haapala on Södergranin esikoiskokoelmasta kirjoittanut:  Kaipaus ja kielto. Edith Södergranin Dikter-kokoelman poetiikkaa (SKS, 2005). Haapala keskittyy väistöskirjassaan Södergranin runouteen tämän persoonan sijaan ja avaa Dikter-runokokoelmaa perusteellisesti ja selväsanaisesti.