Miranda July: Uimakoulu #novellihaaste

23bcf377412e115b8fa5b2101ee7a975

Miranda July: Uimakoulu
Suom. Hilkka Pekkanen
Novelleja, 218 s.
Siltala, 2017

Miranda July (s. 1974) on todellinen monilahjakkuus. Kaunokirjallisuuden lisäksi hän on työskennellyt elokuvien parissa niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana ja tehnyt musiikkia sekä performanssitaidetta.

Uimakoulu (No one belongs here more than you, 2007) on toinen Julylta suomennettu teos. Siltalan kustantamana on aiemmin julkaistu romaani Avokämmen (2016). Uimakoulu on novellikokoelma, jonka suomenkieliseksi nimeksi on jostain syystä valikoitunut yhden kokoelmassa esiintyvän novellin nimi.

Kokoelman novellit ovat vaihtelevan pituisia, mutta niitä kaikkia yhdistää omaperäinen absurdi tunnelma ja tavanomaiselta vaikuttava mutta lopulta pakkomielteisen hullunkuriseksi vinksahtava maailma.

Novellien käänteet paljastuvat vähitellen. Teksteissä on hyödynnetty monentyyppisiä kertomuskuvioita. Tekstit eivät toista samaa litaniaa, vaan onnistuvat joka kerta yllättämään omaperäisellä lopputuloksella.

Kokoelman nimikkonovelli on anekdootinkaltainen kertomus nuorukaisesta, joka muuttaa uudelle paikkakunnalle Belvedereen. Raha- ja toveruuspulassaan hän päätyy ohjaamaan uimakoulua. Koska Belvederen seudulla ei ole luonnonvesiä, hänen uudet tuttavansa makaavat lopulta keittiön lattialla pienten vesiastioiden ääressä ja opettelevat uintiliikkeitä kuivaharjoitteluna.

Julyn teksteissä tarina ei sinänsä ole kertomuksen ydin, vaikka hän onnistuukin esittämään sen mielenkiintoisesti. Mielenkiinto kohdistuu enemmän henkilöhahmojen motiiveihin ja vaikutteisiin.

Novelleja yhdistävänä piirteenä korostuu epätoivoisen absurdiksi kurottuva läheisyydenkaipuu.

Aiheiltaan novellit ovat moninaisia, mutta ihmissuhteet, ikävä ja hellyyden kaipuu toistuvat erilaisten tilanteiden taustalla. Teksteissä käsitellään esimerkiksi parisuhteen päättymistä ja entiseen rakastettuun takertumista, seksuaalisuutta ja vallankäyttöä sekä sukulaisuutta ja naapuruutta. Erilaiset läheisyyden muodot käydään läpi liki tyhjentävästi.

Kokoelman kieli on paikoin niin ihasteltavan kuulasta ja tuoretta, että sitä on jäätävä paikoilleen ihmettelemään. Novelleissa on käytetty runsaasti kuvaannollisia ilmaisuja. Kielikuvat toimivat korostaen tekstien absurdiutta ja luovat tunnelmasta unenomaista ja ilmavaa.

Parhaimmillaan novellit tavoittavat jotain niin arkista, että sen havaitseminen tuntuu mullistavalta: ”Ei olisi kovin vaikeaa vastata soittopyyntöihin ja olla aidommin vaatimaton, mutta näiden ystävien osalta se on myöhäistä. Eivät he kuitenkaan huomaisi, etten enää ole ikävystyttävä.”

Julyn novellit vaikuttavat lukijaan hienovaraisesti. Tekstien viisaisiin ja oivaltaviin lauseisiin on helppo takertua ja juuttua pieniin vivahteisiin, joihin latautuu suuri merkitys.

Kritiikki on ilmestynyt myös Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen oppiaineen ainejärjestön virallisessa julkaisussa, Ekhossa, toukokuussa 2017.

Osallistun tällä postauksella myös Reader, why did I marry him? -blogin novellihaasteeseen. Novelleja kertyi yhteensä 16 kappaletta.

Emma Cline: Tytöt

9789511289852

Emma Cline: Tytöt
Suom. Kaijamari Sivill
Romaani, 304 s.
Otava, 2016

Emma Cline (s. 1989) on amerikkalainen kirjailija, jonka esikoisromaania Tytöt (The Girls, 2016) pidettiin bestsellerinä jo syntyessään. Teoksen käännösoikeudet on myyty yli 30 maahan ja kirjan pohjalta suunnitellaan elokuvakäsikirjoitusta.

Tytöt sijoittuu kuivaan ja hehkeään Kalifornian kesään. Romaani sommittelee monitahoisen ja kauniin kuvauksen 1960-luvun nuorten vapautuneesta elämästä, jota johdatellaan vähitellen kohti karmivia veritekoja. Tytöt kertoo Charles Mansonin kultista, yhteisöllisestä kommuunista, eräänlaisesta perheestä, joka varoittamatta syyllistyy raakoihin murhiin Kalifornian paahtavan auringon alla.

Vuoden 1969 kesän tapahtumia kuvataan sivustakatsojan, 14-vuotiaan Evien näkökulmasta. Evie on hurmioitunut elämästä ranchilla, jossa nuoret saavat elää vapaasti yhteiskunnan vaatimuksista eristyksissä – vapaana oman egonsa painavuudesta, vapaana oman ruumiinsa häpeästä. Elämä ranchilla on kiusoittelevan houkuttelevaa teini-ikäiselle Evielle, joka haluaisi ”kuulua joukkoon”.

Romaani kertoo kiehtovalla tavalla kultin kehitysvaiheista – uskollisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunteiden syntymisestä. Menneisyyttä kelataan auki Evien reflektoidessa tapahtumia nykyhetkestä käsin. Aluksi Evien kertojaääni on peittelevä ja salaileva mutta lopuksi hän vilpittömästi vuodattaa omat syyllisyyden ja pelon tunteensa:

”Suzanne sai tuomion tuoman vapahduksen, vankilan raamattupiirit ja tv-haastattelut ja kirjekursseina suoritetun tutkinnon. Minä sain sivustakatsojan tukahdutetun tarinan, olin karkulainen vailla rikosta, elin puolittain siinä toivossa ja puolittain siinä pelossa, ettei kukaan koskaan tulisi minua hakemaan.”

Evietä ei koskaan otettu mukaan teloitukseen; hän jäi kultin väkivaltaisuuksien ulkopuolelle. Evien kokema pelko ei ole vain syyllisyyttä sivustakatsomisesta. Hänellä on aavistus siitä, että hän olisi itse kyennyt tappamaan ihmisen, jos hänet vain olisi huolittu mukaan teurastusretkelle. Spekulointi yllyttää nykyhetken Evien kokemaa syyllisyyttä entisestään.

Romaani tuskin auttaa ymmärtämään Kalifornian 1960-luvun tapahtumia kokonaisuudessaan, mutta se hahmottelee kuvaa siitä, miten tapahtumat olisivat voineet kehittyä. Romaanissa annetaan ymmärtää, että kultti syntyy estottomasta rakkaudesta, johon nuoret tytöt huijataan hyväksikäytöllä ja manipuloinnilla. Väkivaltaisuudet taas saavat alkunsa, kun toisilleen uskollisten ihmisten välillä nostatetaan vihaa ulkomaailmaa ja ulkopuolista vihollista kohtaan.

Romaanin vaikuttavuus piilee Clinen tunnistettavassa mutta omaperäisesti sanallistetussa kuvauksessa. Teoksen kieli on rikasta ja myös suomennoksen voi sanoa onnistuneen etenkin siltä osalta. Kaijamari Sivillin käännöksessä välittyy Clinen tapa sanoa asiat arvoituksellisesti mutta ymmärrettävästi samassa lauseessa.

Helsingin Sanomat: Emma Clinen hittiromaani mukailee tarinaa Amerikan kuuluisimmista kulttimurhista – ja on samalla loistava tyttöyden kuvaus

Kritiikki on julkaistu myös Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen oppiaineen ainejärjestön virallisessa julkaisussa, Ekhossa, joulukuussa 2016.

Gary Snyder: Kilpikonnasaari

978-952-260-256-5

Gary Snyder: Kilpikonnasaari
Runoja, esseitä, 204 s.
Suom. Aki Räsänen
Basam Books, 2014

Aiemmin beatrunoilijana tunnetuksi tulleen Gary Snyderin vasta suomennettu runo- ja esseekokoelma Kilpikonnasaari ilmestyi alunperin jo vuonna 1974. 40 vuotta myöhemmin ilmestynyt suomennos ei silti ole kadottanut ajankohtaisuuttaan.

Kilpikonnasaari on vahvasti ympäristötietoinen teos. Lukijalle se tarjoaa ekosentrisen kuvan Pohjois-Amerikan maanosasta, kilpikonnasaaresta. Runot kuvailevat tarkkaan amerikkalaista luontoa. Magneettisten kielikuvien avulla Snyder houkuttelee lukijansa keskelle preeriaa, valtateiden pientareille, luonnonvarojen polttouuneille sekä aavikkolinnustukseen.

Lukijalle avautuu monipuolinen kuva maanosan asukkaista. Mukana on sekä tuhottuja että tuhoavia lajeja. Teoksen nimellä viitataan suureen kilpikonnaan, joka kilpensä päällä kannattelee koko maailmaa. Pohjois-Amerikan nimitys kilpikonnasaareksi on kuvaavaa. Kuten ”Harakan laulu” -osion alussa tiivistetään: ”Yhdysvalloissa asuu kuusi prosenttia maailman väestöstä; maa kuluttaa kolmanneksen maailmassa vuosittain kulutetusta energiasta” (65).

Teoksessa kuvastuu sekä luonnollisen ympäristön ihailu ja ihmettely että samaan aikaan kaiken tämän katoavaisuuden pelko. Snyder kuvailee luonnon olemassaoloa ikuiseksi mutta samalla hän on huolissaan ympäristön sietokyvyn kestämisestä. Ihmisen hän näkee vieraantuneeksi luonnollisesta ympäristöstään ja tähän vieraantuneisuuteen tulisi ennen kaikkea puuttua.

Ulkona

luonnon

hiljaisuus

sisällä.

voima sisällä.

voima

ulkona.

polku on kaikki ohimenevä – ei

loppua itsessään.

loppu on

armoa, lepoa  –

parantavaa,

ei pelastavaa.

laulamalla

todistaa

todistaa voimasta sisällä.

(Kilpikonnasaari, 28-29)

Sisäisestä voimasta puhuessaan Snyder tarkoittaa yleensä luontoa ihmisen sisällä. Snyderin filosofiaan kuuluu käsitys ihmisen luomasta kulttuurista osana luontoa. Snyderin mukaan esimerkiksi runous on lähtöisin luonnosta ihmisen sisällä ja runouden avulla ihmisellä olisi mahdollisuus tulla takaisin osaksi luontoa. Näin Snyder perustelee ihmisen vastuun toimia luonnon hyväksi, kun hän liittää runoutensa inhimillisyyden osaksi luonnollista ympäristöä.

Snyderin ajatukset selkiytyvät teoksen loppuun kootuissa lyhyissä esseissä ja puheissa, joissa Snyder kertaa omia käsityksiään maailmanmenosta ja nykyihmisen luontosuhteesta. Tekstit ovat suorasukaisia ja hakevat lukijan ymmärrystä. Snyderin kirjoitustyyli säilyy silti omintakeisena, mikä on huomioitu myös käännöksessä.

Tero Tähtisen vuonna 2010 suomentamassa esseekokoelmassa Erämaan opetus (The Practise of the Wild, 1990) on jo käsitelty laajemmin vastaavia aiheita kuin uusimmassakin suomennoksessa. Esseissään Snyderilla on paha tapa paasata ja toistaa itseään.

Snyderin voisi väittää taitavan paremmin runokielen hallinnan. Kokoelman runot toistavat vastaavia aiheita ja teemoja kuin Snyderin aiemmatkin teokset, mutta tässä teoksessa Snyder vaikuttaa viimein löytäneen juurensa kilpikonnasaaren maaperästä. Snyderin käyttämä kieli on sekin luonnollista. Hän kirjoittaa häpeilemättä ja muotoilee sanansa herkkyydellä.

Käännöskin vaikuttaa onnistuneen Snyderin luettavuuden tavoittelussa. Aki Räsänen on löytänyt jouhevia ilmaisuja Snyderin kielikuville ja tehnyt onnistuneita ratkaisuja muotoseikkojen suhteen. Esimerkiksi runo ”No matter, never mind” kääntyy oivaltavasti muotoon ”Aineeton, mieletön”.

Turun Sanomat: Esoteerinen vallankumous säemuodossa

Jack Kerouac: Satori Pariisissa

Satori Pariisissa kansi

Jack Kerouac: Satori Pariisissa
Lyhytromaani, 183 s.
Suom. Jarkko S. Tuusvuori
Sammakko, 2014

Satori Pariisissa on omaelämäkerrallinen teos. Sen pääosassa on kirjailija Jack Kerouac. Kuinka paljon tarinasta on totta, kuinka paljon keksittyä, sitä ei varmasti osaisi arvioida kukaan. Tuotantonsa (ja elämänsä) loppuvaiheilla Kerouac on matkalla taas, tällä kertaa Ranskassa etsimässä juuriaan.

Satori Pariisissa sisältää Kerouacille ominaista hyvin spontaania tekstiä. Lukuisten viittausten lisäksi teokseen kuuluu myös melkoisen epäilyttävää kerrontaa, paljon ranskankielisiä lainauksia ja lyhykäisiä lukuja eli maanista etenemistä paikasta toiseen.

Kerouacin viimeisimpien julkaisujen joukossa ilmestynyt pienoisromaani on huuruinen teos, siinä missä Kerouacin aiempikin tuotanto. Kerouac ei kai jaksa olla muuta kuin oma itsensä. Tällä kertaa ollaan vähän maltillisemmalla linjalla. Olutta vahvempaa ei pahemmin nautiskella, vaivaiset pari konjamiinia riittää pahimpaan janoon. (Mutta miksi ihmeessä juoda viinimaassa olutta?)

Teoksen loppu yllättää perinteisemmässä beat-tyylissään. Viimeisessä luvussa päästään viimein vauhtiin, kaahaillaan taksilla ja juodaan vähän reilummin sitä olutta:

[…] me säntäämme taksiin kuin pankkirosvot ja ZÄM!, huoumme sataaneljääviittä sateen liukastamalla moottoritiellä kohti Orlya, hän [taksikuski] ilmoittaa nopeudun kilometreinä tunnissa, minä katson ikkunasta ja tuumaan, että tätä vauhtia meilläkin päin Teksasissa hinaudutaan baarista toiseen.

Kerouac tuntuu seurustelevan Ranskassa tottuneesti. Ainakin bretagnelaiset ymmärtävät häntä ja puhuvat itsekin ymmärrettävää kieltä. Lukija saattaa silti aistia kertojan läpi ja tunnistaa pienoista kaipuuta kotimaahan.

Epätietoisuudessaan Kerouac jatkaa etsintöjään, koska tyhjyys pitää täyttää jollain. Kerouac metsästää ranskalaisia sukujuuriaan vimmatusti kuin graalin maljaa. Hän matkustaa ja etsii, vaikkei taida edes tietää, mitä oikeastaan on etsimässä.

Kerouac muistetaan muun muassa buddhalaisesta oppineisuudestaan. Satori Pariisissa sisältää palan Kerouacin uskoa: ”satori – japaninkielinen sana kuuluu zen-buddhalaisuuden termeihin. Se määritellään usein äkilliseksi, järjenkäyttöä tarvitsemattomaksi tai ylintä järjenkäyttöä edustavaksi valaistumiseksi.” (Suomentajan selitykset)

Romaani kiertää kehänsä ympäri ja loppuu siihen mistä alkoikin – ”satoriin”. Yksi matka päättyy, mutta onko etsintä ollut turhaa? Kerouac vaikuttaa löytäneen sen, mitä on koko ajan etsinyt. Mikä olisikaan herättävämpi kokemus kuin iskeä jalanpohjat tiukasti maahan vauhdikkaan reissun jälkeen ja tuntea jalkansa paikoillaan maan kamaralla. Kerouac kokee satorinsa eli saa ”potkun silmäänsä”, kun hän viimein lopettaa etsimisen. Lopulta Kerouac taitaa ymmärtää, ettei se päämäärä vaan se matka.

Teos herättää myös ajatuksia siitä, mitä merkitystä on historialla ihmisen taustalla. Kerouacin ranskalaiset sukujuuret ovat varmasti jossain mielessä tehneet Jack Kerouacista Jack Kerouacin, mutta ei kai ihminen hyödy siitä, että pitää ajatuksensa menneessä. Ja ei kai Kerouac niin tehnytkään. Ainakin beat-legendan romaanien pohjalta voisi väittää, että Kerouac jos kuka osasi elää ja hengittää.

Suomentaja Jarkko S. Tuusvuori on tehnyt käännöksessään viisaan valinnan ja jättänyt Kerouacin tekstin lukijan tulkittavaksi. Tuusvuori ei esitä suoria kommentteja tekstistä, vaan johtaa lukijan tulkinnan pariin kirjan loppuun listattujen selitysten avulla.

Suomentajan selitykset tulevat monesti tarpeen romaania lukiessa. Kerouacilla on tapana viitata anteeksipyytelemättömästi esimerkiksi aiempiin kirjoituksiinsa, yksityisiin tuttaviinsa sekä muihin mitä eriskummallisempiin henkilöihin tai tapahtumiin, mitä odottamattomimmissa tilanteissa.

Kerouac onnistuu jälleen raahaamaan lukijan mukaan matkaansa. Ensimmäisessä luvussa vihjaillaan ja vasta viimeisessä vastaillaan. Odottavan aika on pitkä, muttei pitkäveteinen.

Keskisuomalainen: Jack Kerouac: Satori Pariisissa

Suomen Kuvalehti: Beat-tähti Jack Kerouac onnistui säväyttämään vielä kuolemaisillaan