Paulo Lins: Jumalan kaupunki

jumalan-kaupunki

Paulo Lins: Jumalan kaupunki
Suom. Tarja Härkönen
Romaani, 491 s.
Aviador, 2016

Paulo Linsin Jumalan kaupunki (Cidade de Deus, 1997) ennätti Suomeen elokuva-adaptaationa jo 2000-luvun alussa, kun Fernando Meirelles ohjasi romaanin pohjalta samannimisen elokuvan (City of God, 2002). Romaanin käännöstä suomeksi saatiin odottaa lähes kaksikymmentä vuotta.

Jumalan kaupunki on historiallinen romaani, sillä se perustuu Rio de Janeiron faveloissa elettyyn elämään 1960-luvulta 1980-luvulle. Teos ei silti missään nimessä ole menettänyt ajankohtaisuuttaan.Faveloiden asukkaat kokevat edelleen sosiaalista syrjintää.

Faveloiden eli slummienkaltaisten köyhäinasuinalueiden monitahoiset ongelmat ovat yhä Brasilian häpeäpilkku, mikä nousi uutisotsikoihin erityisesti viime kesän Rion olympialaisten aikaan. .

Toinenkin tunnettu brasilialaiskirjailija, Luiz Ruffato, otti tuolloin kantaa kotimaansa ongelmiin. Helsingin Sanomien haastattelussa hän kertoo sosiaalisen liikkuvuuden olevan Brasiliassa yhä vähäistä.

Paulo Lins vieraili Suomessa Helsingin kirjamessujen aikaan. Hänen näkemyksensä faveloista on omakohtainen. Helsingin Sanomien haastattelussa kirjailija esittää kuvauksen nuoruuden elämästään Cidade de Deusin favelassa, mikä vastaa pitkälti Jumalan kaupunki -romaanista välittyvää kuvaa.

Lins puhuu erityisesti valkoisten ja mustien välisestä perustavanlaatuisesta yhteiskunnallisesta erottelusta, mikä näkyy nykypäivän Brasiliassa. Samaan asiaan voi kiinnittää huomiota romaania lukiessa. Jumalan kaupunki on köyhien ja etenkin mustien asuttama loukko.

Jumalan kaupunki ei ole kovin miellyttävää luettavaa. En missään nimessä suosittelisi teosta heikkohermoisille. Väkivallankuvaukset ovat halki teoksen toistuvia ja julmia. Siinä vaiheessa, kun teoksessa kuvataan lapsen paloittelusurmaa, tekisi kovia kokeneen arvostelijankin mieli laittaa kirja hetkeksi pakastimeen lepäämään.

Lins kuvaa favelan elämää kaikessa raadollisuudessaan. Teokseen sisältyy kolme toisiinsa limittyvää tarinalinjaa. Vuorotellen seurataan kolmen keskushahmon elämää, selviytymistä ja vääjäämätöntä kuolemaa vastaan takeltelevaa kamppailua.

Lisäksi teokseen sisältyy runsas määrä lyhyitä sivujuonteita, joista suurin osa päättyy ryöstöön, ampumavälikohtaukseen, raiskaukseen, sivullisiin uhreihin, jengitappeluun, kostoon, huumekauppaan, kuolemaan johtavaan onnettomuuteen tai murhaan.

Vain harvat selviävät favelan koetteluista. Linsin tarkoituksena on kai ollut kuvata Jumalan kaupungin ennalta-arvaamatonta luonnetta. Koskaan ei voi tietää, milloin harhaluoti kimpoaa kenenkin rintaan.

Kertomuksen alussa kyse on lopputulokseen nähden harmittomasta pikkupoikien uhittelusta ja ryöstelystä ilman suunniteltuja kuolonuhreja. Ryöstely kuitenkin riistäytyy vähitellen käsistä, huumekauppa lisääntyy ja sen myötä rikollisuus, korruptio ja raskaat aseet asettautuvat pysyvästi Jumalan kaupunkiin.

Teoksen tapahtumat eskaloituvat loppua kohden. Lopulta jengit takertuvat koko kaupungin turvallisuutta uhkaavaan kostonkierteeseen, jonka alkupistettä kukaan tuskin enää muistaa.

Teos sisältää paljon puhekielistä dialogia, jossa vilisee erityisesti nuorisoslangille ominaisia ilmauksia. Sitä lukiessa käsittää, että teoksen henkilöhahmot ovat tosiaan vasta lapsia ja nuoria.

Nuorisokulttuuri on läsnä muutenkin tarinan taustalla. Erityisesti brasilialainen samba pauhaa faveloissa, joissa ovat myös maan suosituimpien sambakoulujen juuret.

Jumalan kaupunki on kokonaisuudessaan ennen kaikkea vaikuttava, vaikka samalla myös lukijaansa hylkivä teos. Teoksen kieli ja rakenne onneksi takaavat eheän ja kiinnostavan lukukokemuksen, vaikka teemojensa puolesta teos olisikin vaikeasti lähestyttävä.

Romaanin pohjalta kuvattu elokuva-adaptaatio ei sekään ole helpoimmasta päästä. Romaani avaa Jumalan kaupungin tapahtumia runsaammin ja yksityiskohtaisemmin, mikä tekee siitä kiinnostavaa luettavaa myös niille, joille elokuvan tarjoama kuva favelasta on jo ennestään tuttu.

Kansan Uutiset: Jumalan kaupungin kirjoittaja Paulo Lins: ”Brasilian ongelma on rasismi”

Mainokset

Emma Cline: Tytöt

9789511289852

Emma Cline: Tytöt
Suom. Kaijamari Sivill
Romaani, 304 s.
Otava, 2016

Emma Cline (s. 1989) on amerikkalainen kirjailija, jonka esikoisromaania Tytöt (The Girls, 2016) pidettiin bestsellerinä jo syntyessään. Teoksen käännösoikeudet on myyty yli 30 maahan ja kirjan pohjalta suunnitellaan elokuvakäsikirjoitusta.

Tytöt sijoittuu kuivaan ja hehkeään Kalifornian kesään. Romaani sommittelee monitahoisen ja kauniin kuvauksen 1960-luvun nuorten vapautuneesta elämästä, jota johdatellaan vähitellen kohti karmivia veritekoja. Tytöt kertoo Charles Mansonin kultista, yhteisöllisestä kommuunista, eräänlaisesta perheestä, joka varoittamatta syyllistyy raakoihin murhiin Kalifornian paahtavan auringon alla.

Vuoden 1969 kesän tapahtumia kuvataan sivustakatsojan, 14-vuotiaan Evien näkökulmasta. Evie on hurmioitunut elämästä ranchilla, jossa nuoret saavat elää vapaasti yhteiskunnan vaatimuksista eristyksissä – vapaana oman egonsa painavuudesta, vapaana oman ruumiinsa häpeästä. Elämä ranchilla on kiusoittelevan houkuttelevaa teini-ikäiselle Evielle, joka haluaisi ”kuulua joukkoon”.

Romaani kertoo kiehtovalla tavalla kultin kehitysvaiheista – uskollisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunteiden syntymisestä. Menneisyyttä kelataan auki Evien reflektoidessa tapahtumia nykyhetkestä käsin. Aluksi Evien kertojaääni on peittelevä ja salaileva mutta lopuksi hän vilpittömästi vuodattaa omat syyllisyyden ja pelon tunteensa:

”Suzanne sai tuomion tuoman vapahduksen, vankilan raamattupiirit ja tv-haastattelut ja kirjekursseina suoritetun tutkinnon. Minä sain sivustakatsojan tukahdutetun tarinan, olin karkulainen vailla rikosta, elin puolittain siinä toivossa ja puolittain siinä pelossa, ettei kukaan koskaan tulisi minua hakemaan.”

Evietä ei koskaan otettu mukaan teloitukseen; hän jäi kultin väkivaltaisuuksien ulkopuolelle. Evien kokema pelko ei ole vain syyllisyyttä sivustakatsomisesta. Hänellä on aavistus siitä, että hän olisi itse kyennyt tappamaan ihmisen, jos hänet vain olisi huolittu mukaan teurastusretkelle. Spekulointi yllyttää nykyhetken Evien kokemaa syyllisyyttä entisestään.

Romaani tuskin auttaa ymmärtämään Kalifornian 1960-luvun tapahtumia kokonaisuudessaan, mutta se hahmottelee kuvaa siitä, miten tapahtumat olisivat voineet kehittyä. Romaanissa annetaan ymmärtää, että kultti syntyy estottomasta rakkaudesta, johon nuoret tytöt huijataan hyväksikäytöllä ja manipuloinnilla. Väkivaltaisuudet taas saavat alkunsa, kun toisilleen uskollisten ihmisten välillä nostatetaan vihaa ulkomaailmaa ja ulkopuolista vihollista kohtaan.

Romaanin vaikuttavuus piilee Clinen tunnistettavassa mutta omaperäisesti sanallistetussa kuvauksessa. Teoksen kieli on rikasta ja myös suomennoksen voi sanoa onnistuneen etenkin siltä osalta. Kaijamari Sivillin käännöksessä välittyy Clinen tapa sanoa asiat arvoituksellisesti mutta ymmärrettävästi samassa lauseessa.

Helsingin Sanomat: Emma Clinen hittiromaani mukailee tarinaa Amerikan kuuluisimmista kulttimurhista – ja on samalla loistava tyttöyden kuvaus

Kritiikki on julkaistu myös Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen oppiaineen ainejärjestön virallisessa julkaisussa, Ekhossa, joulukuussa 2016.

Nadja Sumanen: Rambo

9789511292029

Nadja Sumanen: Rambo
Nuortenromaani, 238 s.
Otava, 2015

Nadja Sumasen nuortenromaani Rambo julkaistiin Otavalta vuonna 2015 nuortenromaanikilpailun voittajana, minkä jälkeen teos voitti vuoden 2015 Finlandia Junior -palkinnon. Samana vuonna romaanin pohjalta valmistui vielä Elina Kilkun dramatisoima ja ohjaama näytelmä, jonka ensi-ilta nähtiin vuoden lopussa Kansallisteatterin Omapohjassa.

Rambo on kaiken huomionsa ansainnut. Kyse on kerrassaan loistavasta (nuorten)romaanista. Teoksen henkilöhahmot ovat nuortenkirjallisuudelle epätyypillisiä ja siksi kiinnostavia. Teos on myös äärimmäisen hyvin kirjoitettu ja onnistuu säilyttämään lukijan mielenkiinnon alusta loppuun.

Romaanissa menestyvät ja silotellut hahmot loistavat poissaolollaan. Jokaiselta hahmolta tuntuu löytyvän jonkin sortin ongelma tai muu elämää varjostava puoli. Henkilöhahmoja kuvataan raikkaan realistisesti. Teoksen nimikkohenkilö Rambo on keskittymishäiriöstä kärsivä yksinhuoltajaäidin poika. Rambon äiti taas on maanis-depressiivinen ja taipuvainen masennukseen. Isäänsä Rambo ei tunne ollenkaan.

Romaani kertoo Rambon elämästä yhden kesän ajalta, jonka voisi sanoa muuttavan hänen elämänsä suunnan. Tuon kesän Rambo viettää äitinsä uuden poikaystävän, Riston, vanhempien mökillä. Rambo, joka on jäänyt nuoruudessaan vähälle huomiolle, löytää Riston vanhemmista itselleen esimerkilliset isovanhemmat. Pidättyväinen ja hiljainen Erkki sekä tomera ja sydämellinen Annikki tuovat lämpöä ja turvaa Rambon aiemmin hajallaan olleeseen elämään.

Vaikka Erkki vaikuttaa jokseenkin traumatisoituneelta rauhanturvaajaveteraanilta ja Annikki taas ei saa öitään nukutuksi ilman lääkkeitä, edustavat he silti Rambolle tasaista ja tavallista elämää, josta hän ei ole äitinsä kanssa eläessään päässyt osalliseksi. Esimerkiksi mökillä ollessaan Rambo saa kerrankin syödäkseen kunnon kotiruokaa, eikä vain pelkkää makaronia ketsupilla, jota hän on itselleen tottunut valmistamaan.

Jokaisella henkilöhahmolla on tarinassa omat heikkoutensa, mutta he kaikki ovat silti tärkeitä ja hyviä ihmisiä. Rambo esittää katsauksen heikko-osaisen nuoren elämään, jonka heikkous ei ole kiinni nuoresta itsestään. Vaikka Rambo kärsii keskittymishäiriöstä ja tekee sen vuoksi usein hulluja asioita, hän on silti viisas ja älykäs 14-vuotias, jonka päässä pyörii suunnitelmia kestävästä energiantuotannosta ja masentuneen äitinsä huolehtimisesta.

Sumasen teksti on huoliteltua, ja se sisältää tunnistettavaa mökkielämän kuvausta, mikä tekee tekstin lukemisesta mielekästä. Rambo teoksen minäkertojana on hyvin sympaattinen hahmo ja hänen asenteensa elämään  on kadehdittavan kypsä. Teos osaa olla samaan aikaan sekä viihdyttävä että koskettava.

Arvostelu on julkaistu myös Suomi lukee -sivustolla.

Helsingin Sanomat: Kun normaalius on vain käsite
Kulttuuricocktail: Finlandia Junior -voittaja Nadja Sumanen: Rambo on rakkaudentunnustus levottomia poikia kohtaan

Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet

9789515239907

Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet
Nuortenromaani, 203 s.
S&S, 2016

Nuortenkirjojen kirjoittaminen ei ole helppo laji. Harri Veistinen suoriutuu haasteesta kuitenkin kiitettävästi. Kotitekoisen poikabändin alkeet on jo ensi sivuilta saakka mukaansatempaava nuortenromaani. Kirjan hahmot ovat yllättävän tunnistettavia omilta yläkouluajoilta. Lukijan on helppo heittäytyä kirjan vietäväksi. Lukija saa todistaa henkilöhahmojen noloimpia kommelluksia, riemuisimpia onnenhetkeä kuin myös syvimpiä suruja.

Kirjan päähahmo ja kertojaääni Rene Kolppanen on isoveljensä neuvoja noudattaen pyrkinyt pysymään mahdollisimman näkymättömänä koko yläkouluikänsä. Kun peruskoulua on jäljellä enää kolme kuukautta, Renen päässä sumenee. On päästävä esille ja tuotava Kiukaisten periferia maailmankartalle! Renen tragikoominen idea on perustaa poikabändi, jonka jäseniksi hän värvää koulun surkeimmat ja näkymättömimmät tyypit, syrjityt ja kiusatut pojat.

Poikabändin tie ensimmäisistä tanssiharjoituksista ensimmäiseen julkiseen esiintymiseen Kiukaisten yläkoulun ystävyyskoulupäivänä on täynnä katastrofaalisia aineksia ja seikkailun tuntua. Lukijan on helppo myötäelää poikien haaveet kuuluisuudesta ja mahalaskut epäonnistumisten seurauksena.

Veistisen kirjoitustyyli on humoristinen. Renen kertojaäänestä hän on luonut sarkastisen ja nokkelan. Kirjan sivuilta löytyy kertojan jälkeensä jättämiä alaviitteitä, joissa hän täsmentää tai selittää tekstissä kerrottua asiaa tai kommentoi omia kerronnallisia ratkaisujaan: “En ole tyytyväinen ensimmäisen luvun lopetukseen. Pitäisi olla enemmän koukkua. Mutta tehän tiedätte jo koukun! Jos otitte luettavaksenne tarinan “Kotitekoisen poikabändin alkeet”, ei tarvitse olla mikään nero, jotta arvaisi, mikä ideani oli.”

Vaikka teos sivuaa koulukiusaamista, mukaan on ujutettu myös toinenkin vakava aihe: läheisen kuolema. Tarina saa kirjan loppupuolella täysin uudenlaisen merkityksen, kun selviää, mistä Renen innostus poikabändin perustamiseen on todella peräisin. Ja tottakai, löytyyhän sieltä motiiveista myös yksi ihastuminen.

Harjavaltalaislähtöisenä oli jännittävää lukea entisen naapurikunnan teinien seikkailuista. Veistinen on todella osannut tavoittaa Kiukaisten käpykylän nuorten ahdingon ja eristäytyneisyyden.

Arvostelu on julkaistu myös Suomi lukee -sivustolla.

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut

pic_5_858300_k858301_1200

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut
Romaani, 184 s.
Savukeidas, 2016

Kirsi Alanivan esikoisteos Villa Vietin linnut on tiiviisti kirjoitettu, hallittu ja kauniskielinen sukupolviromaani, jota voi hyvin lukea myös fantasiakirjallisuutena. Teos sisältää harkitusti viljeltyjä salaperäisen maagisia piirteitä, jotka luovat tarinaan aavemaisen tunnelman.

Teoksen puhujat ja näkökulmat vaihtelevat luvuittain sukupolvesta toiseen. Omaäänisesti kertojana toimii vain Vietin kartanon naisista nykyinen, Ellie, jonka näkökulmasta historia ikään kuin vuodatetaan nykyhetkeen.

Alaniva kirjoittaa selvästi naisen asemasta ja naisen perspektiivistä. Äitiys ja seksuaalisuuden monet muodot ovat olennainen osa juonen kehityskulkua.

Samoin historian, muistin ja koston teemat kulkevat jatkuvasti tarinan kintereillä. Sukupolvi toisensa jälkeen muokkaa esiäitiensä elämäntarinoita, mutta teos paljastaa totuuden kaikkine kaameuksineen. Suvun väkivaltainen historia kelautuu auki rivi riviltä.

Villa Vietin lintuja tulee väistämättä lukeneeksi eräänlaisena vastineena Marja-Liisa Vartion romaanille Hänen olivat linnut (1967). Naisnäkökulman lisäksi teoksia erityisesti yhdistävä tekijä ovat linnut ja etenkin täytetyt linnut.

Alanivan romaanissa linnuksi muuttuminen saa konkreettisemman ja maagisemman ulottuvuuden.Vartion tapaan Alaniva kuvailee henkilöhahmoja zoomorfisesti tai yhdistelee hahmoihin muita luonnosta ammennettuja piirteitä:

”Kevät herää hänen tumman vihkipukunsa alla. Krookukset, esikot ja orvokit puskevat päänsä esiin kireiden saumojen välistä ja tekevät tilaa rinnan alle juurtuneelle kaipaukselle. Ihohuokoset avautuvat hiirenkorville, ja hetken hän näkee edessään korkeiden kallioiden reunustaman lammen ja puut, jotka arkoina vihertävät vasten pilvetöntä taivasta.”

Ero todellisten muodonmuutosten ja kielikuvien välillä jää lukijan tulkinnan varaan. Tekstiä voi lukea myös romantisoituna kuvauksena kartanomiljööstä ja sen historiasta, mutta etenkin lintujen roolin pohtiminen teoksessa tuntuu antoisammalta lukutavalta.

Linnut ovat sekä oikeita lintuja, että lintuja ihmisten sisällä, jonkinlaista voimavaraa ja ihmisen sisäistä luontoa, kuten lapsia. Ne tuottavat yhteenkuuluvuutta äitien ja tyttärien välille ja luovat jatkumon perillisestä toiseen. Linnut kietoutuvat vahvasti äitiyden teemaan ja yhtä lailla seksuaalista halua kuvataan luonnollisen kyltymättömänä ja alkukantaisena viettinä.

Teoksen kaunis kuvaileva kieli on nautinnollista luettavaa ja tarinasta saa varman otteen henkilöhahmojen runsaudesta huolimatta. Kartanoelämän kukoistuksen ja dekadenssin romantiikka kätkee pimeisiin nurkkiinsa surullisia elämäntarinoita, joihin liittyy raiskauksia, murhia, keskenmenoja, lapsensurmia, itsemurhia ja valheita.

Teos varoittaa sukupolvien kantamuksista, jotka kasaantuvat aina seuraavien jälkeläisten harteille kostoa, oikeutusta ja katkeruutta tihkuen.

Turun Sanomat: Naiseus kuplii

Kritiikki on julkaistu myös Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen oppiaineen ainejärjestön virallisessa julkaisussa, Ekhossa, toukokuussa 2016.

Laura Restrepo: Intohimon saari

IS_kansi_kauppa

Laura Restrepo: Intohimon saari
Romaani, 315 s.
Suom. Laura Vesanto
Fabriikki, 2015

Fabriikki Kustannuksen esikoisjulkaisua voi pitää suoranaisena kulttuuritekona. Kolumbialaista kirjallisuutta on suomennettu suhteellisen vähän, ja valtaosa käännöksistä on tehty maailmankuulun Gabriel García Márquezin teoksista.

La isla de la pasión (1989) on Laura Restrepon esikoisteos. Kyseessä on tositapahtumiin perustuva historiallinen romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat itäisellä Tyynellä valtamerellä sijaitsevalle Clippertoninsaarelle.

Clipperton, jota myös Intohimon saareksi kutsutaan, on historiansa aikana toiminut useissa eri käyttötarkoituksissa. Teoksen tapahtumat sijoittuvat pääasiassa vuosiin 1908–1917, jolloin saari kuului vielä Meksikolle ja toimi armeijan tukikohtana ja guanolouhoksena.

Teoksen päähenkilöhahmot vaihtelevat tarinan edetessä, mutta erityisesti fokalisaatio kiinnittyy Alicia Arnaudiin, joka joutuu muuttamaan saarelle upseerimiehensä saatua komennuksen sinne.

Teoksessa vuorottelevat historialliset tapahtumat ja nykyhetken aikataso, jonka tarkoituksena ei niinkään ole kommentoida menneisyyden tapahtumia, vaan valottaa niitä jälkeenjääneiden sukulaisten näkökulmasta. Aikatasojen vaihtelussa korostuu historiankirjoituksen vääristyneisyys. Sukulaiset muistelevat menneitä tapahtumia toisin kuin niistä muistelmateoksissa kerrotaan.

Samanlaista ristiinpuhumista on hyödynnetty jopa suoraan kerronnallisena keinona, mikä tekee kerronnasta välittömän polyfonista:

Viisi miestä, neljä, kuusipa, kolme miestä ja kaksi naista juoksi kohti laituria. He näkivät Jesús Nerin, joka taisteli nyrkein hampain hyökkääviä mustia varjoja vastaan. He näkivät Jesús Nerin, joka antoi periksi kasvoillaan hämmentynyt, ei vaan tuskainen, ei vaan armoa aneleva ilme.”

Sitaatista ilmenee, ettei edes tuoreista tapahtumista voi saada luotettavaa ja yksipuolista tietoa.

Usko ja luottamus ovat merkittävässä asemassa Clippertonilla elävien keskuudessa. Meksikon ajauduttua sisällissotaan Clipperton jää unohduksiin. Karun ja hedelmättömän saaren asuttajat joutuvat tulemaan pitkiä aikoja toimeen ilman mantereelta saapuvia ruokatarvikkeita.

Vähitellen saaren asukkaista alkaa tuntua, etteivät he ole saarella enää omasta tahdostaan vaan haaksirikkoisina ja kuolemaantuomittuina. Toivottomuus herättää toisissa uskon ihmeisiin ja kummituksiin, toisia se ajaa lohduttomiin tekoihin.

Intohimon saari teoksen nimenä on jokseenkin harhaanjohtava, sillä saarella asuvien karu ja yksitoikkoinen elämä muuttuu vähitellen silkaksi kärsimykseksi.

Suomennos on mukaansatempaava, mutta se kaipaisi esipuheen. Teoksen tapahtumien ja kirjoitusajan historiallinen konteksti jäävät lyhyen epilogin ja takakansitekstin varassa varsin pimentoon.

Laura Vesannon käännösratkaisut ovat vaihtelevia, sekä kotouttavia että vieraannuttavia. Vesanto on onnistuneesti jäljitellyt muun muassa espanjan kielelle tyypillistä pitkää ja polveilevaa lausetta.

Sylvi: Intohimon saari

Kritiikki on julkaistu myös Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen oppiaineen ainejärjestön virallisessa julkaisussa, Ekhossa, toukokuussa 2016.

Andrés Caicedo: Eläköön rumba!

elakoon_rumba_kansi_300px

Andrés Caicedo: Eläköön rumba!
Romaani, 235 s.
Suom. Jukka Koskelainen
Aviador, 2015

 

Kulttimaineista Andrés Caicedoa (1951–1977) voisi kutsua kolumbialaisen kirjallisuusmaailman Jim Morrisoniksi. Caicedo tosin päätti elämänsä Morrisonia vuotta nuorempana, jo 26-vuotiaana. Häntä on luonnehdittu nerokkaaksi ja uudistukselliseksi runoilijaksi ja näytelmäkirjailijaksi, jonka tekstit vilisevät viittauksia musiikkiin, elokuviin ja kirjallisuuteen.

Caicedo eli kuten kirjoitti. Kaunokirjallisen lahjakkuutensa ohella hän pyöritti elokuvakerhoa ja julkaisi elokuvalehteä. Hänen kerrotaan katsoneen useamman kuin yhden elokuvan päivässä ja lukeneen vähintään yhtä paljon.

Eläköön rumba! (¡Qué viva la música!, 1977) jäi Andrés Caicedon ainoaksi romaaniksi. Teos on huuruinen matka viikonmittaiseen rumbaan, jossa sekoittuvat stimulantit ja psykedeelit sekä elokuva ja musiikki.

Teoksen loppuun koottu lista teoksessa lainatuista lähes sadasta kappeleesta sisältää muun muassa kolumbialaista salsaa ja Rolling Stonesia. Salsa taisi olla Caicedon musiikillisesti vahvin alue. Kolumbian tunnetuin salsa-duo Richie Ray ja Bobby Cruz kohoavat teoksessa henkilöhahmon asemaan ja heidän sanoituksensa siivittävät tekstiä eteenpäin.

Caicedo pyrki eroamaan kirjoituksissaan latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden boomin kirjailijoista. Caicedo karttoi tietoisesti maagista realismia, mutta kaikilta boomin vaikutteilta hän ei onnistunut välttymään. Caicedon teoksesta löytyy samanlaista modernistista kokeilevuutta kuin muustakin aikansa proosasta.

Teoksen päähenkilö on nuori nainen, María del Carmen Huerta, jonka läpi kuvataan kaupungin nuorisokulttuuria, johon sisältyy reilu annos rockia ja salsaa sekä päihteidenkäyttöä ja irtoseksiä. Kerronta on poukkoilevaa. Se sisältää nousuja ja laskuja; aivan kuin lukija pääsisi osalliseksi huumeiden vääristämästä todellisuudesta, mikä tekee kerronnasta sekä vangitsevaa että huimaavaa.

Kääntäjän loppusanoista päätellen teoksen suomennostyö on ollut jonkinasteinen haaste. Kaikkia teoksen musiikillisia viittauksia on ollut mahdotonta välittää suomalaislukijalle.

Kääntäjä Jukka Koskelainen on päätynyt pitkälti vieraannuttavaan käännösmalliin, jossa korostuvat teoksen maantieteelliset ja kulttuuriset erityispiirteet. Esimerkiksi kokaiinista käytetty alkukielen sana perico on käännöksessä muuttunut alkuperäisestä papukaijaa tarkoittavasta sanasta jäljitteleväksi lyhenteeksi kaija. Lukija ei voi tunnistaa sanaa entuudestaan, mutta sanan merkityksen voi päätellä lauseyhteydestä.

Käännöksessä on myös kunnioitettu Caicedon polveilevaa lausetta, mikä tuo teokseen osaltaan haastavuutta ja vierautta, mutta säilyttää Caicedon voimallisen kielen vaikuttavuuden.

Kritiikki on julkaistu alun perin Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen oppiaineen ainejärjestön virallisessa julkaisussa, Ekhossa, joulukuussa 2015.

Helsingin Sanomat: Andrés Caicedon kulttiroomani ilmestyi vihdoin myös suomeksi