Emma Cline: Tytöt

9789511289852

Emma Cline: Tytöt
Suom. Kaijamari Sivill
Romaani, 304 s.
Otava, 2016

Emma Cline (s. 1989) on amerikkalainen kirjailija, jonka esikoisromaania Tytöt (The Girls, 2016) pidettiin bestsellerinä jo syntyessään. Teoksen käännösoikeudet on myyty yli 30 maahan ja kirjan pohjalta suunnitellaan elokuvakäsikirjoitusta.

Tytöt sijoittuu kuivaan ja hehkeään Kalifornian kesään. Romaani sommittelee monitahoisen ja kauniin kuvauksen 1960-luvun nuorten vapautuneesta elämästä, jota johdatellaan vähitellen kohti karmivia veritekoja. Tytöt kertoo Charles Mansonin kultista, yhteisöllisestä kommuunista, eräänlaisesta perheestä, joka varoittamatta syyllistyy raakoihin murhiin Kalifornian paahtavan auringon alla.

Vuoden 1969 kesän tapahtumia kuvataan sivustakatsojan, 14-vuotiaan Evien näkökulmasta. Evie on hurmioitunut elämästä ranchilla, jossa nuoret saavat elää vapaasti yhteiskunnan vaatimuksista eristyksissä – vapaana oman egonsa painavuudesta, vapaana oman ruumiinsa häpeästä. Elämä ranchilla on kiusoittelevan houkuttelevaa teini-ikäiselle Evielle, joka haluaisi ”kuulua joukkoon”.

Romaani kertoo kiehtovalla tavalla kultin kehitysvaiheista – uskollisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunteiden syntymisestä. Menneisyyttä kelataan auki Evien reflektoidessa tapahtumia nykyhetkestä käsin. Aluksi Evien kertojaääni on peittelevä ja salaileva mutta lopuksi hän vilpittömästi vuodattaa omat syyllisyyden ja pelon tunteensa:

”Suzanne sai tuomion tuoman vapahduksen, vankilan raamattupiirit ja tv-haastattelut ja kirjekursseina suoritetun tutkinnon. Minä sain sivustakatsojan tukahdutetun tarinan, olin karkulainen vailla rikosta, elin puolittain siinä toivossa ja puolittain siinä pelossa, ettei kukaan koskaan tulisi minua hakemaan.”

Evietä ei koskaan otettu mukaan teloitukseen; hän jäi kultin väkivaltaisuuksien ulkopuolelle. Evien kokema pelko ei ole vain syyllisyyttä sivustakatsomisesta. Hänellä on aavistus siitä, että hän olisi itse kyennyt tappamaan ihmisen, jos hänet vain olisi huolittu mukaan teurastusretkelle. Spekulointi yllyttää nykyhetken Evien kokemaa syyllisyyttä entisestään.

Romaani tuskin auttaa ymmärtämään Kalifornian 1960-luvun tapahtumia kokonaisuudessaan, mutta se hahmottelee kuvaa siitä, miten tapahtumat olisivat voineet kehittyä. Romaanissa annetaan ymmärtää, että kultti syntyy estottomasta rakkaudesta, johon nuoret tytöt huijataan hyväksikäytöllä ja manipuloinnilla. Väkivaltaisuudet taas saavat alkunsa, kun toisilleen uskollisten ihmisten välillä nostatetaan vihaa ulkomaailmaa ja ulkopuolista vihollista kohtaan.

Romaanin vaikuttavuus piilee Clinen tunnistettavassa mutta omaperäisesti sanallistetussa kuvauksessa. Teoksen kieli on rikasta ja myös suomennoksen voi sanoa onnistuneen etenkin siltä osalta. Kaijamari Sivillin käännöksessä välittyy Clinen tapa sanoa asiat arvoituksellisesti mutta ymmärrettävästi samassa lauseessa.

Helsingin Sanomat: Emma Clinen hittiromaani mukailee tarinaa Amerikan kuuluisimmista kulttimurhista – ja on samalla loistava tyttöyden kuvaus

Kritiikki on julkaistu myös Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen oppiaineen ainejärjestön virallisessa julkaisussa, Ekhossa, joulukuussa 2016.

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut

pic_5_858300_k858301_1200

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut
Romaani, 184 s.
Savukeidas, 2016

Kirsi Alanivan esikoisteos Villa Vietin linnut on tiiviisti kirjoitettu, hallittu ja kauniskielinen sukupolviromaani, jota voi hyvin lukea myös fantasiakirjallisuutena. Teos sisältää harkitusti viljeltyjä salaperäisen maagisia piirteitä, jotka luovat tarinaan aavemaisen tunnelman.

Teoksen puhujat ja näkökulmat vaihtelevat luvuittain sukupolvesta toiseen. Omaäänisesti kertojana toimii vain Vietin kartanon naisista nykyinen, Ellie, jonka näkökulmasta historia ikään kuin vuodatetaan nykyhetkeen.

Alaniva kirjoittaa selvästi naisen asemasta ja naisen perspektiivistä. Äitiys ja seksuaalisuuden monet muodot ovat olennainen osa juonen kehityskulkua.

Samoin historian, muistin ja koston teemat kulkevat jatkuvasti tarinan kintereillä. Sukupolvi toisensa jälkeen muokkaa esiäitiensä elämäntarinoita, mutta teos paljastaa totuuden kaikkine kaameuksineen. Suvun väkivaltainen historia kelautuu auki rivi riviltä.

Villa Vietin lintuja tulee väistämättä lukeneeksi eräänlaisena vastineena Marja-Liisa Vartion romaanille Hänen olivat linnut (1967). Naisnäkökulman lisäksi teoksia erityisesti yhdistävä tekijä ovat linnut ja etenkin täytetyt linnut.

Alanivan romaanissa linnuksi muuttuminen saa konkreettisemman ja maagisemman ulottuvuuden.Vartion tapaan Alaniva kuvailee henkilöhahmoja zoomorfisesti tai yhdistelee hahmoihin muita luonnosta ammennettuja piirteitä:

”Kevät herää hänen tumman vihkipukunsa alla. Krookukset, esikot ja orvokit puskevat päänsä esiin kireiden saumojen välistä ja tekevät tilaa rinnan alle juurtuneelle kaipaukselle. Ihohuokoset avautuvat hiirenkorville, ja hetken hän näkee edessään korkeiden kallioiden reunustaman lammen ja puut, jotka arkoina vihertävät vasten pilvetöntä taivasta.”

Ero todellisten muodonmuutosten ja kielikuvien välillä jää lukijan tulkinnan varaan. Tekstiä voi lukea myös romantisoituna kuvauksena kartanomiljööstä ja sen historiasta, mutta etenkin lintujen roolin pohtiminen teoksessa tuntuu antoisammalta lukutavalta.

Linnut ovat sekä oikeita lintuja, että lintuja ihmisten sisällä, jonkinlaista voimavaraa ja ihmisen sisäistä luontoa, kuten lapsia. Ne tuottavat yhteenkuuluvuutta äitien ja tyttärien välille ja luovat jatkumon perillisestä toiseen. Linnut kietoutuvat vahvasti äitiyden teemaan ja yhtä lailla seksuaalista halua kuvataan luonnollisen kyltymättömänä ja alkukantaisena viettinä.

Teoksen kaunis kuvaileva kieli on nautinnollista luettavaa ja tarinasta saa varman otteen henkilöhahmojen runsaudesta huolimatta. Kartanoelämän kukoistuksen ja dekadenssin romantiikka kätkee pimeisiin nurkkiinsa surullisia elämäntarinoita, joihin liittyy raiskauksia, murhia, keskenmenoja, lapsensurmia, itsemurhia ja valheita.

Teos varoittaa sukupolvien kantamuksista, jotka kasaantuvat aina seuraavien jälkeläisten harteille kostoa, oikeutusta ja katkeruutta tihkuen.

Turun Sanomat: Naiseus kuplii

Kritiikki on julkaistu myös Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen oppiaineen ainejärjestön virallisessa julkaisussa, Ekhossa, toukokuussa 2016.

John Irving: Minä olen monta

9789513172244_frontcover_final.jpg;jsessionid=9mnrfdosqp4k1rcvq53eeel9e

John Irving: Minä olen monta                                                                                               Romaani, 605 s.                                                                                                                             Suom. Kristiina Rikman                                                                                                             Tammi, 2012

John Irvingin uusimman romaanin, Minä olen monta, kansilehdissä mainitaan, että Irving on yksi suomalaisille tutuimpia ja rakkaimpia amerikkalaisen nykykirjallisuuden edustajia. Irvingin uusin teos jatkaa samojen tuttujen aihepiirien parissa kuin ennenkin.

Kirjan nimi, Minä olen monta, alunperin In One Person, kuvastaa mielestäni monitulkintaisesti teoksen aiheita. Ensinnäkin teoksen nimi viittaa seksuaalisuuteen ja sen moninaisuuteen, jota teoksessa pääasiassa käsitellään sekä päähenkilön erilaisiin rooleihin, joita hän päätyy esittämään identiteettikriisiensä aikana. Toisaalta sillä saatetaan viitata myös teoksessa esiintyvään näytelmäkerhoon ja sen jäsenten näyttelemiin rooleihin teatterissa.

Minä olen monta on fiktiivinen muistelmateos päähenkilö William Abbottin elämästä. Kyseessä on kasvutarina, jossa seurataan Williamin elämää aina lapsuudesta ja teini-iästä aikuisuuteen ja vanhuuteen asti. Erityisesti teoksen aihemaailmassa keskitytään nuoren pojan seksuaalisuuden heräämiseen ja ”vääriin ihastuksiin”.

Kirjan tapahtumat eivät etene kronologisessa järjestyksessä, vaan lähes 70-vuotias William kertoo elämäntarinaansa liikkuen muistelmissaan ajasta ja paikasta toiseen. Ehkä teoksen viehättävyyttä herättääkin tapa kertoa tapahtumista luonnollisesti: hyppien asiasta toiseen kertojan mielleyhtymien mukaan.

Kertojan käyttämä kieli ja suluissa mainitut välihuomautukset toimivat luonnollisen (50-luvulla eläneen) 14-vuotiaan teinipojan kielen tapaan. Nuoren Williamin sutkautukset kuulostavat uskottavilta ja ovat osuvia. Tapanani ei ole koskaan ollut nauraa lukiessani, mutta Williamin vaivaannuttavan ironiset huomautukset saivat vähintäänkin hymähtelemään.

Kirjan aiheena olevat seksuaalisuuden moninaiset ilmenemistavat ovat ehkä turhankin yleisesti esillä tarinassa. Lähes jokaisesta kirjan henkilöstä paljastuu jokin seksuaalinen ”poikkeavuus”. Heteroseksuaalit esittävät tässä farssissa lähinnä sivurooleja.

Seksuaalisesti monimuotoisten henkilöhahmojen runsas määrä syö jossain määrin jopa tarinan uskottavuutta. Suunnilleen kirjan puolivälissä aloin miettiä, onkohan kirjoittaja sittenkään tosissaan. Tämän vuoksi teosta voitaisiin pitää suoranaisena parodiana.

Nykykirjallisuudessa erilaiset identiteettitarinat ovat yleinen ja jopa trendikäs aihe. Irvingin Minä olen monta voidaan tavallaan nähdä niiden parodiana. Romaanin kieli on onnistuneen luonnollista ja vaikuttavaa, sen sijaan sisältö taas muuttuu tarinan edetessä hyvinkin epärealistiseksi. Mielestäni tämä epärealistisuus sekä tarinan ja henkilöhahmojen uskottavuuden kärsiminen ovat vain keino kiinnittää lukijan huomio nykyisin vallitsevaan identiteettitarinoiden liikatarjontaan.

Näin ajatellen Irvingin Minä olen monta arvottaa itse itsensä. Teos kytkeytyy jo olemassa olevaan identiteettitarinoiden traditioon mutta samalla se leikkii tradition kustannuksella.

Helsingin Sanomat: Ääni hankalalle seksuaalisuudelle
Savon Sanomat: John Irving: Minä olen monta

Kirjablogini sai innoituksensa Turun yliopiston taide- ja kulttuurijournalismin kurssilta. Tämä ensimmäinen kritiikkini syntyi samaisen kurssin harjoitustyönä.