Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia

9789513193805_frontcover_final_medium-183x300

Tove Jansson: Bulevardi ja muita kirjoituksia
Suom. Sirke Happonen
Lyhytproosakokoelma, 288 s.
Tammi, 2017

Juuri kun ehdin kuvitella, ettei Tove Janssonilta enää olisi julkaisematta teoksia, ilmestyy uusi suomennosvalikoima. Bulevardi ja muita kirjoituksia sisältää Janssonilta aiemmin suomentamattomia tekstejä. Kokoelmaa voisi yhdellä sanalla kuvailla lyhytproosaksi. Novellien lisäksi teoksesta löytyy myös esseenkaltaisia lyhyitä kirjoitelmia.

Niin sanottuna Muumi-tutkijana eli Tove Janssonin tuotantoon laajasti perehtyneenä tutkijana tunnettu Sirke Happonen vastaa teoksen suomennoksesta ja jälkisanoista. Muumi-teoksia käsittelevän väitöskirjan Vilijonkka ikkunassa (WSOY, 2007) lisäksi Happonen on julkaissut aiemmin Muumioppaan (SKS, 2016) sekä suomentanut Janssonin esikoiskirjan Seikkailu merenpohjassa (WSOY, 2014).

Bulevardi-kokoelman novellit ja esseet ovat peräisin 1930-luvulta alkaen. Kokoelman nimikkoteksti julkaistiin jo vuonna 1934 Janssonin ollessa vasta 20-vuotias. Tekstit etenevät aikajärjestyksessä julkaisuajankohdan mukaan. Tuorein teksti on vuodelta 1995. Tekstejä on aiemmin julkaistu ruotsinkielisissä sanomalehdissä, minkä vuoksi ne ovat jääneet kirjailijan muun tuotannon varjoon.

Kansainvälisyys ja taiteilijuus huokuvat Bulevardin teksteistä. Jansson kirjoittaa muun muassa Pariisista ja Caprista, taideopinnoista ulkomailla sekä lastenkirjailijan työstä. Hän käsittelee novelleissaan ensisijaisesti ihmissuhteita. Eurooppalaiset maisemat langettavat romanttisen varjon novellien ylle. Janssonin ihmistuntemus ja karikatyyrien hallinta ilmenevät jo varhaisissa novelleissa.

Esimerkiksi novellissa ”Laiturielämää” Jansson kuvaa laivan odotusta saaren laiturilla. Novellissa on nokkelasti kuvattu paikallisia asukkaita, jotka väheksyvät saaren kesävieraita. Heidän mielestään vieraiden käytöksestä puuttuu vaadittua hienovaraisuutta ja tahdikkuutta:

”Herrasväen laiturielämä on rehottanut eläväisenä jo kaksi kuukautta. Pelkkä heidän pukeutumisensa on oma lukunsa. Yhtä aikaa primitiivisenä ja hienostuneena, toisaalta tietoisen huolimattomana ja toisaalta harkiten kokoonpantuna se synnyttää sekä hilpeyttä että häpeää.”

Kesävieraat ovat auttamatta tuomittuja paikallisten silmissä. Tekivät he mitä tahansa, on se aina joko väärin tai omituista.

Novellissa ”Parta” puolestaan kerrotaan Ranskaan matkustavasta Kristina Blomqvistista, joka kohtaa kaupungilla parrakkaan maalarinuorukaisen. Miehen parta kiehtoo Kristinaa vielä enemmän kuin tämän muut boheemit piirteet: ”Kristina oli rakastunut. Hän oli rakastunut rakkauteen tai ehkä pikemminkin romantiikkaan, mutta sitä hän ei tiennyt.” Rakkaus ei kestä pitkään. Kun mies ajaa partansa, Kristina alkaa nähdä tämän uusin silmin: ”Täällä on sottaista, hän ajatteli. Ja hänen tupakkalakkinsa näyttää idioottimaiselta. Kristina tunsi olonsa pettyneeksi ja levottomaksi.”

Kun puhun Janssonista hyvänä ihmistuntijana, tarkoitan, että hän osaa teksteissään tuoda ilmi ihmisten inhimillisimmät piirteet. Hänen luomat hahmonsa esitetään lukijalle kaikkine virheineen ja epätäydellisyyksineen. Ihmiset ovat itsekkäitä, erehtyväisiä ja pöyhkeileviä – juuri sellaisia kuin todellisuudessakin. Bulevardi-kokoelmassa Jansson ei kuitenkaan piikittele, hän vain osoittaa ihmisluonteen inhimilliset puolet.

Teoksen lopusta löytyy novellien sijaan hieman tuoreampia esseemuotoisia kirjoituksia. Esimerkiksi tekstissä nimeltä ”Saari” kuvaillaan unelmaa saaresta, saaren omistamista ja siitä huolehtimista. Jansson kuvailee eloa saarella eläväisesti ja koskettavasti: ”Kun on ollut yksin hyvin kauan, alkaa kuunnella eri lailla, tajuaa miten elävää ja arvaamatonta ympärillä on ja pysähtelee koskettamaan kaikenlaista käsittämättömän kaunista.” Janssonilla itsellään oli kokemusta Klovharun karusta saaresta Pellingin edustalla.

”Kavala lastenkirjailija” on yksi teoksen loppupuolen teksteistä. Se pyrkii vastaamaan kysymykseen, miksi kirjoittaa lastenkirjoja. Janssonin johtopäätös tuntuu olevan, että lastenkirjailija kirjoittaa omasta halustaan ja oman lapsellisuutensa tähden. Jansson kuvailee lastenkirjailijan työtä ”huomaamattomaksi todellisuuspaoksi”. Hänen mukaansa lastenkirjailija on aina jossain määrin itsekäs. Hän ikään kuin käyttää lukevaa yleisöä hyväkseen voidakseen purkaa omaa soveltumattomuuttaan aikuisten yhteiskuntaan.

Sirke Happonen taustoittaa jälkisanoissa jokaista tekstiä huolella. Happosen perehtyneisyyttä Janssonin laajaan tuotantoon – niin kirjalliseen kuin kuvalliseen – on innoittavaa seurata. Kontekstointien avulla lukija saa muuten hankalasti avautuvista ja osin salaperäisistäkin teksteistä enemmän irti.

Tekstien ohella kokoelma koostuu runsaasta kuvituksesta. Kuvituksessa on hyödynnetty Tove Janssonin sanoma- ja aikakauslehtiin tekemää alkuperäiskuvitusta. Osa kuvituksista on kuulunut Janssonin omiin, osa muiden kirjailijoiden teksteihin.

Bulevardi ja muita kirjoituksia esittelee Tove Janssonia lehtikirjoitusten ja -kuvitusten laatijana. Janssonista jää lukijalle kuva nuorena lahjakkuutena, joka asteli kuvittajan uralle suoraan äitinsä Signe ”Ham” Hammarsten-Janssonin jalanjäljissä. Kokoelma ei välttämättä sisällä Janssonin kiinnostavimpia tekstejä, mutta se täydentää mukavasti kokonaiskuvaa Janssonin kirjallisesta tuotannosta.

Kritiikki on ilmestynyt myös Suomi lukee -sivustolla.

Katariina Heilala (toim.): Tove Jansson – Sanojen lahja. Valitut sitaatit

9789510423837_frontcover_final_medium

Katariina Heilala (toim.): Tove Jansson – Sanojen lahja. Valitut sitaatit
Kuvitus: Tove Jansson
Sitaattikokoelma, 540 s.
WSOY, 2017

Tove Janssonin perintöä vaalitaan yhä edelleen. Vastikään julkaistiin Janssonilta myös eräs aiemmin suomentamaton tekstikokoelma Bulevardi ja muita kirjoituksia (Tammi, 2017). Tove Jansson – Sanojen lahja. Valitut sitaatit sen sijaan sisältää parhaimpia paloja Tove Janssonin koko tuotannosta.

Sitaatit on koonnut yksiin kansiin ja toimittanut Katariina Heilala, joka myös vastaa sitaattikokoelman jälkisanoista. Sitaatit on jaettu yli viiteenkymmeneen eri kategoriaan, jotka enemmän tai vähemmän limittyvät ja leikkaavat toisiaan.

Sanojen lahja on Janssonin viisaimmista ja oivaltavimmista ajatuksista koottu tuhti paketti. Toimittajan työ on varmasti ollut työläs ja haastava. Yksistään kaikki Muumi-kirjojen repliikit toimisivat kelpo sitaatteina.

Heilalan ei ole onneksi tarvinnut jättää paljon pois. Kokoelmassa on sivuja yli viitisen sataa, ja vannoutuneet lukijat ovat varmasti tyytyväisiä kattavaan pakettiin.

Sanojen lahjaan on kerätty otteita vain Tove Janssonin julkaistuista teoksista, joista viimeisimpänä on käännetty suomeksi jo aiemmin mainittu Bulevardi-kirjoituskokoelma. Mukana on runsaasti otteita niin Muumi-kirjoista kuin muustakin Janssonin laajasta tuotannosta.

Varhaisimmat otteet ovat alun perin vuonna 1933 salanimellä Vera Haij julkaistusta teoksesta, jonka Jansson kirjoitti jo vuonna 1928 ollessaan vasta 13-vuotias. Teoksesta on vuonna 2014 ilmestynyt Sirke Happosen toimittama uusi suomennos Seikkailu merenpohjassa (WSOY).

Kun sitaatteja silmäilee suhteessa niiden kategorioihin, ei voi välttyä ajattelemasta, kuinka samoista aiheista Jansson kirjoittikaan vuodesta toiseen. Jansson kätki samat teemat loistaviin sanankäänteisiin, vaikka luottikin aina mahdollisimman simppeliin ilmaisuun. Omaisuudesta ja omistamisesta hän on muun muassa kirjoittanut:

”Muumipeikko oli hetken hiljaa.
Sitten hän sanoi: – Joku kantaa pois tavaroita isän talosta.
– Sehän on vain hyvä, sanoi Tuu-tikki iloisesti. – Sinulla on aivan liian paljon tavaroita ympärilläsi. Ja asioita, joita muistat ja joista uneksit.”
Taikatalvi

”Perhe tarvitsee kauhean paljon tavaraa voidakseen nauttia yhdestä ainoasta päivästäkin oikealla tavalla.”
Muumipappa ja meri

”Te keräätte aina. Ihailua ja titteleitä, isompaa palkkaa, tavaroita. Kokolattiamattoja. Kuuluisuutta. Ja koko ajan te vain menetätte aikaa, kauheasti aikaa.”
Aurinkokaupunki

Sitaatit kiteyttävät Janssonin ajattelutapoja ja maailmankuvaa mutta samalla ne tuovat hänestä esiin myös piikittelevän ironisen puolen. Janssonin tekstit vilisevät pakinamaisia olankohautuksia ja suupielten virnistelyä.

Piirteitä, joita ei Janssonin teoksia lukiessa tule välttämättä huomanneeksi, alkaa erottaa selkeämmin, kun ne kasaantuvat ja kun ne tuodaan yhteen.

Uskon, että sitaatit kertovat myös Janssonista itsestään, hänen arvoistaan ja asenteistaan, mutta toisaalta niissä esitetyt mielipiteet kertovat eritoten hyvästä yleissivistyksestä ja arjen viisaudesta.

Mitä yksinkertaisempaan asuun ajatuksensa osaa pukea, sitä oivaltavammalta se lukijasta tuntuu. Silloin siihen herää, se kolahtaa kalloon. Janssonin tuotannosta löytyy yllättävän paljon tällaisia aforismin kaltaisia toteavia lauseita, jotka ovat niin yksinkertaisia ja vilpittömiä, että niihin suorastaan pakahtuu. Sellaiset ajatukset eivät vanhene, vaikka maailma kuinka muuttuisi:

”Hän oli täysin vapaa, mutta mikään ei huvittanut häntä enää.”
Näkymätön lapsi: Hattivattien salaisuus

”Oli harvinaista että he kiinnittivät huomiota musiikkiin ennen kuin hän oli lakannut soittamasta.”
Aurinkokaupunki

”Kummastakin oli tullut aivan mahdoton, he eivät voineet enää olla yhdessä, he riitelivät väärällä tavalla.”
Kesäkirja

Parhaimmillaan sitaattikokoelma kannustaa tarttumaan uudelleen Janssonin tuotantoon ja lukemaan teoksia läpi uusin silmin. Heilalan teemoittain tekemä jaottelu voi ohjata näkemään vanhoja teoksia uusista näkökulmista.

Sitä huomaa, että kesäiseen saaristoon sijoittuva Kesäkirja kertoo myös kiireestä ja väsymyksestä, murheista ja mullistuksista. Vaarallinen juhannus puolestaan käsittelee yllättäen myös perhe-elämää ja sukulaisuutta.

Sanojen lahjaa lukee mieluiten pysähdellen sinne tänne, selaten sitaatteja läpi järjestyksettä. Koko kirjan ahmaiseminen kerralla ei tunnu tarkoitukselliselta.

Paljon lukija joutuukin pysähtymään ja miettimään itse sanojen tarkoitusta. Heilalan jälkisanat kertovat enimmäkseen kokoelman työstämisestä. Olisikin hedelmällisempää toimittaa tämänkaltaisia uudelleenjulkaisuja, kun niihin liittyisi myös uutta ja mielekästä tietoa, jota tarjota lukijalle.

Toki Janssonin sitaatit jo itsessään puhuvat ihmeellisen tyhjentävästi. Tove Jansson – Sanojen lahja. Valitut sitaatit olisi kuitenkin kaivannut esipuheen, jossa Janssonin ajatusmaailmaa ja tekstien syntykontekstia olisi syvällisesti kartoitettu. Lyhyet alustukset kunkin kategorian alussa olisivat myös voineet keventää tekstimassaa.

Kritiikki on julkaistu myös Suomi lukee -sivustolla.

 

Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja

9789510409466_frontcover_final_medium

Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja
Suom. Kyllikki Härkäpää
Romaani, 224 s.
WSOY, 2014

Alun perin vuonna 1982 ilmestynyt Den ärliga bedragaren on eräänlainen hyvän mielen kertomus muttei aivan kepeä sellainen. Teos jää mietityttämään lukijaansa pitkäksi aikaa. Mitä siinä oikeastaan tapahtuikaan?

Uusi painos, vähän yli 200-sivuinen pokkari, on lukuisista kirjoitusvirheistä huolimatta oikein mukavaa ja lempeää luettavaa, mutta tekstin taustalla häilyy samalla haileapiirteinen raskasmielisyys, joka korostuu teoksen mutkikkaissa henkilöhahmoissa.

Tapahtumat sijoittuvat saariston suljettuun ja eristyneeseen ympäristöön. Katri Kling on kaikin puolin rationaalinen ihminen, joka ymmärtää numeroitten päälle. Hän työskentelee kirjanpitäjänä ja asuu kaupan yläkerrassa veljensä Matsin ja nimettömän koiransa kanssa. Anna Aemelin taas on iäkäs kuvittaja, joka asuttaa yksin vanhempiensa vanhaa huvilaa. Keväisin Anna kaivaa sudit ja pensselinsä esiin ja käyttää koko kesän lastenkirjojen kuvittamiseen. Talviaikaan hän keskittyy pääasiassa lukemaan seikkailuromaaneja ja vastaamaan ihailijapostiinsa.

Katri Kling ja Anna Aemelin kuvataan hyvin vastakohtaisina persoonina, joiden välille syntyy välittömän jännitteinen suhde. Tämä eräänlainen hyötysuhde saa alkunsa, kun Katri ja Mats muuttavat Annan huvilaan, jotta Katri voisi huolehtia Annan raha-asioista ja tekijänoikeuksista. Katrin motiivina on rahoittaa veljelleen oma vene tämän itse tekemien piirustusten mukaan. Niinpä hän ryhtyy veloittamaan Annan valtavista tekijänoikeuskorvauksista prosentin Matsin hyväksi.

Katri Kling voidaan nähdä teoksen nimikkohenkilönä, siis kunniallisena petkuttajana. Hän on huolissaan siitä, että Anna Aemelin, jolla on suuri omaisuus, ei osaa pitää huolta rahoistaan, eikä ymmärrä niiden arvoa samalla tavalla kuin Katri, joka on aina joutunut tulemaan toimeen vähin ansioin. Katri käyttää Annan huolettomuutta hyväkseen siirtäessään osuuksia Matsin nimiin. Hän käytännössä kavaltaa prosenttiosuuden Annan omaisuudesta, mikä tuntuu naurettavalta, sillä yhtä hyvin Katri voisi pyytää tuota summaa Annalta suoraan.

Katrin rationaalisuus on kuin suoraan yhteiskunnan sääntöjen tuottamaa normikäytäntöä. Hänen käytökseensä liittyy myös ylpeyttä. Katri ei voi pyytää rahaa suoraan vaan hän tahtoo ansaita rahansa ”rehellisellä” työllä. Jokin pieni vinksahdus saa Katrin kiertämään vakaumuksensa, kun hän päätyy kavaltamaan rahat. Katrille tärkeintä on päästä osoittamaan välittämistään Matsia kohtaan, mitä hän pyrkii osoittamaan anteliaisuudella, johon hän ei ole koskaan aiemmin kyennyt.

Samaan aikaan, kun Katri luisuu petkuttajan rooliin, hänen nimeä vaille jäänyt koiransa villiintyy ja karkaa ihmisten luota. Jokin koiran käytöksen muutoksessa heijastelee Katrissa tapahtunutta muutosta.

Lopulta kirjan päätös jättää hämilleen. Kuka petkuttikaan ja ketä? Jokin Anna Aemelin passiivisessa ja välinpitämättömässä käytöksessä tuntuu turhauttavan Katria. Kuin Katri sortuisi rehellisyyden polulta Annan vaikuttamana. Syntyy vaikutelma, ettei Anna olisikaan niin välinpitämätön ja vilpitön, kuin annetaan olettaa. Mielikuvat henkilöhahmoista jäävät solmuun ja arveluttavat vielä pitkään kirjan päätyttyä.

Teoksen pohjalta on vuonna 1985 valmistunut samanniminen TV-elokuva, jonka katsomista voi hyvin suositella. Ritva Nuutisen ohjaama elokuva on pitkälti uskollinen alkuperäistekstille ja Kyllikki Härkäpään suomennokselle. Elokuvassa esitetty miljöö vastaa hyvin kirjan tuottamia mielikuvia ja erityisesti Soli Labbartin roolisuoritus Anna Aemelinin roolissa on sympaattisuudessaan hurmaava.

Agneta Rahikainen: Edith – runoilijan elämä ja myytti

9789515233592-edith-170x241

Agneta Rahikainen: Edith – runoilijan elämä ja myytti
Schildts & Söderströms, 2014
Tietokirja, 463 s.
Suom. Jaana Nikula

Kirjallisuudentutkija Agneta Rahikainen on Edith Södergranin myyttiä käsittelevän väitöskirjansa ohessa työstänyt yleistajuisen mutta samalla kriittisen elämäkerran runoilijasta.

Edith Södergran oli yksi maamme tunnetuimmista modernistirunoilijoista, mutta hänen maineensa ja arvonsa tavataan muodostuneen vasta runoilijan kuoleman jälkeen. Kriittisessä elämäkerrassaan Rahikainen tuo esille, kuinka Södergranista kirjoitetut aiemmat elämäkerrat ja biografiset tutkimukset ovat perustuneet hatariin lähteisiin, kuulopuheisiin ja yksilöllisiin näkemyksiin.

Rahikainen nostaa esille kaksi nimeä, Elmer Diktoniuksen ja Hagar Olssonin, jotka molemmat ja etenkin jälkimmäinen, ovat hänestä olleet erityisen tähdellisessä asemassa luomassa tai pikemminkin säilyttämässä Södergranista muotounutta myyttistä mielikuvaa.

Sairautensa vuoksi Södergrania on kuvailtu usein sanoilla heikko ja hento, mutta jo Rahikaisen esille nostamat aiemmin julkaisemattomat kuvat Södergranista todistavat toisin. Tuberkuloosia hoidettiin Södergranin aikaan hyvin tuhdilla ruokavaliolla, mikä näkyi aikanaan selvästi runoilijan ulkoisessa olemuksessa.

Yksinäisyyteen taipuvuus, eristäytyneisyys, kuoleman odotus ja traaginen kohtalo ovat myös fraaseja, jotka Södergraniin herkästi yhdistetään. Rahikainen todistaa toisin. Hän tukeutuu alkuperäislähteisiin ja kirjoittaa Södergranin elämänilosta, innokkuudesta ja jopa tunkeilevuuteen yltävästä päättäväisyydestä. Näin Södergranista syntyy uudenlainen kuva hyvin päämäärätietoisena runoilijana.

Rahikaisen myytinpurkamisoperaatio on merkittävä erityisesti Södergranin kohdalla, sillä tämän runoja on jo pitkään taivuttu tulkitsemaan biografisesti, suhteessa runoilijan elämään. Niinpä osoittaessaan uudenlaisen totuuden Södergranista Rahikainen samalla vesittää useita Södergranin tuotannosta tehtyjä tulkintoja.

Edith – runoilijan myytti ja elämä ei ole suinkaan perinteinen elämäkerta, jos sitä sellaiseksi uskaltaa edes nimittää. Sen fokus on pitkälti Södergran-myytin tutkiskelussa ja avaamisessa. Teos jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä puoliskossa käydään läpi runoilijan elämä, kriittisesti alkuperäislähteisiin tukeutuen.

Toinen puolisko, eli noin puolet teoksesta kattava osio, käsittelee Södergranin jälkeistä aikaa, jolloin myytti runoilijasta pikku hiljaa alkoi muodostua. Toisin sanoen Södergran kuolee jo teoksen puolivälissä ja lopputeos käsittelee sitä perintöä ja mainetta, jotka Södergranista jäivät jäljelle hänen kuolemansa jälkeen.

Perinteistä elämäkertaa etsivä lukija saattaisi pettyä teoksen rakenteesta ja siihen valikoituneesta teemasta. Toisaalta teos tarjoaa lukijalle ajantasaista ja päivitettyä tietoa, jota ei aiemmin ole ollut tarjolla.

Teoksen yhteydessä on hyvä kerrata Södergranin tuotantoa. Runot avautuvat uudella tavalla, kun lukija ei suoraan oleta kirjoittajan olevan murheen murtama, kuolemansairas ja fyysisesti sekä henkisesti heikko runoilija.

Yhtä hyvin voisi suositella oheislukemistoon kymmenen vuotta aiemmin ilmestynyttä väitöskirjaa, jonka Vesa Haapala on Södergranin esikoiskokoelmasta kirjoittanut:  Kaipaus ja kielto. Edith Södergranin Dikter-kokoelman poetiikkaa (SKS, 2005). Haapala keskittyy väistöskirjassaan Södergranin runouteen tämän persoonan sijaan ja avaa Dikter-runokokoelmaa perusteellisesti ja selväsanaisesti.