Fantastinen nainen (2017)

fantastinen_fi_web_large

Fantastinen nainen (2017)
Chile/Saksa/Espanja/USA, elokuva, 100 min, draama
Ohjaus: Sebastián Lelio
Käsikirjoitus: Sebastián Lelio & Gonzalo Maza
Pääosissa: Daniela Vega & Francisco Reyes

Chileen sijoittuva elokuva Fantastinen nainen (Una mujer fantástica, 2017) kertoo todellisen rakkaustarinan.

Kaikki alkaa liiankin hyvin. Marina on laulaja, jonka miesystävä hemmottelee häntä ostamalla syntymäpäivälahjaksi lentoliput Chilestä Iguassun vesiputouksille. Pariskunnan onni kääntyy, kun mies saa yöllä äkillisen sairaskohtauksen. Nainen ajaa hänet nopeasti klinikalle, mutta on jo myöhäistä. Hetken päästä lääkäri kertoo miehen menehtyneen.

Alkaa syöksykierre, kun sekä lääkärit, viranomaiset että miehen sukulaiset heittäytyvät hankaliksi Marinan oikeuksien edessä. Toiset yrittävät käyttäytyä kunnioittavasti Marinaa kohtaan, mutta omivat surun itselleen.

Marina saa nähdä ihmisten todelliset kasvot ja kokea heidän ennakkoluulonsa. Lääkärit ja rikospoliisit kyykyttävät Marinaa, ja lopulta hän on se, jota kohtaan käyttäydytään väkivaltaisesti. Transsukupuolisuus tuntuu olevan ainoa syy tähän kaikkeen.

Kuten sanottua, kyseessä on kuitenkin rakkaustarina. Rakkaus kantaa Marinan miesystävänsä vaikeiden sukulaisten sekä kaikkien henkisten ja fyysisten kärsimysten yli. Se tosiasia, että hänen rakastamansa mies on kuollut, ei tee hänen elämästään helpompaa.

Vaikka konservatiivisessa Chilessä transsukupuolisten oikeudet ovat suhteellisen tunnustettuja esimerkiksi joihinkin muihin Latinalaisen Amerikan maihin verrattuna, liittyy viranomaiskäytäntöihin yhä turhanpäiväistä byrokratiaa. Ennakkoluulot loukkaavat edelleen kaikkia Chilen sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä.

Elokuva onkin selvästi tavoitteellinen tukiessaan transsukupuolisten oikeutta omaan identiteettiinsä. Chilessä kampanjoidaan parhaillaan lakialoitetta uuden sukupuoli-identiteettilain säätämiseksi.

Tavoitteellisuudestaan huolimatta elokuva välttyy lokeroitumasta: raikkaan ja omaperäisen toteutuksensa ansiosta se seisoo omilla jaloillaan.

Karusta tarinastaan huolimatta Fantastinen nainen on siitä erityisen ilahduttava tapaus, että Marinan rooliin on valittu transnainen Daniela Vega.

Valitettavaa on toki edelleen, että transhenkilöiden on näyteltävä transhenkilöitä. Eikö olisi jo aika elokuville, joissa transhenkilökin voi edustaa ihmisyyttä eikä aina vain omaa transsukupuolisuuttaan?

Elokuva on ohjaaja Sebastián Lelion viides kokopitkä elokuva. Leliolta on aiemmin nähty Suomessa Gloria-nimisestä naisesta kertova samanniminen elokuva, josta hän paraikaa työstää Yhdysvaltoihin lokalisoitua versiota.

Kritiikki on julkaistu alunperin verkkolehti Sylvissä 9.2.2018.

Mainokset

Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja

1695

Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja
Suom. Tarja Härkönen
Romaani, 178 s.
Teos, 2018

Oppiaika eli Nautintojen kirja (Uma Aprendizagem ou O Livro dos Prazeres, 1969) on viides brasilialaiselta Clarice Lispectorilta (1920–1977) suomennettu teos. Yleisesti ottaen Oppiaikaa pidetään muita kevyempänä teoksena Lispectorin laajassa tuotannossa, mutta väite on tulkittava suhteellisesti. Oppiaika on herkkä rakkausromaani, kyllä, mutta ei lähelläkään romanttista viihdekirjallisuutta.

Kuten muutkin Lispectorin teokset, myös Oppiaika on monitasoinen ja vertauskuvallinen kertomus. Romaani kertoo nuoren naisen kasvutarinan. Lóri tapaa Ulissesin, miehen, joka näkee hänen valmiutensa kukoistavaan nautintoon. Rakastavaisten suhde on pidättäytynyt mutta samalla rehellinen.

Ulisses jää odottamaan, kunnes Lóri on valmis – kypsä naisena kohtaamaan miehen. Alkaa oppiaika, jonka aikana Lórin on opittava rakastamisen taito. Ulisses ei aio tehdä mitään, ei anoa naista luokseen. Lórin on mentävä vapaasti ja omasta halustaan hänen luokseen. Ainoa, mitä Ulisses lupaa, on odottaa valmiina mihin kellonaikaan hyvänsä.

Ensiksi Lórin on opittava itsensä. Hänen on opittava, että suurta nautintoa voi tuntea vain tuntemalla suurta tuskaa. Rakkauden kohtaaminen on samalla oman inhimillisyytensä tunnistamista.

Romaanin mieleenpainuvin kohtaus on se, kun Lóri kahlaa mereen:

”Juuri tätä häneltä puuttui: meri sisällään kuin miehen paksu neste. Nyt hän on täysin yhtä itsensä kanssa. Suola saa ravitun kurkun supistelemaan, silmät punertuvat suolan kuivuessa ja aallot lyövät vartaloa vasten ja vetäytyvät, sillä hän on jo raudanluja laipio. Hän sukeltaa uudestaan ja uudestaan juo vettä, ei enää hörppien, sillä hän tietää jo mitä odottaa ja hänessä on jo meren rytmi. Hän on rakastajatar joka ei pelkää, sillä hän tietää saavansa kaiken uudelleen.”

Lóri tuntee itsensä voimakkaaksi veden painoa vasten. Tuo symbolinen hetki, jossa suolainen vesi ympäröi hänet kauttaaltaan, on hiljainen ja tyynnyttävä riitti opin tiellä.

Romaanin kieli on sanoinkuvaamattoman kaunista, mieltä hyväilevää. Joka lauseelle asettuu painoarvoa siten, että kokonaisuutena teos hallitsee hienovaraisesti tasapainon herkän ja uskaliaan välillä. Pilkusta alkava kertomus päättyy kaksoispisteeseen jättäen kaiken avoimeksi ja tekstin vain irralliseksi kappaleeksi osana suurempaa kokonaisuutta.

Teoksen taitavasta ja harkitusta suomennoksesta kuuluu kiitos Tarja Härköselle, joka on suomentanut myös Lispectorilta aiemmin käännetyt teokset. Tarkkasilmäisessä jälkipuheessaan suomentaja avaa omaa tulkintaansa Lórin uskonnollissävytteiseksi taipuvasta matkasta itseensä.

Kuten Härkönenkin toteaa, Oppiajassa on paljon yhtäläisyyksiä Lispectorin edellisen teoksen Passio – Rakkaus G. H:n mukaan (Teos, 2014) kanssa, mutta Passioon nähden Oppiaika näyttäytyy aavistuksen kauniimpana ja puhtaampana kertomuksena ihmisyydestä ja olemassaolosta.

Kritiikki on julkaistu alun perin verkkolehti Sylvissä 28.2.2018.

Dave Lindholm: Sanat

9789510427682_frontcover_final_medium

Dave Lindholm: Sanat
Sanoituskokoelma, 315 s.
Johnny Kniga, 2017

Kun laulusanoituksia julkaistaan kirjoina, ikuinen ongelma on, etteivät sanat paperilla toimi sellaisenaan. Tarvitaan jotain enemmän, tarvitaan jokin hyvä perustelu, miksi juuri nämä tekstit on koottava kansien väliin.

Sanat on kokoelma musiikko ja lauluntekijä Dave ”Isokynä” Lindholmin suomenkielisisä sanoituksia viideltä vuosikymmeneltä 1972–2016. Lindholm on edelleen aktiivinen lauluntekijä ja keikkailija, joka viime vuosina on jaksanut julkaista vähintään yhden albumin per vuosi.

Kuuluisan kynäniekan sanoituskokoelma ei kuitenkaan vältä sitä ongelmaa, mikä lajiin yleisesti liittyy; tekstit eivät kanna irrallaan musiikista. Pelkästään sanoja lukiessa jotkin aiemmin hyviltä vaikuttaneet kappaleet voivat alkaa jopa menettää kiiltoaan.

Lindholmin kohdalla kokoelman julkaisuun on silti muitakin syitä kuin fanien rahastaminen. Lindholmin vaikeista sanoituksista on helpompi saada selvää tekstimuodossa. Etenkin joillekin varhaisille lauluteksteille ominaisia piirteitä ovat monimerkitykselliset ja pitkät virkkeet, joiden hahmottaminen käy työstä.

Lisäksi Lindholmin laulutyyli on vain omiaan lisäämään sanoitusten hämärtymistä musiikin sekaan. Laulutekstit haluaa lukea paperilta heti kuultuaan kappaleen.

Sanat-kokoelmassa sanoitukset on järjestetty teemoittain, mutta hakemiston avulla sanoituksia voi seurata myös samalla kun kuuntelee musiikkia levyltä, mikä onkin mielenkiintoinen tapa lähestyä sanoituksia multimodaalisesti – samaan aikaan tekstin ja äänen välityksellä.

Teoksesta ei löydy minkäänlaista esipuhetta sanoittajalta itseltään tai kustannustoimittajalta, tutkijalta tai keneltäkään muultakaan asiantuntijalta. Mielestäni teoksen kokonaisuutta tukemaan olisi kaivattu muutakin kuin sanoitusten teemallista esitystapaa. Olisi ollut kiinnostavaa lukea myös millaisia tulkintoja sanoituksista on tehty.

Jonkinlaiseksi perusteluksi kokoelman yksinkertaisuuteen kannen etuliepeeseen on kirjattu: ”Dave Lindholmin (s. 1952) suomenkieliset sanat vuosilta 1972–2016. Järjestettynä teemoittain, sarjoittain. Ei aikaa, ei paikkaa, ei levyjä. Sanat, ja vain ne. Fiilis.” Sanat eivät tekijöiden mukaan kaipaa sen tarkempaa selittelyä.

Laulutekstien selittäminen ja tulkitseminen onkin usein riskialtista puuhaa. Monet nuoruuden suosikkihitit ovat vesittyneet, kun joku on tullut kertomaan, mistä sanat ”oikeasti” kertovat. Populaarimusiikkiin kuuluu tietty sokea viehättyminen, joka estää kuulemasta kappaleita syvemmin ja tarkastelemasta sanoituksia kriittisesti.

Jo se että laulutekstit on järjestetty teemoittain auttaa kuitenkin hahmottamaan Lindholmin tuotannon yleisilmettä. Lähes puolet sanoituksista käsittelevät rakkautta joko positiivisesta tai negatiivisesta näkökulmasta.

Loput sanoituksista on koottu otsikon ”Elämä. Hidas & nopee” alle, mikä pitää sisällään laidasta laitaan sekä hyvin irrallisia aiheita että yleisinhimillisiä ja elämänkatsomuksellisia teemoja.

Ero vanhojen ja tuoreiden tekstien välillä ei aina ole selvä, mutta merkittävimmät tekstit ajoittuvat selvästi 1970-luvulta 1990-luvun alkuun. Uusimmat sanoitukset toistavat usein samoja aiheita ja teemoja kuin vanhat biisit mutta eivät enää yhtä oivaltavin sanankääntein. Oivaltavuuden tilalle on tullut varmuus ja kokemus.

Kun vertailee sanoitusten ilmestymisvuosia, voi nähdä jonkinlaisen kehityskaaren Lindholmin tuotannossa, vaikka teemoittainen esitystapa jokseenkin sitä häivyttää. Alkutuotannon monimerkitykselliset ja välillä jopa nonsenselta haiskahtavat tekstit muuttuvat vähitellen tyylitellymmiksi, pohditummiksi ja lopulta itsevarmemmiksi.

Tärkeintä on kuitenkin huomata, että sama vakaa ja itsetietoinen fiilis säilyy läpi tuotannon, vaikka musiikillisesti kappaleet saattavat erota toisistaan huomattavasti.

Sanoitukset eivät ole kuitenkaan aivan tasalaatuisia. Mukaan mahtuu muutama helmi, jotka Lindholmin tuotannossa on aiemminkin tunnustettu, kuten ”Pieni ja hento ote” ja ”Sitähän se kaikki on”. Tässä mielessä sanoituskokoelma ei yllätä. Merkityksellisimmät sanoitukset kulkevat käsi kädessä merkittävimpien biisien kanssa.

Velvet – muotitalon tarina (2013–2016)

MV5BMTQ0NDA4NjE5MV5BMl5BanBnXkFtZTgwMTkzNTA5MzE@._V1_SY1000_CR0,0,707,1000_AL_

Velvet – muotitalon tarina (2013–2016)
Tv-sarja, 4 tuotantokautta, draama, Espanja
Ohjaus: David Pinillos, Carlos Sedes, Manuel Goméz Pereira, Jorge Sánchez-Cabezudo & Sílvia Quer
Käsikirjoitus: mm. Jaime Vaca, Ramón Campos, Teresa Fernández-Valdés & Gema R. Neira
Pääosissa: Paula Echevarría, Miguel Ángel Silvestre, Manuela Velasco, José Sacristán, Cecilia Freyre, Marta Hazas, Javier Rey, Adrián Lastra & Miriam Giovanelli

Velvet – muotitalon tarina on nelikautinen tv-sarja espanjalaisesta muotitalosta. Sarja sijoittuu 1950- ja 1960-luvuille. Sarjan keskiössä seurataan kiellettyä rakkaustarinaa varakkaan muotitalon omistajasuvun pojan ja köyhän ompelijattaren välillä.

Velvet tuntuu alkuun puuduttavalta. Jaksot ovat pitkiä ja pitenevät entisestään siinä vaiheessa, kun tarina juonenkäänteineen pääsee vauhtiin. Lopulta yksi jakso saattaa kestää jopa puolitoista tuntia. Katsomista piisaa pitkäksi aikaa.

Anan (Paula Echevarría) ja Alberton (Miguel Ángel Silvestre) välinen rakaustarina saa alkunsa, kun molemmat ovat vasta pieniä lapsia. Ana menettää nuorena vanhempansa ja hänet lähetetään Madridiin setänsä (José Sacristán) hoiviin. Anan setä työskentelee muotiliikkeen myyjien päällikköna ja Ana muuttaa hänen kanssaan asumaan Velvetin  työntekijöille tarkoitettuun asuntolaan.

Muotitalossa Ana kohtaa samanikäisen Alberton, jolle Velvet on myös koti, vaikka Alberton tausta onkin aivan erilainen. Anan kasvaessa hänet palkataan ompelijaksi Velvettiin, ja Anan ja Alberton suhde syventyy nuoruuden rakkaudeksi.

Alberton  isä, muotitalon omistaja Don Rafael Márquez, ei katso nuorten suhdetta hyvällä. Rakkaus yli luokkarajojen ei sovi suvun maineeseen. Niinpä isä lähettää Alberton vuosiksi opiskelemaan muotialaa Lontooseen ajatellen etäisyyden viilentävän tunteet parin välillä.

Sarja alkaa siitä, kun Alberto palaa nuorena miehenä takaisin Lontoosta Madridiin. Isän oletus ei ole toteutunut, vaan Ana ja Alberto ovat suunnitelleet karkaavansa saman tien naimisiin.

Pakomatka keskeytyy yllättäen, ja muotitalon valtaa suru-uutinen, kun Alberton isä tekee samana iltana itsemurhan. Hän jättää käytännössä vararikon partaalla olevan yrityksen poikansa vastuulle.

Pelastaakseen Velvetin nuori pari joutuu tekemään uhrauksia. Kuvioihin astuu Cristina Otegui (Manuela Velasco), jonka varakas isä lupaa rahoittaa Velvetin uuden malliston, mikäli Alberto nai hänen tyttärensä.

On ilmiselvää koko sarjan ajan, ettei tarina voi päättyä muuten kuin Anan ja Alberton häihin, huolimatta siitäkin, että molemmat ehtivät suunnitella häitä toisen kumppanin kanssa ja ehditäänpä toinen hahmoista jopa julistaa kuolleeksi sarjan aikana.

Ihmeellisen ovelasti Anan ja Alberton kamppailua toisistaan on onnistuttu venyttämään neljään tuotantokauteen. Helppoa se ei ole ollut; sarjan tekemiseen on vaadittu yhteensä viisi ohjaajaa ja 17 käsikirjoittajaa.

Ideapula näkyy silti sarjan alusta alkaen. Ongelmat ja niiden ratkaisut toistuvat ja tuntuu usein siltä, etteivät tekijät ole edes hävenneet mennä sieltä, missä aita on matalin.

Kaikesta huolimatta Velvet on silti koukuttava. Katsoja tietää jo miten tarina tulee päättymään, joten kiinnostavaa onkin seurata miten lopputulokseen päädytään. Erityisen kiinnostavaksi juonenkuljetuksen tekee se, ettei Anan ja Alberton rakkaustarinan ylistämiseltä vältellä muiden hahmojen epäonnea. Itsekäs rakkaus menee ylitse kaiken muun.

Kaikkein kärjistetyimmin tämä ilmenee Cristinan hahmossa, joka aluksi esitetään vilpittömästi Albertoon rakastuneena lapsuudenystävänä. Kun pariskunnan avio-onni sitten alkaa rakoilla ja Cristina ymmärtää Alberton rakastavan vain Anaa, hänestä kuoriutuu mustasukkaisuuden ja pakkomielteisyyden riivaama hirviö, jonka syöksykierrettä vitkutetaan piinaavan kauan aina järjettömiin tekoihin asti.

Eikä tamä riitä, Cristina kaivetaan vielä lopuksi takaisin sarjan viimeistä ikävää loppukohtausta varten, jotta katsoja varmasti pääsisi ottamaan kaiken irti tämän kurjan antagonistin tappiosta. Sitä tuntee itsensä väistämättä huonoksi ihmiseksi nauttiessaan Cristinan kärsimyksistä ja Anan ja Alberton onnesta. Sarja on rakennettu hyvin laskelmoidusti, eikä katsojalle jää epäselväksi kenen puolelle hänen tulisi asettua.

Sen lisäksi, että sarja pyörii tiettyjen hahmojen aina uudelleen ja uudelleen uusiutuvien ongelmien ympärillä, jotkin piirteet, kuten tietyt toistuvat kappaleet sarjan ääniraidalla alkavat kyllästyttää vähitellen. Miksi sama funk soi aina, kun tiedossa on seksikohtaus tai sama melankolinen balladi, kun musiikin on tarkoitus heijastella surua?

Suurin pettymys ovat sarjan viimeisen kauden viimeiset jaksot. Taitavasti, jos näin voi sanoa, pitkitetty juonivyyhti puretaan kahden viimeisen jakson aikana sellaisella vauhdilla, ettei katsoja ehdi saada sitä tyydytystä, mitä on koko ajan odottanut. Moni huolella  valmisteltu paljastus lysähtää kasaan ja kysymykset jäävät oudosti avoimeksi. Tuntuu kuin tekijöille olisi tullut hirmuinen kiire saattaa sarja nopeasti päätökseen.

Joka tapauksessa Velvet voittaa aina Kauniit ja rohkeat, ja on sarjassa jotain hyvääkin, kuten tyylikkäästi toteutettu puvustus ja aikakauden tunnelman tavoittava lavastus. Espanjalaiseksi sarjaksi sarjassa on paljon amerikkalaisia tuotteita, musiikkia ja muitakin piirteitä, jotka kertovat 1960-luvun amerikkalaisvaikutteista Euroopassa.

Sarja jää kuitenkin roimasti jälkeen tekijöidensä aiemmasta tuotoksesta, Gran Hotel -sarjasta, jossa juoni on rakennettu huomattavasti monipolvisemmin, eikä niin ennalta-arvattavasti kuin Velvetin kohdalla.

Velvet – muotitalon tarina -sarjaa on esitetty Yle Teema -kanavalla ja se on tälläkin hetkellä katsottavissa Yle Areenassa. Sarja löytyy kokonaisuudessaan myös Netflixistä.

Yle Teema: Velvet – muotitalon tarina

Kauko Röyhkä: Lapinpoika

lapinpoika

Kauko Röyhkä: Lapinpoika
Romaani, 367 s.
Like, 2016

Kauko Röyhkän viime vuonna ilmestynyt romaani Lapinpoika jatkaa pohjoiseen Suomeen sijoittuvien nuoruuskuvausten sarjaa. Vertailukohteita Lapinpojalle löytyy Röyhkän aiemmasta tuotannosta, jossa vastaavia teoksia ovat muun muassa edeltäjät Miss Farkku-Suomi (2003) ja Poika Mancini (2013).

Lapinpojassa kertomuksen puitteet ja tarinan kulku vastaavat melko lailla aiempia romaaneja. Tällä kertaa Röyhkä ei kuitenkaan juutu vain nuoruuskuvaukseen vaan päästää henkilöhahmonsa ikääntymään ja kasvamaan.

Teoksen nimikkohahmo ja pääasiallinen minäkertoja on Simo, lähes erakkona kasvattienonsa kanssa Lapin perukoilla asuva nuori mies. Simon elämä kohtaa käänteen enon kuoltua. Hän muuttaa Helsinkiin opiskelemaan, perustaa perheen ja jää pääkaupunkiseudulle asumaan loppuiäkseen.

Toinen vielä mullistavampi kokemus on rakastuminen, jonka Simo kokee kuin ensisilmäyksellä. Nuorena Lapin poikana hän kohtaa pienen ja hennon kaunottaren erämaajärven rannalla. Muisto painuu syvälle Simon mieleen, eikä hän pysty unohtamaan Sonjaa, vaikka Simo lopulta naikin tämän parhaan ystävän Minnan.

Lapinpoika kertoo saavuttamattoman rakkauden tavoittelusta. Vaikuttaa siltä, että Simo joutuu uhrautumaan perustaessaan perheen Minnan kanssa, todellisen rakkauden puutteessa.

Simo kasvaa aikuiseksi ja vanhenee romaanin aikana; hän muuttuu paljon muuttaessaan etelään, mutta silti hänessä säilyy pysyvästi jonkinlainen ulkopuolisuuden ja irrallisuuden vaikutelma. Simon tarina ei täyty.

Teoksen alku on Röyhkälle tyypillistä verevää kerrontaa. Kenties kirjailija ei ole täysin omalla alueellaan kertoessaan Simon kypsemmistä vuosista. Kenet Simo valitsee ja mitä hänen sydämensä todella halajaa, ovat kysymyksiä, jotka kirjan loppupuolella alkavat muuttua jo puuduttavan jankkaaviksi. Onneksi lopusta löytyy myös yllättävä käänne, joka hetkeksi siirtää ajatukset muualle.

Lapinpojassa on erotettavissa selvä kontrasti Lapin erämaiden ja pääkaupunkiseudun vilinän välillä. Teoksessa näkyy konkreettisella tasolla, miten etelän herrojen päätökset vaikuttavat pohjoisempaan Suomeen.

Röyhkä on rakentanut teoksessa vuorottelevat etelän ja pohjoisen miljööt ja henkilöhahmot huolella. Pohjoisen maisemien ja kielen kuvauksessa hänessä on samanlaista verta kuin Timo K. Mukassa ja Kalervo Palsassa.

Kritiikki on julkaistu myös Suomi lukee -sivustolla.

Savon Sanomat: Kauko Röyhkä: Lapinpoika
Helsingin Sanomat: Riiausreissu saavuttaa legendaariset mittasuhteet

Gran Hotel (2011-2013)

58-1
Julion ja Alician ensikohtaaminen

Gran Hotel (2011-2013)
Espanja, tv-sarja (3 tuotantokautta), rikos/draama
Pääosassa: Adriana Ozores, Amaia Salamanca, Yon González, Pedro Alonso, Llorenç González & Concha Velasco

Gran Hotel on espanjalainen draamasarja, jota voisi kutsua Espanjan Downton Abbeyksi. Sarja sijoittuu 1900-luvun alun Espanjaan ja säätyläissuvun omistamaan Gran Hotel -nimiseen ylhäisön suosimaan hotelliin. Hotelli sijaitsee kuvitteellisen Cantaloan kylän läheisyydessä.

Gran Hotel on vahvaa pukudraamaa, jossa mysteerit, murhat ja petokset seuraavat toisiaan. Sarjan keskiössä on säätyrajat ylittävä rakkaustarina, jota seurataan kolmen tuotantokauden ajan. Kyse on ikivanhasta hyvän ja pahan, rakkauden ja rahan välisestä taistosta.

Sarjan ensimmäinen tuotantokausi alkaa, kun nuori Julio Olmedo (Yon González) pestautuu salanimellä hotelliin palvelijaksi. Hänen hotellissa työskennellyt siskonsa on kadonnut epämääräisissä olosuhteissa jättäen jälkeensä vain salaperäisten johtolankojen vyyhdin.

Alkaa mutkikas ihmissuhteiden, henkilöhistorioiden ja taustojen selvittely. Mainion etsivä Ayalan (Pep Antón Muñoz) ilmestyessä kuvioihin sarja saa Hercule Poirot’n kaltaisia salapoliisikertomuksen piirteitä.

Rakkaustarina saa alkunsa, kun hurmaava Julio iskee silmänsä hotellin omistajattaren doña Teresan (Adriana Ozores) ihastuttavaan nuorimpaan tyttäreen Alicia Alarcóniin (Amaia Salamanca).

Valitettavasti Alicia on jo luvattu hotellin epäilyttävälle ja kiivaalle johtajalle Diego Murquíalle (Pedro Alonso), jonka kylmää katsetta Alicia alkaa vähitellen pelätä.

Näin alkaa Julion ja Alician salasuhde, joka jatkuu pitkin sarjaa välillä dramaattisia kolhuja ja paljastumisen riskejä kokien mutta aina uskollisesti säätyrajoja rikkoen.

Gran Hotel on tyylikkäästi lavastettu ja puvustettu. Pukudraama on iloa silmälle.

Sarjan kuvaustapaan kuuluu omalaatuisia takaumia. Ne esitetään ristiriitaisesti siten, että kun henkilö kertoo valheellisesti tapahtumien kulkua, katsoja näkee edessään tapahtumien todellisen laidan. Näin valehtelijat ja petkuttajat paljastuvat katsojalle, mutta jäävät pimentoon muilta henkilöhahmoilta.

Sarjan juoni on mutkikkuudessaan mehukas ja yllätyksiä täynnä. Yksikään henkilöhahmo ei ilmesty sarjaan vailla merkitystä. Lähes jokaisesta hahmosta paljastuu ajan mittaan jokin synkkä salaisuus. Petoksia ja uhkauksia tapahtuu siellä sun täällä tasaisin väliajoin.

Gran Hotel on pyörinyt Yle Teemalla ja se on ollut katsottavissa pitkään myös Yle Areenassa. Tällä hetkellä sarjan kaikki kolme tuotantokautta ovat katsottavissa Netflixistä.